keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Voi voi

Eilisen shoppailukierrokseni jälkeen vietin traditionaalisen iltapuhteen nokakkain läppärin kanssa, kirjoitin säännönmukaisen blogitekstin ja kävin Listan kanssa säännönmukaiset iltakeskustelut metroseksuaaleista ja tulevan Mikkelin kokoontumismatkan menuehdotuksista. Illan legendaarisin lause: "Kivekset on päässy valitettavasti loppumaan." Toim. huom. Puhe oli siis hirven kiveksistä. Niiden metroseksuaalisuutta ei käsitelty.

Jokailtaisten rutiinien aikana jatkoin viime päivinä rutiiniksi valitettavasti muodostunutta vesivahingoittuneiden tekstiilien pesuoperaatiota. Sitten siivosin. Tai ensin kyllä sovittelin uusia vaatteitani vanhojen vaatteitten kanssa. Sitten viikkasin pyykkiä. Sitten kello olikin jo aika paljon.

Olin luvannut tehdä suklaa-viskikakun huomista uuden vuoden vastaanottoa varten. Suosittelen lämpimästi, jumalattoman hyvää ja helppo tehdä. Tipattoman tammikuun viettäjät voivat valmistaa abso-version jättämällä viskin pois. En millään tavalla lannistunut myöhäisestä ajankohdasta, koska viime tingassa ja yösydämenä ne parhaat kakut syntyvät, vaan kävin riemumielin toimeen.

Suklaa-viskikakkuun tulee pohja keksinmuruista ja sulatetusta voista. Kaivoin keittiöni sofistikoituneimman kodinkoneen, TV-shopin kuolemattoman Mama's Handin esiin keksien murentamista varten ja lykkäsin mukiin voipalan ja mukin mikroon sulamaan. Olin Hyvä Kokki ja vahdin tavoistani poiketen voin sulamista niin, ettei se päässyt kiehumaan ja pärskiytymään pitkin mikron sisäseiniä. Taputin itseäni olalle ammattimaisesta suorituksesta.

Sitten avasin mikron oven ja jostain minulle itsellenikin hämärän peittoon jääneestä syystä kippasin reteästi kumoon mukillisen sulaa voita. Mikro on jenkkimallisen jääkaapin päällä, joten voisula levisi ensin mikron edustalle jääkaapin päälle, ja kun vielä hoin kauhusta paikalleni jähmettyneenä voivittua, rasvanorot alkoivat valua pitkin jääkaappi-pakastimen ovea. Silloin tuli Laurakaisaankin eloa.

Kun olin saanut voin irti jääkaapista, mikroaaltouunista, keittiön lattiasta, sukistani, noin kymmenestä jääkaappimagneetista ja melko epäonnistuneesti myös Gypsy Queens And Kings -yhtyeen keikkalipusta (rasvan raidoittaman joulun jumppa-aikataulun heitin surutta roskikseen), kello oli vielä hyvin paljon enemmän kuin mitä se oli ollut suklaa-viskikakkutragedian alkaessa. Päätin ilahduttaa seuruetta suklaa-viskikakulla joskus suosiollisempana ajankohtana.

Tänä aamuna kävelin Bulevardin Kakkugalleriaan. Uuden vuoden vastaanottoa sulostuttaa varmasti erittäin herkullinen Kakkugallerian Suklaatrilogia.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Hyvin paljon parempaa uutta vuotta kaikille!

---------

Tänään soi Maija Vilkkumaan Sut kuulen sut nään. Vuosi lopussa on mutta pianhan alkaa uus.

tiistai 30. joulukuuta 2008

Halvalla lähtee eli Tapahtui alennusmyyntien aikaan

Minulla oli tänään töiden jälkeen ohjelmaa yhden A5:n kokoisen muistilapun verran. Menin ensin tosin Sokoksen viidennen kerroksen kahvilaan, joka oli ainoa rauhallinen kahvila koko kaupungissa, ja ruokin itseni ruisleivällä ja kupillisella teetä ennen syöksymistä alennusten ihmemaahan. Viereisessä pöydässä käytiin rauhoittavaa keskustelua siitä, miksi joku oli ilmoittanut jotain poliisille ja olisiko sittenkään pitänyt.

Nyt, viittä tuntia myöhemmin, voin olla tyytyväinen itseeni. Olen Hoitanut Asioita enemmän kuin koko joulukuussa yhteensä eli suorittanut kaikki ne rästissä olleet hommat ja pikku hankinnat jotka minun piti suorittaman jo kauan ennen joululomaa. Olen hankkinut pitkään ostoslistalla olleita vaateasioita edulliseen hintaan, ostanut kummitytölle kiitospostikortin, itselleni uuden hammasharjan ja lukuisia muita tuikitarpeellisia esineitä.

Noista vaateostoksista vielä sananen: Löysin taannoin mäyräkoirakuumeen ollessa huippulukemissaan mainion blogin nimeltä Tohtori Myllerrys. Sen välityksellä tutustuin myös Myllerryksen emännän muotiblogiin, joka osoittautui osapuilleen Suomen seuratuimmaksi blogiksi. Se on viihdyttävä mutta fiksu ja päivittyy usein, ja siinä on moni asia muutenkin kohdallaan. Suosittelen.

Kävin alennusmyyntishoppailemassa muiden venäläisturistien lailla myös joulun jälkeisenä lauantaina. Ajattelin jo silloin, edellä mainitusta Paras aika vuodesta -blogista viehättyneenä, että voisin kokeilla onneani myös muotibloggauksen saralla. Kirjallisesta elämästäni tuskin tulee kovinkaan muodikasta jatkossakaan, nimimerkillä Henkkamaukan persuksista melkein puhki hiutuneet farkut ja harmaa villatakki, mutta pienen muotiblogimaistiaisen saatan tässä vielä joku kaunis päivä ilmoille viskata. Varautukaa, kansalaiset!

Vaikka vaateshoppailun merkitystä mielenterveydelle ei sovikaan aliarvioida, ovat parhaat ostokset kuitenkin aina joko kirjoja tai levyjä. Ensin mainituista selvisin tällä kertaa helpolla&halvalla, nappaamalla Akateemisesta mukaani kirja-alekatalogin, mutta sitten päädyin Stockan levyosastolle.

Seuraavaksi joudun tekemään ostosretken Ikeaan, koska tyylikkäät ja kirjahyllyihin sopivat levylootat vetävät tällä hetkellä sisäänsä vain puolet levykokoelmastani, joka karttui tänään taas kuuden levyn verran. Ja niitä lootia on jo nyt kahdeksan.

Edith Piafia, Eppuja, Hanna Marshia ja pari osuvaa lahjaa kaupan päälle. Oi onnea.


---------

Tänään soi Eppujen Kaikki päättyy, on vain nyt. Siihen liittyy maailman romanttisin tarina nahkanauhasta ja kolmesta ruskeasta puuhelmestä.

Olipa kerran tyttö ja poika, jotka tykkäsivät kovasti toisistaan, mutta tykkääminen oli niin alkuvaiheessa, ettei siitä oikein kehdannut vielä ääneen puhua. Siksi ne siteerasivat toisilleen tätä nimenomaista päivän biisiä, jossa lauletaan, että "Niin kuin kuuluu asiaan, kaikki tähdet, kuu ja kaikki muu, aikakin, niin myös aikanaan sinä lähdet, pois häipyy taikakin, siksi rakastan sua nyt." Mutta siteerauksissa nuo kolme viimeistä sanaa korvattiin kolmella pisteellä.

Sinä vuonna se tyttö sai siltä pojalta joululahjaksi itsetehdyn kaulakorun, jossa nahkanauhaan pujotetut puuhelmet symboloivat noita kolmea pistettä. Se poika oli tehnyt itselleen samanlaisen. Sen tytön koru ikuistui passikuvaan, joka päätyi myöhemmin passiin, joka on voimassa vuoteen 2013 asti.

Maailma erotti myöhemmin tytön ja pojan toisistaan, niinhän se melko usein tekee. Mutta kun ne lähtivät kulkemaan eri suuntiin, se poika pyysi sitä tyttöä kuuntelemaan samaisen Eppu Normaalin kappaletta Olin vain tuuli. Ja ne ajattelivat toisistaan ihan kauniita ja lämpimiä ajatuksia luultavasti elämänsä loppuun asti, mikä on jo varsin kelvollinen suoritus kun sitä vertaa moneen muuhun vastaan tulleeseen ihmissuhteeseen.

maanantai 29. joulukuuta 2008

Piilevä Tanja Karpela -geeni

Tuli tänään erään sähköpostikeskustelun yhteydessä todettua, että minulla on piilevä Tanja Karpela -geeni.

Piilevä se on siksi, että minä heitän äijän mäkeen siinä kohtaa kun Tanja täräyttää sen kanssa kihloihin.

Ei tämä nyt ehkä mene kategoriaan "ominaisuus, josta olen erityisen ylpeä", mutta onpahan yksi tunnustuksellinen blogijuttu lisää tähän kaikkeuteen.

Lupaan huomenna olla yhteskunnallisesti kantaaottavampi.

---------

Tänään on soinut koko päivän päässä U2:n New Year's Day. Ja mikään ei muutu. Tai ehkä sittenkin. "Ei uudenvuodenpäivänä. Mutta muuten kyllä. Vähitellen." (Lainaus ilman lupaa.)

* EDIT: Lainaukseen lupa myönnetty.

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Kostea kotiinpaluu

Hinauduin tänään iltahämärissä takaisin Helsinkiin. Astuin sisään huusholliin, vastaan löi trooppinen lämpötila. Täysillä hehkuva patteri ynnä lattian alla olevassa vesivahingoittuneessa kellarissa hurisevat lämpöpuhaltimet asialla.

Riensin oitis kellarikomerolle tarkastamaan vahingot. Matkalaukku on himpun verran homeessa, sen sisällä talvehtineet rinkka ja varakassi ovat täysin homepilkkujen peitossa. Olen juuri tiskannut pahvilaatikollisen keittiökaapittomaan keittiööni mahtumattomia Ikea-laseja ja arkilautasia purettuani ne ensin litimäristä muuttopapereista. Pesukoneessa pyörii kahdeksan metriä inhalle, tunkkaiselle ja homeiselle haisevaa Marimekon sinistä Heinä-kangasta, vessan lattialla odottaa omaa pyykkivuoroaan vettä tihkuva vierasvaratäkki, kymmenkunta kosteaa lakanaa ja saman verran nihkeitä froteepyyhkeitä myös edellä mainitulle cocktailille tuoksahtaen.

Kotivakuutus korvannee rinkan ja matkalaukun, mutta kukaan ei korvaa vitutusta eikä vaivannäköä.

Olen liian ärtynyt lisätäkseni tähän enää mitään.

---------

Tänään soi Stam1na. Riittävän aggressiivista musiikkia vesivahinkokäsittelyyn.

lauantai 27. joulukuuta 2008

Poissaoloni on vain optista harhaa

Ostin äitille joululahjaksi Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston toimittavan runokokoelman nimeltä Pää tallella - runoja ikääntyville. Tämän tekstin otsikko on myös toistaiseksi vähän vähemmän ikääntyneen mielestä kerrassaan mainiosta kokoelmasta peräisin. Tarkemmin sanottuna Eila Kivikkahon runosta, joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Poissaoloni
on vain optista harhaa.
Kaiken lomassa
tikitän tiheä ja
hätääntynyt sekunti.


Olen tänä jouluna miettinyt paljon poissaoloa. Ja läsnäoloakin. Laskimme aattona, että meidän perheen jouluun on enimmillään kuulunut 12 henkeä. Viime jouluna päästiin tässä talossa kaikkien aikojen minimiin, jouluateria oli katettu vain neljälle. Tänä jouluna meitä oli viisi, ja lisäksi aksulaiset puhelimen ja sähköpostilla melkein reaaliaikaisesti lähetettyjen valokuvien välityksellä.

Valtaosa niistä ihmisistä, joiden kanssa olen eniten jouluja viettänyt, ovat siirtyneet jouluaterian äärestä siihen jouluaattoillan ohjelmanumeroon, missä käydään sytyttämässä kynttilät haudoille. Ei se aiheuta jatkuvaa itkua ja parkua, koska jäljellä on kuitenkin ydinjoukko, mutta sellaisen pienen "no höh" -olon se kuitenkin hetkellisesti tekee.

Toisaalta joulu on myös läsnäolemista. Aikaa tavata vanhoja ystäviä ja kummilapsia isoineveljineen. Totean joka kerta, että olisi oikeastaan aika kiva olla läsnä niiden elämässä vähän useamminkin - antakaa minulle vuorotteluvapaa!

---------

Tänään soi Tapio Rautavaaran Isoisän olkihattu. "Vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain." Ehkä siksikin kannattaisi keskittyä tähän hetkeen.

perjantai 26. joulukuuta 2008

Ilman douppausta sujuvat jo hiihtoretket

Minun piti viettää joululoma samalla tavalla kuin hiljaisuuden retriitti, roikkumatta netissä ja kyttäämättä sähköpostia. Tässä ollaan - päivän toinen blogiteksti. Mutta haluan jakaa riemullisen hiihtoretkeni kanssanne.

Päätin eilen mennä hiihtämään. Menin sen sijaan vihreänharmaan fleecehuovan alle lukemaan joululahjaksi saamaani logoterapiakirjaa ja nukahdin. Tänään en vahingosta viisastuneena päättänyt mennä hiihtämään, menin vaan.

Lähtö edellytti melko suurta harrastuneisuutta aamutuimaan - olen hiihtänyt edellisen kerran kai maaliskuussa 2006 ja hiihtotamineeni olivat iloisesti hajallaan äitini vähemmän järjestyksessä olevissa kaapeissa ja komeroissa. Monot olivat haastavin osa, niitä piti etsiä eteisen kaapeista, vaatehuoneesta, leikkimökistä ja parista muusta paikasta ennen kuin ne löytyivät sieltä mistä muutkin hiihtovarusteet, varastoksi muuttuneen entisen oman huoneen vaatekaapista.

Hiihtovarustukseni ansaitsee sinänsä tulla esitellyksi, sillä se noudattaa melko ekologista kierrätysmentaliteettia - mikä toki hieman saattaa vähentää esteettistä vaikutelmaa. Minulla on tosin talviurheiluun sopiva mainio ja ehdottoman 2000-lukulainen kerrasto, ja minulla oli myös mainiot ja ehdottoman 2000-lukulaiset hiihtohanskat, kunnes äitini hövelisti lainasi niitä pikkuveljelle poissaollessani. Lienee tarpeetonta edes mainita, että minulla ei ole enää mainioita ja 2000-lukulaisia hiihtohanskoja.

Kaikki muu onkin sitten vanhaa: monot ovat sellaiset valko-keltaiset Salomonit jotka kaikilla teillä on joskus ollut, peräisin ne ovat jostain 90-luvun alkuhämäristä. Hiihtohousut ovat isävainaan vanhat, tummansiniset tuulipuvun housut, melko rumat mutta haalarimallisina erittäin toimivat. Takkina käytän pikkuveljeltä takavuosina anastettua punaista windstopperia, joka on siltä ajalta kun M-kokoiset vaatteet muistuttivat puolijoukkuetelttaa. Punainen windstopper, musta kauluri (kaulurit ovat maailman parhaita talviurheiluvaatekappaleita) ja harmaa-valkoinen pipo ovat yleisiä ulkoiluvarusteitani, eivät siis pelkästään hiihtoa varten tarkoitettuja.

Sukset ovat ukin vanhat Karhut vuosimallia "neonpunaiset vauhtiraidat ovat kuuminta hottia". Varsinaiset sauvani ovat tädin miehen vanhat rullasuksisauvat (ajatella, sellainenkin urheilulaji oli joskus olemassa kuin rullasuksihiihto), mustakeltaiset Exelit joissa on hienot heijastinnauhat. Edellisellä Saariselän reissulla niistä menivät sommat kokonaan päreiksi joten kaivoin tämän päivän hiihtolenkkiä varten autotallista esiin jotkut kovasti kasariväritteiset, mintunvihreät sauvat. Epäilen, että nekin ovat alun perin tädin miehen valikoimista.

Näissä mainioissa kamppeissani suuntasin ladulle. Latu alkaa hyvin asiakaslähtöisesti noin kymmenen metrin päästä kotiovelta, joten pääsin heti hiihdon makuun. Postilaatikolla vastaan tuli äiti, joka totesi ettei siellä voi hiihtää, väkeä on kuin Mannerheimintiellä ja latuja ei ole alamäissä ollenkaan. En lannistunut.

Väkeä tosiaan oli. Kuriositeettina mainittakoon, että noin 85 prosenttia väestä oli tuttuja. Alamäissä oli ÄTT:n (Äitin TietoToimisto) uutisoinnin vastaisesti ihan hyvät ladut. En kaatunut kertaakaan. Jouduin tosin niistämään nenän joka ikisen ylämäen laelle kiivettyäni, mikä hieman hidasti menoa.

Mutta muuten oli ihanaa! Pertsan hiihtäminen kauniissa talvisäässä, lumisten puiden keskellä, poikavauvanvaaleansinisen taivaan ja ujosti pilviharson takaa kurkistelevan oranssin talviauringon alla on ainakin yhtä kivaa kuin järvessä uiminen kesäiltana. Hiihdin ensin yhden pienen lenkin, sitten toisen vähän isomman, sitten vielä kolmannen. Loppumatkan hiihtelin naapurinpojan kanssa - ihan niin kuin joskus noin 25 vuotta sitten. Hänellä oli huomattavasti professionaalimmat tamineet.

Epäilen, että jos en nyt mene heti venyttelemään, en huomenna pääse sängystä ylös enkä siten hiihtämään lisää.

---------

Tänään soi Kitkerät neitsyet ja Kiltti tyttö. Etupäässä siksi, että siinä puhutaan hiihtämisestä, mutta myös siksi, että kappale kertoo paremmin kuin osuvasti miehisistä odotuksista 30 vuoden rajapyykin saavuttaneita itsenäisiä naisia kohtaan. Ja ehkä himpun verran myös niiden naisten elämästä.

Villiä melskettä

Joulu on sujunut rauhallisesti. Ei edes tulipaloja eikä pieniä liikenneonnettomuuksia näillä nurkilla.

Bloginpitäjä on maannut tainnoksissa sohvalla jos toisellakin ja vääntäytynyt välillä syömään vähän lisää entisen ähkyn päälle. Niin kai jouluna kuuluukin. Kunniamaininta viihtymisestä Tapio Rautavaaran elämäkerralle ja Picasalle, jonka avulla on poisteltu punasilmiä yhdestä jos toisestakin valokuva-albumista.

Pieniä joulurauhan rikkeitä on tosin tapahtunut täälläkin. Mökkitalkkarin öiset tekstiviestit menevät kiistatta kategoriaan "miksi, oi miksi" ja eilinen presidentin valtaoikeuskeskustelu ei myöskään täyttänyt kuulijoiden mielestä sopuisan joulutarinoinnin tunnusmerkkejä.

Viime yönä eräs piha-asukki oli kyllästynyt joulurauhaan ja pistänyt lopullisesti ranttaliksi:



Pihamaa on täynnä jäniksen (tai jänisten?) kaahausjälkiä ja pikkulintujen joululahja, äitin kukkapenkkiä koristavan kiven kylkeen isketty kauralyhde näyttää tällä hetkellä melko surulliselta:



Jos olisi valvonut yöllä, olisi luultavasti nähnyt korvia, tassuja, pulleita massuja ja häntiä vilisten. Rauhallisemman joulutunnelman ystäville suosittelen tuossa oikealla pyörivää Harmaan sävyjä -diaesitystä. Taustamusiikiksi vaikkapa Vivaldia.

---------

Tänään soi Jänöjussin mäenlasku. Laurakaisa lähtee hiihtämään.

torstai 25. joulukuuta 2008

Pienen pojan joulu

Tove Jansson on sanonut, että mitä pienempi on itse, sitä isompi joulu tulee.



---------

Tänään soi joululaulusuosikkini, täysin tähän kuvatekstiin teemamusiikiksi sopimaton Hassisen Koneen On jouluyö, nyt laulaa saa.

keskiviikko 24. joulukuuta 2008

Joulutarina

Yli 20 vuotta sitten erään itäsuomalaisen seurakunnan leirikeskuksessa järjestettiin joulun alla viikonlopun mittainen tyttöjen askarteluleiri. Kun vanhemmat perjantaina kiikuttivat jälkikasvunsa leirille, heille oli järjestetty yhteinen askartelutuokio varhaisteini-ikäisten leriläistensä kanssa. Teetäkin tarjottiin.

Vanhemmat ja lapset näpersivät yhdessä villalangasta, puuhelmistä ja kolmion muotoisista askarteluhuovan palasista huivipäisiä tonttutyttöjä kuusenkoristeiksi tämän havainnekuvan mukaisesti:



Eräs nimeltä mainitsematon isä suhtautui tonttuaskarteluun tavoilleen uskollisena varsin persoonallisella otteella. Huivipäisen tonttutytön sijasta syntyi ulkonäöltään poikkeava Leningrad Cowboys -henkinen tonttu:



Se persoonallisen näköinen tonttu on ripustettu aika monena jouluna kuuseen kunniapaikalle pientä haikeutta tuntien. Ja samalla kuitenkin muistaen sitä tärkeintä viestiä, jonka sen tontun askarrellut isä perinnöksi jätti. Meille tarjoillaan lähes kaikista asioista ohje, normi, suositus, yleinen mielipide tai sääntö, jonka mukaan on elettävä, toimittava, sanottava ja ajateltava. Loppujen lopuksi aika harva niistä ohjeista, normeista, suosituksista, mielipiteistä ja säännöistä on ehdoton. Loppujen lopuksi onnelliseksi tullaan niin, että niistä ohjeista ja säännöistä sovelletaan juuri itselle sopiva ja oman näköinen tapa elää, toimia, sanoa ja ajatella.

Siksi toivotan sinulle, lukijani, tänä jouluna juuri sellaista joulua, jota juuri sinä tänä jouluna itsellesi eniten toivot. Ja ihan kaikille toivotan hyvää joulua! Muistuttakoon se meitä jokaikistä siitä, että vaikka pahan määrää maailmassa ei voikaan vähentää, voi hyvän määrää aina lisätä.

---------

Tänään soi ihan loistava Lännen-Jukan Hoopon joulu. "Jos hengissä me selvittäis nyt tämä jouluyö."

tiistai 23. joulukuuta 2008

Ongelmia vedenjakelussa

Vesi on kaiken tunnetun elämän perusehto, sanoo Wikipedia.

Tuli tänään todistettua.

Eilen olin niin sosiaalinen, että yksin jäävän kodin joulusiivous eli tiskien tiskaus ja vaatteiden viskely pyykkiin tai hyllylle jäi suoritettavaksi aamutoimien ohella. Aamutoimiin kuuluu myös lasillinen vettä kera kilpirauhasen turboboostauspillerin ja suihku. Vesilasin kohdalla meni vielä ihan hyvin, mutta sitten tuli tenkkapoo: Keittiön hanasta alkoi vesi lirisemään teelusikallinen minuutissa -vauhtia. Harjoitin tovin minimalistista tiskausta hyvin pienin liikkein ja mietin pääni puhki, missä vika ja miten nyt hoidetaan suihkussa käynti. Päätin sitten tehdä nerokkaan tutkimusmatkan kellariin, jossa sijaitsee sauna, koska naisen logiikka sanoi siinä kohtaa että saunassa voisi vesi juosta vaikka muussa talossa ei. (Älkää kysykö, mistä tämä logiikka juontaa juurensa.)

Astuin rappukäytävään. Jostain ylemmistä kerroksista kuului melko kuuluvia ääniä, joista ei voinut erehtyä, kun joskus on sattumalta kuullut miehen oksentavan vessanpönttöön. Astuin pikapikaa takaisin asuntooni ja vedin oven kiinni. Mietin, miten rappukäytävässä voi kuulua "mies oksentaa vessanpönttöön" -ääniä, kun rappukäytävässä ei pitäisi puoli seitsemältä aamulla olla kumpaakaan, ei miestä eikä pönttöä. Astuin hetken tuumiskeltuani takaisin rappukäytävään. Mies jatkoi oksentamistaan jossain yläkerroksissa. Totesin, että tässä on nyt tukanpesu kuitenkin akuuteimpana mielessä, oksentakoon mies kaikessa rauhassa, ja lähdin suunnistamaan kohti kellaria.

Kellarin portailla löivät aallot vastaan. Kesäisen putkirempan jäljiltä kellarissa on kieltämättä ollut melko pitkään ämpäri, johon on katosta tippunut vettä. Ilmeisesti vuoto oli pahentunut ja ämpäri tulvinut yli äyräidensä, koska kellarin lattiaa peitti noin kymmenen sentin vesikerros. Totesin, että saunaosastolle kahlaus ei liene hedelmällistä ja peruutin takaisin rappukäytävään. Siellä hölkkäsi vastaan kiroileva huoltomies, joka oli hätäpäissään katkaissut vedentulon koko talosta.

Menin takaisin sisään, pukeuduin, nostin joululomarepun selkään ja lähdin niine hyvineni kohti työpaikkaa. Matkalla soitin "kuka korvaa vahingot" -puhelun isännöitsijälle ja toisen vakuutusyhtiöön, koska vakuutusyhtiöt harrastavat ihmisten kiusaksi niin kutsuttuja suojeluohjeita. Halusin tietää, onko veden vallassa vellovan kellarikomeron jättäminen yksin joulunpyhiksi suojeluohjeen vastaista toimintaa joka johtaa vakuuutuskorvauksen epäämiseen. Isännöitsijä karjui pistävänsä putkiremppafirman vaikka henkilökohtaisesti vastuuseen vahingosta, vakuutusyhtiö totesi että tavarat lillikööt omassa liemessään sunnuntaihin asti kun varsinainen vahinko on jo tapahtunut eikä sille enää mitään voi.

Töissä pyrin suihkuun alakerran kuntosalin pukuhuoneeseen. Eilisestä asti takkuillut kulunvalvontajärjestelmä oli päättänyt, että ovet pysyvät suljettuina. Itkin kurjuuttani puhelimen välityksellä ihanalle työpaikan Samille, joka tuli hetken kuluttua kertomaan, että kulunvalvontaheppu on pukuhuoneen ovella sorkkaraudan kanssa, mars aamupesulle vain. (Okei, sorkkarauta oli liioittelua, sillä oli yleisavain.) Kävin suihkussa, pesin hampaat, levitin siniraidallisen pyyhkeen työhuoneeseen kuivumaan ja luomaan ympärilleen rantalomatunnelmaa.

Tämän päivän suurimman murheen piti olla joko kadonnut peukalosormus tai hukassa oleva mp3-soitin. Toisinpa kävi. Toivon lakonisesti täältä 250 kilometrin päästä, että vettyneet matkalaukkuni, vierasvaravuodenvaatteet ja kaikki se, mitä on siinä alimmaisessa pahvilaatikossa, pärjäilevät joulun yli eivätkä hirveästi pahastu vetisestä juhlanvietto-olosuhteestaan.

Mutta sitä kyllä mietin, miten se oksentava mies oli saanut sen vessanpöntön sinne rappukäytävään?

---------

Tänään soi PMMP:n Poika. Voisikohan kellariin rakentaa oikein ison akvaarion?

maanantai 22. joulukuuta 2008

Mummo vinkuu keinutuolii

Vuoden pimein päivä sujui niin hupaisissa merkeissä, ettei sitä pimeyttäkään juuri huomannut. Varsinkin kun illalla sytytti kynttilät kahteen kertaan.

Kävin aamulla Kossun kanssa aamiaisella toteamassa, että Kossua on aina kiva tavata ja työpäivän rutiinit on tehty rikottaviksi, etenkin sellaisena päivänä kun kulunvalvontalaite on lakannut toimimasta. Itäisessä Suomessa vallinneen myräkän seurauksena kaikki eteen osuneet ojat olivat pullollaan venäläisrekkoja, joiden kuljettajat Sasha, Dima, Oleg, Ljosha, Andrei ja pari muuta potenssiin kaksi soittelivat hädissään kaikkiin ulottuvillani oleviin puhelimiin. "Sasha täällä hei, onko jotain uutisia?" "Öö, kumpi Sasha?" Kiskoin rekkoja ojista niin pontevasti, että melkein myöhästyin parturista. Onneksi en kokonaan, ja ylikasvanut linnunpelätin on taas palannut eestä pitkä, takaa lyhyt -blondiksi. Rrrrok.

Joululahjat hankkiutuivat sen jälkeen kuin itsestään, operaatioon meni vartti. Kun on tuoteryhmä selvillä, on helppoa shopata. Jäi aikaa myös omille joululahjoille, etsin täydellisiä saappaita ja löysin täydellisen taskumekon. Nykyiset täydelliset saappaat ovat muovipussissa työhuoneen lattialla odottamassa pikaista visiittiä suutariin, koska rokkasin taannoin Tavastialla niistä toisen koron irti.

Illalla sellainen Café Esplanadiin ja Etelä-Haagaan sijoiteltu neljän tunnin mittainen keskustelu elämästä, joulusta, omaksi itseksi kasvamisesta ja kaikesta muusta pienestä. Loistava on kulunut sana, mutta joidenkin keskustelujen yhteydessä sitä vaan on aina pakko käyttää.

Huomasin juuri, että tänä pimeänä päivänä olen epähuomiossa luiskahtanut sopusointuun itseni, maailmankaikkeuden ja lähestulkoon kaikkien ympärillä olevien ihmisten kanssa.

Valoisa ajatus.

---------

Tänään soi Kuvansin kotistudion versioima Dave Lindholmin Annan kitaran laulaa vaan. "Sori Dave, joskus mummo vinkuu keinutuolii." Ja ilmapallokin saattaa ennakko-odotuksista poiketen lentää katkuspuistoon (sic).

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Friendly faces everywhere

Sisko ja sen veli -osastoa viikonloppuna. Ai miten niin muka ollaan samanlaisia? Äiti ja tyttö/poikaystävät luotiin palvelemaan meitä arjen pikku toimituksissa eikä se ollut meidän keksintöämme, niin vaan on.

Lisäksi meillä on yhtä valikoiva kuulo ja aika samanlaiset autonavaimet.



---------

Tänään soi Mimin ja Kukun Lokkenlolli. Nykyiset lastenohjelmat ovat vangitsevia.

perjantai 19. joulukuuta 2008

Raatona maantiellä

Olen kuluneen viikon aikana harrastanut työperäistä autoilua noin 800 kilometrin verran. Tiedän, että paljon työperäisesti autoilevien mielestä tuo tuskin on mainitsemisen arvoinen lukema, mutta henkilölle, joka on tällä viikolla harrastanut työperäistä autoilua ensimmäisen kerran elämässään, suoritus oli melko tuikea.

Varsinkin kun kyseinen henkilö pelkää ja vihaa talviautoilua. Liukkaus on tosin ilmastonmuutoksen myötä enää muisto vain, mutta pimeys sitäkin tuntuvampi olosuhde. Lisäksi varsinkin eilinen autoilu sisälsi litratolkula kuraa ja lasinpesunestettä ja operaation lopputuloksena oli auto, jota ei voi mennä metriä lähemmäs tulematta kuorrutetuksi inhalla rapakerroksella.

Koska viimeisin työperäinen autoilu suuntautui entiseen kotipitäjään, sain kaiken autoilun vastapainoksi nauttia työpäivinä harvinaisista luksuskokemuksista. Lounaaksi oli äitin tekemää tattikeittoa ja videotykin toimintaa testattiin lapsuudenkodin valkoiseksi rapatun takan kylkeen. Parasta oli kuitenkin työasioiden välillä istua keinutuolissa ja kuunnella Aleksanterin kanssa Leonard Cohenia - sen jälkeen kun pikkuveli oli korjannut rikki menneen mp3-soittimen.

Pitäisiköhän pyrkiä etätöihin.

---------

Tänään soi edelleen se Leonard Cohenin Anthem. Kaikessa on totisesti aina särö, mutta sen kautta valo pääsee sisään.

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Tii-dit-ti-dii

Jotakuinkin noin menee Kieslowskin väritrilogian sinisen osan jylhän tunnuskappaleen teema. Tai siis näin.

Olen kuunnellut sitä koko päivän. Ensin ratikassa ämppärin kuulokkeista, sitten sisäänrakennetun sterojärjestelmäni kautta, sitten taas ratikassa ämppärin kuulokkeista.

Jos moinen teos kaikuu päässä, on juhlavaa jopa konttailla pöytien alla ja yhdistellä printterien piuhoja.

---------

Sehän se tänään siis soi. Sinisen soundtrack.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Birthday Girl aka Drama Queen aka Kiva Tipu

Olen aikaisemmissa blogeissani kirjoittanut syntymäpäivänäni jonkinlaisen yhteenvedon senhetkisestä elämästäni. Ensimmäisessä osassa pesin sukkia hotellihuoneen lavuaarissa, toisessa osassa olin zen-henkinen ja tyyni.

Nyt en jaksa vetää mitään yhteen. Tässä olen enkä oikein muutakaan voi, juhlin soittamalla viulua. Osa asioista on hyvin, osa huonosti. Illalla kirjoitin sähköpostiviestin, johon sain vastaukseksi tämän:

"Tämä viesti tiivistää kyllä sinun draama queenin elämäsi aika hyvin :) Ensimmäinen kappale: vituttaa yli kaiken kun kaikki muut pariutuvat. Toinen kappale: Sibelius-Akatemian yli-ihmisprofessori soitti ja pyysi illalliselle."

Päivän paras synttärinvietto-ohje oli kuitenkin "Syö kakkua", ja niin minä sitten tein:



Ja olen kuitenkin kolmenkymmenenkolmen, jumalauta, ja tältä tämä elämä näyttää etelä-haagalaisessa yksiössä, ehkä joka paikassa tämän vuosituhannen alussa ja tällä tavoin tällaiset minun kaltaiseni ihmiset käyttäytyvät ja tätä tämä Laurakaisana oleminen kai sitten merkitsee.

(Ja jokainen sivistynyt bloginlukija tietää, että loppu ei ollut omaa keksintöäni. Lähdekirjallisuuden oikein arvanneiden bloginlukijoiden kesken arvotaan yllätyspalkinto, joten ei muuta kuin kommentoimaan.)

---------

Tänään soi sellainen italialainen sävelmä, jonka italialaisuudesta on esitetty myös kilpailevia näkemyksiä.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Hesykhia











Ote ortodoksikirkon historiasta: "Erämaaisät painottivat hesykasmissa harjoituksia, joiden tarkoituksena oli saavuttaa syvä hiljaisuus eli hesykhia. Tämä onnistui irtaantumalla yhteisöstä ja kaikista maallisista huolista."

Empiirinen tutkimustulos: Homma toimii. Edelleen.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Ilta-Sanomat: "Kaikki jatkoista!"

Prisman kohukassa oli tänään otsikon innoittamana lukenut Ilta-Sanomat kannesta kanteen. Pettynyt tekstiviesti: "No, ei siellä meistä mitään ollut, mutta aivan hyvin olis voinut..."

Niin. "Outo kolmikko söi oikeistolaisten oliivit" tai "Etnomusikologis-isänmaallinen riita Kämpin yökerhon tanssilattialla: Olavi Virta vai serbialainen mustalaismusiikki?"

Olen ollut Johanna Tukiaisen kanssa samalla Mannerheimintiellä, alan ymmärtää glamour-elämää. Tässä parhaat palat itsenäisyyspäivän juhlinnasta pienessä eteläsuomalaisessa kaupungissa armon vuonna 2008. Otsikot on lainattu MTV3:n Helmi-sivustolta.

Näin syntyy juhlailme

Jos pukeutuu päivällä mustaan toppatakkiin, kulahtaneisiin kävelykenkiin joissa on reikä pohjassa, henkkamaukan melkein puhki hiutuneisiin farkkuihin ja äitin palavasti rakastamaan punaiseen pultsaripipoon (Se on Diesel! Se maksoi monta euroa!), tuntuu mikä tahansa juhlavalta. Myös latvialainen hautajaispikkumusta ja piikkikorkokengät. Ja punainen huivi. Itsenäisyyseleganssia Karjalan väreissä, vaik Viipuri onkii mänt.

"Aivan taivaallinen olemus pikkukeijulla"

Illan kaunein asu oli ehdottomasti seurueemme tohtorilla. Harmaa, tyylikäs puku, jonka kruunasi viininpunainen solmio ynnä eritoten rento mutta aistikas, solmion värimaailmaan soinnutettu taskuliina. Hän oli NIIN suloinen.

Prisman kohukassakin oli tyylikäs, vaikka hänellä oli solmiokriisi.

Juhlien upeimmat kampaukset

Minulla oli tukkakriisi. Muilla ei ollut. Tohtorin ja kohukassan tuntevat tietävät, miksei ollut. Valitsin kriisin keskellä isänmaallisessa hengessä "suomalainen työhevonen" -kampauksen. Pitihän sen tukan kasvaa edestä pitkäksi mutta liika on sentään liikaa, ja parturiin pääsee vasta kahden viikon päästä. Roikkuva otsatukka ei loppuillasta enää menoa haitannut. Tai no, ei oikeastaan enää alkuillastakaan.

Melkein kuin Hollywoodissa!

Muttei ehkä ihan, oli juoda shampanjaa hotelli Tornin Ateljee-baarin terassilla joulukuisessa tuulenvireessä. Itsenäisyyspäivän iltaa jatkettiin kuolemattoman ja ennen muuta anatomisen "kääri ne reidet tähän vilttiin" -kommentin jälkeen melko reisipainotteisissa tunnelmissa. Toim. huom. Prisman kohukassa tarkoitti ohuissa sukissa palelevia sääriäni.

Punaisia huulia, tummia silmiä


Lienee ainakin Libanonissa. Kävimme syömässä yhdistetyn itsenäisyyspäivä- ja tohtoroitumisillallisen Farougessa ja vaikka tarjoilijamme olivat hieman, hmm, päällekäyviä ja se kolmastoista kuittailu siitä etten juonut viinilasiani tarpeeksi nopeasti tyhjäksi oli ehkä hieman liikaa, oli kokemus silti kerrassaan fantastinen ja ruoka ihan jumalattoman hyvää. Suosittelemme. Paitsi jälkiruokia emme suosittele. Mutta kaikkea muuta kyllä.

Suurlähettilään vaimon housupuku kauhistutti

Mutta ei läheskään niin paljon kuin Vaakunan Memphisin Dry Martini. Nykyisin on niin vaikea saada hyvää henkilökuntaa, saati piilolinssejä pysymään silmissä. Luulin pitkään, että Konna on ainut, jolta ne putoilevat säännöllisesti pois paikoiltaan, mutta näemmä niin tapahtuu myös muille. Prisman kohukassa ei tällä kertaa tehnyt luonteenomaista kahden tunnin katoamistemppu pesutupaan -kierrostaan, joten matka jatkui.

Tervaa, höyheniä ja aplodeja


Loppuilta kului Kämpissä. Siitä ei sitten oikeastaan sen enempää. Lainaan Prisman kohukassan Facebook-statusta: Prisman kohukassa (nimi muutettu) palautuu Kämpin jatkoista. (Fyysisesti ehkä, henkisesti ei koskaan.)

---------

Tänään siteeraamme vielä yhtä tekstiviestiä, omaani: "Argh! Se helkkarin Sinun silmiesi tähden soi edelleen päässä. Onkohan tää joku aivovaurio?" Prisman kohukassa vastasi avoimella tilityksellä: "On."

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Prisman kohukassa tilittää avoimena: Itsenäisyyspäivä meni reisille!

Kultaisella 90-luvulla eräs nimeltä mainitsematon opiskelutoverini tienasi itselleen särvintä leivän päälle työskentelemällä Prisman kassalla. 7 päivää -lehti oli nousukiidossa nykyiseen asemaansa maamme kiistattomana valtamediana. Seiskan kannet ja iltapäivälehtien lööpit yhdistämällä tämä opiskelutoveri ilahdutti meitä säännöllisillä, silloin Suomen yliopistomaailmassa käytössä olleen Pine-ohjelman (Nostalgiaa!) välityksellä lähetetyillä sähköpostiviesteillä, joissa Prisman kohukassa tilitti avoimena moninaisia pöyristyttäviä sattumuksia jännittävän ja mielenkiintoisen glamour-elämänsä varrelta.

Avoin tilitys oli mielestämme rankkaa ironiaa niistä Seiskan kansista ja lööppiteksteistä, mutta ei tarvitse kuin vilkaista tätä niin ymmärtää, että Prisman kohukassa oli itse asiassa vain noin kymmenen vuotta aikaansa edellä.

Prisman kohukassa matkasi eilen pääkaupunkiin juhlimaan itsenäisyyttä kera arvokkaan tohtoripuolisonsa, ja illanvietosta syntyikin vallan kelvollista lööppijournalismia. Siitä kuulette ensi kerralla.

Nyt kuulette sen sijaan sen, että Haagan-Mikkelin Vanhapiikayhdistys ry. suunnittelee taas iltansa iloksi kevättalven Lapin matkaa. Mikkelin haarakonttori aprikoi, uskaltaisiko laskettelurinteeseen. Haagan osasto ilmoitti, ettei ole koskaan moiseen toimintaan vielä sortunut. Mikkeli kysyi, miten näin urbaani ja dynaaminen ihminen kuin allekirjoittanut ei ole koskaan lasketellut. Urbaani ja dynaaminen ihminen ei osannut vastata muuten kuin siten, että "ei ole hotsittanut".

Mikkelin ehdotus laskettelun korvaavalle muulle toiminnalle kuului näin: "Tai sitten voitaisiin vaan tenuttaa kahvilassa ja huudella nuorisolle."

Maaliskuuta odotellessa.

---------

Tänään soi ihan kiusallaankin se mahtava serbialainen mustalaismusiikki, jonka Kokoomuksen ministeri- ja kansanedustajakaarti vaiensi isänmaalliseen itsenäisyystunnelmaan vedoten. Että porvariston hillitty charmi, ja silleen.

perjantai 5. joulukuuta 2008

Perinteet uusksi

Huomenna on itsenäisyyspäivä. Se on ensimmäinen itsenäisyyspäivävastaanototon itsenäisyyspäivä moneen, moneen vuoteen.

Tasan vuosi sitten toikkaroin rauniotilassa ympäri asuntoani Moskovassa, yksi vastaanotto hysteerisine konsertteineen oli ohi, toista odotin ja pelkäsin. Hyvin se lopulta meni, kai, niinhän kaikki tuollaiset isot organiseeraukset yleensä menevät. Muistan vain jatkot Keksissä, ennalta-arvattavan miehen ja tyynen, hiljaisen onnentunteen kun astelin yöllä kotiin pitkin autioita Moskovan katuja ja totesin selvinneeni koitoksesta hengissä. Seuraavana päivänä kirjoitin pitkän Lessons learned -listan asioista, jotka olisin tänä vuonna tehnyt toisin. Onneksi ei tarvinnut.

Ja ne hivenen kovaääniset "Mitä vittua sie oikein teet?" - "No itte saatana käskit pistää nää tälleen!" -keskusteluthan oikeastaan vaan lujittivat syvää ja lämmintä ystävyyttämme, eikö niin Saaga...

Sitä edellisinä vuosina itsenäisyyspäivä kului paiskoessa sinivalkoisia kynttilöitä, Suomi-konvehteja ja servettejä matkalaukkuun ja vilkuillessa sivusilmällä Linnan juhlia. Seitsemäntenä päivänä joulukuuta lensin jonnekin kauas pois, joko joulupukin kanssa tai ilman, ja pistin bileet pystyyn.

Tänä vuonna itsenäisyyspäivääni kuuluu alkudrinkki Ateljee-baarissa, libanonilainen illallinen ja arvolle sopivaa näyttäytymistä kaupunkimme pintaliitobaareissa. Sitä ennen pidämme Il Virtuosi -yhtyeen bänditreenit Etelä-Haagassa.

Viulu, piano ja pimpparauta. Sotto voce.

---------

Tänään soi CMX:n Rautalankaa. Matkalla jota vielä teen, kohta, ratikalla, Tavastialle.

torstai 4. joulukuuta 2008

Bows and arrows, stars and sunsets

Kuka muistaa Dawson's Creekin?

Tykkäsin sen ensimmäisestä ja vielä toisestakin tuotantokaudesta kamalasti. Siitä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Koin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta Katie Holmesin esittämän Joey Potterin kanssa, koska Joeyn äiti oli kuollut syöpään ja minun isäni kuollut muuten vaan. Minäkin halusin soutaa soutuveneellä ja kiivetä vaikeasti selitettävän miespuolisen ystävän ikkunasta sisään tikapuita pitkin.

Nyt Katie Holmes on pelottavan Tom Cruisen vaimo ja käyttää varmaan portaita. Minulla on soutuvene ja maailma on muutenkin muuttunut.

Tulikos siitä parempi?

---------

Tänään soi iki-ihana Dawson's Creekin tunnari, Paula Colen I don't wanna wait. My heart is in my hands, my head is in the clouds. Jojoo.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Maailma on hedelmäpuristin

Olen niin väsynyt, etten jaksa kirjoittaa sykähdyttäviä blogitekstejä.

Päivän paras: Viulutunti ja uusi tällä kertaa venäläinen biisi opeteltavaksi. Uudella omalla viululla. Hetki tekemisen iloa, hetki rauhaa, hetki musikkia.

Päivän huonoin: Eilinen.

Huomista odotellessa.

---------

Tänään soi CMX:n Epäonnisten liikemiesten helvetti. Ja minulla on hauskaa kun laivat hajoavat pulloissa.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Puurot ja vellit

Olen ollut kaksi päivää kotona potemassa päänsärkyä ja siitä seurannutta huonovointisuutta. Tällaiset päivät saavat arvostamaan intternettiä ja sitä, että voi kotoa käsin olla kytkeytyneenä tapahtumien keskipisteeseen.

Ja keskustella hedelmöityshoitojen, viulutuntien ja hieronnan hintapolitiikasta, mäyräkoirista, vähän lisää mäyräkoirista, ja vielä mäyräkoirista, enneagrammista (myös uusien naapureiden osalta), Wagnerin viime aikojen ilkeämielisyydestä Viiviä kohtaan ja siitä, miten elämässä voisi muka tehdä suuria päätöksiä jos ei pysty aamuisin valitsemaan edes sitä, tekeekö mieli velliä vai puuroa.

Ja kun laihaa puuroa ei aina edes erota paksusta vellistä.

Päivän kysymys jäi vaille vastausta.

---------

Tänään on soinut SMG:n 100 km Ouluun. Tiedän kun ne rakastuu ja kun ne suuttuu.

maanantai 1. joulukuuta 2008

My Grain

Tämä kirjoitus on julkaistu tornikamariblogissa joskus syksyllä 2006. Koska se on erittäin ajankohtainen, julkaisen sen uudelleen täällä. Tällä kertaa tosin on tuntunut lähinnä siltä, että silmää revitään irti kuopastaan takaraivon kautta. Auts.

Sen huomaa siitä, kun aamulla sängystä ylös kivutessa on raskaan tuntuinen pää. Sellainen, että sitä tekee mieli ravistella.

Seuraava merkki on orastava, pieni "kaikki ei ole nyt aivan hyvin" -tunne vasemman silmän takana. Vaaran aistii jo selvästi kun näkee auran, salaman kaltaisen värisevän valoilmiön jossakin näkökentän laitamilla. Sen jälkeen alkaa koko näkökenttä kapenemaan, ensin niin hitaasti että sitä tuskin huomaa, kunnes yllättäen eteen katsoessaan ei näe vasemmalla puolellaan mitään. Täytyy kääntää päätä. Päätä, joka on muuttunut kihelmöiväksi, tikittäväksi aikapommiksi.

Sitten se iskee. Ja se iskee aina silloin, kun särkylääkepurkki on unohtunut siihen toiseen käsilaukkuun. Se alkaa salakavalasti kuin Sibeliuksen Karelia-sarja ja ennen kuin sitä ehtii edes kunnolla huomata, kuuluu jysähdys jonka jälkeen mikään ei vuorokauteen ole ennallaan.

Päänsärky on väärä sana kuvaamaan sitä. Särky ei anna oikeutta sille tunteelle, kun päätä moukaroidaan sisältäpäin jonkinlaisilla tylpillä, raskailla esineillä ja samanaikaisesti siihen kohtaan, mistä kaikki alkoi, vasemman silmän taakse, pistellään oikein ohuella ja terävällä sukkapuikolla. Ei se ole särkyä, se on maanpäällinen helvetti. Pää tuntuu siltä kuin se olisi tehty paperinohuesta lasista ja sälähtäisi sirpaleiksi hetkenä minä hyvänsä - ja kun se on kuitenkin ainut olemassaoleva pää, on tunne varsin epämiellyttävä.

Lisäksi valo koskee silmiin, kaikki hajut kuvottavat, ruokaa tai liikkumista ei pysty ajattelemaankaan, MITÄÄN ei pysty ajattelemaan kun voi vain keskittyä pitelemään paperinohuesta lasista valmistettua pääpoloista koossa.

Myöhemmin on samanlainen olo kuin astetta liian kovatahtisen jumpan jälkeen. Tai liian pitkän lenkin, tai jonkun muun oikein raskaan fyysisen suorituksen. Moukaroinnin kohteeksi joutunut pää tuntuu pumpuliselta ja sumealta, silmiä särkee edelleen kaikki vähänkin kirkkaammat valot, tekee mieli ryömiä johonkin pimeään soppeen missä on hiljaista ja viileää ja hajutonta ja nukkua siellä väsymyksensä ja pääkivun rippeet pois.

Kaiken jälkeen tämä on varsin laiha lohtu: "Migreenin on uskottu esiintyvän tyypillisesti älykkäillä, jännittyneillä, pikkutarkoilla ja täydellisyyteen pyrkivillä ihmisillä." Mieluummin olisin hieman vähemmän älykäs.

---------
Ja pannaan nyt vielä vanhojen aikojen muistoksi sama päivän biisikin kuin silloin syksyllä 2006: Tänään soi noin tuhannetta kertaa Zen Cafén hyvänhuono, hapanimelä, katkeransuloinen, uudenkarhea Stop-albumi. Erityisesti kappale nimeltä Ja mulle nauraa variksetkin, omistettuna yhteiskunnan yksinäisimmälle jätkälle jolle nauraa variksetkin.

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Paskat kuulokkeet

Tämä on vetoomus kaikille raitiovaunu 10:ssä varsinkin aamuisin mutta myös muina vuorokaudenaikoina matkustaville.

Jos teillä ei ole rahaa ostaa kunnollisia kuulokkeita mp3-soittimiinne, kännyköihinne tai muihin mukana kanniskelemiinne musiikinkuuntelulaitteisiin, suosittelen toista seuraavista lähestymistavoista:

a) Älkää kuunnelko musiikkia lainkaan julkisissa kulkuvälineissä.

b) Jos väkisin pitää kuunnella musiikkia julkisissa kulkuvälineissä, kuunnelkaa hiljaa. Sopivan voimakkuuden säätämistä helpottaa se, että ottaa ne paskat kuulokkeet käteensä. Jos musiikki silloin kuuluu omiin korviin, se on liian kovalla. Luulisi tämän tyhmemmänkin tajuavan.

Olen loputtoman kyllästynyt kuuntelemaan aamuäreänä musiikkia, joka on joka tapauksessa huonoa, ja josta tekee erityisen huonoa se, että sitä joutuu pakkokuuntelemaan vain sen verran, mitä kanssamatkustajien surkeat kuulokkeet vuotavat ilmaan muiden kiusaksi.

Kaupungissa asuminen on taitolaji. Siitä voisi järjestää kursseja.

---------

Tänään soi aamuisen raitiovaunun sukkahousuhevihiphopdancekakofonia. Ja korvissa natisee raivo.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Tomu vuotten ylle

Mistä tietää, että on tullut vanhaksi ja väsyneeksi?

Siitä, että käy monen vuoden jälkeen pienen keskustelun, jotakuinkin näin:

- Olimme nuorempina jotenkin nokkelampia.

- Näimme ehkä enemmän vaivaa.

Intensiteetti on totisesti kokenut inflaation. Lehdet varisseet puista. Antautuminen on parempi puolustus kuin raivokkainkaan hyökkäys, ja valkoinen nenäliina heiluu syystalven tuulessa, merkkinä luovuttamisesta.

Aikuisella asiantuntijalla on tänään töissä yllään CMX:n bändipaita kuitenkin. Asenne henkitoreissaan, vaan elossa silti.

---------

Tänään soi CMX:n Ruoste. Ehkä myös huonekalut ja muistot?

torstai 27. marraskuuta 2008

Cristina continued searching... certain only, of what she didn't want.

Olen melko varma siitä, että tämä päivä johtui kengistäni.

Ostin kengät tammikuussa 2006. Kuuluin ensimmäistä kertaa elämässäni kategoriaan sinkku, minulla oli murrosikä 30-vuotiaana ja tarvitsin siihen sopivat kengät. Tänään olin menossa pitämään Venäjä-monologia erääseen yritykseen ja minun piti pukeutua aikuisesti. Murrosikäiset sinkkukengät sopivat ennakko-oletuksesta poiketen tyyliin.

Ulkona kadulla huomasin, että Helsinki oli yhtä aikaa liukas ja loskainen. Sipsutin vaaroja uhmaten ratikkapysäkille, olin kaatua lukemattomia kertoja. Töissä jouduin heti ovesta sisään astuessani keskelle postinkulkuselkkausta. Lounaaksi oli raakaa kesäkurpitsaa. Kieltäydyin jälkiruuasta. Palelin horkassa koko päivän, mummo sermin takana avasi ikkunaa kymmenen minuutin välein. Skannasin liudan papereita ylösalaisin.

Matkustin taksilla monologin pitopaikalle. Menin vessaan, huomasin että lompakko oli kadonnut laukusta. Tiesin sen jääneen taksiin. Kolmannen kerran tänä syksynä. Lompakko haluaa olla taksissa. Soitin rutinoituneesti taksikeskukseen, sovin että kuski jättää jälleen lompakon Punanotkonkadulle löytötavaratoimistoon. Alan olla niiden kanta-asiakas, bonuksia ei poliisilta saa. Poltin kieleni kuumassa teessä. Rikoin vierasnimikyltin hakaneulan. Poistuessani unohdin palauttaa nimikyltin vahtimestarille vaikka niin oli käsketty tehdä.

Matkakortti oli taksikortin kanssa lompakossa, joka oli Punanotkonkadulla. Minä olin Espoon Tapiolassa. Neuvottelin poikkeusdiilin taksin ja työpaikan taksikorttivastaavan kanssa.

Yritin olla aikuinen, toisen ihmisen tarpeet huomioonottava ja rakentava. Epäonnistuin surkeasti, sain aikaan kivitalon korkuisen väärinymmärryksen ja kiukkuista tiuskintaa. Menetin uskoni siihen, että kaksi ihmistä voisi jotenkin nähdä lauseen yhdellä tavalla. Eivät ne voi. Koskaan.

En saanut nettisivuprojektia valmiiksi vaikka piti. Harmitti.

Lähdin ulos. Kävelin pikkusysterin lähikahvilaan jossa on välimerellinen tunnelma. Ostin pikkusysterin laskuun Cafe Mochan ja täytetyn leivän. Huusin ulos tuskani. Kaikki edellä mainitut asiat helpottivat oloa. Sipsutimme vaaroja uhmaten Tennariin, ostimme pikkusysterin rahoilla irtokarkkeja. Katsoimme yllätyksellisesti minun rahoillani Woody Allenin elokuvan Vicky Cristina Barcelona. Opin, että elämäni ei ole kovinkaan omaperäistä koska siitä on tehty niin monta hyvää oopperaa, laulua, elokuvaa ja romaania.

En tiedä, mitä haluan. Tiedän, että vain täyttymätön rakkaus voi olla romanttista, ja mitä en halua.

Vicky Cristina Barcelonan soundtrackit olivat loppu kaikista keskustan tavarataloista. Olisin ostanut, pikkusysterin rahoilla. Törmäsimme moskovalaisiin Kampissa. Toisella niistä oli reinot murtuneen varpaan jalassa. Rakastan aina vain Helsinkiä, koska täällä törmäilee ihmisiin.

Menin ratikalla kotiin. Anni Ammattilapsi muistutti Pietarin junasta, että huomenna on firman pikkujoulut ja luvassa taksiajelua. Aion köyttää lompakon itseeni kettingillä.

Päätin kävellä Ruskeasuon risteyksestä kotiin. Ratikasta ulos astuttuani muistin, että Helsinki on edelleen liukas ja loskainen.

Minulla oli edelleen kymmenen sentin koroilla varustetut, ohutpohjaiset ja liukkaat nilkkurit.

---------

Tänään olisi soinut Vicky Cristina Barcelonan tunnusbiisi Barcelona, jos joku olisi sen minulle pikkusysterin rahoilla myynyt.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Oi oi oi

Elämä on, kuulkaa, kiireistä ja ex temporea.

Töissä ovat alkaneet tositoimet, vapaa-ajalla ovat sekä suunnitellut että suunnittelemattomat menot riistäytyneet täysin käsistä. Ja kun on yhden viikonlopun aikana käynyt syömässä Weeruskassa, löytänyt vastauksen siihen, kuka laski Pietarin kalansaaliin (sen teki ensimmäinen kirkolliskokous, ja kala ei ollut enää sushikunnossa), löysäillyt lauantain, vastaanottanut jälleen kerran yhden kiintiötamperelaisen, käynyt tupaantuliaisissa Moskovassa joka sijaitsi Viikissä, matkustanut lumimyrskyssä Malmin sairaalaan, syönyt ensimmäistä kertaa sunnuntaina kello kuudelta Vltavassa makkaraa ja juuttunut äitin ja tätskyn kanssa ensin keskustaan ja sitten A-junaan mukana Kerttulin tekemiä joulupipareita ja maitoa Saarenmaan vodka -pullossa, ei voi muuta kuin huokaista.

Ja syöksyä kohti seuraavia.

---------

Tänään soi Emma Salokosken Veden alla. Hui(maa).

torstai 20. marraskuuta 2008

Ylikaupallinen junttirymistely

Olen katsonut elämäni aikana muutamia James Bond -elokuvia. Pidän vanhoista Sean Conneryn leffoista, joissa James ajaesssaan autoa kääntelee rattia vauhdikkaasti puolelta toiselle ja kuva takalasissa kääntyy päinvastaiseen suuntaan kuin ratin kääntely antaa ymmärtää. Pidän myös The Living Daylightsista, koska talo, jossa asuin kerran vähän aikaa, näkyy elokuvan alkukohtauksessa ja muistuttaa mukavasti nuoruudesta.

Näin Casino Royalen lentokoneessa matkalla muistaakseni Kuala Lumpuriin ja pidin siitä enemmän kuin kaikista aiemmin näkemistäni Bondeista yhteensä. Putinin näköinen Daniel Craig oli sopivan synkkämielinen jääkaappipakastin Jameksen rooliin ja elokuva muutenkin miellyttävän ankea tunnelmaltaan. Siksi astelin tänään suurin toivein Tennariin katsomaan uusinta Bondia. Enkä pettynyt.

Melkein elokuvan lopussa on kohtaus, missä Bond ja Bondin tyttö istuvat pölyisessä maasturissa. Mission accomplished. Molemmilla on likaiset vaatteet, naarmuja ja mustelmia ynnä olevinaan sekaisin olevat tukat, jotka näyttävät silti täydellisiltä. Bond ja Bondin tyttö vaihtavat muutaman tunteikkaan sanan siitä, kuinka Marja Mattlaria lainaten kukaan ei vapauta sellaista vankia, jonka ovi ei ole lukossa. Sitten suudellaan.

Siitä kohtauksesta pidin. Siitä tulivat mieleen eräät tosielämän hahmot. Kaksi vanhaa, kyynistä paskaa, kolhiintuneita, kuhmuilla ja mustelmilla. Tukkakaan ei välttämättä aina ihan täydellisesti. Vaihtavat muutaman sanan, sitten suutelevat. Jotenkin juuri nyt toivon, että näkisin sen päivän kun toinen niistä yhdeksän ja puolen vuoden päästä toteuttaa suunnitelmansa ja näyttää ihan James Bondilta Casino Royalessa.

---------

Tänään soi Tarharyhmän Beibini asuu Torniossa. Uuh.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

FYI

Kauheasti on taas tapahtunut kaikilla rintamilla. Ainoastaan länsirintamalta ei kuulu mitään uutta.

Valikoitua parhautta viime aikojen tapahtumien joukossa edustaa ehdottomasti tämä Facebookin kautta saamani viesti. Kiva, kun on reippaita ja oma-aloitteisia ystäviä:

"Olet lähdössä sunnuntaina 22.2. Finlandia-taloon meidän kanssa katsomaan Gypsy Kings and Queens-konserttia klo 20.00. (Ovet aukeavat 19.00.)"

Tuskin maltan odottaa.

---------

Tänään ei soi Gypsy Kings and Queens vaan Ultra Bran Vesireittejä. Viikkokausia oli satanut.

torstai 13. marraskuuta 2008

Nasta Mesta

Kävin tänään testaamassa Mestan. Olen Jussi Konttisen kanssa taannoiseen sunnuntaihesarin artikkeliin viitaten eri mieltä sekä siitä, ketkä muodostavat Suomen Venäjä-tutkimuksen karhukoplan, että puheena olevasta ravintolasta. Minusta se ei ollut S-ryhmää vaan mainio 2000-luvun helsinkiläinen venäläishenkinen ruokapaikka. Vähän niin kuin se yksi kellorafla Moskovassa Detskii Mir -tavaratalon takana, en muista osoitetta enkä nimeä. Pisteet Mestalle. Miinus siitä, etteivät ole itsenäisyyspäivänä auki.

Mestan venäläisyyttä lisäsi seuralainen, jonka kanssa on istuttu Petroskoissa iltaa jos toistakin. Meinattiin tilata teetä ja sata grammaa vodkaa, mutta ilmastonmuutos on 2000-luvun alusta edennyt niin suurin harppauksin, ettei tuota takuuvarmaa Karjalan hyytävien talvien lämmittelykeinoa tänään tarvittu.

Merkittävien hankitojen saralla toteamme, että viuluni oli liian leveäuumainen kalliiseen koteloon, joten hän joutui tyytymään halvimpaan mahdolliseen. Se on sininen, siinä on kantohihnat ja se näyttää professionaalilta. Vastavuoroisesti samaan aikaan soitinkaupassa olleelle tytölle oli sanottu, että hän on viulistiksi liian luiseva.

Opin joka päivä lisää itsestäni, viulunsoitosta ynnä elämästä.

---------

Tänään on jostain syystä soinut koko päivän päässä Suburban Triben First Spring Day. Eritoten seitsemältä aamulla, kun seisoin vartin Vantaan Varistossa Vihdintien varressa ja odotin marraskuun pimeässä tihkusateessa bussia joka veisi minut takaisin Stadiin.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Kiintiöitä

Asuntooni on pesiytynyt mielenkiintoinen ilmiö.

Sen nimi on kiintiötamperelainen. Se tarkoittaa sitä, että yökylässä on koko ajan oltava yksi säännöllisin väliajoin vaihtuva manselainen. Toistaiseksi kaksi on vuorotellut ja yksi ilmoittautunut mukaan kiintiöön Moskovasta käsin. Lisäksi odottelemme jo innolla itsenäisyyspäiväviikonloppuna saapuvaa tamperelaiserää ja jännitämme, mahtaisiko yksi kiintiöläinen jättää houkuttelevat kuntosalin pikkujoulut väliin ja saapua Helsinkiin moskovalaistupaantuliaisiin ensi viikolla.

Se alkuperäinen lähti tänä aamuna kohti Tansaniaa. Naulakkoon jäi vartomaan tamperelaisen talvitakki. Kai se meinaa tulla sieltä siis takaisinkin.

---------

Tänään soi Zemfiran До свидания. Нам с тобой так мало надо для двоих.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Sunnuntaina

Isänpäivä on liputuspäivä.

Siwa on kiinni. Onkohan jonkun isä siellä töissä?

Haetaan kotipitsasta pitsat, luetaan odotellessamme iltapäivälehtiä vaikka äsken vasta puhuttiin siitä miten typeriä ne ovat. Mennään Vihdintien liikenneympyrässä olevalle huoltoasemalle ja laitetaan auton renkaisiin sopiva määrä ilmaa. Tai vähän liikaa.

Puissa ei ole enää juurikaan lehtiä. A.W. Yrjänä on karismaattinen keski-ikäisenäkin. Hiutale-baari on kuin jonkun olohuone. Helsingistä Dar es Salaamiin on 7532 kilometriä.

---------

Tänään soi Tuomari Nurmion Sunnuntaina. Tuuli taitaa olla tyyntynyt.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Muuttomanageri

Olen muuttanut 2000-luvulla yhdeksän kertaa. Se on enemmän kuin kerran vuodessa. En suosittele yhtään kenellekään.

Ei siis liene ihme, että minusta on muuttojen myötä kehittynyt melko ammattimainen muuttonainen. Lisäksi olen selvästi kehittänyt itselleni vain muutossa aktivoituvat lihakset, jotka mahdollistavat muun muassa pesukoneen kantamisen kolmanteen kerrokseen sortumatta taakan alle.

Mikkelin Oraakkeli muutti viime viikonloppuna maallisen tomumajansa 300 metriä entisestä sijainnista eri suuntaan. Vanhojenpiikojen yhteistyö- ja avunantoyhdistyksen peruskirjan mukaisesti autoilin paikalle auttamaan. Mikkelin ainoa raavas mies tuli hätiin sen pesukoneen ja parin muun pienemmän esineen kanssa, mutta lopusta selvisimme naisvoimin. Lauantaina piti tosin ottaa puhelu keinoenolle ja kysyä traditionaalinen "jos lampussa on sininen ja musta ja katossa musta, harmaa ja ruskea, mikä menee mihinkin" -kysymys. Mutta valoa saatiin kansalle eikä vaellettu enää pimeydessä. Juurikaan.

Muuton eksoottisin esine ei suinkaan ollut osminolainen pirtanauha josta tuli käden käänteessä joulupaperirullapidike, vaan jonkun tuntemattoman espanjankielisen maan kansalliskirjaston vaaleanpunaiset lainauskortit. Oraakkeli ei, ehkä onneksi, itsekään tiennyt, mitä reittejä nämä esineet olivat hänen hallintaansa seilanneet.

Muutossa tulee aina toisinaan eteen niitä hetkiä, kun ei keksi, mihin ryhtyisi seuraavaksi, ja pyörii kaoottisissa huoneissa kuin itänaapurin edustaja Anttilassa vailla tointa ja virkaa. Tässä nimenomaisessa muutossa parasta oli ehdottomasti se, että Anttila-hetkien koittaessa saattoi mennä keittiöön raaputtamaan punaista maalia irti seinästä. Seinä oli tarkoitus raaputtaa viikonlopun aikana kokonaan, mutta toisin kävi.

Viideltä lauantai-iltana, aikalailla tasan vuorokauden kestäneen muuttotoimenpiteen jälkeen, ehtoisa emäntä iski nimittäin Sovetskoje Shampanskojen pöytään, väänsi upouuden saunansa lämpiämään ja totesi että johan tässä tuli muutettua. Sitten seurasi laadukasta, akateemista ja ehdottoman intellektuellia keskustelua, saunomista, vaatteiden kaivelua muuttokaaoksesta ja muuttokaaokseen hukkuneesta matkalaukusta ja ikimuistoisen savolaisen tarjoilijan sulostuttama illallinen Mikkelin Fransmannissa. Jos ikinä satutte Mikkeliin, unohtakaa angstinne ketjuravintoloita kohtaan ja menkäää Fransmanniin. Hyvällä onnella teille sattuu tarjoilijaksi Mikkelin mainioin edeskäypä.

Muuttajat bailasivat ankarasti Mikkelin yössä kolmeen asti aamulla, kävivät ostamassa pitsan aamiaiseksi, söivät sen välittömästi kotiin päästyään ja kellahtivat nukkumaan koottuihin huonekaluihin.

Seuraavana aamuna toisella heistä oli pää aika kipeä.

---------

Tänään soi radion kotimatkalla soittama Beatlesin Eleanor Rigby. "All the lonely people, where do they all come from?" Sitä en tiedä, mutta ainakin ne voivat auttaa toisiaan muutoissa ja olla itse asiassa olematta yksinäisiä lainkaan.

torstai 30. lokakuuta 2008

Lisäjäseniä

Harkitsen vakavasti uuden perheenjäsenen ottamista muonavahvuuteen. Hän näyttää tältä:



Arvatkaa, mistä on kysymys? No tietenkin viulusta:



Päreiksi lainasoittajan käsissä menneen pikkuviuluni korjannut viulunrakentaja esitteli minulle taannoin vanhaa, melkein mustaksi lakattua, erittäin katu-uskottavan näköistä ja käytössä hivenen kulunutta pelimanniviulua kun pohdiskelin ääneen, että omakin viulu olisi kiva vaikka opettajalta lainatun viulun soittelussakaan ei sinänsä vikaa ole. Tuo ylläoleva leijonanpää on viulun simpukka, joka normaalisti myös näyttää tältä , eli nimensä mukaisesti simpukalta.

Kun sanoin opettajalle ensimmäisen kerran ääneen, että omakin viulu olisi kiva vaikka opettajalta lainatun viulun soittelussakaan ei sinänsä vikaa ole, alkoi opettaja spontaanisti puhua tästä samaisesta melkein mustasta leijonanpääviuluyksilöstä. Siinä vaiheessa rohkenin ajatella, että ehkä minä ja persoonallinen pelimanniviulu saattaisimmekin kuulua yhteen.

Tänä aamuna kävin pitkällisen harkinnan jälkeen hakemassa viulun koesoittoon. En malttanut odottaa kotiin asti vaan kaivoin viulun esiin työhuoneessa kun valtaosa saman käytävän varrella majailevista oli lähtenyt kotiin. Hyvin se soi. Vähän arasti, nuhaisesti, ei niin kirkkaasti kuin opettajan hollantilainen lainaviulu, mutta ammattilaisen näkemys oli, että ääni paranee kunhan vuosikymmenet vaiennut viulu taas tottuu soimaan. Viulua ensimmäisen kerran pidellessäni huomasin, että sen kaulassa on kaiverrus. Siinä lukee "B S-U 1917". Haluaisin ajatella, että se on viulun valmistajan puumerkki ja valmistusvuosi, mutta sitähän ei voi mistään tietää.

Viulu on kallis hankinta. Kiinalaisen tusinapelin jousineen, olkatukineen (olkatuki on vempele, jonka tarkoituksena on täyttää tyhjä tila leuan alle asetetun viulun ja hartian välissä ja siten estää viulunsoiton aiheuttamia kramppeja ja nyrjähdyksiä) ja koteloineen saisi murto-osalla siitä hinnasta, minkä persoonallinen pelimanniviulu maksaa. Summalla saa pelkän viulun, lisäksi pitäisi hankkia se jousi, olkatuki ja kotelo. Viululla on kyllä alkuperäinen kotelo - musta puulaatikko, joka muistuttaa lapsen ruumisarkkua. En näe itseäni kanniskelemassa sitä ympäri Helsinkiä.

Olen silti melko varma, että juuri musta pelimanniviulu päätyy perheeni jäseneksi. En halua luopua siitä kun sen kerran kotiini olen saanut. Se on vanha, persoonallinen ja rujonkaunis. Sillä on sielu.

Sitä paitsi J. Karjalainenkin on ollut siitä kiinnostunut.

---------

Tänään meillä on soinut etupäässä toi viulu.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Alku ja juuri

Olen takuulla kirjoittanut joskus blogitekstin tällä omaperäisellä otsikolla. No, nyt tulee uusi teksti.

Olen joskus kirjoittanut myös aiheesta Miroslav Klose. Koska joillekin ihmisille ei ihmetyksekseni ole selvää, kuka tämä oleellinen hahmo on, voin selvyyden vuoksi mainita kyseessä olevan saksalaisen jalkapalloilijan, joka teki taannoisessa Suomi-Saksa-MM-karsintaottelussa kolme maalia. (Jos joku tietää miten nuo viivat oikeasti pitäisi sijoitella, kommentoikoon.)

Tästä on alkanut varsinkin erään Facebook-kaverini taajaan viljelemä Miroslav Klose on kaiken pahan alku ja juuri -kampanja. Nykyisin on erittäin helppoa ja kätevää elää, koska Miroslav Klosea voi syyttää kaikesta. Suomen MM-karsintaottelut hän toki sabotoi, milloin pukeutumalla suomalaiseksi jalkapallistiksi ja tekemällä omia maaleja, milloin ihan omana itsenään. Hän on syypää ilmastonmuutokseen, napajäätiköiden sulamiseen ja syysmyrskyihin. (Luultavasti myös kellojen siirtelyyn.) Miroslav Klose tukkii Lippupalvelun puhelinlinjat, hän on ohjannut Sinkkuelämää-leffan ja kaikki kyseisen TV-sarjan osat.

Tänään hän on kunnostautunut laittamalla erään kännykän pakastimeen.

Jokaisella meistä pitäisi olla oma Miroslav Klose. Toisaalta tästä yhdestä riittää varmasti kaikille.

---------

Tänään soi Värttinän Linnunmieli, joka on älyttömän hieno biisi. Ja oli myös hieno ja hilpeä keikka eilen Tavastialla.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Akateemisia totuuksia

Jos väitöskirjan nimenä on Krooniseen alaraajaiskemiaan liittyvät kliiniset löydökset ja seuraamukset vanhuksilla, ei voi muuta kuin nostaa hattua sekä väittelijälle että vastaväittäjälle siitä, että väitöstilaisuudessa saadaan aikaan keskustelu, jossa kuullaan muun muassa seuraava lause:

"Elämästä pitää myös nauttia. Ei tämä ole pelkkää surkeaa touhua!"

Hienoa oli. Väitelkää, muutkin ystävät!

---------

Tänään soi Type O Negativen Summer Breeze. Olisiko se nyt niin liikaa vaadittu?

torstai 23. lokakuuta 2008

Muuten hyvä

Tänään kerron teille hyvän vitsin, joka ei ole omani:

Huippuluokan orkesterimuusikot eivät enää tee virheitä, mutta joskus takavuosina niitäkin sattui. Ainakin kerrotaan, että erään oopperaharjoituksen alussa pasunisti soitti niin pahasti pieleen, että kapellimestari keskeytti soiton ja sanoi viileästi: ”Tuo ääni oli väärässä paikassa, epäpuhdas ja väärän mittainen!”

Pasunisti ei lannistunut vaan kysyi: ”Oliko se kuitenkin muuten hyvä?”


Tällä periaatteella meillä viuluakin soitetaan.

---------

Tänään soi YUP:n Joutilas. Hau-ko-tus.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Kokonaisvaltaisia kulttuurielämyksiä

Eilen jatkoimme teemaa Kulttuurisyksy 2008, tällä kertaa kansallisoopperassa, jossa esitettiin Boris Godunovia. Näin sen viime talvena Moskovassa Novaja Operassa ja pidin siitä paljon, vaikka kolmannen näytöksen puolalaiskohtaus olikin jätetty säästösyistä väliin.

Kansallisoopperan versio oli kokonainen puolalaisineen kaikkineen. Meinasin alussa nukahtaa useaan otteeseen, mutta se ei johtunut oopperasta lainkaan vaan edellisyön unettomuudesta. Pidän Boris Godunovista, koska se on jotenkin umpivenäläinen sekä teemoiltaan että slaavilaiselta kirkkolaululta ja venäläiseltä kansanmusiikilta kuulostavan musiikin puolesta. Ensimmäiset näytökset olivat ehkä silti vähän puuduttavia, ja välillä ensikertalaisen korvia särki suomalainen venäjän oopperaääntämys, vaikka yritin pontevasti olla olematta filologi ja kuunnella jotain muuta kuin väärin sähiseviä ässiä. Väliajan jälkeen Boris sai ilmaa siipiensä alle ja purjehti komeasti loppuun - vaikka se puolalaiset skipannut versio oli siinä mielessä parempi, että se loppui saman tien kun Boris kuukahti, mikä ikään kuin aukottomasti sopi oopperan teemaan.

Mutta Matti Salminen oli niin hyvä, että meinasi itku päästä ja kaikki synnit tulla anteeksiannetuiksi. Ja Eri Klas on sympaattinen kapellimestari, se näkemäni Novaja Operan versio oli myös hänen kapellimestaroimansa ja siitä tulivat erehdyttävästi Moskovan ajat mieleen. Sekä yksi saamatta jäänyt työtodistus, jonka perään huhuilin tänään Saksanmaalle. Ja Jyrki Toivonen lauloi mahdottoman kauniisti munkki Pimeninä.

Minulta kysyttiin tänään, miksi en käy enää keikoilla. Olen varmaan tullut vanhaksi, ja käyn nykyään vain oopperassa. Äh, enkä ole. Molemmissa on puolensa.

---------

Tänään ei soi Musorgski, vaan soi Pariisin Kevään Samoilla raiteilla. Vaikka superkuulas fiilis on kyllä nyt jossain ihan muualla.

tiistai 21. lokakuuta 2008

Uutuus Helsingin ravintolakartalla

Eilen oli kansanmusiikki-ilta. Olin ensin soittamassa itse viulua ja aiheuttamassa opettajalle kylmiä väreitä. Opettaja oli tapansa mukaan rakentava ja ystävällinen, oma otsa puski tuskanhikeä äärirajoille venytetyn viulunsoittotaidon takia, mutta voi kuinka hienoa se taas kerran oli. Lopputunnista opettelimme yrityksestä huolimatta jälleen uuden kappaleen. Siinä keitetään vähemmän rakentavasti ja ystävällisesti hyttysestä saippuaa.

Isosiskojen ylivertaisuus maailmankaikkeutta pystyssä pitelevänä voimana tuli jälleen kerran todistettua, kun saippuaksi muuttuneen hyttysen tarinalle löytyi myös b-osan sanat.

Illalla jatkoin kansanmusiikki-iltaa kansanmusiikkijameissa. Haluaisin oppia tanssimaan polskaa. Illan varsinainen löytö oli kuitenkin ravintola Mesta sanomatalon Namaskaarin paikalla. Ehdottomasti tutustumaan, näytti hyvältä. Jamitteluseura testasi syrnikit ja hyvää oli. Ensi tilassa on tarkastettava myös alku- ja pääruuat.

---------

Tänään soi kansanmusiikki-ikivihreä nimeltä Hyttynen. "Palkaksesi suopaa saat, ellen jaksa maksaa." Vai ehkä sittenkin jollen?

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Appelsiinien diskossa tanssittiin

Olen viettänyt itselleni tyypillisen ylivilkkaan viikonpuolikkaan ehtimättä analysoida sitä blogissa. Syväanalyysiin ei ole aikaa nytkään, tiskit parkuvat keittiössä.

Aloitamme lyhytanalyysin suosittelemalla varauksetta teatteri Avointen Ovien Yksityisiä keskusteluja -nimistä näytelmää. Suosittelen myös Manalaa pitsa- ja olutpaikaksi ennen teatteria. Meinasin tipahdella tuolilta, koska näytelmän teemat kolahtelivat sieluun yksi toisensa jälkeen. Tällä viikolla on erityisesti mietityttänyt seuraava katkelma:

"Ei sinun tarvitse välttämättä sanoa "minä rakastan sinua", mutta sinä voit tehdä rakkauden tekoja. Alhaiset teot, joita tehdään rakkauden nimissä, ovat murskaava todiste siitä, että meillä on vapaus tehdä millaisia tekoja tahansa." (Ingmar Bergman, suom. Marja Kyrö)

Ja välttämättä ei tarvitse olla kyse edes rakkaudesta, ihan pelkkä ikikulu arvostuskin riittää.

Viikonloppu mennä vilahti entisessä pietarilaisseurassa. Sunnuntaina paistoimme juustoa raclettegrillissä, lauantaina kävelimme Martan kanssa pitkin tuulista, aurinkoista Helsinkiä ja löysimme piirongin. Lopusta juustosta järjestettiin koko pesueelle lämpimiä voileipiä, katsottiin (jos ei nukuttu) omituinen venäläiselokuva jossa sian pää nousi järvestä, syötiin lisää, tällä kertaa thaimaalaista ruokaa, ja tanssittiin aamuun asti Dubrovnikissa leffafestarikemuissa. Tänään oli vähän päänsärkyä, kävelyä pitkin tuulista ja sateista Helsinkiä, elokuvatalkoita ja viulunsoittoa.

Nyt syön Martan tädin maankuulua karjalanpiirakkaa, katselen keittiössä olevaa keittiön korkuista tiskivuorta ja murehdin sitä, että kun viululla pitäisi saada soitettua yhdellä jousella ääni a-cis, kuuluu ääni a-korviaraastavaakirskuntaa-cis. "Kyllä se sieltä tulee kun tarpeeksi kauan veivaa", lohdutti Mikkelin Oraakkeli.

Tulee, tulee. Veivaan, veivaan.

---------

Tänään soi eilisestä päähän jäänyt Ultra Bran Tel Aviv. Tiedostusrokkia.

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Petrauksen varaa

Miten saadaan Laurakaisa ärtymään?

Pistetään se tekemään kahta asiaa yhtä aikaa. Nimittäin katsomaan, miten Suomen jalkapallomaajoukkue tekee Moskovassa omia maaleja yksi toisensa jälkeen. Ja vastailemaan kiukkuisten asiakkaiden negatiiviseen palautteeseen tilanteessa, jossa itsekin on täysin samaa mieltä negatiivisen palautteen kanssa.

Joskus on ollut parempiakin keskiviikkoiltoja.

---------

Tänään soi CMX:n Kaikkivaltias. "Nyt tappion päivänä, tuomion alla hän katselee valtakuntaansa alas."

tiistai 14. lokakuuta 2008

Hirven kivekset

Otsikossa mainittu elintarvike on kirvoittanut tänään runsaahkosti keskustelua. Jos hyvin käy, mestarikokki-metsästäjä saapuu pian luoksemme valmistamaan gourmetsapuskaa hirven epäkonventionaalisista ruumiinosista. Eilen oli ollut lautasella pallealihas, miedosti pippuroituna.

Minä taas olen ollut tänään erinomaisen populääri. Ensin eräs sanomalehti puhelinhaastatteli. Sitten yksi aikakauslehti pyysi kirjoittamaan aukeaman jutun. Tämän jälkeen lähestyi Nyt-liite ja kysyi lupaa kirjoitelmani julkaisuun. Mikkelin oraakkeli ennusti ennen iltaa koittavan kutsun BB-taloon, mutta sitä ei ole vielä ihmeekseni kuulunut. Ehkä ne soittavat vasta huomenna.

Illalla olin hyvillä mielin, sillä löysin uudelleen jo kerran löydetyn mutta pariksi vuodeksi kadotetun ihmisen. Harvoin voi sanoa, että on itseään lukeneemmassa seurassa. Aina se yhtä suuresti ilahduttaa, kun niin käy. Ja voi pohdiskella ääneen toiveita, pelkoja, valaistumista, Venäjää, kirjoittamisen motiiveja, David Foster Wallacea ja Dostojevskia. Huomenna minulla on tilipäivä, ja menen ostamaan Akateemisesta noin viidentoista euron kirjan, jos vain löydän oikean hyllyn luo ilman opasta.

Kaiken kukkuraksi minulle kasvoi tänään Bulevardilla häntä.

---------

Tänään soi Leonard Cohenin Dance Me To The End of Love. Jokaisella on hetkensä. Ne hetket, jolloin paiskautuu lattialle parkumaan sitä, että tulee aivan varmasti kuolemaan yksin. Aina sieltä voi nousta ylös ja todeta, ettei ehkä kuitenkaan.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Olipa seitsemän päivää

Kodin Kuvalehdessä on sellainen sarja, jonka nimi on Olipa päivä. Siinä joku julkisuuden henkilö kertoo päivästään vastaamalla kysymyksiin. Kartoitan nyt viime viikon samalla tekniikalla:

Millä mielellä heräsit aamuisin?

Jokaisena harmaana arkiaamuna tuskaiseen uupumukseen ja vähintään puoli tuntia arvioitua aamun alkamisaikaa eteenpäin siirrettyyn herätyskelloon. Perjantaiaamuna ja tänään heräsin junassa sellaisen mielialan vallassa kuin junassa herätään. Viikonloppuna heräsin sopivan myöhään ja paremmalla tuulella Moskovassa.

Mikä viikossa havahdutti?


Se, että olen tukkinut kalenterini täyteen niin, että seuraava ohjelmoimaton ilta on lokakuun vika päivä. Ei tässä pitänyt näin käydä. Taaskaan. Miksi aina käy?

Mikä pysähdytti?

Se, että minusta tuntuu nykyisin hyvin usein siltä että olen hyvin yksin. Mikä on ihan epärationaalista. Mutta kun silti tuntuu siltä.

Jäikö yhtään lounasta mieleen?


Jäi, torstain. Kävin syömässä Katajanokan vankilassa ja hakemassa Transsiperian Lonely Planetin takaisin lainasta. Mieleenjäävää oli lounasseuran onni, josta ei voinut muuta kuin olla itsekin onnellinen.

Mitä opit elämältä?


Ainakin sen, että ihminen venyy tarpeen vaatiessa uskomattomiin suorituksiin. Sellainen tarve voi olla vaikkapa äkillisen kunnianhimokohtauksen saanut viulunsoiton opettaja, joka päättää opettaa kolmannella soittotunnilla uuden, kokonaisen, neliosaisen biisin, joka puolestaan huitelee vaikeusasteeltaan kovaa ja korkealta yli viuluviikarin hilseen. Kaaduin tunnin jälkeen kuolleena maahan, mutta kun siitä vähän virkosin, annoin opettajalle omenan. Olipa hienoa.

Harmittamaan jäi

se, että viikonloppu loppui vaikka se olisi voinut kestää ihan hyvin vielä pari päivää lisää. Moskovassa oli jotenkin kauhean kivaa, vaikka etupäässä taisin makoilla ihmisten sohvilla lörpöttelemässä.

Tällä viikolla uneksin


Suomen jalkapallomaajoukkueen pääsystä MM-kisoihin. Sekä Suomi-Azerbaidzhan -ottelun että Saksa-Venäjä -ottelun seuranneena näyttää aika kaukaiselta unelmalta. Mutta olihan se tapaus sekin, että Kossu istui meidän kanssa katsomassa futista ja juomassa olutta ihan kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään.

Tällä viikolla pohdin

yhteisöjen raunioitumista ja parisuhteettomuutta aikamme suurimpana vitsauksena. Vanhoja kadotetuiksi luultuja ihmisiä on hauska löytää uudelleen epäkonventionaalisin keinoin.

Viikon kohokohta


oli maanantaina viulutunti, tiistaina mukava iltateetuokio Peen kanssa, keskiviikkona mummolle kaveri -koulutus, torstaina eksklusiivinen yhden hengen hyttimatka Moskovaan, perjantaina vähintäänkin hilpeä mutta valitettavasti Moskovassa sijaitsemiseni vuoksi väliin jäänyt työtarjous Suomen Palloliitolta, lauantaina Suomen voitto ja Venäjän häviö ja sunnuntaina koko päivä, Moskova, Starliten aamiainen, Respublika-kirjakauppa, uusi valloitus sushirintamalla, Sideways-leffa, Hetskun vihreä sohva ja kaikki omat ja rakkaat ihmiset sillä istumassa.

Millä mielellä menit iltaisin nukkumaan?


Tyytyväisenä ja tyytymättömänä yhtä aikaa. Syyt löytyvät yltä.

Anna viikolle arvosana?


Ei meillä oli kiitettävän arvosanan alle meneviä viikkoja tapana elellä. Pannaan kymppi miinus.

---------

Rakkaat naapurini, sillä tänään soivalla epävireisellä valssilla ei ole nimeä.

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Sunnuntaituokio

Makaan Hetskun vihreällä sohvalla. Katson elokuvaa, jossa keski-ikäinen mies ajaa Saabilla ja juo viiniä. Ympärillä on hyviä ihmisiä ja lasissa inkivääriolutta.

En haluaisi lähteä pois Moskovasta. Haluaisin jäädä Hetskun vihreälle sohvalle ikuisiksi ajoiksi.

Haluaisin, että aina olisi viikonloppu.



---------

Nyt soi Hetskun läppärillä oleva maailman paras ja laajin biisikokoelma. Miljoonasade-Faith No More-Juna Turkuun-Ne Luumäet-Maija Vilkkumaa. Leikkaa erilainen tukka, mene Brasiliaan.

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Pyöreitä objekteja

Ajoin juuri takaisin Helsinkiin. Pimeä tie, eikä yhtään mukava matka. Liian pitkä. Liian huonoa musiikkia radiossa.

Paluumatkalla oli hyvin syksyinen tunnelma, sillä auto oli täynnä luumuja, omenoita ja talvirenkaita. Ensin mainitut ovat tädin puusta, seuraavat tädin naapurissa asuvan vanhan pariskunnan lahjoittamia. Kolmansia piti kääntyä hakemaan puolen kilometrin päästä, ettei talvi tänä vuonna pääse yllättämään Etelä-Suomea.

Huomenna vien osan pyöreistä objekteista hajasijoitukseen Pakilaan. Luumut syön ehkä itsekkäästi itse.

---------

Tänään soi sitten se Leevi and the Leavingsin Pimeä tie, mukavaa matkaa. Onpa hilpeää.

lauantai 4. lokakuuta 2008

Leikkipuistomuistoja

Kun olin pieni, kävin joskus kaupungin keskustassa leikkipuistossa. Puisto oli virastotalon vieressä kosken rannalla ja siellä oli ainakin suihkulähde ja sellainen pieni pyöreä karusellintapainen, missä saattoi istua ja potkia jalalla itse vauhtia. Minulle tuli karusellissa huono olo, mutta silti puisto ja varsinkin puinen karuselli ovat jääneet jostain syystä vahvasti ja positiivisesti mieleen. Arkiympyröistä poikkeavaa keskusta-eksotiikkaa laitakaupungin lapselle, kaiketi.

Olin tänään sadekuuron jälkeen, ennen pimeän tuloa ulkoilemassa Aleksanterin kanssa. Menimme siihen samaan leikkipuistoon. Puista karusellia ei enää ollut, oli vain huono 2000-luvun kopio jossa ei voinut edes istua. Meillä oli silti kivaa. Aksu tepasteli pehmeässä hiekassa ja talviteloille tyhjennetyn suihkulähteen pohjalla, laski liukumäkeä, muksahteli kumoon heinikossa ja hurmasi omien toimiensa ohella lauman naispuolisia venäläisturisteja. Minä pyörähdin 2000-luvun karusellissa kerran ympäri, ihan vaan kokeeksi. Veljenpoika kommentoi kokeilua pienen välimatkan päästä hihkaisemalla "TOO!" Lupasin, että kunhan hän kasvaa vähän isommaksi ja oppii olemaan muksahtelematta, tulemme uudestaan pyörimään karuselliin. Sitten menimme katsomaan oranssia kaivinkonetta joka oli parkkeerattu rakennustyömaalle Aksun kotitalon taakse.

Olemme Aleksanterin kanssa osa ihmiskunnan mittaista sukupolvien ketjua. Siinäpä elämälle tarkoitusta, taas yhden päivän verran.

---------

Tänään soi Bushin Glycerine. "We live in a wheel where everyone steals, but when we rise it's like strawberry fields." Kuuntelin taas ajellessa vanhoja C-kasetteja.

perjantai 3. lokakuuta 2008

Oppi ja oivallus

Olen aina toisinaan havaitsevinani, että älyän yli 30-vuotiaana itselleni uudenuutukaisia asioita, jotka muut ihmiset ovat tienneet aina. Tai siltä se välillä ainakin tuntuu.

Esimerkki: Minun piti tänään lähteä ajamaan töiden jälkeen kohti Karjalaa. En saanut eilen aikaiseksi mitään tavaroiden pakkaamiseen viittaavaakaan, en päässyt aamulla sängystä ylös kun kello soi enkä saanut iltapäivällä irotteltua itseäni töistä. Tulin kotiin, aikataulu kusi, olin kuolemanväsynyt ja nälkäinen kuin dieettisusi, ulkona satoi kaatamalla vettä, tiesin etten mitenkään ehtisi perille ennen pimeän tuloa.

Ahisti.

Istuin keittiönpöytäni ääressä huokailemassa valmispitsan äärellä kun joku kolmas aivosolu vasemmalta nosti arasti kätensä ja kysyi, onko nyt sitten tosiaan ihan pakko lähteä? Entä jos olisi vaan tämän illan, menisi ajoissa nukkumaan, heräisi aamulla varhain ja lähtisi virkeänä valoisalle maantielle. Vastasin sille aivosolulle hetken mietittyäni että miksipäs ei, oikein hyvä ja innovatiivinen idea.

Häkellytti.

Olen edelleen jotenkin ihmeissäni. Että näinkö näitä suunnitelmia muutetaan? Tuosta noin vaan? Niin sitten vissiin. Satunnainen lukija voi nyt ihan rauhassa ajatella, että tuo on ihan vatipää, mutta minulle tämä oli merkittävä oivallus.

Kai siksi, että jos kukaan ei käske minua lähtemään väsyneenä ajamaan yötä myöten satojen kilometrien päähän jos en itse sitä tee, ei kai sitä käskyvaltaa ole loppujen lopuksi missään muussakaan asiassa. Ei edes niissä elämän isoissa kysymyksissä.

Ei varsinkaan niissä.

---------

Tänään soi Maija Vilkkumaan uudelta levyltä biisi Suojatiellä. "Valkee, musta, tykkään susta" on minusta hurjan hauska riimi.

torstai 2. lokakuuta 2008

Melkein kaunein ruusu

Minulla on uusi tukka, joka on takaa lyhyt ja edestä pitkä.

Opettelen tätä kirjoittaessani pitämään kädessäni viulun jousta niin, ettei pikkusormi lonksu.

Ostin tänään yhden joululahjan ja yhden syntymäpäivälahjan.

Tein Suuren Oivalluksen flunssaisen miehen avustamana.

Totesin toisen flunssaisen miehen kanssa, ettei kumpikaan meistä tajua mitään työasiasta, joista nimenomaan meidän pitäisi jotain tajuta.

Söin ranskalaisia perunoita kera majoneesin ja ketsupin ja ikävöin vähän Moskovaa.

Illalla nauratti aamupiparikerho.

Päivä oli hyvä.

---------

Tänään soi eilisen Tavastian keikan jälkitunnelmissa Emma Salokoski Ensemble ja Dave Lindholmin biisi Sinun äänesi. Olen Emman kanssa samaa mieltä kappaleen kertosäkeestä. Ja itseni kanssa samaa mieltä siitä, että paikkaa on parempi vaihtaa kuin valittaa.

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Luottamuspula

Enpä aamulla herätessäni tiennyt, että tulisin tänään käymään kirjeenvaihtoa Alma Median tiedotuspäällikön kanssa.

Väitän olevani suuulas ja vihainen nainen. Joskus olenkin, mutta en aina. Sitä paitsi lepyn nopeasti. On kuitenkin yksi teema, joka saa minut poikkeuksetta silmittömän raivon valtaan, ja se on sukupuolisen suuntautumisen takia syrjiminen sekä yhteiskunnan että yksilön tasolla. Olen sille allerginen ja yliherkkä, koska en mitenkään voi ymmärtää, miten ihmisten pariutuminen toisten ihmisten kanssa voi olla kenellekään ulkopuoliselle millään tavalla kuuluva asia. Saati vaikuttaa pariutuvan ihmisen persoonaan, työkykyyn tai yhtään mihinkään muuhun vastaavaan ominaisuuteen.

Meinasin takavuosina tikahtua raivoon sen uskonnollisten ihmisten polvirukoilukampanjan takia kun Suomen lainsäädäntöä rukattiin ihmisarvoisemmaksi parisuhteen rekisteröinnin osalta. Tässä maailmassa, missä elämme, jotkut valopäät ihan oikeasti siis kokivat ventovieraiden ihmisten intiimit suhteet niin olennaisiksi asioiksi, että vaivautuivat könyämään niiden vuoksi polvillaan pitkin Eduskuntatalon portaita. Jos kaiken sen energian kanavoisi johonkin fiksuun toimintaan, olisivat ainakin Helsingin asunnottomat tai yksinäiset vanhukset enää muisto vain. Ehkä ilmastonmuutoskin olisi pysäytetty.

Tämän vuoksi uutinen Johanna Korhosen työsuhteen purkamisesta oli lievästi sanottuna pöyristyttävä. Olen juuri lukenut Korhosen muistion aiheesta, ja olen vielä enemmän pöyristynyt.

Vähemmän pöyristyneenä kirjoitin tänään Alma Median tiedotuspäällikkö Rauno Heinoselle viestin, jossa kerroin Alma Median asiakkaana odottavani heiltä Johanna Korhosen irtisanomisperusteiden julkistamista. Ilmoitin totisesti toivovani, että Korhonen on väärässä, koska en soisi mitään tämänkaltaista tapahtuvan 2000-luvun Suomessa. Heinonen vastasi minulle kertoen, että luottamuspula on irtisanomisen perustana eikä Alma Media halua antautua julkiseen väittelyyn tai tarkempaan perusteluun eikä tuoda julkisuuteen asioita, jotka eivät sinne kuulu.

Viestinnän ammattilaisten luulisi vähemmästäkin tajuavan, että kun vastassa on Johanna Korhosen kirjoittama yksityiskohtainen muistio irtisanomistilanteesta, on Alma hitusen heikoilla nykyistä tiedotuspolitiikkaansa jatkaessaan. Käsillä oleva tilanne kun on nykyisten faktojen valossa liian helppoa tulkita niin, että Alma Media antoi lesbolle fudut lappilaisten lestadiolaislukijoiden menettämisen pelossa ja kun ei pysty mitenkään paremmin asiaa perustelemaan, vetäytyy luottamuspulan ja kommentoimattomuuden taakse. Vähän kaunistellumpi versio on se, että Alma Media antoi lesbolle fudut koska tämä ei työhaastattelussa kertonut olevansa lesbo.

Kumpikaan ei ole kovin kaunis tai Alma Mediaa imarteleva tulkinta.

Olen vuosien varrella kehittynyt sattuneesta syystä melko kokeneeksi Alma Median boikotoijaksi joten tiedän, että ilman Alma Mediaakin voi mainiosti elää. Kehotan siksi kaikkia jättämään Ilta- ja Kauppalehdet ostamatta ja lukematta kunnes Alma saa änkytettyä ilmoille ne todelliset, mitenkään Johanna Korhosen perhesuhteisiin liittymättömät irtisanomisperusteensa.

Tai pyydettyä anteeksi ja korjattua tekemänsä karmean virheen.

--------

Tänään soi YUP:n Saatana meni korvasta sisään. Koska minulla on kaiken muun hyvän lisäksi vielä korvatulehduskin.

maanantai 29. syyskuuta 2008

Days are much too bright

Vanhojenpiikojen vikkelä virkistysviikonloppu vaatii veronsa. Pää meinasi tänään kopsahtaa useaan kertaan näppäimistölle ja säpsähdin illalla Lokki-baletissa kolmesti hereille mikrosekunnin mittaisilta tirsoilta. Mikkelissä oli vedetty reilusti kahden tunnin kauneusunet.

Mitä tästä opimme. Jos on vanha ja väsynyt, ei kannata ahnehtia kaksia akateemisia juhlia ja yhtä Hyvinkään matkaa yhdelle ja samalle viikonlopulle.

Päivän kysymys oli tänään kuitenkin se, mitkä seuraavista kuuluvat yhteen: punk, tappajaetanat, glam rock, silmähelmet ja heavy metal perse.

Jotkut asiat eivät muutu. Jotkut ihmisetkään näemmä eivät. Ja se lienee ihan hyvä asia.

---------

Tänään soi ikuisuuden ikäinen kokoelmakasetti nimeltä Shits. Valitaan siltä vanhojen aikojen muistoksi vaikkapa Smashing Pumpkinsin We Only Come Out at Night.

"I'm on my own, I'm on my own to see the ways
That I cant help the days, you will make it home ok
I know you can, and you can"

sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Akateemisia juhlaperinteitä

Takana vanhojenpiikojen virkistysviikonloppu vailla vertaa.

Yhdessä viikonlopussa ehtii tekemään empiiristä tutkimusta monestakin eri aiheesta, jos liikkeellä on riittävästi asiantuntemusta. Pääasiaissa vertailimme akateemisia juhlaperinteitä. Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen maisterikoulu juhli kymmenvuotista taivaltaan ja Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto täytti 25 vuotta. Ensin mainituissa bileissä olimme kutsuvieraiden joukossa, jälkimmäisissä ensin maksavina asiakkaina ja myöhemmin kuokkavieraina.

Tässä analyysin tulos:

- Akateemiseen juhlaperinteeseen kuuluu elimellisenä osana harmaantunut mies, joka pitää vaikeaselkoisia puheita mielialaa kohottavan innostuksen vallassa.

- Kansanmuusikot juhlivat arkivaatteissa. Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimus juhlii pukeutuneena mustiin.

- Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen juhlassa vieraili Markscheider Kunst Pietarista. Kansanmuusikot juhlivat omavaraisesti oman laitoksen kasvattien tahdissa. Tasapeli, elävä musiikki oli molemmissa juhlissa loistavaa.

- Maisterikoulun juhlissa kukaan ei tallonut varpaille. Kansanmuusikoiden juhlissa varpaille talloi Reijo Kela, joten ei siitä oikein pahastuakaan voinut.

- Venäjä ja Itä-Eurooppa tarjosivat lämmintä ruokaa posliinisista astioista. Kansanmuusikot tarjoilivat salaatteja ja pikkusuolaista pahvilautasilta. Ilmainen viina loppui kesken molemmista juhlista.

- Siinä vaiheessa kun Venäjän ja Itä-Euroopan maisterikoulun juhlissa alettiin laulaa Internationalea, kansanmuusikot pistivät polskaksi ja sottiisiksi.

Vaan olipa mukavaa molemmissa. Tänään toivuttiin viikonlopun juhlallisuuksista, Mikkelin Oraakkeli myöhästyi junasta mutta pääsi bussilla takaisin kotikonnuilleen sunnuntaikävelemään ja tekemään töitä. Minä puolestani vierailin Hyvinkäällä, viihdytin vauvaa ja kävin täydellisessä syyssäässä metsälenkillä viiden (5) koiran ja yhden vanhan ystävän kanssa.

Olipa sekin mukavaa.

Loppuun on vielä lisättävä yksi klausuuli: Blogiani saa kommentoida. Suorastaan pitää. Varsinkin jos on täti, jonka nimi alkaa P:llä!

---------

Tänään soi Kouon Frouvan Aina sateella me kohdataan. Ja voin vain hyvästiksi vilkuttaa. Kiitokset lemmenpelimanneille mainiosta keikasta ja taksin takapenkiltä ojennetusta levystä.

torstai 25. syyskuuta 2008

Katiskoilla

En hirveästi pidä sanasta "verkostoituminen". Siitä tulee mieleen kustannus-hyötyajattelu, kvartaalitalous ja porvariston hillitty charmi, ihan samalla tavalla kuin "urasuunnittelusta" ja lauseesta "me sisustetaan".

Sivumennen sanoen, tiedän yhden miehen joka nauttii sydämensä kyllyydestä sisustamisesta, ja se tuli ulos kaapista jo ala-asteikäisenä. Ne, jotka tuntevat piston sydämessään, voivat liittyä "en pakota vastentahtoista miestä sisustamaan enkä itsekään murehdi ylenmääräisesti sohvien, seinien ja soppakulhojen yhteensopivuutta" -kerhooni. (Paino sanalla vastentahtoinen. Mies SAA sisustaa, jos hän siitä nauttii. Tämän totean gender-tietoisesti, ja häpeän edelleen sitä, että kutsuin gender-ilmapuntariamme joskus 1800-lukulaiseksi.)

Mutta siitä ei pitänyt puhua. Piti puhua tästä päivästä, jota inhokki-verkostoituminen kuvaa sanana paremmin kuin moni muu ja yksikään sellainen, joka juuri nyt tulisi mieleen.

Olen onnistunut tänään käymään varhaisella lounaalla ihmisen kanssa, joka kysyi, tunnenko toista ihmistä, ja vaikka vastasin etten tunne, päädyin silti kumoamaan iltasella Magnersin (Hetskulle terkkuja) tämän samaisen ennalta tuntemattoman hahmon kanssa. Pieni on Helsinki, ja sen Venäjä-piirit vielä pienemmät.

Menin illalla pikkusysterin kanssa katsomaan Aleksandra-elokuvaa , ja törmäsin leffateatteriin juostessani systerin boyfriendiin Espalla. Rakastan tätä kaupunkia, ja törmäilyä ihmisiin. Elokuvayleisön joukossa oli tuttuja enemmänkin, ja päädyimme leffan jälkeen Kaislaan keskustelemaan niistä kahdesta teemasta, joista Suomen pienet Venäjä-piirit tällä viikolla ovat keskustelleet: Eräästä Helsingin Sanomien artikkelista ja ilmiöstä nimeltä "munat ja pokkaa". Pöydän ympärillä oli tuttuja Pietarin ajoilta, saman yliopiston penkkiä kuluttaneita sekä sattumoisin molempiin kategorioihin yhtä aikaa kuuluvia. Ja oli kivaa.

Kotiin päästyäni huomasin, että eräs toveri on linkittänyt blogiinsa muinaisen vappuheilani blogin. Ilman vappuheilaa sinä et juuri nyt luultavasti lukisi tätäkään, koska idea bloginpidosta tuli aikoinaan tältä nimenomaiselta vappuheilalta. Kiitosta vaan. Koomisia yhteensattumia.

Illan päätti sähköpostiviesti G-tyttäreltä, joka on eri sukupolvea kuin pienemmät G-lapsoseni ja osaa siis jo itse kirjoittaa kummitädilleen. Hän on exexexexexex-poikaystävän sisarentytär ja vähän niin kuin vahingossa katosimme vuosiksi aika kauas toistemme elämistä. Olen hyvin, hyvin iloinen siitä, että tämäkin teini-ikäinen kala polskii tänään elämäni katiskassa. Kaikkien muiden isojen ja pienten fisujen joukossa.

Nyt menen raivaamaan lattialle uuden vieraspatjan verran tyhjää tilaa, koska huomenna on Aleksanteri-instituutin maisterikoulun 10-vuotisjuhla. Luvassa lisää verkkojen punontaa sekä yövieras kaukaa Mikkelistä.

---------

Tänään vähän harmittaa, kun viulu ei ole ehtinyt soida yhtään.