Nyt meillä on iso talo Mikkelissä. Tai siis ei se ole oikeasti meidän, emmekä ole sitä vielä edes ostaneet, maksaneet vain symbolisen käsirahan. Kun kauppakirjat allekirjoitetaan, se on silti vielä monta vuotta enemmän pankin, noin juridisesti ajatellen.
Ja silti, ei se ole pankinkaan. Meidän se on. Uusi, vanha oma koti. Nyt on se hetki, jolloin ei enää tarvitse tuijottaa vain vikoja ja puutteita koska niiden alleviivaaminen myyjälle alentaa talon ostohintaa. En osaa oikein vielä katsoa valokuvaa talosta ajattelematta, että yläkerran ison huoneen ikkunan alta puuttuvat palotikkaat ja huopakaton päälle ilman oikeaoppista tuuletusta vedetty peltikate on riskirakenne ja yläkerran sisäänkäynnin päältä puuttuu katos joka pitäisi rakentaa ja että etupihan kallistukset ohjaavat sadevedet väärään suuntaan.
Mutta kyllä minä näen muutakin. Komean, napakan ja jämerän talon, joka on näyttänyt samalta jo 60 vuotta ja tulee näyttämään siltä vielä toisen mokoman, jos ja kun se nyt meistä kiinni on. Luonnostaan järkevän sijainnin isot ikkunat etelään ja pienet pohjoiseen, ison, oman pihan jonka menneeseen loistoon palauttaminen tulee olemaan kunnia-asiani. Rauhallisen tunnelman, ajan pysähtymisen aistimuksen, tunteen siitä, että on tullut kotiin.
En oikein ymmärrä omistamista, vieläkään. Ymmärrän nyt sen, että minulle on annettu euromääräistä korvausta vastaan jotakin sellaista, jolla on arvoa sinänsä, ja jota minun tehtäväni on tästä eteenpäin vaalia. Taloni saattaa olla epäkäytännöllinen ja oikukas, mutta se on myös todistanut luotettavuutensa pysymällä ehjänä paikallaan jo 57 vuoden ajan. Ei uusista taloista koskaan tiedä, vanhoista voi jo jotain tietääkin.
Kas tässä siis uusi kotimme. Rakennettu vuonna 1953 Mikkelin Urpolan kaupunginosaan rakennusmestari Eino Hahdon suunnitelmien perusteella. Pääurakoitsijana rakennusmestari Uuno Hypen apunaan timpuri/maalari Valjakka, timpuri Pulkkinen ja putkimies Hukka.
---------
Tänään soi kaiketi tunnelmaan sopivasti J. Karjalaisen levy Keltaisessa talossa.
