Taas.
En yhtään ihmettele, että häistä tulee helposti suorittamista, jos instituution asemassa olevan naimiisiin.infon lempeä ohjeistus on tätä luokkaa:
Onko polttarit pakko järjestää?
Ei ole. Vaikka tapa on vanha ja yleinen, ei missään ole määrätty polttareita pakollisiksi. Jos sopivaa aikaa ei kertakaikkiaan löydy, ystäviä ei ole, heistä ei ole juhlijoiksi tai juhlakalu todellakin inhoaa aivan kaikkia juhlia tai yhdessäoloa, voi polttarit aivan huoletta jättää järjestämättä. Toisaalta näin hukataan ainutlaatuinen hetki mukavaan yhteiseen ja rentouttavaan yhdessäoloon.
Johtopäätös: Olen kalenterini täyteen survonut, pohjattoman yksinäinen ja yhtä aikaa masentavien juhlimiskyvyttömien tosikkoihmisten ympäröimä epäsosiaalinen luuseri, joka suhtautuu nuivasti elämään ja rakastaa villasukanharmaata arkea ynnä erakkoelämää. Tai sitten tuossa yllä yritetään taas viehättävästi rivien välissä syyllistämällä survoa aivan kaikkia naimisiinmenijöitä täysin yhteneväiseen muottiin.
Pitäkää tunkkinne, perkeleet.
Minä en halunnut polttareita. Siihen on monta syytä, joista Rosa Meriläinen on luetellut aika monta hyvää Hesarin taannoisessa kolumnissaan Sekapolttarit. Jotenkin samaistun enemmän Rosaan kuin edellisessä kappaleessa kuvattuun naimisiin.infon sosiaaliseen hylkiöön. Ystävät ja toveritkaan eivät ole elämälle kielteisiä. Mutta silti: ei polttareita, kiitos.
Sulhasella oli omansa lauantaina. Minusta oli hauskaa olla mukana juonimassa niitä, minusta tuntui hyvälle että hänen tärkeät ihmisensä näkivät järjestelyissä paljon vaivaa ja että niin moni halusi tulla pitkienkin matkojen ja lastenhoitovuorojen takaa mukaan. Minusta oli huojentavaa, että hän selvisi hengissä siitä kun hänet paiskattiin alas Puurtilan sillalta. Minusta on osittain koomista, osittain surkeaa, että hän ei tällä hetkellä pääse kävelemään syöksyiltyään reisilihaksensa pois pelistä värikuulasodassa. Ja minusta oli edellä mainittujen aktiviteettien aikana kivaa käydä hänen sisarensa kanssa ratsastamassa islanninhevosilla alkusyksyisessä metsässä.
Mutta parasta polttareissa oli se, että kokemus kasvatti perheensisäistä yhteisymmärrystä. Avasi silmät näkemään, että me pelaamme samaan maaliin. Muistutti siitä, miksi tässä ollaan. Sillä minä olen aivan samaa mieltä sulhasen kanssa, joka oli saunan lauteilla vastannut "miksi menet Laurakaisan kanssa naimisiin" -kysymykseen näin:
"Koska minä rakastan sitä kovasti. Ja se on minun paras kaveri."
---------
Tänään soi Pingvinilaulu. Tvit-tvit-tvit, tvit-tvit-tvit, lal-lal-lal-lal-
lal-lal-laa.
maanantai 31. elokuuta 2009
torstai 27. elokuuta 2009
Akateemista säätöä
Olen valmistunut yliopistosta vuonna 2003 ja lopettanut aktiivisen hengaamisen akateemisissa opinahjoissa keväällä 2000. Siitä on kohta kymmenen vuotta.
Siksi on riemastuttavaa, että voin osallistua alumnitoimintaan. En tosin oman yliopistoni, koska se sijaitsee noin 600 kilometrin päässä maallisesta tomumajastani, vaan maanlaajuisen maisteriohjelman, jossa myös opiskelin.
Olen nykyisessä työpaikassani ainoa jollakin tavalla itänaapuriin kallellaan oleva yksilö, ellei venäjän kielen alkeisopiskeluun tänä kesänä hurahtanutta kollegaa oteta lukuun. Siksi on mahtavaa omistaa yhteisö, jonka keskuuteen voi aina tosiaan paeta tulemaan ymmärretyksi.
Lisäksi on hauskaa olla jollakin tavalla edelleen kytköksissä yliopistomaailmaan, koska yliopistomaailma on sinänsä ihan hauska ja mielenkiintoinen paikka. Se ei liene kovinkaan helppo tai mutkaton duunimesta, mutta silloin tällöin tapahtuvaan tutkimusretkeilyyn se sopii mainiosti.
Sitä paitsi, kun on koko päivän ähertänyt neljänteen direktiiviin ja vaikeaselkoiseen tietokoneohjelmaan liittyvien asioiden parissa, on enemmän kuin virkistävää ja aivoja tuulettavaa pohtia illansuussa nasevaa otsaketta yhteiskunnan tilaa Venäjällä ja Itä-Euroopassa kylmän sodan jälkeen käsittelevälle studia generalia -luentosarjalle.
Tervetuloa siis keskustelemaan, ystävät. Ja määrittelemään vapauden rajoja.
---------
Tänään soi Katri Helenan Maailman pihamaat. Omppuja tekis mieli, mutta mummola on jo myyty muille.
Siksi on riemastuttavaa, että voin osallistua alumnitoimintaan. En tosin oman yliopistoni, koska se sijaitsee noin 600 kilometrin päässä maallisesta tomumajastani, vaan maanlaajuisen maisteriohjelman, jossa myös opiskelin.
Olen nykyisessä työpaikassani ainoa jollakin tavalla itänaapuriin kallellaan oleva yksilö, ellei venäjän kielen alkeisopiskeluun tänä kesänä hurahtanutta kollegaa oteta lukuun. Siksi on mahtavaa omistaa yhteisö, jonka keskuuteen voi aina tosiaan paeta tulemaan ymmärretyksi.
Lisäksi on hauskaa olla jollakin tavalla edelleen kytköksissä yliopistomaailmaan, koska yliopistomaailma on sinänsä ihan hauska ja mielenkiintoinen paikka. Se ei liene kovinkaan helppo tai mutkaton duunimesta, mutta silloin tällöin tapahtuvaan tutkimusretkeilyyn se sopii mainiosti.
Sitä paitsi, kun on koko päivän ähertänyt neljänteen direktiiviin ja vaikeaselkoiseen tietokoneohjelmaan liittyvien asioiden parissa, on enemmän kuin virkistävää ja aivoja tuulettavaa pohtia illansuussa nasevaa otsaketta yhteiskunnan tilaa Venäjällä ja Itä-Euroopassa kylmän sodan jälkeen käsittelevälle studia generalia -luentosarjalle.
Tervetuloa siis keskustelemaan, ystävät. Ja määrittelemään vapauden rajoja.
---------
Tänään soi Katri Helenan Maailman pihamaat. Omppuja tekis mieli, mutta mummola on jo myyty muille.
keskiviikko 26. elokuuta 2009
Väliaikatietoja
- Kirurgisen sairaalan ulko-ovi naukuu edelleen. Ulkoistaminen on ahterista.
- TallinkSilja ei ole vastannut palautteeseeni. Fuusiot ovat ahterista.
- Hippi on Savossa eikä kukaan siis laita minulle ruokaa. Kaukosuhteet ovat ahterista.
- Päätin tänään kotimatkalla tehdä perheeseemme suurhankintoja ja ostaa kaksi kappaletta hammasharjakoteloita. (Meillä on yksi aataminaikuinen, jota käytämme puoliksi, eikä hammasharjakoteloita ole suunniteltu jaettavaksi.) Etolassa myydään "kaikkea muovista", mutta ei hammasharjakoteloita. Etola on ahterista.
- Opiskelen tällä hetkellä Suomen toimeentuloturvajärjestelmää ja työeläkelainsäädäntöä ensi viikon tenttiä varten. Suomen toimeentuloturvajärjestelmä ja työeläkelainsäädäntö ovat hyviä ja kauniita. Niiden opiskeleminen on ahterista.
- Feisbuukkikaveri vinkkasi äsken Mamban laulajan nettisivuista, jotka osoittivat, että Mamba mädättää aivot sekä musiikillisin että aatteellisin perustein. En aio linkata moista keskenkasvuista maailmallekostamissoopaa omaan blogiini joten googlatkaa itse. Keskenkasvuiset maailmallekostajat ovat ahterista.
- Lopuksi solidaarinen kannanotto: Naulakot ovat ahterista.
---------
Tänään soi CMX:n Vaikuttiko uusinnalta, edellinen. Ottakoon Mamba vaikka siitä oppia ensi alkuun.
- TallinkSilja ei ole vastannut palautteeseeni. Fuusiot ovat ahterista.
- Hippi on Savossa eikä kukaan siis laita minulle ruokaa. Kaukosuhteet ovat ahterista.
- Päätin tänään kotimatkalla tehdä perheeseemme suurhankintoja ja ostaa kaksi kappaletta hammasharjakoteloita. (Meillä on yksi aataminaikuinen, jota käytämme puoliksi, eikä hammasharjakoteloita ole suunniteltu jaettavaksi.) Etolassa myydään "kaikkea muovista", mutta ei hammasharjakoteloita. Etola on ahterista.
- Opiskelen tällä hetkellä Suomen toimeentuloturvajärjestelmää ja työeläkelainsäädäntöä ensi viikon tenttiä varten. Suomen toimeentuloturvajärjestelmä ja työeläkelainsäädäntö ovat hyviä ja kauniita. Niiden opiskeleminen on ahterista.
- Feisbuukkikaveri vinkkasi äsken Mamban laulajan nettisivuista, jotka osoittivat, että Mamba mädättää aivot sekä musiikillisin että aatteellisin perustein. En aio linkata moista keskenkasvuista maailmallekostamissoopaa omaan blogiini joten googlatkaa itse. Keskenkasvuiset maailmallekostajat ovat ahterista.
- Lopuksi solidaarinen kannanotto: Naulakot ovat ahterista.
---------
Tänään soi CMX:n Vaikuttiko uusinnalta, edellinen. Ottakoon Mamba vaikka siitä oppia ensi alkuun.
Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas
Koska kapitalistisessa yhteiskunnassa paras tapa kostaa huono palvelu, ala-arvoinen laatu tai muuten viallinen maksua vastaan saatu suorite on kertoa siitä ystäville ja kylänmiehille, julkaisen täten myös blogissa TallinkSiljalle taannoin lähettämäni asiakaspalautteen. Ottakaa opiksenne, ja omat eväät mukaan!
Matkustimme TallinkSiljan M/S Starilla Helsingistä Tallinnaan maanantaina 10.8.09 klo 7-30 lähdöllä ja palasimme Tallinnasta Helsinkiin M/S Superstarilla lauantaina 15.8.09 klo 17.30 lähdöllä. Seurueessamme oli neljä matkustajaa ja mukanamme oli henkilöauto.
Matka sekä sen varaaminen internetissä menivät oikein hyvin ja sujuvasti, mutta haluaisimme antaa negatiivista palautetta laivalla tarjoiltavista ruuista. Sekä meno-että paluumatkalla tunnelma ruokailun jälkeen oli se, että meitä on asiakkaina rankasti aliarvioitu, mikäli on ajateltu, että tällaiset eväät tähän hintaan meitä tyydyttävät.
Maanantaiaamuna halusimme syödä aamiaista. Emme huomanneet, että laivalla olisi ollut myös buffet-aamiainen, joten menimme kahvilaan ja katsoimme ruokalistalta, että tarjolla olisi lämmin aamiainen. Se vaikutti houkuttelevammalta kuin tarjolla olevat, muoviin pakatut kolmioleivät ja sämpylät. Missään ei lukenut, mitä ko. aamiainen sisältää, mikä aiheutti sählinkiä pitkässä jonossa kun ihmiset palasivat takaisin hakemaan juomia, jotka eivät kuuluneetkaan aamiaisen hintaan.
Lämmin aamiainen osoittautui lötköllä kertakäyttölautasella tarjoilluksi annokseksi haaleita nakkeja, raakoja ja kylmiä ranskanperunoita sekä kitkerän makuista teollisuusmunakasta. Emme muista tarkkaan, mitä ko. kulinaristinen nautinto maksoi, mutta joka tapauksessa aivan liikaa hintaansa nähden. Kahvi oli laihaa ja pahanmakuista ja koko ruokailusta jäi käteen vain suunnaton kateus sitä seurueemme jäsentä kohtaan, joka oli ehtinyt syömään aamiaisen kotona ennen satamaan lähtöä.
Paluumatkalla olimme ajaneet lähes koko päivän ja ruokailu oli jäänyt väliin. Ajattelimme siksi käydä tällä kertaa buffet-ravintolassa, jotta nälkäisimmätkin saisivat varmasti vatsansa täyteen. Mielessä olivat aikaisemmat Ruotsinlaivojen kokemukset buffet-pöydästä ja vesi kielellä jonotimme syömään.
Pettymys oli ehkä vielä karvaampi kuin edellismatkan aamiaisella. Muutaman maukkaan kala-alkupalan ja kesken loppuneiden juustojen lisäksi kaikki tarjolla oleva oli säilykettä, pakastetta, purkkia ja einestä. Ja maistui juuri siltä. Buffet-pöydän näkeminen ja sen tarjoomusten maistelu aiheutti ”eihän tämä voi olla tottakaan” –olon, niin karmea pettymys ruokailu oli. Vilpitön tunne laivalta poistuessamme oli se, että parempi vaihtoehto olisi olla tarjoilematta ruokaa lainkaan, jos tämän kummempaan ei pysty.
Haluamme vielä erikseen antaa ruusun siitä, että laivallanne on käytössä erilliset biojäteroskikset. Ruusun jälkeen ojennamme kimpullisen risuja siitä, että henkilökuntanne ainakin buffet-ravintolassa mätti kaikki jätteet yhteen ja samaan sekajäteroskikseen, mikä ikään kuin sataprosenttisesti vesittää koko hienon idean.
Ymmärrämme sen, että Star ja Superstar ovat ennen muuta karjavankkureita, joiden tarkoituksena on mahdollisimman nopeasti ja kustannustehokkaasti siirrellä mahdollisimman suurta määrää ihmisiä kerrallaan Helsingin ja Tallinnan välillä. Olemme myös tiedotusvälineistä ymmärtäneet, että TallinkSiljan taloudellinen tilanne on varsin tukala ja kustannusten säästäminen varmasti yhtiön intressissä. Ala-arvoisten,pahanmakuisten bulkkieinesten tarjoilu kiskurihintaan on tuskin se keino, joka TallinkSiljan tästä suosta nostaa – ainakin meille kokemus oli sen verran mieliinpainuva, että seuraavalla Baltian matkalla kokeilemme jonkin toisen varustamon antimia.
---------
Tänään soi Ismo Alangon Valheita ja onnenpekkoja. Tyytymättömyys on voimaa, sanotaan.
Matkustimme TallinkSiljan M/S Starilla Helsingistä Tallinnaan maanantaina 10.8.09 klo 7-30 lähdöllä ja palasimme Tallinnasta Helsinkiin M/S Superstarilla lauantaina 15.8.09 klo 17.30 lähdöllä. Seurueessamme oli neljä matkustajaa ja mukanamme oli henkilöauto.
Matka sekä sen varaaminen internetissä menivät oikein hyvin ja sujuvasti, mutta haluaisimme antaa negatiivista palautetta laivalla tarjoiltavista ruuista. Sekä meno-että paluumatkalla tunnelma ruokailun jälkeen oli se, että meitä on asiakkaina rankasti aliarvioitu, mikäli on ajateltu, että tällaiset eväät tähän hintaan meitä tyydyttävät.
Maanantaiaamuna halusimme syödä aamiaista. Emme huomanneet, että laivalla olisi ollut myös buffet-aamiainen, joten menimme kahvilaan ja katsoimme ruokalistalta, että tarjolla olisi lämmin aamiainen. Se vaikutti houkuttelevammalta kuin tarjolla olevat, muoviin pakatut kolmioleivät ja sämpylät. Missään ei lukenut, mitä ko. aamiainen sisältää, mikä aiheutti sählinkiä pitkässä jonossa kun ihmiset palasivat takaisin hakemaan juomia, jotka eivät kuuluneetkaan aamiaisen hintaan.
Lämmin aamiainen osoittautui lötköllä kertakäyttölautasella tarjoilluksi annokseksi haaleita nakkeja, raakoja ja kylmiä ranskanperunoita sekä kitkerän makuista teollisuusmunakasta. Emme muista tarkkaan, mitä ko. kulinaristinen nautinto maksoi, mutta joka tapauksessa aivan liikaa hintaansa nähden. Kahvi oli laihaa ja pahanmakuista ja koko ruokailusta jäi käteen vain suunnaton kateus sitä seurueemme jäsentä kohtaan, joka oli ehtinyt syömään aamiaisen kotona ennen satamaan lähtöä.
Paluumatkalla olimme ajaneet lähes koko päivän ja ruokailu oli jäänyt väliin. Ajattelimme siksi käydä tällä kertaa buffet-ravintolassa, jotta nälkäisimmätkin saisivat varmasti vatsansa täyteen. Mielessä olivat aikaisemmat Ruotsinlaivojen kokemukset buffet-pöydästä ja vesi kielellä jonotimme syömään.
Pettymys oli ehkä vielä karvaampi kuin edellismatkan aamiaisella. Muutaman maukkaan kala-alkupalan ja kesken loppuneiden juustojen lisäksi kaikki tarjolla oleva oli säilykettä, pakastetta, purkkia ja einestä. Ja maistui juuri siltä. Buffet-pöydän näkeminen ja sen tarjoomusten maistelu aiheutti ”eihän tämä voi olla tottakaan” –olon, niin karmea pettymys ruokailu oli. Vilpitön tunne laivalta poistuessamme oli se, että parempi vaihtoehto olisi olla tarjoilematta ruokaa lainkaan, jos tämän kummempaan ei pysty.
Haluamme vielä erikseen antaa ruusun siitä, että laivallanne on käytössä erilliset biojäteroskikset. Ruusun jälkeen ojennamme kimpullisen risuja siitä, että henkilökuntanne ainakin buffet-ravintolassa mätti kaikki jätteet yhteen ja samaan sekajäteroskikseen, mikä ikään kuin sataprosenttisesti vesittää koko hienon idean.
Ymmärrämme sen, että Star ja Superstar ovat ennen muuta karjavankkureita, joiden tarkoituksena on mahdollisimman nopeasti ja kustannustehokkaasti siirrellä mahdollisimman suurta määrää ihmisiä kerrallaan Helsingin ja Tallinnan välillä. Olemme myös tiedotusvälineistä ymmärtäneet, että TallinkSiljan taloudellinen tilanne on varsin tukala ja kustannusten säästäminen varmasti yhtiön intressissä. Ala-arvoisten,pahanmakuisten bulkkieinesten tarjoilu kiskurihintaan on tuskin se keino, joka TallinkSiljan tästä suosta nostaa – ainakin meille kokemus oli sen verran mieliinpainuva, että seuraavalla Baltian matkalla kokeilemme jonkin toisen varustamon antimia.
---------
Tänään soi Ismo Alangon Valheita ja onnenpekkoja. Tyytymättömyys on voimaa, sanotaan.
tiistai 25. elokuuta 2009
Asenne ratkaisee. Aina.
Kyllästyin joskus viime talvena kyyninen paska -elämänasenteeseeni ja tilasin sähköpostiini Positiivarien Ajatusten aamiaisen. Usein mainioita ja osuvia pikkulasten sutkautuksia, self help -kirjojen ja krääsän aggressiivista mainontaa ja ehkä kerran kuussa tai harvemminkin joku oikeasti ajattelemisen arvoinen ajatus alkavan päivän varalle.
Mutta sikäli Positiivarien Asenne ratkaisee -asenne on kiistatta täyttä totta. Sovelsimme sitä eilen kivutessamme keskustasta kotiin ja pohdiskellessamme iltapuhteen siivousurakkaa, joka piti suorittaa viikko sitten.
Positiivista ajattelua edusti se keksintö, että nykyoloissa kotiamme kohtaava murtovarkaus ei aiheuttaisi juuri minkäänlaista haittaa. Murtovarkailla kun käsitykseni mukaan on taipumus viskellä kaikki tavarat sikin sokin lattialle ja jättää jälkeensä masentava hävityksen kauhistus.
Meillä kaikki tavarat ovat sikin sokin lattialla jo valmiiksi, ja kaikki 28 neliötä ovat masentavan hävityksen kauhistuksen vallassa. Luultavasti keskivertomurtovaras luovuttaisi keikan kesken ja kääntyisi ovelta takaisin - niin eilen, tänään kuin huomennakin, koska iltapuhde kului kuuntelemalla Laura Sippolaa ja leipomalla hatsapuria.
Häätyy ehkä palkata siivooja?
---------
Tänään soi siis Laura Sippolan maanmainio biisi nimeltä Kiinnostaa. En voisi olla enempää samaa mieltä.
"Halusin nähdä miltä kotini näyttää
jos siivoon kaiken
Kerrankin voisin pölypussia täyttää
ja kuurata kaiken
Sekö mua oikeesti kiinnostaa
Silläkö tahdon päiväni täyttää
Jokin muu vois mua innostaa
Jotakin muuta, tuijotella kuuta"
Mutta sikäli Positiivarien Asenne ratkaisee -asenne on kiistatta täyttä totta. Sovelsimme sitä eilen kivutessamme keskustasta kotiin ja pohdiskellessamme iltapuhteen siivousurakkaa, joka piti suorittaa viikko sitten.
Positiivista ajattelua edusti se keksintö, että nykyoloissa kotiamme kohtaava murtovarkaus ei aiheuttaisi juuri minkäänlaista haittaa. Murtovarkailla kun käsitykseni mukaan on taipumus viskellä kaikki tavarat sikin sokin lattialle ja jättää jälkeensä masentava hävityksen kauhistus.
Meillä kaikki tavarat ovat sikin sokin lattialla jo valmiiksi, ja kaikki 28 neliötä ovat masentavan hävityksen kauhistuksen vallassa. Luultavasti keskivertomurtovaras luovuttaisi keikan kesken ja kääntyisi ovelta takaisin - niin eilen, tänään kuin huomennakin, koska iltapuhde kului kuuntelemalla Laura Sippolaa ja leipomalla hatsapuria.
Häätyy ehkä palkata siivooja?
---------
Tänään soi siis Laura Sippolan maanmainio biisi nimeltä Kiinnostaa. En voisi olla enempää samaa mieltä.
"Halusin nähdä miltä kotini näyttää
jos siivoon kaiken
Kerrankin voisin pölypussia täyttää
ja kuurata kaiken
Sekö mua oikeesti kiinnostaa
Silläkö tahdon päiväni täyttää
Jokin muu vois mua innostaa
Jotakin muuta, tuijotella kuuta"
maanantai 24. elokuuta 2009
Paluu koulunpenkille
Paluu ja paluu. Olen menossa sinne, missä en koskaan aikaisemmin ole käynyt.
Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Olen myös aina pitänyt musiikista. Olen aina lukenut paljon ja aina kuunnellut paljon, mutta myös kirjoittanut, soittanut ja laulanut itse. Ollut välillä sitä mieltä, että minussa ei ole luovuuden rahtustakaan, ja myöhemmin tullut sen verran järkiini että kyllähän kaikissa on.
Kirjoittaminen on minulle, kuten tuossa oikealla todetaan, se omin ja luontevin tapa ilmaista itseäni ja määritellä ympäröivää maailmaa. Ympäröivässä maailmassa on kuitenkin kovin paljon muutakin houkuttelevaa ja kiinnostavaa, sekä paljon sellaista ei-houkuttelevaa ja epäkiintoisaa, joka on kuitenkin tehtävä. Siksi aikaa kirjoittamiselle jää kovin vähän.
Ja siksi ajattelin etsiä jonkun strukturoidun ja aikataulutetun mahdollisuuden varata sille aikaa nykyistä enemmän. Se, voiko kirjoittamista opettaa tai opiskella, on toki sinänsä mielenkiintoinen filosofinen kysymys, johon minulla ei ole suoraa kyllä/ei -vastausta. Mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on yrittää tuota vastausta löytää.
Pääsin Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakouluun. En tiedä, mihin sieltä päädyn, mutta suunta ainakin tuntuu oikealle.
---------
Tänään soi tähänastisen saavutukseni kunniaksi Vuokko Hovatan Virginia. "Ja oman huoneen hämärässä Virginia kirjoittaa..."
Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Olen myös aina pitänyt musiikista. Olen aina lukenut paljon ja aina kuunnellut paljon, mutta myös kirjoittanut, soittanut ja laulanut itse. Ollut välillä sitä mieltä, että minussa ei ole luovuuden rahtustakaan, ja myöhemmin tullut sen verran järkiini että kyllähän kaikissa on.
Kirjoittaminen on minulle, kuten tuossa oikealla todetaan, se omin ja luontevin tapa ilmaista itseäni ja määritellä ympäröivää maailmaa. Ympäröivässä maailmassa on kuitenkin kovin paljon muutakin houkuttelevaa ja kiinnostavaa, sekä paljon sellaista ei-houkuttelevaa ja epäkiintoisaa, joka on kuitenkin tehtävä. Siksi aikaa kirjoittamiselle jää kovin vähän.
Ja siksi ajattelin etsiä jonkun strukturoidun ja aikataulutetun mahdollisuuden varata sille aikaa nykyistä enemmän. Se, voiko kirjoittamista opettaa tai opiskella, on toki sinänsä mielenkiintoinen filosofinen kysymys, johon minulla ei ole suoraa kyllä/ei -vastausta. Mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on yrittää tuota vastausta löytää.
Pääsin Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakouluun. En tiedä, mihin sieltä päädyn, mutta suunta ainakin tuntuu oikealle.
---------
Tänään soi tähänastisen saavutukseni kunniaksi Vuokko Hovatan Virginia. "Ja oman huoneen hämärässä Virginia kirjoittaa..."
sunnuntai 23. elokuuta 2009
Kuin taivas ja maa ois häävuoteellaan
Olet ollut liian kauan Venäjällä kun -listat ovat niiden suosiossa, jotka ovat olleet liian kauan Venäjällä. Jiin lista löytyy täältä, ja oma kaikkien aikojen suosikkini näistä on ehdottomasti kohta 22:
Olet kateellinen tuttavillesi, joilla on pienemmät kotiavaimet kuin sinulla itselläsi.
Tätä ei voi ymmärtää, jos ei ole koskaan kantanut mukanaan venäläisiä keskivertokotiavaimia. Jos on, kyseessä on itsestäänselvä ja inhimillinen tuntemus.
Olimme eilen suomalais-amerikkalaisissa häissä joissa morsiamen ja sulhasen lisäksi valtaosa vieraista oli joko saapunut juhlapaikalle Pietarin kaupungista tai jollain muulla tavalla linkittyi kyseiseen maailmankolkkaan. Juhlien ainoa norjalainen vieras selitti ensin lievästi hätääntyneenä, että hän taitaa olla ainoa paikallaolijoista joilla ei ole jonkinlaista kytköstä Venäjään tai Pietariin, kunnes kävi ilmi, että norjalaisparan entinen tyttöystävä oli kuitenkin asunut jossain vaiheessa Pohjolan Venetsiassa.
Koska Venäjä oli enemmän tai vähemmän kaikkia yhdistävä tekijä, mainittiin juhlissa lähes jokaisessa keskustelussa jossakin vaiheessa sana sudba, joka tarkoittaa kohtaloa. Ja venäläisessä kohtalonuskossa sudba on aina läsnä ja sekaantuu jokaiseen arjen pienimpäänkin tapahtumaan.
Eilisen perusteella olisin valmis liittämään uuden tunnusmerkin Olet ollut liian kauan Venäjällä kun -listalle. Se kuuluu näin:
Olet ollut liian kauan Venäjällä jos olet sovitusti ja suunnitellusti menossa neljän viikon kuluttua naimisiin ja teet siitä huolimatta tiikerinloikan sulhasen naimattomien miesten parveen heittämän sukkanauhan perään varmistaaksesi, että sudba pysyy tyytyväisenä.
Ja niin kävi, että sudban lepyttänyt loikkaaja nousi kuin nousikin syöksynsä jälkeen lattialta sukkanauhaa voitonriemuisesti heiluttaen. Se tyttö, joka sai morsiuskimpun, saa pitää kiirettä jos meinaa olla tradition mukainen seuraava naimisiinmenijä. Vaan onhan tässä vielä 26 päivää aikaa.
---------
Tänään soi Ismo Alangon Elokuun häävalssi. Syyskuulle ei taida olla sävelletty sellaista.
Olet kateellinen tuttavillesi, joilla on pienemmät kotiavaimet kuin sinulla itselläsi.
Tätä ei voi ymmärtää, jos ei ole koskaan kantanut mukanaan venäläisiä keskivertokotiavaimia. Jos on, kyseessä on itsestäänselvä ja inhimillinen tuntemus.
Olimme eilen suomalais-amerikkalaisissa häissä joissa morsiamen ja sulhasen lisäksi valtaosa vieraista oli joko saapunut juhlapaikalle Pietarin kaupungista tai jollain muulla tavalla linkittyi kyseiseen maailmankolkkaan. Juhlien ainoa norjalainen vieras selitti ensin lievästi hätääntyneenä, että hän taitaa olla ainoa paikallaolijoista joilla ei ole jonkinlaista kytköstä Venäjään tai Pietariin, kunnes kävi ilmi, että norjalaisparan entinen tyttöystävä oli kuitenkin asunut jossain vaiheessa Pohjolan Venetsiassa.
Koska Venäjä oli enemmän tai vähemmän kaikkia yhdistävä tekijä, mainittiin juhlissa lähes jokaisessa keskustelussa jossakin vaiheessa sana sudba, joka tarkoittaa kohtaloa. Ja venäläisessä kohtalonuskossa sudba on aina läsnä ja sekaantuu jokaiseen arjen pienimpäänkin tapahtumaan.
Eilisen perusteella olisin valmis liittämään uuden tunnusmerkin Olet ollut liian kauan Venäjällä kun -listalle. Se kuuluu näin:
Olet ollut liian kauan Venäjällä jos olet sovitusti ja suunnitellusti menossa neljän viikon kuluttua naimisiin ja teet siitä huolimatta tiikerinloikan sulhasen naimattomien miesten parveen heittämän sukkanauhan perään varmistaaksesi, että sudba pysyy tyytyväisenä.
Ja niin kävi, että sudban lepyttänyt loikkaaja nousi kuin nousikin syöksynsä jälkeen lattialta sukkanauhaa voitonriemuisesti heiluttaen. Se tyttö, joka sai morsiuskimpun, saa pitää kiirettä jos meinaa olla tradition mukainen seuraava naimisiinmenijä. Vaan onhan tässä vielä 26 päivää aikaa.
---------
Tänään soi Ismo Alangon Elokuun häävalssi. Syyskuulle ei taida olla sävelletty sellaista.
perjantai 21. elokuuta 2009
Käytännön ongelmanratkaisua
Kirurgisen sairaalan pääoven saranat naukuvat.
Kovaäänisesti.
Minä asun Kirurgisen sairaalan pääoven tuntumassa pienenpienessä asunnossa, jonka kylpyhuoneessa on sellainen pyyhkeenkuivatusteline, missä kiertää kuuma vesi sisällä. Jostain kumman syystä sitä rakkinetta ei saa pois päältä. Samassa taloudessa asuva diplomi-insinöörikin on yrittänyt. Kuivatusteline on pöhissyt siis täydellä teholla koko kesän ja Suomen suvi on anteliaasti lämmittänyt 1800-lukulaisia kiviseiniä, jotka ovat puolestaan antaumuksella varastoineet itseensä kaiken tarjolla olleen lämmön.
Lopputulos: Kämppä on kuin pätsi. Edelleen, vaikka syksy on tulossa ja ilmat viilenemässä. En edes halua tietää, mitä hellelämpötiloja huushollissamme on mitattu heinä-elokuun vaihteessa, kun itse olimme onneksi lomalla vilvoittavien vetten äärellä. Asujaimiston lämpöhalvauskohtalon viimeistelee nukkumasijamme, joka sijaitsee tilansäästöratkaisuna loistavasti toimivan parven ansiosta katonrajassa. Ja lämmin ilma, no, kaikkihan tietävät mihin se pyrkii.
Asunnossa on kätevä tuuletusikkuna, jonka auki pitäminen päiväsaikaan on plus-miinus-nolla koska ilma ei tunnu liikkuvan mihinkään. Illat ovat kuitenkin jo sen verran elokuisia, että varsinkin myöhäiseen nukkumaanmenoaikaan huusholliin on päässyt valumaan tuuletusikkunan kautta sopivasti viileyttä. Näin uneen pääsy on mahdollista myös niille taloutemme jäsenille, jotka eivät pysty nukahtamaan kolmessa sekunnin sadasosassa missä olosuhteissa tahansa.
Aamuvarhaisella Kirurgisen sairaalan ulko-ovea kohti avautuvan tuuletusikkunan kiro lankeaa kuitenkin yllemme. Koska se ovi siis naukuu. Ja se naukuu niin kovaäänisesti, että säännöllisesti noin klo 5.45 herään ensimmäiseen ikävään narinaääneen, joka kellon tultua kuusi yltyy entisestään. Tämä yhdistettynä edellisessä kappaleessa mainittuihin myöhäisiin nukkumaanmenoaikoihin ei johda ainakaan pirteään ja reippaaseen lopputulokseen.
Tänä aamuna kypsähdin naukunaan ja uhosin tekeväni asialle jotain, lähettäväni vaikka HUS:lle palautetta. Raimo Sailaksen ilmastonmuutoslausuntoja heti silmät auki saatuaan siteerannut hippi unohti hetkeksi globaalit kriisit ja totesi, että paikallisempi lähestymistapa eli yhteydenotto suoraan Kirurgiseen sairaalaan olisi luultavasti tehokkaampi keino. Minä kimitin, että ne ovat kuitenkin ulkoistaneet kiinteistönhuoltonsa jollekin riistäjäfirmalle ja sopimuksesta on säästösyistä suljettu saranat kokonaan pois. Hippi kohautti olkapäitään ja sanoi, että luultavasti ongelma ratkeaisi helpoimmalla tavalla jos ottaisit oliiviöljypullon ja kävisit itse rasvaamassa vonkuvan saranan.
Päätin kuitenkin ensin yrittää järjestelmän kautta. Soitin Kirurgiseen sairaalaan, josta minut luvattiin yhdistää kiinteistönhuoltoon. Siellä ei vastattu. Googlasin "HUS kiinteistönhuolto" ja sain keskussairaalan vaihteen numeron. Ystävällinen keskussairaalan vaihde antoikin minulle jo suoran kännykkänumeron Kirurgin isännöitsijälle, joka vastasi puhelimeen, kuunteli sympaattisesti loppuun "tää on nyt vähän hassu juttu mutta asun pahvilaatikon kokoisessa kämpässä ihan Kirurgin vastapäätä ja meillä on öisin niin kuuma että ikkunaa on pakko pitää auki ja se pääoven sarana vonkuu niin etten saa aamulla nukuttua että oiskos tälle asialle jotain tehtävissä" -monologini, totesi rauhalliseen ja isännöitsijämäiseen sävyyn että hän ei nyt voi tästä lähteä sitä saranaa rasvaamaan mutta ilmoittaa asiasta lukkofirmalle (HAH, arvasin että ne ovat ulkoistaneet saranansa), jolle itse asiassa on ilmoitettu jo aiemmin samasta ongelmasta (HAH, arvasin ettei ulkoistettu sarananhuolto toimi toivotulla tavalla) ja lupaa nyt tällä kertaa varmistaa, että saranat tulevat rasvatuiksi. Minkäänlaista Anne Moilasen Tulta munille! -radio-ohjelmasta tuttua "ei pidä pikkurouvan nyt hermostua" -tyylistä vähättelyä rehti ja reipas isännöitsijä ei osoittanut, vaan oli asiallinen ja myötäelävä puhelun alusta sen lopppuun asti.
Toivon, etten enää ensi viikolla herää Kirurgisen sairaalan ulko-oven vonkaisuun. Stoalainen sivupersoona tosin huomauttaa jossain takaraivossani, että eilen luvattiin säätiedotuksessa jo hallaa, joten ongelma joka tapauksessa poistuu pian kun tuuletusikkunan voi sulkea ensi kevääseen asti.
Loppuun vielä totean, että näköjään saan mitättömimmästäkin asiasta kirjoitettua käden käänteessä pienoisromaanin. Lyhytsanaisuus ja naseva ilmaisu, saapukaa luokseni!
---------
Tänään jatkamme Tarharyhmällä. Kiistatonta klassikkoainesta on myös Marmorikaulin. Siinä sitä lyhyttä ja nasevaa ilmaisua ainakin piisaa.
Kovaäänisesti.
Minä asun Kirurgisen sairaalan pääoven tuntumassa pienenpienessä asunnossa, jonka kylpyhuoneessa on sellainen pyyhkeenkuivatusteline, missä kiertää kuuma vesi sisällä. Jostain kumman syystä sitä rakkinetta ei saa pois päältä. Samassa taloudessa asuva diplomi-insinöörikin on yrittänyt. Kuivatusteline on pöhissyt siis täydellä teholla koko kesän ja Suomen suvi on anteliaasti lämmittänyt 1800-lukulaisia kiviseiniä, jotka ovat puolestaan antaumuksella varastoineet itseensä kaiken tarjolla olleen lämmön.
Lopputulos: Kämppä on kuin pätsi. Edelleen, vaikka syksy on tulossa ja ilmat viilenemässä. En edes halua tietää, mitä hellelämpötiloja huushollissamme on mitattu heinä-elokuun vaihteessa, kun itse olimme onneksi lomalla vilvoittavien vetten äärellä. Asujaimiston lämpöhalvauskohtalon viimeistelee nukkumasijamme, joka sijaitsee tilansäästöratkaisuna loistavasti toimivan parven ansiosta katonrajassa. Ja lämmin ilma, no, kaikkihan tietävät mihin se pyrkii.
Asunnossa on kätevä tuuletusikkuna, jonka auki pitäminen päiväsaikaan on plus-miinus-nolla koska ilma ei tunnu liikkuvan mihinkään. Illat ovat kuitenkin jo sen verran elokuisia, että varsinkin myöhäiseen nukkumaanmenoaikaan huusholliin on päässyt valumaan tuuletusikkunan kautta sopivasti viileyttä. Näin uneen pääsy on mahdollista myös niille taloutemme jäsenille, jotka eivät pysty nukahtamaan kolmessa sekunnin sadasosassa missä olosuhteissa tahansa.
Aamuvarhaisella Kirurgisen sairaalan ulko-ovea kohti avautuvan tuuletusikkunan kiro lankeaa kuitenkin yllemme. Koska se ovi siis naukuu. Ja se naukuu niin kovaäänisesti, että säännöllisesti noin klo 5.45 herään ensimmäiseen ikävään narinaääneen, joka kellon tultua kuusi yltyy entisestään. Tämä yhdistettynä edellisessä kappaleessa mainittuihin myöhäisiin nukkumaanmenoaikoihin ei johda ainakaan pirteään ja reippaaseen lopputulokseen.
Tänä aamuna kypsähdin naukunaan ja uhosin tekeväni asialle jotain, lähettäväni vaikka HUS:lle palautetta. Raimo Sailaksen ilmastonmuutoslausuntoja heti silmät auki saatuaan siteerannut hippi unohti hetkeksi globaalit kriisit ja totesi, että paikallisempi lähestymistapa eli yhteydenotto suoraan Kirurgiseen sairaalaan olisi luultavasti tehokkaampi keino. Minä kimitin, että ne ovat kuitenkin ulkoistaneet kiinteistönhuoltonsa jollekin riistäjäfirmalle ja sopimuksesta on säästösyistä suljettu saranat kokonaan pois. Hippi kohautti olkapäitään ja sanoi, että luultavasti ongelma ratkeaisi helpoimmalla tavalla jos ottaisit oliiviöljypullon ja kävisit itse rasvaamassa vonkuvan saranan.
Päätin kuitenkin ensin yrittää järjestelmän kautta. Soitin Kirurgiseen sairaalaan, josta minut luvattiin yhdistää kiinteistönhuoltoon. Siellä ei vastattu. Googlasin "HUS kiinteistönhuolto" ja sain keskussairaalan vaihteen numeron. Ystävällinen keskussairaalan vaihde antoikin minulle jo suoran kännykkänumeron Kirurgin isännöitsijälle, joka vastasi puhelimeen, kuunteli sympaattisesti loppuun "tää on nyt vähän hassu juttu mutta asun pahvilaatikon kokoisessa kämpässä ihan Kirurgin vastapäätä ja meillä on öisin niin kuuma että ikkunaa on pakko pitää auki ja se pääoven sarana vonkuu niin etten saa aamulla nukuttua että oiskos tälle asialle jotain tehtävissä" -monologini, totesi rauhalliseen ja isännöitsijämäiseen sävyyn että hän ei nyt voi tästä lähteä sitä saranaa rasvaamaan mutta ilmoittaa asiasta lukkofirmalle (HAH, arvasin että ne ovat ulkoistaneet saranansa), jolle itse asiassa on ilmoitettu jo aiemmin samasta ongelmasta (HAH, arvasin ettei ulkoistettu sarananhuolto toimi toivotulla tavalla) ja lupaa nyt tällä kertaa varmistaa, että saranat tulevat rasvatuiksi. Minkäänlaista Anne Moilasen Tulta munille! -radio-ohjelmasta tuttua "ei pidä pikkurouvan nyt hermostua" -tyylistä vähättelyä rehti ja reipas isännöitsijä ei osoittanut, vaan oli asiallinen ja myötäelävä puhelun alusta sen lopppuun asti.
Toivon, etten enää ensi viikolla herää Kirurgisen sairaalan ulko-oven vonkaisuun. Stoalainen sivupersoona tosin huomauttaa jossain takaraivossani, että eilen luvattiin säätiedotuksessa jo hallaa, joten ongelma joka tapauksessa poistuu pian kun tuuletusikkunan voi sulkea ensi kevääseen asti.
Loppuun vielä totean, että näköjään saan mitättömimmästäkin asiasta kirjoitettua käden käänteessä pienoisromaanin. Lyhytsanaisuus ja naseva ilmaisu, saapukaa luokseni!
---------
Tänään jatkamme Tarharyhmällä. Kiistatonta klassikkoainesta on myös Marmorikaulin. Siinä sitä lyhyttä ja nasevaa ilmaisua ainakin piisaa.
torstai 20. elokuuta 2009
Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
Olen totaalisen vanha.
Sen huomaa siitä, että en ollut viikonloppuna Flow-festareilla, koska 90-prosenttisesti esiintyjät olivat minulle täysin tuntemattomia. Ne, jotka tunnistin, olivat sitä kategoriaa jota ei jaksa vääntäytyä livenä katsomaan. Ehkä Yann Tierseniä lukuunottamatta. Muutenkin koko festareista tuli jotenkin viileän tyylikäs olo, vähän samanlainen kuin platinablondatusta, graafisesta kasariotsatukkakampauksesta, ja minusta viileys ja tyylikkyys eivät ole arvostettavia asioita kun on kyse musiikista. Lämpöä ja räkäistä roiskintaa mieluummin.
Vielä paremmin sen huomaa siitä, että olin taas eilen katsomassa 90-luvulla kuollutta ja kuopattua bändiä uudestisyntymiskeikalla. Tällä kertaa kyseessä oli FNM:n ja Tehiksen kanssa linjassa olevan jatkumon muodostama Tarharyhmä, joka soitti Loosessa lyhyen etukäteiskeikan ennen Maija Vilkkumaan 10+10 -merkkipaalukiertueen alkamista.
Ja voi, millaisen keikan! Hippi, jota nykyään kutsutaan myös nimellä Juures, ei ollut kuullut bändistä muuta kuin "kato tää on se levy millä ystävämme X soittaa", ja oli välittömästi myyty. Minä katsoin silmät loistaen varhaiskeski-ikäisiä pienten lasten äitejä, jotka vetivät silmät loistaen huutamalla punkkipoppia. Liian nopeasti keikka oli ohi ja jouduimme siirtymään yläkertaan seuraamaan lööppijulkkisten rauhanomaista rinnakkaiseloa toistensa kanssa.
Ennen keikkaa kävimme kuuntelemassa, kun Wallu Valpio luki Groteskin terassilla lukijoiden tarinoita vuonna 1979 painetuista pornolehdistä. Oi Maire!
---------
Tänään soi Tarharyhmän Aikalailla sekaisin, koska se kuuluu ehdottomasti sarjaan Suomipopin Kiistattomat Helmet. Eikö vaikka?
Sen huomaa siitä, että en ollut viikonloppuna Flow-festareilla, koska 90-prosenttisesti esiintyjät olivat minulle täysin tuntemattomia. Ne, jotka tunnistin, olivat sitä kategoriaa jota ei jaksa vääntäytyä livenä katsomaan. Ehkä Yann Tierseniä lukuunottamatta. Muutenkin koko festareista tuli jotenkin viileän tyylikäs olo, vähän samanlainen kuin platinablondatusta, graafisesta kasariotsatukkakampauksesta, ja minusta viileys ja tyylikkyys eivät ole arvostettavia asioita kun on kyse musiikista. Lämpöä ja räkäistä roiskintaa mieluummin.
Vielä paremmin sen huomaa siitä, että olin taas eilen katsomassa 90-luvulla kuollutta ja kuopattua bändiä uudestisyntymiskeikalla. Tällä kertaa kyseessä oli FNM:n ja Tehiksen kanssa linjassa olevan jatkumon muodostama Tarharyhmä, joka soitti Loosessa lyhyen etukäteiskeikan ennen Maija Vilkkumaan 10+10 -merkkipaalukiertueen alkamista.
Ja voi, millaisen keikan! Hippi, jota nykyään kutsutaan myös nimellä Juures, ei ollut kuullut bändistä muuta kuin "kato tää on se levy millä ystävämme X soittaa", ja oli välittömästi myyty. Minä katsoin silmät loistaen varhaiskeski-ikäisiä pienten lasten äitejä, jotka vetivät silmät loistaen huutamalla punkkipoppia. Liian nopeasti keikka oli ohi ja jouduimme siirtymään yläkertaan seuraamaan lööppijulkkisten rauhanomaista rinnakkaiseloa toistensa kanssa.
Ennen keikkaa kävimme kuuntelemassa, kun Wallu Valpio luki Groteskin terassilla lukijoiden tarinoita vuonna 1979 painetuista pornolehdistä. Oi Maire!
---------
Tänään soi Tarharyhmän Aikalailla sekaisin, koska se kuuluu ehdottomasti sarjaan Suomipopin Kiistattomat Helmet. Eikö vaikka?
keskiviikko 19. elokuuta 2009
Rattaat radaltaan
Elämä on ihmeellistä. Hassua, outoa, aivastuttavaa, mahassakiertävää, kummallista. Välillä ihan sietämätöntä ja näännyttävää, välillä taivaisiinnostavan kutkuttavaa.
Kävin eilen sähköpostikeskustelua ihmispolon kanssa. Ihmispolo oli kaukana kotoa, vailla omaa paikkaa ja tilaa, väsynyt, turhautunut, optimistisuutensa loppuun kuluttanut. Ei paistanut päivä risukasaan eikä löytynyt pilvestä hopeareunaa. Ei löytynyt myöskään sitkeästä yrittämisestä huolimatta tointa eikä sijaa vieraassa maassa. En keksinyt muuta lohdutusta kuin sen, että loppujen lopuksi elämä vaatii yleensä vain yhden jutun, hyvän tai huonon, melko usein aika pienenkin, joka suistaa taas rattaan uusille radoille, pois entisistä urista.
Tänään ihmispolo soitti eikä ollut pysyä housuissaan. Instanssi oli lähestynyt ihmispoloa ja tarjonnut vuoden mittaista mielenkiintoista pestiä maailmalla. Sellaista, mikä takuulla poikii taas jotain muuta päättyessään, syventää osaamista ja asiantuntemusta, kasvattaa ihmisenä, opettaa näkemään erilaisista vinkkeleistä. Ratas pois radaltaan, uusille urille.
Olin eilien pahoilla mielin ja vähän huolissani ihmispolosta, joka on minulle tärkeä ja rakas. Olen tänään sydänjuuriani myöten iloinen, innoissani ja jännittynyt ihmisen puolesta, joka ei ole enää yhtään polo. Melkein jo varaan lentolippuja kyläreissulle Tbilisiin ja haaveilen siitä hatsapurista vartaassa, jossa oli ainakin puoli kiloa juustoa.
Samalla olen taas kerran vähän mykistynyt elämästä ja siitä, miten se kulkee. Ensin kaikki on aivan niin kuin ennenkin. Sitten tapahtuu jotain näennäisen pientä, puhelinsoitto, postin tuoma kirje, ratikan katosta lankeava valo ja korvissa kumiseva "TUOSSAHAN se on, se elämäsi mies jota olet kaikki nämä vuodet etsinyt" -ääni, eikä mikään ole enää niin kuin äsken vasta oli ja piti olla tälläkin hetkellä.
Se on hienoa, se on pelottavaa, se on sisäänrakennettuna jokaiseen sekuntiin.
---------
Tänään ei soi, koska tilanteeseen sopii paremmin Kaarlo Sarkian runo kuin mikään biisi. Petri Laaksonen on tosin tehnyt tähän myös sävelen:
Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.
Kävin eilen sähköpostikeskustelua ihmispolon kanssa. Ihmispolo oli kaukana kotoa, vailla omaa paikkaa ja tilaa, väsynyt, turhautunut, optimistisuutensa loppuun kuluttanut. Ei paistanut päivä risukasaan eikä löytynyt pilvestä hopeareunaa. Ei löytynyt myöskään sitkeästä yrittämisestä huolimatta tointa eikä sijaa vieraassa maassa. En keksinyt muuta lohdutusta kuin sen, että loppujen lopuksi elämä vaatii yleensä vain yhden jutun, hyvän tai huonon, melko usein aika pienenkin, joka suistaa taas rattaan uusille radoille, pois entisistä urista.
Tänään ihmispolo soitti eikä ollut pysyä housuissaan. Instanssi oli lähestynyt ihmispoloa ja tarjonnut vuoden mittaista mielenkiintoista pestiä maailmalla. Sellaista, mikä takuulla poikii taas jotain muuta päättyessään, syventää osaamista ja asiantuntemusta, kasvattaa ihmisenä, opettaa näkemään erilaisista vinkkeleistä. Ratas pois radaltaan, uusille urille.
Olin eilien pahoilla mielin ja vähän huolissani ihmispolosta, joka on minulle tärkeä ja rakas. Olen tänään sydänjuuriani myöten iloinen, innoissani ja jännittynyt ihmisen puolesta, joka ei ole enää yhtään polo. Melkein jo varaan lentolippuja kyläreissulle Tbilisiin ja haaveilen siitä hatsapurista vartaassa, jossa oli ainakin puoli kiloa juustoa.
Samalla olen taas kerran vähän mykistynyt elämästä ja siitä, miten se kulkee. Ensin kaikki on aivan niin kuin ennenkin. Sitten tapahtuu jotain näennäisen pientä, puhelinsoitto, postin tuoma kirje, ratikan katosta lankeava valo ja korvissa kumiseva "TUOSSAHAN se on, se elämäsi mies jota olet kaikki nämä vuodet etsinyt" -ääni, eikä mikään ole enää niin kuin äsken vasta oli ja piti olla tälläkin hetkellä.
Se on hienoa, se on pelottavaa, se on sisäänrakennettuna jokaiseen sekuntiin.
---------
Tänään ei soi, koska tilanteeseen sopii paremmin Kaarlo Sarkian runo kuin mikään biisi. Petri Laaksonen on tosin tehnyt tähän myös sävelen:
Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.
tiistai 18. elokuuta 2009
Oraakkeli
Minulla on lähipiirissäni Mikkelin Oraakkeli, jolta voi kysyä mitä vain ja saada aina asiantuntevan vastauksen. Tai no, melkein mitä vain. Vastaukset ovat joka tapauksessa aina asiantuntevia.
Niille raukoille, joilla ei vastaavanlaatuisen oraakkelin suoraa puhelinnumeroa ole, ovat Suomen kirjastolaitokset kehittäneet Kysy kirjastonhoitajalta -palvelun. Ja ihan ilmaiseksi! Tämä on kiistaton parannus maailmaan, jossa tulee joka päivä vastaan kysymyksiä kuten "missä puhuttiin sanskriittia", "miten vesitorni toimii" tai "mikä on pato englanniksi". Wikipedia on, täytyy myöntää, Googlen avustuksella kaventanut tämänkaltaisen palvelun tarvetta viime vuosina, mutta on sille edelleen sijansa.
Varsinkin silloin, jos viikon ajan ovat päässä kaikuneet seuraavat runon säkeet: "Riika, Riika, riemun ranta" ja "Jurmalas' on jumalsanta". Eikä mitään käsitystä siitä, mistä runosta on kyse, vain jonkinlainen irrationaalinen Ilmari Kianto -mielleyhtymä, josta ei googlauksen suhteen ollut juuri apua.
Joten kysyin kirjastonhoitajalta. Ja katso, sain vastauksen! Jopa Ilmari meni oikein.
Kun seuraavan kerran tulee kohdalle siis sanskriitti-, vesitorni-, tai patotenkkapoo, tiedätte mihin ottaa yhteyttä. Ei Mikkeliin vaan kirjastoon.
Tässä vielä koko runo:
"Ensi kertaa Latviassa,
Laulun maassa latvivassa!
Yksin kuljen ystävättä -
Ei oo kelle pistää kättä.
Riika, Riika, riemun ranta,
Kielten kilske kolmikanta...
Mitä mulle voit sä antaa?
Jurmalass' on jumalsanta...
Suomalaiselle mit' tarjoot?
Syvät ovat puistos varjot!
"Kalku-ielas - kielas huuma,
"Foxtrottesi" - viekas, kuuma!
Kanaaleissas venheet soutaa,
Poika tyttöns' illoin noutaa,
Kaikkialla laulu raikuu,
Elon pauhu - Riika raikuu.
"Mustapäitten" tupa tumma -
Lienee linnan taru kumma?
Nyt on kesä - käki kukkuu...
Domkirchessä - munkit nukkuu!"
---------
Tarvitaankohan tänään enää päivän biisiä? Kyllä kai sellainen aina tarvitaan. Se on toissalauantaiyönä kuultu ääritaiteellinen progeversio Joensuun Ellistä.
Niille raukoille, joilla ei vastaavanlaatuisen oraakkelin suoraa puhelinnumeroa ole, ovat Suomen kirjastolaitokset kehittäneet Kysy kirjastonhoitajalta -palvelun. Ja ihan ilmaiseksi! Tämä on kiistaton parannus maailmaan, jossa tulee joka päivä vastaan kysymyksiä kuten "missä puhuttiin sanskriittia", "miten vesitorni toimii" tai "mikä on pato englanniksi". Wikipedia on, täytyy myöntää, Googlen avustuksella kaventanut tämänkaltaisen palvelun tarvetta viime vuosina, mutta on sille edelleen sijansa.
Varsinkin silloin, jos viikon ajan ovat päässä kaikuneet seuraavat runon säkeet: "Riika, Riika, riemun ranta" ja "Jurmalas' on jumalsanta". Eikä mitään käsitystä siitä, mistä runosta on kyse, vain jonkinlainen irrationaalinen Ilmari Kianto -mielleyhtymä, josta ei googlauksen suhteen ollut juuri apua.
Joten kysyin kirjastonhoitajalta. Ja katso, sain vastauksen! Jopa Ilmari meni oikein.
Kun seuraavan kerran tulee kohdalle siis sanskriitti-, vesitorni-, tai patotenkkapoo, tiedätte mihin ottaa yhteyttä. Ei Mikkeliin vaan kirjastoon.
Tässä vielä koko runo:
"Ensi kertaa Latviassa,
Laulun maassa latvivassa!
Yksin kuljen ystävättä -
Ei oo kelle pistää kättä.
Riika, Riika, riemun ranta,
Kielten kilske kolmikanta...
Mitä mulle voit sä antaa?
Jurmalass' on jumalsanta...
Suomalaiselle mit' tarjoot?
Syvät ovat puistos varjot!
"Kalku-ielas - kielas huuma,
"Foxtrottesi" - viekas, kuuma!
Kanaaleissas venheet soutaa,
Poika tyttöns' illoin noutaa,
Kaikkialla laulu raikuu,
Elon pauhu - Riika raikuu.
"Mustapäitten" tupa tumma -
Lienee linnan taru kumma?
Nyt on kesä - käki kukkuu...
Domkirchessä - munkit nukkuu!"
---------
Tarvitaankohan tänään enää päivän biisiä? Kyllä kai sellainen aina tarvitaan. Se on toissalauantaiyönä kuultu ääritaiteellinen progeversio Joensuun Ellistä.
maanantai 17. elokuuta 2009
Kuinka pelastetaan maailma?
Vastaus kysymykseen on: kenkä kerrallaan.
Olen itse juuri sellainen muka-tiedostava olevinaan-valveutunut kansalainen, joka on huolissaan ilmastonmuutoksesta ja ympäristön tilasta, yrittää tehdä eettisiä valintoja ruoka- ja vaatekaupassa, paasaa Tampereella käydessään biojäteroskiksen puutteesta ja pui henkistä nyrkkiä espoolaisille keski-ikäisille miehille, jotka eivät suostu matkustamaan bussilla.
Tosiasiassa olen kuitenkin melko suruttomasti lennellyt ympäri maailmaa sekä työ- että vapaa-ajan matkoilla, ostanut aikuisikänäni ellen nyt vuoren niin ainakin keskikokoisen tunturin korkuisen kasan kenkiä (joita en sitten kuitenkaan ole käyttänyt loppuun) ja hankkinut harkitsemattomasti aasialaisten lasten ja muiden riistettyjen parkojen tekemiä ryysyjä joista ison osan olen puoli vuotta myöhemmin kiikuttanut UFF:n tai Fidan vaatekeräyslaatikkoon. Surkuhupaisaa ekofilosofiaani kuvaa ehkä parhaiten tämä tornikamariblogissa syyskuussa 2006 julkaistu tositarina:
"Kuriositeettina mainittakoon, että meillä on ollut jo pidemmän aikaa Öljy loppuu! -kerho. Kerhon kokoukset päätyvät yleensä turhautuneen ympäristöuhkapäivittelyn kautta henkeä ahdistavaan ja kurkkua kuristavaan, paniikinomaiseen tunnelmaan "ku ei myö kuitenkaa voija tehä tälle asialle YHTÄÄ MITÄÄ", ja sitten hoetaan kuorossa että öljy loppuu, öljy loppuu, öljy loppuu ja pukeudutaan säkkiin ja ripotellaan yllemme tuhkaa ja murehditaan kaikkien niiden miljoonien tyhjentämiemme raejuustopurkkien kohtaloa. Lisäksi jompi kumpi kerhon jäsenistä livauttaa aina jossakin vaiheessa ilmoille itkuisen tunnustuksen: "Mut oikeesti mie kyllä silti haluaisin sen citymaasturin vaik mie tiijän ettei sais...""
(Toim. huom. Minä en sentään koskaan ole halunnut citymaasturia. Ja päälle hieman tekopyhää paheksuntaa.)
Moni asia muuttui elämässäni, kun koitti kuluvan vuoden helmikuu ja hippi tuli taloon. (Toim. huom. numero kaksi, kutsun puolisoani hipiksi ja kun näin teen, kyseessä on hellittelynimi. Jos olen vihainen, kutsun häntä diplomi-insinööriksi.) Hippi on vaikuttanut toki ennen muuta henkiseen hyvinvointiini, mutta merkittävä on myös hipin jättämä jälki kulutustottumuksiini.
Hippi kun on niitä hippejä, jotka paasaamisen lisäksi yrittävät - toki vaihtelevalla menestyksellä - toteuttaa paasaamaansa myös käytännön valinnoissa. Hippi ei halua lentää lomalle, joten äitille luvattu palkintomatkaviikonloppu Vilnassa vaihtui automatkaan Baltiassa. (Paras vaihtoehto olisi toki ollut pysyä paikoillaan, mutta täysi neljän hengen henkilöauto voitti vähemmän huonona vaihtoehtona.) Hippi harkitsee jokaista ostamaansa asiaa viidestätoista minuutista puoleentoista tuntiin, ja tämä tarkoittaa aivan kaikkea alkaen S-marketin tomaattimurskasta päätyen tamperelaisen museokaupan Istuva härkä -teepaitaan. (Valtaosassa tapauksista hippi jättää kokonaan ostamatta.) Hippi ihailee silmät lapsuusvalokuvista tutulla tavalla loistaen Korkeavuorenkadulle parkkeerattua punaista Ferraria, mutta on jääräpäisesti sitä mieltä että kaupungissa voi liikkua kävelemällä ja pidemmille matkoille Volvo ja Toyota riittävät seuraaviksi 20 vuodeksi. (Ja sitten voidaankin jo ostaa sähköauto.) Hippi tykkää hyvästä liharuuasta mutta päättää askeltaa haparoivasti Akuliina Saarikosken viitoittamalla tiellä ja siirtyä kasvissyöjäksi viitenä päivänä viikossa. (Itse tapettua lihaa saa syödä useammin.)
Hippi on kulkenut niin kauan kuin minä muistan Camelin ruskeissa kävelykengissä. Kesällä kesämalleissa, talvella talvi-. Kesäkuun alussa hipin kesä-Camelit tekivät tepposet: niiden ommel repsahti vanhuuttaan ja koko kengän päällinen repesi melkein kahtia. Hippi muuttui murheen murtamaksi, kävi neuvotteluja helsinkiläisten suutariliikkeiden kanssa, ei taipunut lähes neljä vuotta vanhojen kenkien korjauttamiseen yli 30 euron hintaan ja kulki kenkä auki repsottaen Stockan alennusmyynteihin asti. Sieltä hippi hankki 50% halvennuksella noin puolitoista tuntia kestäneen harkinnan ja sovittelun jälkeen Tommy Hilfigerin valkoiset nauhatennarit. Hippi oli sitä mieltä, että kallis merkki on laadun tae ja näki luultavasti sielunsa silmin itsensä tallustelemassa Tommy-tennareissaan vielä jossain kesän 2025 kohdalla.
Hippi on käyttänyt tennareita tänä kesänä kaikkina niinä päivinä, jolloin hän ei ole kulkenut paljasjaloin. (Näitäkin päiviä on lukuisia.) Tennarit ovat tallanneet hiekkateitä ja kaupunkien katuja, vierailleet neljässä eri maassa ja jenkanneet tanssilavalla. Ne ovat edelleen melko valkoiset, mutta niiden saumojen liimaukset ovat alkaneet hieman repsottaa, toinen kengännauha on katkennut ja koska hippi on puolisonsa lailla voimakas kanta-astuja, ovat molepien tennareitten pohjat kuluneet kantapään ulkosyrjän kohdalta varsin ohuiksi.
Kävimme tänään hipin kanssa kaupungilla. Hippi sai kaupassa ahdistuskohtauksen kansakuntamme kulutushysterian johdosta ja manasi samoilla lämpimillä myös kelvottomat, parissa kuukaudessa lähes käyttökelvottomiksi kuluneet Tommy-tennarinsa sekä hipin kalloon Tommy-tennareiden ylivertaisuutta sumuttanen markkinamiehen alimpaan helvettiin. Tässä vaiheessa hipin morsio, jolla oli ollut harhaoppisessa mielessään ajatus hankkia häitä varten uudet, violetit kengät ja saman väriset sukkahousut, luotsasi hipin tiukalla kyynärpääotteella ulos jalkinemyymälästä kohti ekologista, turhia neliöitä sisältämätöntä ja sijaintinsa puolesta yksityisautoilun tarpeettomaksi tekevää kotia.
Kotona hippi kaivoi esiin neulan ja siimaa, istui sohvannurkkaan ja ähersi vanhojen, rakkaiden Camel bootsiensa parissa yhden iltapuhteen. Lopputulos: hipin Camelit ovat taas ehjät ja valmiit kohtaamaan neljännen syksynsä. Hippi hyrisee tyytyväisyyttään ja lukee Tekniikka & Talous -lehdestä sähköautoartikkelia kriittisiä huomioita ääneen mutisten. Yksi pieni maailman kulmapala tuli tänäänkin pelastettua.
---------
Tänään soi Ismo Alangon Kamaan ja tavaraan. Tekstin sisältämästä lievästä ironiasta huolimatta olen kuitenkin sitä mieltä, että hippi on tässä asiassa ihan oikeassa ja hipin esimerkkiä olisi itse kunkin hyvä seurata. Häihin aion silti hankkia ne violetit kengät, ja käyttää niitä sen jälkeen niiden elinkaaren loppuun saakka. Tai kunnes kuolema meidät erottaa.
Olen itse juuri sellainen muka-tiedostava olevinaan-valveutunut kansalainen, joka on huolissaan ilmastonmuutoksesta ja ympäristön tilasta, yrittää tehdä eettisiä valintoja ruoka- ja vaatekaupassa, paasaa Tampereella käydessään biojäteroskiksen puutteesta ja pui henkistä nyrkkiä espoolaisille keski-ikäisille miehille, jotka eivät suostu matkustamaan bussilla.
Tosiasiassa olen kuitenkin melko suruttomasti lennellyt ympäri maailmaa sekä työ- että vapaa-ajan matkoilla, ostanut aikuisikänäni ellen nyt vuoren niin ainakin keskikokoisen tunturin korkuisen kasan kenkiä (joita en sitten kuitenkaan ole käyttänyt loppuun) ja hankkinut harkitsemattomasti aasialaisten lasten ja muiden riistettyjen parkojen tekemiä ryysyjä joista ison osan olen puoli vuotta myöhemmin kiikuttanut UFF:n tai Fidan vaatekeräyslaatikkoon. Surkuhupaisaa ekofilosofiaani kuvaa ehkä parhaiten tämä tornikamariblogissa syyskuussa 2006 julkaistu tositarina:
"Kuriositeettina mainittakoon, että meillä on ollut jo pidemmän aikaa Öljy loppuu! -kerho. Kerhon kokoukset päätyvät yleensä turhautuneen ympäristöuhkapäivittelyn kautta henkeä ahdistavaan ja kurkkua kuristavaan, paniikinomaiseen tunnelmaan "ku ei myö kuitenkaa voija tehä tälle asialle YHTÄÄ MITÄÄ", ja sitten hoetaan kuorossa että öljy loppuu, öljy loppuu, öljy loppuu ja pukeudutaan säkkiin ja ripotellaan yllemme tuhkaa ja murehditaan kaikkien niiden miljoonien tyhjentämiemme raejuustopurkkien kohtaloa. Lisäksi jompi kumpi kerhon jäsenistä livauttaa aina jossakin vaiheessa ilmoille itkuisen tunnustuksen: "Mut oikeesti mie kyllä silti haluaisin sen citymaasturin vaik mie tiijän ettei sais...""
(Toim. huom. Minä en sentään koskaan ole halunnut citymaasturia. Ja päälle hieman tekopyhää paheksuntaa.)
Moni asia muuttui elämässäni, kun koitti kuluvan vuoden helmikuu ja hippi tuli taloon. (Toim. huom. numero kaksi, kutsun puolisoani hipiksi ja kun näin teen, kyseessä on hellittelynimi. Jos olen vihainen, kutsun häntä diplomi-insinööriksi.) Hippi on vaikuttanut toki ennen muuta henkiseen hyvinvointiini, mutta merkittävä on myös hipin jättämä jälki kulutustottumuksiini.
Hippi kun on niitä hippejä, jotka paasaamisen lisäksi yrittävät - toki vaihtelevalla menestyksellä - toteuttaa paasaamaansa myös käytännön valinnoissa. Hippi ei halua lentää lomalle, joten äitille luvattu palkintomatkaviikonloppu Vilnassa vaihtui automatkaan Baltiassa. (Paras vaihtoehto olisi toki ollut pysyä paikoillaan, mutta täysi neljän hengen henkilöauto voitti vähemmän huonona vaihtoehtona.) Hippi harkitsee jokaista ostamaansa asiaa viidestätoista minuutista puoleentoista tuntiin, ja tämä tarkoittaa aivan kaikkea alkaen S-marketin tomaattimurskasta päätyen tamperelaisen museokaupan Istuva härkä -teepaitaan. (Valtaosassa tapauksista hippi jättää kokonaan ostamatta.) Hippi ihailee silmät lapsuusvalokuvista tutulla tavalla loistaen Korkeavuorenkadulle parkkeerattua punaista Ferraria, mutta on jääräpäisesti sitä mieltä että kaupungissa voi liikkua kävelemällä ja pidemmille matkoille Volvo ja Toyota riittävät seuraaviksi 20 vuodeksi. (Ja sitten voidaankin jo ostaa sähköauto.) Hippi tykkää hyvästä liharuuasta mutta päättää askeltaa haparoivasti Akuliina Saarikosken viitoittamalla tiellä ja siirtyä kasvissyöjäksi viitenä päivänä viikossa. (Itse tapettua lihaa saa syödä useammin.)
Hippi on kulkenut niin kauan kuin minä muistan Camelin ruskeissa kävelykengissä. Kesällä kesämalleissa, talvella talvi-. Kesäkuun alussa hipin kesä-Camelit tekivät tepposet: niiden ommel repsahti vanhuuttaan ja koko kengän päällinen repesi melkein kahtia. Hippi muuttui murheen murtamaksi, kävi neuvotteluja helsinkiläisten suutariliikkeiden kanssa, ei taipunut lähes neljä vuotta vanhojen kenkien korjauttamiseen yli 30 euron hintaan ja kulki kenkä auki repsottaen Stockan alennusmyynteihin asti. Sieltä hippi hankki 50% halvennuksella noin puolitoista tuntia kestäneen harkinnan ja sovittelun jälkeen Tommy Hilfigerin valkoiset nauhatennarit. Hippi oli sitä mieltä, että kallis merkki on laadun tae ja näki luultavasti sielunsa silmin itsensä tallustelemassa Tommy-tennareissaan vielä jossain kesän 2025 kohdalla.
Hippi on käyttänyt tennareita tänä kesänä kaikkina niinä päivinä, jolloin hän ei ole kulkenut paljasjaloin. (Näitäkin päiviä on lukuisia.) Tennarit ovat tallanneet hiekkateitä ja kaupunkien katuja, vierailleet neljässä eri maassa ja jenkanneet tanssilavalla. Ne ovat edelleen melko valkoiset, mutta niiden saumojen liimaukset ovat alkaneet hieman repsottaa, toinen kengännauha on katkennut ja koska hippi on puolisonsa lailla voimakas kanta-astuja, ovat molepien tennareitten pohjat kuluneet kantapään ulkosyrjän kohdalta varsin ohuiksi.
Kävimme tänään hipin kanssa kaupungilla. Hippi sai kaupassa ahdistuskohtauksen kansakuntamme kulutushysterian johdosta ja manasi samoilla lämpimillä myös kelvottomat, parissa kuukaudessa lähes käyttökelvottomiksi kuluneet Tommy-tennarinsa sekä hipin kalloon Tommy-tennareiden ylivertaisuutta sumuttanen markkinamiehen alimpaan helvettiin. Tässä vaiheessa hipin morsio, jolla oli ollut harhaoppisessa mielessään ajatus hankkia häitä varten uudet, violetit kengät ja saman väriset sukkahousut, luotsasi hipin tiukalla kyynärpääotteella ulos jalkinemyymälästä kohti ekologista, turhia neliöitä sisältämätöntä ja sijaintinsa puolesta yksityisautoilun tarpeettomaksi tekevää kotia.
Kotona hippi kaivoi esiin neulan ja siimaa, istui sohvannurkkaan ja ähersi vanhojen, rakkaiden Camel bootsiensa parissa yhden iltapuhteen. Lopputulos: hipin Camelit ovat taas ehjät ja valmiit kohtaamaan neljännen syksynsä. Hippi hyrisee tyytyväisyyttään ja lukee Tekniikka & Talous -lehdestä sähköautoartikkelia kriittisiä huomioita ääneen mutisten. Yksi pieni maailman kulmapala tuli tänäänkin pelastettua.
---------
Tänään soi Ismo Alangon Kamaan ja tavaraan. Tekstin sisältämästä lievästä ironiasta huolimatta olen kuitenkin sitä mieltä, että hippi on tässä asiassa ihan oikeassa ja hipin esimerkkiä olisi itse kunkin hyvä seurata. Häihin aion silti hankkia ne violetit kengät, ja käyttää niitä sen jälkeen niiden elinkaaren loppuun saakka. Tai kunnes kuolema meidät erottaa.
sunnuntai 16. elokuuta 2009
Loma, top 11
11. Dementia vaivaa. Yksi loman ja kaikkien Venäjälle koskaan suorittamieni matkojen kohokohdista oli se, kun administraattorimummon käskystä kiipesin Viipurissa Alvar Aallon kirjaston katolle ihailemaan vuotavia, pyöreitä kattoikkunoita. Язык до Киева доведет.
Ja Panu haluaa mainita myös Viipurin kauppahallin pakastealtaasta irtokappaleina ostetut hantit ja mantit. Ei kun eihän ne myykään suomalais-ugrilaisia sukupuuttoon kuolevia kansoja kilohintaan. Siis mantit, hinkalit ja pelmenit. Paikallinen keltainen pörssi oli hyvä eriste pakaste-eineksille.
Ja Panu haluaa mainita myös Viipurin kauppahallin pakastealtaasta irtokappaleina ostetut hantit ja mantit. Ei kun eihän ne myykään suomalais-ugrilaisia sukupuuttoon kuolevia kansoja kilohintaan. Siis mantit, hinkalit ja pelmenit. Paikallinen keltainen pörssi oli hyvä eriste pakaste-eineksille.
Loma, top 10
Jos on ollut kuukauden poissa, on mahdotonta kirjoittaa yhtä, kahta tai kolmeakaan blogitekstiä kaikesta siitä, mitä sen ohi livahtaneen kuukauden aikana tapahtui. Tässä siis pähkinänkuoreen ängettynä yhden akateemisen sivistysperheen kesäloma vuonna 2009:
1. Virallinen loman ensimmäinen ilta, kun istuttiin kera kälyn ja langon saunan jälkeen Nipa-vainaan pihakeinussa ja katseltiin keskikesäidylliä.
2. Ilosaarirockin rentolavan viimeinen esiintyjä, Femi Kuti & The Positive Force. Rokkifestarit suoraan hautajaisista pölähdettynä eivät ehkä pääse kaikin osin ihan oikeuksiinsa ja huono valmistautuminen aiheutti pari harmittavaa esiintyjämissausta, mutta lupsakka rokki jälleen kerran ja kaikesta huolimatta. Erikoismaininta siitä, että tällä kertaa kenellekään ei tarvinnut selittää että "ei me olla pari vaan kavereita". Koska oltiin pari. Vaikka kyllä parhaita kavereitakin, edelleen.
3. Ilomantsilaiset perinneleivonnaiset. Parppeinvaaralla saa maailman parhaita karjalanpiirakoita, ja riisipyöröjen ohjetta teollisuusvakoiltiin Ilomantsin leipomossa.
4. Kohdassa yksi mainitussa seurassa suoritettu uintiretki hylätylle avolouhokselle. Erityisesti siksi, että myös itsesuojeluvaistovammaiset kalliokielekkeiltä hyppijät jäivät henkiin. Erikoismaininta sille pahaa-aavistamattomalle sammakolle, joka sai aikaan vuosisadan hysteerisimmän kirkunan.
5. Yhdistetyt valmistujaisjuhlat ja 60-vuotissynttärit. Ainakin noin kello kahteentoista asti. Livekaraoke, diplomi-insinöörin valmistujaislahjaksi saama rock-uskottava mikki ja Nasun balalaikkasäestys saavat tällä kertaa erikoismaininnan.
6. Juhlia seurannut sunnuntai, joka oli naisenergian juhlaa. Mimmit rulettaa! Erikoismainitsemme Nasun, jonka hennoilla harteilla allekirjoittaneen hermot lepattivat koko aamupäivän.
7. Kiireettömät ja lupsakat mökkipäivät, järveen mulskahtanut Aksu, Panun saamat hauet, tuntikausien uinti ja saunominen, rantakala ja grillimakkara. Mittava mustikkasaalis myöskin.
8. Loppuloman sokerina pohjalla kummilapsukaisten ja näiden perheiden kohtaaminen pitkästä aikaa. Mahtavia mukuloita, ja mukuloidensa mahtavia vanhempia. Panu haluaa erikoismainita lampaat ja trampoliinin. Molemmat on kuulemma saatava. Luvassa siis luultavasti neuvotteluja vapaamuurareitten suurloosin takapihan uusiokäytöstä.
9. Koko Baltian turnee mutta erityisesti Pärnu. Jos Panulta kysytään niin ei kuitenkaan Pärnu vaan vilnalaisessa ravintolassa tarjoiltu siankorvia, -sorkkia ynnä muita harvoin tarjolla olevia herkkuja notkunut annosvati.
9,5. Ai niin, uusi teltta. Se on hieno ja iso ja pitää vettä.
10. Kotiinpaluu. Loma oli hyvä ja sitä oli siinä mielessä riittävästi, että tuntui kivalta palata takaisin omaan kotiin ja omaan arkeen. Huominen töihinpaluukaan ei tunnu vastenmieliseltä, kuten ei syksyn alku muutenkaan. Kaikkea mukavaa on luvassa jo heti ensi viikolla. Blogiakin yritän viritellä taas elävien kirjoihin.
---------
Tänään soi loman tunnusbiisi, Samuli Putron Mitäpä jos, jota on treenattu ahkerasti syyskuun performanssia varten ellei nyt päivittäin niin joka toinen päivä kumminkin. Mittatilaustyönä, hartaasti ja yksinoikeudella.
1. Virallinen loman ensimmäinen ilta, kun istuttiin kera kälyn ja langon saunan jälkeen Nipa-vainaan pihakeinussa ja katseltiin keskikesäidylliä.
2. Ilosaarirockin rentolavan viimeinen esiintyjä, Femi Kuti & The Positive Force. Rokkifestarit suoraan hautajaisista pölähdettynä eivät ehkä pääse kaikin osin ihan oikeuksiinsa ja huono valmistautuminen aiheutti pari harmittavaa esiintyjämissausta, mutta lupsakka rokki jälleen kerran ja kaikesta huolimatta. Erikoismaininta siitä, että tällä kertaa kenellekään ei tarvinnut selittää että "ei me olla pari vaan kavereita". Koska oltiin pari. Vaikka kyllä parhaita kavereitakin, edelleen.
3. Ilomantsilaiset perinneleivonnaiset. Parppeinvaaralla saa maailman parhaita karjalanpiirakoita, ja riisipyöröjen ohjetta teollisuusvakoiltiin Ilomantsin leipomossa.
4. Kohdassa yksi mainitussa seurassa suoritettu uintiretki hylätylle avolouhokselle. Erityisesti siksi, että myös itsesuojeluvaistovammaiset kalliokielekkeiltä hyppijät jäivät henkiin. Erikoismaininta sille pahaa-aavistamattomalle sammakolle, joka sai aikaan vuosisadan hysteerisimmän kirkunan.
5. Yhdistetyt valmistujaisjuhlat ja 60-vuotissynttärit. Ainakin noin kello kahteentoista asti. Livekaraoke, diplomi-insinöörin valmistujaislahjaksi saama rock-uskottava mikki ja Nasun balalaikkasäestys saavat tällä kertaa erikoismaininnan.
6. Juhlia seurannut sunnuntai, joka oli naisenergian juhlaa. Mimmit rulettaa! Erikoismainitsemme Nasun, jonka hennoilla harteilla allekirjoittaneen hermot lepattivat koko aamupäivän.
7. Kiireettömät ja lupsakat mökkipäivät, järveen mulskahtanut Aksu, Panun saamat hauet, tuntikausien uinti ja saunominen, rantakala ja grillimakkara. Mittava mustikkasaalis myöskin.
8. Loppuloman sokerina pohjalla kummilapsukaisten ja näiden perheiden kohtaaminen pitkästä aikaa. Mahtavia mukuloita, ja mukuloidensa mahtavia vanhempia. Panu haluaa erikoismainita lampaat ja trampoliinin. Molemmat on kuulemma saatava. Luvassa siis luultavasti neuvotteluja vapaamuurareitten suurloosin takapihan uusiokäytöstä.
9. Koko Baltian turnee mutta erityisesti Pärnu. Jos Panulta kysytään niin ei kuitenkaan Pärnu vaan vilnalaisessa ravintolassa tarjoiltu siankorvia, -sorkkia ynnä muita harvoin tarjolla olevia herkkuja notkunut annosvati.
9,5. Ai niin, uusi teltta. Se on hieno ja iso ja pitää vettä.
10. Kotiinpaluu. Loma oli hyvä ja sitä oli siinä mielessä riittävästi, että tuntui kivalta palata takaisin omaan kotiin ja omaan arkeen. Huominen töihinpaluukaan ei tunnu vastenmieliseltä, kuten ei syksyn alku muutenkaan. Kaikkea mukavaa on luvassa jo heti ensi viikolla. Blogiakin yritän viritellä taas elävien kirjoihin.
---------
Tänään soi loman tunnusbiisi, Samuli Putron Mitäpä jos, jota on treenattu ahkerasti syyskuun performanssia varten ellei nyt päivittäin niin joka toinen päivä kumminkin. Mittatilaustyönä, hartaasti ja yksinoikeudella.
torstai 6. elokuuta 2009
Lomaidylli
Jos voi viettää aikaansa tällaisessa paikassa intternjetin ulottumattomissa, jää blogosfääri unholaan.
Vaan onhan tässä keritty muutakin. Siitä joskus lisää.
---------
Tänään soi Ne Luumäet. Koska on kiistatta hyvä, että kesäloma on aina kesällä.
Vaan onhan tässä keritty muutakin. Siitä joskus lisää.
---------
Tänään soi Ne Luumäet. Koska on kiistatta hyvä, että kesäloma on aina kesällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
