Minun piti viettää joululoma samalla tavalla kuin hiljaisuuden retriitti, roikkumatta netissä ja kyttäämättä sähköpostia. Tässä ollaan - päivän toinen blogiteksti. Mutta haluan jakaa riemullisen hiihtoretkeni kanssanne.
Päätin eilen mennä hiihtämään. Menin sen sijaan vihreänharmaan fleecehuovan alle lukemaan joululahjaksi saamaani logoterapiakirjaa ja nukahdin. Tänään en vahingosta viisastuneena päättänyt mennä hiihtämään, menin vaan.
Lähtö edellytti melko suurta harrastuneisuutta aamutuimaan - olen hiihtänyt edellisen kerran kai maaliskuussa 2006 ja hiihtotamineeni olivat iloisesti hajallaan äitini vähemmän järjestyksessä olevissa kaapeissa ja komeroissa. Monot olivat haastavin osa, niitä piti etsiä eteisen kaapeista, vaatehuoneesta, leikkimökistä ja parista muusta paikasta ennen kuin ne löytyivät sieltä mistä muutkin hiihtovarusteet, varastoksi muuttuneen entisen oman huoneen vaatekaapista.
Hiihtovarustukseni ansaitsee sinänsä tulla esitellyksi, sillä se noudattaa melko ekologista kierrätysmentaliteettia - mikä toki hieman saattaa vähentää esteettistä vaikutelmaa. Minulla on tosin talviurheiluun sopiva mainio ja ehdottoman 2000-lukulainen kerrasto, ja minulla oli myös mainiot ja ehdottoman 2000-lukulaiset hiihtohanskat, kunnes äitini hövelisti lainasi niitä pikkuveljelle poissaollessani. Lienee tarpeetonta edes mainita, että minulla ei ole enää mainioita ja 2000-lukulaisia hiihtohanskoja.
Kaikki muu onkin sitten vanhaa: monot ovat sellaiset valko-keltaiset Salomonit jotka kaikilla teillä on joskus ollut, peräisin ne ovat jostain 90-luvun alkuhämäristä. Hiihtohousut ovat isävainaan vanhat, tummansiniset tuulipuvun housut, melko rumat mutta haalarimallisina erittäin toimivat. Takkina käytän pikkuveljeltä takavuosina anastettua punaista windstopperia, joka on siltä ajalta kun M-kokoiset vaatteet muistuttivat puolijoukkuetelttaa. Punainen windstopper, musta kauluri (kaulurit ovat maailman parhaita talviurheiluvaatekappaleita) ja harmaa-valkoinen pipo ovat yleisiä ulkoiluvarusteitani, eivät siis pelkästään hiihtoa varten tarkoitettuja.
Sukset ovat ukin vanhat Karhut vuosimallia "neonpunaiset vauhtiraidat ovat kuuminta hottia". Varsinaiset sauvani ovat tädin miehen vanhat rullasuksisauvat (ajatella, sellainenkin urheilulaji oli joskus olemassa kuin rullasuksihiihto), mustakeltaiset Exelit joissa on hienot heijastinnauhat. Edellisellä Saariselän reissulla niistä menivät sommat kokonaan päreiksi joten kaivoin tämän päivän hiihtolenkkiä varten autotallista esiin jotkut kovasti kasariväritteiset, mintunvihreät sauvat. Epäilen, että nekin ovat alun perin tädin miehen valikoimista.
Näissä mainioissa kamppeissani suuntasin ladulle. Latu alkaa hyvin asiakaslähtöisesti noin kymmenen metrin päästä kotiovelta, joten pääsin heti hiihdon makuun. Postilaatikolla vastaan tuli äiti, joka totesi ettei siellä voi hiihtää, väkeä on kuin Mannerheimintiellä ja latuja ei ole alamäissä ollenkaan. En lannistunut.
Väkeä tosiaan oli. Kuriositeettina mainittakoon, että noin 85 prosenttia väestä oli tuttuja. Alamäissä oli ÄTT:n (Äitin TietoToimisto) uutisoinnin vastaisesti ihan hyvät ladut. En kaatunut kertaakaan. Jouduin tosin niistämään nenän joka ikisen ylämäen laelle kiivettyäni, mikä hieman hidasti menoa.
Mutta muuten oli ihanaa! Pertsan hiihtäminen kauniissa talvisäässä, lumisten puiden keskellä, poikavauvanvaaleansinisen taivaan ja ujosti pilviharson takaa kurkistelevan oranssin talviauringon alla on ainakin yhtä kivaa kuin järvessä uiminen kesäiltana. Hiihdin ensin yhden pienen lenkin, sitten toisen vähän isomman, sitten vielä kolmannen. Loppumatkan hiihtelin naapurinpojan kanssa - ihan niin kuin joskus noin 25 vuotta sitten. Hänellä oli huomattavasti professionaalimmat tamineet.
Epäilen, että jos en nyt mene heti venyttelemään, en huomenna pääse sängystä ylös enkä siten hiihtämään lisää.
---------
Tänään soi Kitkerät neitsyet ja Kiltti tyttö. Etupäässä siksi, että siinä puhutaan hiihtämisestä, mutta myös siksi, että kappale kertoo paremmin kuin osuvasti miehisistä odotuksista 30 vuoden rajapyykin saavuttaneita itsenäisiä naisia kohtaan. Ja ehkä himpun verran myös niiden naisten elämästä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti