Lisäjäseniä

Harkitsen vakavasti uuden perheenjäsenen ottamista muonavahvuuteen. Hän näyttää tältä:



Arvatkaa, mistä on kysymys? No tietenkin viulusta:



Päreiksi lainasoittajan käsissä menneen pikkuviuluni korjannut viulunrakentaja esitteli minulle taannoin vanhaa, melkein mustaksi lakattua, erittäin katu-uskottavan näköistä ja käytössä hivenen kulunutta pelimanniviulua kun pohdiskelin ääneen, että omakin viulu olisi kiva vaikka opettajalta lainatun viulun soittelussakaan ei sinänsä vikaa ole. Tuo ylläoleva leijonanpää on viulun simpukka, joka normaalisti myös näyttää tältä , eli nimensä mukaisesti simpukalta.

Kun sanoin opettajalle ensimmäisen kerran ääneen, että omakin viulu olisi kiva vaikka opettajalta lainatun viulun soittelussakaan ei sinänsä vikaa ole, alkoi opettaja spontaanisti puhua tästä samaisesta melkein mustasta leijonanpääviuluyksilöstä. Siinä vaiheessa rohkenin ajatella, että ehkä minä ja persoonallinen pelimanniviulu saattaisimmekin kuulua yhteen.

Tänä aamuna kävin pitkällisen harkinnan jälkeen hakemassa viulun koesoittoon. En malttanut odottaa kotiin asti vaan kaivoin viulun esiin työhuoneessa kun valtaosa saman käytävän varrella majailevista oli lähtenyt kotiin. Hyvin se soi. Vähän arasti, nuhaisesti, ei niin kirkkaasti kuin opettajan hollantilainen lainaviulu, mutta ammattilaisen näkemys oli, että ääni paranee kunhan vuosikymmenet vaiennut viulu taas tottuu soimaan. Viulua ensimmäisen kerran pidellessäni huomasin, että sen kaulassa on kaiverrus. Siinä lukee "B S-U 1917". Haluaisin ajatella, että se on viulun valmistajan puumerkki ja valmistusvuosi, mutta sitähän ei voi mistään tietää.

Viulu on kallis hankinta. Kiinalaisen tusinapelin jousineen, olkatukineen (olkatuki on vempele, jonka tarkoituksena on täyttää tyhjä tila leuan alle asetetun viulun ja hartian välissä ja siten estää viulunsoiton aiheuttamia kramppeja ja nyrjähdyksiä) ja koteloineen saisi murto-osalla siitä hinnasta, minkä persoonallinen pelimanniviulu maksaa. Summalla saa pelkän viulun, lisäksi pitäisi hankkia se jousi, olkatuki ja kotelo. Viululla on kyllä alkuperäinen kotelo - musta puulaatikko, joka muistuttaa lapsen ruumisarkkua. En näe itseäni kanniskelemassa sitä ympäri Helsinkiä.

Olen silti melko varma, että juuri musta pelimanniviulu päätyy perheeni jäseneksi. En halua luopua siitä kun sen kerran kotiini olen saanut. Se on vanha, persoonallinen ja rujonkaunis. Sillä on sielu.

Sitä paitsi J. Karjalainenkin on ollut siitä kiinnostunut.

---------

Tänään meillä on soinut etupäässä toi viulu.

Alku ja juuri

Olen takuulla kirjoittanut joskus blogitekstin tällä omaperäisellä otsikolla. No, nyt tulee uusi teksti.

Olen joskus kirjoittanut myös aiheesta Miroslav Klose. Koska joillekin ihmisille ei ihmetyksekseni ole selvää, kuka tämä oleellinen hahmo on, voin selvyyden vuoksi mainita kyseessä olevan saksalaisen jalkapalloilijan, joka teki taannoisessa Suomi-Saksa-MM-karsintaottelussa kolme maalia. (Jos joku tietää miten nuo viivat oikeasti pitäisi sijoitella, kommentoikoon.)

Tästä on alkanut varsinkin erään Facebook-kaverini taajaan viljelemä Miroslav Klose on kaiken pahan alku ja juuri -kampanja. Nykyisin on erittäin helppoa ja kätevää elää, koska Miroslav Klosea voi syyttää kaikesta. Suomen MM-karsintaottelut hän toki sabotoi, milloin pukeutumalla suomalaiseksi jalkapallistiksi ja tekemällä omia maaleja, milloin ihan omana itsenään. Hän on syypää ilmastonmuutokseen, napajäätiköiden sulamiseen ja syysmyrskyihin. (Luultavasti myös kellojen siirtelyyn.) Miroslav Klose tukkii Lippupalvelun puhelinlinjat, hän on ohjannut Sinkkuelämää-leffan ja kaikki kyseisen TV-sarjan osat.

Tänään hän on kunnostautunut laittamalla erään kännykän pakastimeen.

Jokaisella meistä pitäisi olla oma Miroslav Klose. Toisaalta tästä yhdestä riittää varmasti kaikille.

---------

Tänään soi Värttinän Linnunmieli, joka on älyttömän hieno biisi. Ja oli myös hieno ja hilpeä keikka eilen Tavastialla.

Akateemisia totuuksia

Jos väitöskirjan nimenä on Krooniseen alaraajaiskemiaan liittyvät kliiniset löydökset ja seuraamukset vanhuksilla, ei voi muuta kuin nostaa hattua sekä väittelijälle että vastaväittäjälle siitä, että väitöstilaisuudessa saadaan aikaan keskustelu, jossa kuullaan muun muassa seuraava lause:

"Elämästä pitää myös nauttia. Ei tämä ole pelkkää surkeaa touhua!"

Hienoa oli. Väitelkää, muutkin ystävät!

---------

Tänään soi Type O Negativen Summer Breeze. Olisiko se nyt niin liikaa vaadittu?

Muuten hyvä

Tänään kerron teille hyvän vitsin, joka ei ole omani:

Huippuluokan orkesterimuusikot eivät enää tee virheitä, mutta joskus takavuosina niitäkin sattui. Ainakin kerrotaan, että erään oopperaharjoituksen alussa pasunisti soitti niin pahasti pieleen, että kapellimestari keskeytti soiton ja sanoi viileästi: ”Tuo ääni oli väärässä paikassa, epäpuhdas ja väärän mittainen!”

Pasunisti ei lannistunut vaan kysyi: ”Oliko se kuitenkin muuten hyvä?”

Tällä periaatteella meillä viuluakin soitetaan.

---------

Tänään soi YUP:n Joutilas. Hau-ko-tus.

Kokonaisvaltaisia kulttuurielämyksiä

Eilen jatkoimme teemaa Kulttuurisyksy 2008, tällä kertaa kansallisoopperassa, jossa esitettiin Boris Godunovia. Näin sen viime talvena Moskovassa Novaja Operassa ja pidin siitä paljon, vaikka kolmannen näytöksen puolalaiskohtaus olikin jätetty säästösyistä väliin.

Kansallisoopperan versio oli kokonainen puolalaisineen kaikkineen. Meinasin alussa nukahtaa useaan otteeseen, mutta se ei johtunut oopperasta lainkaan vaan edellisyön unettomuudesta. Pidän Boris Godunovista, koska se on jotenkin umpivenäläinen sekä teemoiltaan että slaavilaiselta kirkkolaululta ja venäläiseltä kansanmusiikilta kuulostavan musiikin puolesta. Ensimmäiset näytökset olivat ehkä silti vähän puuduttavia, ja välillä ensikertalaisen korvia särki suomalainen venäjän oopperaääntämys, vaikka yritin pontevasti olla olematta filologi ja kuunnella jotain muuta kuin väärin sähiseviä ässiä. Väliajan jälkeen Boris sai ilmaa siipiensä alle ja purjehti komeasti loppuun - vaikka se puolalaiset skipannut versio oli siinä mielessä parempi, että se loppui saman tien kun Boris kuukahti, mikä ikään kuin aukottomasti sopi oopperan teemaan.

Mutta Matti Salminen oli niin hyvä, että meinasi itku päästä ja kaikki synnit tulla anteeksiannetuiksi. Ja Eri Klas on sympaattinen kapellimestari, se näkemäni Novaja Operan versio oli myös hänen kapellimestaroimansa ja siitä tulivat erehdyttävästi Moskovan ajat mieleen. Sekä yksi saamatta jäänyt työtodistus, jonka perään huhuilin tänään Saksanmaalle. Ja Jyrki Toivonen lauloi mahdottoman kauniisti munkki Pimeninä.

Minulta kysyttiin tänään, miksi en käy enää keikoilla. Olen varmaan tullut vanhaksi, ja käyn nykyään vain oopperassa. Äh, enkä ole. Molemmissa on puolensa.

---------

Tänään ei soi Musorgski, vaan soi Pariisin Kevään Samoilla raiteilla. Vaikka superkuulas fiilis on kyllä nyt jossain ihan muualla.

Uutuus Helsingin ravintolakartalla

Eilen oli kansanmusiikki-ilta. Olin ensin soittamassa itse viulua ja aiheuttamassa opettajalle kylmiä väreitä. Opettaja oli tapansa mukaan rakentava ja ystävällinen, oma otsa puski tuskanhikeä äärirajoille venytetyn viulunsoittotaidon takia, mutta voi kuinka hienoa se taas kerran oli. Lopputunnista opettelimme yrityksestä huolimatta jälleen uuden kappaleen. Siinä keitetään vähemmän rakentavasti ja ystävällisesti hyttysestä saippuaa.

Isosiskojen ylivertaisuus maailmankaikkeutta pystyssä pitelevänä voimana tuli jälleen kerran todistettua, kun saippuaksi muuttuneen hyttysen tarinalle löytyi myös b-osan sanat.

Illalla jatkoin kansanmusiikki-iltaa kansanmusiikkijameissa. Haluaisin oppia tanssimaan polskaa. Illan varsinainen löytö oli kuitenkin ravintola Mesta sanomatalon Namaskaarin paikalla. Ehdottomasti tutustumaan, näytti hyvältä. Jamitteluseura testasi syrnikit ja hyvää oli. Ensi tilassa on tarkastettava myös alku- ja pääruuat.

---------

Tänään soi kansanmusiikki-ikivihreä nimeltä Hyttynen. "Palkaksesi suopaa saat, ellen jaksa maksaa." Vai ehkä sittenkin jollen?

Appelsiinien diskossa tanssittiin

Olen viettänyt itselleni tyypillisen ylivilkkaan viikonpuolikkaan ehtimättä analysoida sitä blogissa. Syväanalyysiin ei ole aikaa nytkään, tiskit parkuvat keittiössä.

Aloitamme lyhytanalyysin suosittelemalla varauksetta teatteri Avointen Ovien Yksityisiä keskusteluja -nimistä näytelmää. Suosittelen myös Manalaa pitsa- ja olutpaikaksi ennen teatteria. Meinasin tipahdella tuolilta, koska näytelmän teemat kolahtelivat sieluun yksi toisensa jälkeen. Tällä viikolla on erityisesti mietityttänyt seuraava katkelma:

"Ei sinun tarvitse välttämättä sanoa "minä rakastan sinua", mutta sinä voit tehdä rakkauden tekoja. Alhaiset teot, joita tehdään rakkauden nimissä, ovat murskaava todiste siitä, että meillä on vapaus tehdä millaisia tekoja tahansa." (Ingmar Bergman, suom. Marja Kyrö)

Ja välttämättä ei tarvitse olla kyse edes rakkaudesta, ihan pelkkä ikikulu arvostuskin riittää.

Viikonloppu mennä vilahti entisessä pietarilaisseurassa. Sunnuntaina paistoimme juustoa raclettegrillissä, lauantaina kävelimme Martan kanssa pitkin tuulista, aurinkoista Helsinkiä ja löysimme piirongin. Lopusta juustosta järjestettiin koko pesueelle lämpimiä voileipiä, katsottiin (jos ei nukuttu) omituinen venäläiselokuva jossa sian pää nousi järvestä, syötiin lisää, tällä kertaa thaimaalaista ruokaa, ja tanssittiin aamuun asti Dubrovnikissa leffafestarikemuissa. Tänään oli vähän päänsärkyä, kävelyä pitkin tuulista ja sateista Helsinkiä, elokuvatalkoita ja viulunsoittoa.

Nyt syön Martan tädin maankuulua karjalanpiirakkaa, katselen keittiössä olevaa keittiön korkuista tiskivuorta ja murehdin sitä, että kun viululla pitäisi saada soitettua yhdellä jousella ääni a-cis, kuuluu ääni a-korviaraastavaakirskuntaa-cis. "Kyllä se sieltä tulee kun tarpeeksi kauan veivaa", lohdutti Mikkelin Oraakkeli.

Tulee, tulee. Veivaan, veivaan.

---------

Tänään soi eilisestä päähän jäänyt Ultra Bran Tel Aviv. Tiedostusrokkia.

Petrauksen varaa

Miten saadaan Laurakaisa ärtymään?

Pistetään se tekemään kahta asiaa yhtä aikaa. Nimittäin katsomaan, miten Suomen jalkapallomaajoukkue tekee Moskovassa omia maaleja yksi toisensa jälkeen. Ja vastailemaan kiukkuisten asiakkaiden negatiiviseen palautteeseen tilanteessa, jossa itsekin on täysin samaa mieltä negatiivisen palautteen kanssa.

Joskus on ollut parempiakin keskiviikkoiltoja.

---------

Tänään soi CMX:n Kaikkivaltias. "Nyt tappion päivänä, tuomion alla hän katselee valtakuntaansa alas."

Hirven kivekset

Otsikossa mainittu elintarvike on kirvoittanut tänään runsaahkosti keskustelua. Jos hyvin käy, mestarikokki-metsästäjä saapuu pian luoksemme valmistamaan gourmetsapuskaa hirven epäkonventionaalisista ruumiinosista. Eilen oli ollut lautasella pallealihas, miedosti pippuroituna.

Minä taas olen ollut tänään erinomaisen populääri. Ensin eräs sanomalehti puhelinhaastatteli. Sitten yksi aikakauslehti pyysi kirjoittamaan aukeaman jutun. Tämän jälkeen lähestyi Nyt-liite ja kysyi lupaa kirjoitelmani julkaisuun. Mikkelin oraakkeli ennusti ennen iltaa koittavan kutsun BB-taloon, mutta sitä ei ole vielä ihmeekseni kuulunut. Ehkä ne soittavat vasta huomenna.

Illalla olin hyvillä mielin, sillä löysin uudelleen jo kerran löydetyn mutta pariksi vuodeksi kadotetun ihmisen. Harvoin voi sanoa, että on itseään lukeneemmassa seurassa. Aina se yhtä suuresti ilahduttaa, kun niin käy. Ja voi pohdiskella ääneen toiveita, pelkoja, valaistumista, Venäjää, kirjoittamisen motiiveja, David Foster Wallacea ja Dostojevskia. Huomenna minulla on tilipäivä, ja menen ostamaan Akateemisesta noin viidentoista euron kirjan, jos vain löydän oikean hyllyn luo ilman opasta.

Kaiken kukkuraksi minulle kasvoi tänään Bulevardilla häntä.

---------

Tänään soi Leonard Cohenin Dance Me To The End of Love. Jokaisella on hetkensä. Ne hetket, jolloin paiskautuu lattialle parkumaan sitä, että tulee aivan varmasti kuolemaan yksin. Aina sieltä voi nousta ylös ja todeta, ettei ehkä kuitenkaan.

Olipa seitsemän päivää

Kodin Kuvalehdessä on sellainen sarja, jonka nimi on Olipa päivä. Siinä joku julkisuuden henkilö kertoo päivästään vastaamalla kysymyksiin. Kartoitan nyt viime viikon samalla tekniikalla:

Millä mielellä heräsit aamuisin?

Jokaisena harmaana arkiaamuna tuskaiseen uupumukseen ja vähintään puoli tuntia arvioitua aamun alkamisaikaa eteenpäin siirrettyyn herätyskelloon. Perjantaiaamuna ja tänään heräsin junassa sellaisen mielialan vallassa kuin junassa herätään. Viikonloppuna heräsin sopivan myöhään ja paremmalla tuulella Moskovassa.

Mikä viikossa havahdutti?

Se, että olen tukkinut kalenterini täyteen niin, että seuraava ohjelmoimaton ilta on lokakuun vika päivä. Ei tässä pitänyt näin käydä. Taaskaan. Miksi aina käy?

Mikä pysähdytti?

Se, että minusta tuntuu nykyisin hyvin usein siltä että olen hyvin yksin. Mikä on ihan epärationaalista. Mutta kun silti tuntuu siltä.

Jäikö yhtään lounasta mieleen?

Jäi, torstain. Kävin syömässä Katajanokan vankilassa ja hakemassa Transsiperian Lonely Planetin takaisin lainasta. Mieleenjäävää oli lounasseuran onni, josta ei voinut muuta kuin olla itsekin onnellinen.

Mitä opit elämältä?

Ainakin sen, että ihminen venyy tarpeen vaatiessa uskomattomiin suorituksiin. Sellainen tarve voi olla vaikkapa äkillisen kunnianhimokohtauksen saanut viulunsoiton opettaja, joka päättää opettaa kolmannella soittotunnilla uuden, kokonaisen, neliosaisen biisin, joka puolestaan huitelee vaikeusasteeltaan kovaa ja korkealta yli viuluviikarin hilseen. Kaaduin tunnin jälkeen kuolleena maahan, mutta kun siitä vähän virkosin, annoin opettajalle omenan. Olipa hienoa.

Harmittamaan jäi

se, että viikonloppu loppui vaikka se olisi voinut kestää ihan hyvin vielä pari päivää lisää. Moskovassa oli jotenkin kauhean kivaa, vaikka etupäässä taisin makoilla ihmisten sohvilla lörpöttelemässä.

Tällä viikolla uneksin

Suomen jalkapallomaajoukkueen pääsystä MM-kisoihin. Sekä Suomi-Azerbaidzhan -ottelun että Saksa-Venäjä -ottelun seuranneena näyttää aika kaukaiselta unelmalta. Mutta olihan se tapaus sekin, että Kossu istui meidän kanssa katsomassa futista ja juomassa olutta ihan kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään.

Tällä viikolla pohdin

yhteisöjen raunioitumista ja parisuhteettomuutta aikamme suurimpana vitsauksena. Vanhoja kadotetuiksi luultuja ihmisiä on hauska löytää uudelleen epäkonventionaalisin keinoin.

Viikon kohokohta

oli maanantaina viulutunti, tiistaina mukava iltateetuokio Peen kanssa, keskiviikkona mummolle kaveri -koulutus, torstaina eksklusiivinen yhden hengen hyttimatka Moskovaan, perjantaina vähintäänkin hilpeä mutta valitettavasti Moskovassa sijaitsemiseni vuoksi väliin jäänyt työtarjous Suomen Palloliitolta, lauantaina Suomen voitto ja Venäjän häviö ja sunnuntaina koko päivä, Moskova, Starliten aamiainen, Respublika-kirjakauppa, uusi valloitus sushirintamalla, Sideways-leffa, Hetskun vihreä sohva ja kaikki omat ja rakkaat ihmiset sillä istumassa.

Millä mielellä menit iltaisin nukkumaan?

Tyytyväisenä ja tyytymättömänä yhtä aikaa. Syyt löytyvät yltä.

Anna viikolle arvosana?

Ei meillä oli kiitettävän arvosanan alle meneviä viikkoja tapana elellä. Pannaan kymppi miinus.

---------

Rakkaat naapurini, sillä tänään soivalla epävireisellä valssilla ei ole nimeä.

Sunnuntaituokio

Makaan Hetskun vihreällä sohvalla. Katson elokuvaa, jossa keski-ikäinen mies ajaa Saabilla ja juo viiniä. Ympärillä on hyviä ihmisiä ja lasissa inkivääriolutta.

En haluaisi lähteä pois Moskovasta. Haluaisin jäädä Hetskun vihreälle sohvalle ikuisiksi ajoiksi.

Haluaisin, että aina olisi viikonloppu.



---------

Nyt soi Hetskun läppärillä oleva maailman paras ja laajin biisikokoelma. Miljoonasade-Faith No More-Juna Turkuun-Ne Luumäet-Maija Vilkkumaa. Leikkaa erilainen tukka, mene Brasiliaan.

Pyöreitä objekteja

Ajoin juuri takaisin Helsinkiin. Pimeä tie, eikä yhtään mukava matka. Liian pitkä. Liian huonoa musiikkia radiossa.

Paluumatkalla oli hyvin syksyinen tunnelma, sillä auto oli täynnä luumuja, omenoita ja talvirenkaita. Ensin mainitut ovat tädin puusta, seuraavat tädin naapurissa asuvan vanhan pariskunnan lahjoittamia. Kolmansia piti kääntyä hakemaan puolen kilometrin päästä, ettei talvi tänä vuonna pääse yllättämään Etelä-Suomea.

Huomenna vien osan pyöreistä objekteista hajasijoitukseen Pakilaan. Luumut syön ehkä itsekkäästi itse.

---------

Tänään soi sitten se Leevi and the Leavingsin Pimeä tie, mukavaa matkaa. Onpa hilpeää.

Leikkipuistomuistoja

Kun olin pieni, kävin joskus kaupungin keskustassa leikkipuistossa. Puisto oli virastotalon vieressä kosken rannalla ja siellä oli ainakin suihkulähde ja sellainen pieni pyöreä karusellintapainen, missä saattoi istua ja potkia jalalla itse vauhtia. Minulle tuli karusellissa huono olo, mutta silti puisto ja varsinkin puinen karuselli ovat jääneet jostain syystä vahvasti ja positiivisesti mieleen. Arkiympyröistä poikkeavaa keskusta-eksotiikkaa laitakaupungin lapselle, kaiketi.

Olin tänään sadekuuron jälkeen, ennen pimeän tuloa ulkoilemassa Aleksanterin kanssa. Menimme siihen samaan leikkipuistoon. Puista karusellia ei enää ollut, oli vain huono 2000-luvun kopio jossa ei voinut edes istua. Meillä oli silti kivaa. Aksu tepasteli pehmeässä hiekassa ja talviteloille tyhjennetyn suihkulähteen pohjalla, laski liukumäkeä, muksahteli kumoon heinikossa ja hurmasi omien toimiensa ohella lauman naispuolisia venäläisturisteja. Minä pyörähdin 2000-luvun karusellissa kerran ympäri, ihan vaan kokeeksi. Veljenpoika kommentoi kokeilua pienen välimatkan päästä hihkaisemalla "TOO!" Lupasin, että kunhan hän kasvaa vähän isommaksi ja oppii olemaan muksahtelematta, tulemme uudestaan pyörimään karuselliin. Sitten menimme katsomaan oranssia kaivinkonetta joka oli parkkeerattu rakennustyömaalle Aksun kotitalon taakse.

Olemme Aleksanterin kanssa osa ihmiskunnan mittaista sukupolvien ketjua. Siinäpä elämälle tarkoitusta, taas yhden päivän verran.

---------

Tänään soi Bushin Glycerine. "We live in a wheel where everyone steals, but when we rise it's like strawberry fields." Kuuntelin taas ajellessa vanhoja C-kasetteja.

Oppi ja oivallus

Olen aina toisinaan havaitsevinani, että älyän yli 30-vuotiaana itselleni uudenuutukaisia asioita, jotka muut ihmiset ovat tienneet aina. Tai siltä se välillä ainakin tuntuu.

Esimerkki: Minun piti tänään lähteä ajamaan töiden jälkeen kohti Karjalaa. En saanut eilen aikaiseksi mitään tavaroiden pakkaamiseen viittaavaakaan, en päässyt aamulla sängystä ylös kun kello soi enkä saanut iltapäivällä irotteltua itseäni töistä. Tulin kotiin, aikataulu kusi, olin kuolemanväsynyt ja nälkäinen kuin dieettisusi, ulkona satoi kaatamalla vettä, tiesin etten mitenkään ehtisi perille ennen pimeän tuloa.

Ahisti.

Istuin keittiönpöytäni ääressä huokailemassa valmispitsan äärellä kun joku kolmas aivosolu vasemmalta nosti arasti kätensä ja kysyi, onko nyt sitten tosiaan ihan pakko lähteä? Entä jos olisi vaan tämän illan, menisi ajoissa nukkumaan, heräisi aamulla varhain ja lähtisi virkeänä valoisalle maantielle. Vastasin sille aivosolulle hetken mietittyäni että miksipäs ei, oikein hyvä ja innovatiivinen idea.

Häkellytti.

Olen edelleen jotenkin ihmeissäni. Että näinkö näitä suunnitelmia muutetaan? Tuosta noin vaan? Niin sitten vissiin. Satunnainen lukija voi nyt ihan rauhassa ajatella, että tuo on ihan vatipää, mutta minulle tämä oli merkittävä oivallus.

Kai siksi, että jos kukaan ei käske minua lähtemään väsyneenä ajamaan yötä myöten satojen kilometrien päähän jos en itse sitä tee, ei kai sitä käskyvaltaa ole loppujen lopuksi missään muussakaan asiassa. Ei edes niissä elämän isoissa kysymyksissä.

Ei varsinkaan niissä.

---------

Tänään soi Maija Vilkkumaan uudelta levyltä biisi Suojatiellä. "Valkee, musta, tykkään susta" on minusta hurjan hauska riimi.

Melkein kaunein ruusu

Minulla on uusi tukka, joka on takaa lyhyt ja edestä pitkä.

Opettelen tätä kirjoittaessani pitämään kädessäni viulun jousta niin, ettei pikkusormi lonksu.

Ostin tänään yhden joululahjan ja yhden syntymäpäivälahjan.

Tein Suuren Oivalluksen flunssaisen miehen avustamana.

Totesin toisen flunssaisen miehen kanssa, ettei kumpikaan meistä tajua mitään työasiasta, joista nimenomaan meidän pitäisi jotain tajuta.

Söin ranskalaisia perunoita kera majoneesin ja ketsupin ja ikävöin vähän Moskovaa.

Illalla nauratti aamupiparikerho.

Päivä oli hyvä.

---------

Tänään soi eilisen Tavastian keikan jälkitunnelmissa Emma Salokoski Ensemble ja Dave Lindholmin biisi Sinun äänesi. Olen Emman kanssa samaa mieltä kappaleen kertosäkeestä. Ja itseni kanssa samaa mieltä siitä, että paikkaa on parempi vaihtaa kuin valittaa.

Luottamuspula

Enpä aamulla herätessäni tiennyt, että tulisin tänään käymään kirjeenvaihtoa Alma Median tiedotuspäällikön kanssa.

Väitän olevani suuulas ja vihainen nainen. Joskus olenkin, mutta en aina. Sitä paitsi lepyn nopeasti. On kuitenkin yksi teema, joka saa minut poikkeuksetta silmittömän raivon valtaan, ja se on sukupuolisen suuntautumisen takia syrjiminen sekä yhteiskunnan että yksilön tasolla. Olen sille allerginen ja yliherkkä, koska en mitenkään voi ymmärtää, miten ihmisten pariutuminen toisten ihmisten kanssa voi olla kenellekään ulkopuoliselle millään tavalla kuuluva asia. Saati vaikuttaa pariutuvan ihmisen persoonaan, työkykyyn tai yhtään mihinkään muuhun vastaavaan ominaisuuteen.

Meinasin takavuosina tikahtua raivoon sen uskonnollisten ihmisten polvirukoilukampanjan takia kun Suomen lainsäädäntöä rukattiin ihmisarvoisemmaksi parisuhteen rekisteröinnin osalta. Tässä maailmassa, missä elämme, jotkut valopäät ihan oikeasti siis kokivat ventovieraiden ihmisten intiimit suhteet niin olennaisiksi asioiksi, että vaivautuivat könyämään niiden vuoksi polvillaan pitkin Eduskuntatalon portaita. Jos kaiken sen energian kanavoisi johonkin fiksuun toimintaan, olisivat ainakin Helsingin asunnottomat tai yksinäiset vanhukset enää muisto vain. Ehkä ilmastonmuutoskin olisi pysäytetty.

Tämän vuoksi uutinen Johanna Korhosen työsuhteen purkamisesta oli lievästi sanottuna pöyristyttävä. Olen juuri lukenut Korhosen muistion aiheesta, ja olen vielä enemmän pöyristynyt.

Vähemmän pöyristyneenä kirjoitin tänään Alma Median tiedotuspäällikkö Rauno Heinoselle viestin, jossa kerroin Alma Median asiakkaana odottavani heiltä Johanna Korhosen irtisanomisperusteiden julkistamista. Ilmoitin totisesti toivovani, että Korhonen on väärässä, koska en soisi mitään tämänkaltaista tapahtuvan 2000-luvun Suomessa. Heinonen vastasi minulle kertoen, että luottamuspula on irtisanomisen perustana eikä Alma Media halua antautua julkiseen väittelyyn tai tarkempaan perusteluun eikä tuoda julkisuuteen asioita, jotka eivät sinne kuulu.

Viestinnän ammattilaisten luulisi vähemmästäkin tajuavan, että kun vastassa on Johanna Korhosen kirjoittama yksityiskohtainen muistio irtisanomistilanteesta, on Alma hitusen heikoilla nykyistä tiedotuspolitiikkaansa jatkaessaan. Käsillä oleva tilanne kun on nykyisten faktojen valossa liian helppoa tulkita niin, että Alma Media antoi lesbolle fudut lappilaisten lestadiolaislukijoiden menettämisen pelossa ja kun ei pysty mitenkään paremmin asiaa perustelemaan, vetäytyy luottamuspulan ja kommentoimattomuuden taakse. Vähän kaunistellumpi versio on se, että Alma Media antoi lesbolle fudut koska tämä ei työhaastattelussa kertonut olevansa lesbo.

Kumpikaan ei ole kovin kaunis tai Alma Mediaa imarteleva tulkinta.

Olen vuosien varrella kehittynyt sattuneesta syystä melko kokeneeksi Alma Median boikotoijaksi joten tiedän, että ilman Alma Mediaakin voi mainiosti elää. Kehotan siksi kaikkia jättämään Ilta- ja Kauppalehdet ostamatta ja lukematta kunnes Alma saa änkytettyä ilmoille ne todelliset, mitenkään Johanna Korhosen perhesuhteisiin liittymättömät irtisanomisperusteensa.

Tai pyydettyä anteeksi ja korjattua tekemänsä karmean virheen.

--------

Tänään soi YUP:n Saatana meni korvasta sisään. Koska minulla on kaiken muun hyvän lisäksi vielä korvatulehduskin.