Kirjallisissa piireissä

Olen Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun opiskelija.

Toistaiseksi tämä fakta on johtanut minut tilanteeseen, jossa simppelin blogijutunkin kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselle, turhalle, typerälle ja aikaa hukkaavalle puuhastelulle.

Lisäksi se on johdattanut lähipiiriini aimo joukon fiksuja, kivoja ja mielenkiintoisia ihmisiä. Ehdoton plussa.

Vietimme iloista perjantai-iltaa suureksi huojennuksekseni vähintään omalle angstitasolleni päätyneiden koulutovereiden kanssa. Kannoin oman korteni kekoon valmistamalla kirjallisen suklaa-viskikakun, jossa palattiin siihen, mistä kaikki syyskuun alussa alkoi. Opettajamme, kirjoittajakoulun vetäjä Harry Forsblom siteerasi Jacques Lacanin ajatusta tekstin merkityksestä. Minä kirjoitin Lacanin ajatuksen kakkuun:




Seuraaviin bileisiin lupasin valmistaa Hannu Simpura -kakun. Se kertoo ehkä kengästä ja nallesta, jotka jäivät auton alle.

Taide. Mikä ihana tekosyy,

---------

Tänään soi illan emännän ja isännän stereoista kuultu vanha kunnon Queen.

Oma kaupunki

Mikkelin sijasta Helsingin toistaiseksi kotikaupungikseen valinnut, joulukuusta 2001 alkaen satunnaisia Venäjä-keikkoja lukuunottamatta Stadissa viihtynyt Laurakaisa esittelee nyt lempimestansa Hesarin Oman kaupungin tyyliin:


Helsingin keskusta akselilla Punavuori-Espan puisto-Kaartinkaupunki-Ullanlinna-Kaivopuisto-Eira.

Olen asunut Ullanlinnan lisäksi Helsingissä vain Viikissä (EDIT: Ja seitsemän kuukautta Haagassa, miten pääsikään unohtumaan!). Siellä asuminen oli kuin missä tahansa muualla kuin Helsingissä asumista. Keskustassa tavoittaa kaupungin sielun, sen, mikä kaikissa isoissa kaupungeissa on. Vaikka Helsinki onkin pieni kaupunki. Rakastan vanhoja jugendtaloja, Kaivarin rantaa ja ratikoiden kolinaa. Sekä sitä, että jokapaikkaan pääsee kävelemällä.


Teatteri Avoimet ovet

Vuoden teatteri 2009, eikä ihme. Toimiva pieni näyttämö kaksiosaisen katsomon keskellä ja takuuvarman loistavaa, pienieleistä suurten tunteiden teatteria.


Ravintola Himalaya

Nepalilaisia ravintoloita ei kai ole missään muualla kuin Helsingissä. Himalaya on niistä paras, eikä vain siksi että se on myös lähin.


Cran Delicato Café

Tänne eksyy nykyisin valitettavan harvoin, kun pikkusysteri ei enää asu naapurissa. Se on harmi, koska Delicaton eväät ovat elähdyttävä poikkeus masentavan samanlaisia, muovin makuisia perusbulkkileipäviritelmiä tarjoilevassa Helsingin S-mafian monopolisoimassa kahvilamaailmassa. Plussaa myös virkistävän ei-suomalaisesta ilmapiiristä. Suosittelen kaakaota ja varoitan, että Delicato on tällä hetkellä remontissa mutta aukeaa käsittääkseni pian.


Tavastia

Pakkohan tämä on listalle laittaa. Suomen paras keikkamesta, jossa olen viettänyt lukemattomia iloisia ja vähemmän iloisia iltoja. Elävän suomipoppirokin ystävän kotoisen nuhjuinen ja viehättävästi vuosikaudet likipitäen samanlaisena pysynyt legenda.


Kasarmikadun sushiravintola

Reilut annokset, omatekemää puolukkalimpparia ja megasöpö kokki. Avoinna vain tilauksesta.

---------

Tänään soi keittiömestarin valinta: "Soita Popedaa." Soitin melkein, nimittäin Pate Mustajärven Juice-tulkintoja. Ei huano.

Paavo Rosenlew ja pari muuta juttua

Meillä on uusi perheenjäsen. Hänen nimensä on Paavo Rosenlew, ja hän on pakastinten huonetta ja sukua. Hänen muuttonsa meille lisäsi elämänlaatua monta pykälää, ja alkuviikosta kylässä pyrähtänyt anoppi piti huolen siitä, ettei Paavo ollut toimettomana hetkeäkään. Olemme ns. täysin varustellut talvea varten.

Paavo on kuitenkin tällä hetkellä ladattu ensisijaisesti lampaanlihalla, ja allekirjoittanut bloginkirjoittaja voi ylpeänä ja hitusen hämmentyneenä viime viikonlopun jälkeen kirjata kokemuksiinsa pässin kivesten käsittelyn pakastuskuntoon. Kummitytön perheen kolme lammasta pääsivät arvolleen sopivasti vehreimmille laidunmaille, kaikki oppivat paljon lisää sekä ihmisen että pässin fysiologiasta ja anatomiasta, ja saaliina oli tosiaan auton peräkontillinen lihaa ja muita oheistuotteita, joita varten piti ostaa oma pakastin.

Viikonlopun paras lasten suusta -kommentti tuli nokkelan gee-tyttäreni suusta: Hän oli sunnuntaiaamuna autokatoksessa roikkuvia, taljoistaan luopuneita lampaanruhoja katsellessaan kysynyt äidiltään, miksi ne meijän lampaat piti kuoria.

Kummitäti puolestaan tunsi olonsa normaalia huomattavasti suositummaksi, kun pöytään istahtaessa viereiselle tuolille parkkeerannut kummitytön serkku totesi suureen ääneen: Laura-kummi istu MIUN viereen. Toiselta puolelta pöytää tuli välittömästi kummitytön vastakommentti: MIUN Laura-kummi.

Muilla rintamilla on sitten ollut pitkiä lauseita lörpöttävää Aleksanteria, melkomoinen määrä kansallista kulttuuritarjontaa Kansallisteatterin Lasisen eläintarhan ja Kansallisoopperan Tshaikovski Goes So Totally Gay -Joutsenlampiversion muodossa, firman bileet, keskustelua komeron kosteusvauriosta ja muuta sen semmoista.

Mikkeliinkin meinattiin muuttaa, mutta ei sitten muutettukaan.

Vielä.

---------

Tänään soi ruuanlaittomusiikkina hivenen korni mutta silti tilanteeseen sopiva Semmareitten Sata jänistä. Muiden kuin Spotify-käyttäjien riesaksi aion vastedes linkittää biisejä myös sinne.

And you know it's time to go through the sleet and driving snow

Olen usein ajatellut, ja ehkä tänne sen ajatukseni aukaissutkin, että kirjoitan blogia ennen muuta yhdestä syystä: Siksi, että muistaisin. A.W. Yrjänä on usein oikeassa, ja on sitä myös sanoessaan, että paras tapa säilöä asioita on julkaista ne.

Niinpä julkaisen tänään U2:n biisin A Sort of Homecoming. Että muistaisin, sitten joskus, pitkän ajan kuluttuakin.


"Oh don't sorrow, no don't weep for tonight, at last
I am coming home, I am coming home"




---------

Sovitaan että tänään soi U2 myös siksi, että korkeammat voimat olisivat seurueemme puolella perjantain uusintayrityksessä.

Badding, Leskinen, Helismaa ja Putro

Hinauduin eilen itsekseni halki sateisen ja hyisen Helsingin keskustan Tavastialle, jossa oli Samuli Putron soolokeikka. Hyppäsin varmuuden vuoksi vesilätäkköön heti kotiovesta ulos astuttuani, mikä ei varsinaisesti lisännyt menohalujani. Yksinään Helsingin hyisessä yössä kipittäminen ei myöskään varsinaisesti vastaa käsitystäni avioliitosta, mutta force majouret on otettava huomioon siinäkin lajissa.

Olen ollut vallan innokas Zen Café -fani ainakin vuosikymmenen, mutta Samuli Putron sooloura on jotenkin salakavalasti saanut aikaan sen, etten oikeastaan yhtään toivo ZC:n paluuta takaisin aktiiviseksi rokkibändiksi. Zen Café on ollut suoraviivainen ja oivaltava, mutta Samulin soolokappaleissa on jotain sellaista armollisuutta, empatiaa, lämpöä ja olalletaputtamista mikä Zen Cafén biiseistä jostain syystä uupuu. Tai ei se ole sellainen puutos, jonka olisin jotenkin tiedostanut aikaisemmin, mutta Samuli Putron mies ja kitara -kappaleita kuunnellessa sen väistämättä huomaa.

Tavastia taisi olla aika tyhjä, tai ainakin vain puolitäysi, mutta hirmuisen hyvä tunnelma keikalla silti oli. Harvoin interaktio yleisön ja esiintyjän välillä muodostaa noin kantavan sillan keikan ensi hetkistä asti - mikä minusta heijastelee eniten esiintyjän vilpitöntä asennetta tekemistään kohtaan. Kyllä se yleisöönkin välittyy. Erikoismaininta Ahti Marja-Ahon mahtavalle jousikvartetille, jonka sympaattiset sedät vetelivät silkkoja kylmiä väreitä viuluistaan ja sellostaan.

Mies kertoi kitaransa kanssa, että Tavastian keikat jännittävät aina, mutta sen jälkeen kun piti saattaa kummityttö alttarille ja sieltä alttarilta käsin esittää Elämä on juhla -kappale, ei Tavastiakaan ole enää jännittänyt. Uskon sen. Epäilen kuitenkin, että omissa häissä esitetty Mitäpä jos -kappale jännitti vielä enemmän, vaikka olikin sulhanen rinnalla laulamassa ja possu haitarin kanssa säestämässä.

Hieno mies, hienoja kappaleita. Hienoja pieniä oivalluksia elämästä. Suuriakin, muutama.

[kuva: www.putro.fi]

---------

Tänään soi se levyltä löytymätön Samuli Putron kappale, jossa lauletaan että "Ilosaari loppuun myytiin jo - älä sammu, aurinko."

Enemmän on enemmän

Kun olimme veljeni kanssa pieniä, vietimme toisinaan viikonloppuja kolmistaan isän kanssa kun äiti oli työmatkoilla tai muissa riennoissa. Näihin viikonloppuihin liittyi läheisesti Oscar-niminen ruokaravintola ja kanakori-niminen ruoka-annos. Isä kun ravitsi jälkikasvunsa lähes poikkeuksetta kuljettamalla nämä Oscar-ravintolaan, ja jälkikasvu puolestaan tilasi listalta täysin poikkeuksetta aina ja ikuisesti sen kanakorin. Kotimatkalla isä vannotti, että äitille sitten sanotte että syötiin kotona jauhelihakeittoa.

Joskus meillä ihan oikeasti olikin jauhelihakeittoa. Yleensä keitto-operaatio eteni näin: Alkuperäissopassa oli paljon sattumia eikä lientä lainkaan. Isä lisäsi keittoon vettä, mutta lisäsi niin paljon, että sattumien prosentuaalinen osuus väheni häviävän pieneksi. Keittoon lisättiin pottua ja pakastimesta jauhelihaa ja keitettiin, kunnes havaittiin, että lientä ei ole lainkaan. Näitä työvaiheita toistamalla saatiin lopputulokseksi noin kahdeksan litran ämpärillinen jauhelihakeittoa, jota syötiin pitkään sen jälkeenkin kun äiti oli jo kotiutunut.

Olen perinyt isäni oikeassaolemisgeenit ja myös ruuanlaittogeenit siinä mielessä, että kun joskus, harvoin, teen ruokaa, sitä tulee jotenkin vahingossa valmistettua noin kymmenen hengen annos. Niin kävi tänäänkin: Valmistin kalaseljankaa, ja vaikka tosissani yritin pysyä maltillisessa yhden hengen kahden päivän annos -tuotannossa, oli lopputulos viiden litran kattilallinen sinänsä oikein hyvää, mutta kiistatta ylimitoitettua soppaa.

Niin että kaikki Helsingissä tai sen lähiseuduilla asuvat lukijat, tervetuloa syömään!

Kauempaakin saa tulla.

---------

Kävin torstaina katsomassa kaupunginteatterissa Maija Poppanen -musikaalin ja tykkäsin siitä ihan hirmuisesti. Suosittelen lämpimästi, myös aikuiseen makuun. Tämä kappale jäi tehokkaasti soimaan päässä, ja toimi myös suomennoksena. Superylipoppelistikexirallinmoista!

2000-luvun perhe

Meidän Aksu saa tänään puheenvuoron, koska sain hänen äidiltään eilen raportin mukulan edistymisestä sanataiteilun saralla.

Aksu siis puhuu jo. Välillä niin, että saa ihan hyvin selvää, välillä sillä toisella tavalla. Puhetta joka tapauksessa tulee niin, että Aksun residenssiin soittaessa taustalta kuuluu yleensä tauoton kalkatus. Yksi Aksun ensimmäisistä lauseista olikin kännykkä korvalla tokaistu melko kunnianhimoinen "Ei kuulu mitään ääniä täältä."

Viime aikoina lapsi on keskittynyt määrittelemään aina yhtä akuuttia teemaa, miehen ja naisen rooleja jälkiteollisessa postmodernissa yhteiskunnassamme. Feministitädin sydäntä lämmitti pienen veljenpojan vastaansanomaton luonnehdinta vanhempien välisestä tehtävänjaosta:

"Iskä puuron keittää" ja "Äiti töihin menee".

Eläköön emansipaatio!

---------

Tänään soi Apulannan Multa lähtee järki. Eräs suomalainen ammattikunta on tämän aiheuttanut. Lääkkeet!

Vetinen vahinko, vol 2.

Nyin tänään nurkkakomerosta, jossa pääosin säilytetään puolison käyttämättömiä kauluspaitoja ja kohta käyttöön tulevaa kahta talvitakkia (toinen kirpparilta, toinen Apraksinin torilta), harmaata talvivillatakkiani joka on majaillut komerossa koko kesän kelien kylmenemistä odottaen.

Puin takin päälleni. Takin hiha oli märkä.

Työnsin käteni komeron perukoille ja totesin, että myös edellä mainitut takit ja kauluspaidat ovat märkiä. Riuhdoin ne ulos komerosta ja totesin, että komeron takaseinä on sekä märkä että homeessa.

Sanoin painokelvottomia sanoja. Miksi vesivahingot vainoavat minua, ja miksi aina silloin kun olisi paljon parempaakin tekemistä kuin niiden hoitelu? Miten ylipäätään hoidellaan vesivahinkoja talossa, jonka isännöitsijään ei sitkeästä yrittämisestä huolimatta ole saanut vielä yli puolen vuoden asumisen jälkeen kertaakaan yhteyttä? Mur ja räyh.

Onneksi on ystävä, jonka kanssa voi käydä kävelemässä meren rannassa pahimmat homeitiöt ulos keuhkoista. Ja jolle voi tarjota kalasoppaa. Ja jonka voi värvätä vapaamuurarien pelottavaan kellariin hakemaan talvikenkiä varastokopista.

Luovuuden kriisi laantui tänään oivaltavan opettajan ja romaanin rakenneharjoituksen avulla hieman. Vesivahinkokriisi lienee siihen verrattuna helppoa hoideltavaa.

---------

Tänään soi Sadetanssin Vesi vie kengät. Näin se on, vesiteeman lisäksi.

Laura's Diets

Tänään olen pääsääntöisesti syönyt omatekemää merimatikkasoppaa. Hiiohei!

Okei, viisisataa kilometriä soppakattilastani pohjoiseen tällä hetkellä sijaitseva perheen pääkokki kyllä osallistui puhelinvälitteisesti keittiöprojektiin. En minä osannut sisäsyntyisesti kalasoppaa keittää, enkä Ruoholahden S-marketissa muistanut, mitä siihen tulee.

Jälkikäteen kyllä mietin, mitähän puolison hirviporukan 40- ja 50-luvuilla syntyneet jäsenet tuumivat siitä, että porukan kuopuksen vastavihitty vaimo soittaa ja kysyy mieheltään kalasoppaohjeita. Sitten mietin, että tuumivatpa mitä tuumivat. Korkea aika on 2000-luvun saapua niillekin selkosille.

Postmodernissa yhteiskunnassamme elelevä rouva on tänään viettänyt aamupäivän töissä perhettä elättämässä, opiskellut sen jälkeen kirjoittamista Jyrki Kiiskisen johdolla ja yrittänyt opiskella sitä kuuntelemalla luentoa suljetusta ja avoimesta kontekstista runoudessa. (Joo, täh.) Kirjalliset pyrkimykseni ovat nyt siinä jamassa, että olen antanut itslleni luvan lakata ahdistumasta ja olla kirjoittamatta, jos ei kerran siltä tunnu.

Ja ei tunnu: Olen joka viikonloppu kolmenkymmenen innokkaan wannabe-kirjailijan ympäröimä ja kymmenkunta oikeaa kirjailijaa luennoi minulle siitä, miten pitäisi kirjoittaa. Opettajien julkaistujen teosten arvostelut kertovat, että he itse eivät kirjoita ohjeittensa mukaan, mikä on vähintäänkin hämmentävää. Tähänastisen perusteella kirjoittamisen opiskelu on siis sekä turhauttavaa että halvaannuttavaa. Tai sitten olen vain kateellinen kaikille niille koulutovereilleni jotka heittelevät toinen toistaan banaalimpia tulkintoja Platonin luolavertauksesta ja Edgar Allan Poen Punaisen surman naamiosta ja suoltavat väliajat omaa tekstiä posket innosta hehkuen. Asenteessahan vika on, kun minä saan aikaiseksi vain lintsata luennoilta, juoda kaakaota Kiasman kahvilassa ja kirjoittaa kärkeviä pamfletteja kaiken ja varsinkin kirjallisuuden turhuudesta uuteen muistikirjaan, jonka kannessa lukee PÖH.

No. Ulkona on kaunis syksy ja matikkasopasta tuli ihan hyvää. Kai luovuuden kriisi on niiden rinnalla aika triviaali ongelma.

---------

Tänään soi pitkästä aikaa PMMP:n Leskiäidin tyttäret -levy, varsinkin Taiteilia-biisi. Ehkä minusta ei ikinä tulekaan kirjailiaa?

Karjalan kunnailla

Olen paasannut kai täälläkin siitä, etten koskaan katso televisiota. Olen A.W. Yrjänän kanssa monestakin asiasta samaa mieltä, myös siitä, että televisio mädättää aivot.

Aviopuoliso-hipin myötä Moskovaan aikoinaan Hetskun kanssa ostettu töllötin on kaivettu naftaliinista. Pääosin siitä katsotaan Ylen ajankohtaisohjelmia. Hippi rakastaa niitä niin audio- kuin audiovisuaalisessakin muodossa. Minä rakastan väittelemistä, ja pystyn todistettavasti väittelemään apinan raivolla myös television tai radion ajankohtaisohjelman kanssa.

Siihen en edelleenkään suostu, että televisio vain olisi. Päällä, siis. Joko se on kiinni, tai sitten sitä katsotaan. Nurkassa möykkäävä muiden ihmisten fiktiivinen elämä ei ole sen sorttista taustahälyä, jota omaan elämääni haluan.

Yleisradion ajankohtaisohjelmien lisäksi hippi on tutustuttanut minut myös tämänhetkiseen palavaan rakkauteeni tv-viihteen saralla. En tietenkään katsonut Karjalan kunnailla -sarjaa silloin kun se tuli ensimmäisen kerran telkkarista, mutta satuimme television ääreen kun uusinnat pyörähtivät käyntiin syyskuussa, ja se oli menoa saman tien.

Minusta on ihanaa, että Markku Pölönen on onnistunut taltioimaan tv-sarjaksi sen lapsuuteni pohjois-karjalaisen koskaan loppumattoman kesän. Onhan Karjalan kunnailla vähän makea ja hitusen idealistinen, mutta niin lapsuuden päättymättömät kesät saavat ollakin. Eikä Miikkulan kyläkään ole tyystin huolta vailla, mutta jotenkin ne huolet on kuvattu sellaisen lempeän "kyllä tämäkin tästä vielä parhain päin selviää" -asenteen läpi. Sitä paitsi telkkarisarja, jonka juhannusjaksossa soitetaan meidän häävalssia, ei voi olla huono telkkarisarja.

Ehkei sittenkään Mikkeliin. Ehkä Miikkulaan?

---------

Tänään soi ylipäänsä kaikki Vesa Mäkisen säveltämä haikea haitarimusiikki. Myös se häävalssi.

Galna dagar

Luen nykyään useampaakin muotiblogia, ehkä siksi että entiset suosikkiblogini päivittyvät kovin harvakseltaan. (Kokekaa pisto sydämissänne, kanaljat.)

Muotiblogit ovat hassua luettavaa. Kerron niistä joskus vaikka lisää, nyt aasinsiltana vain totean, että niissä on käsitelty viime päivinä ainoastaan erään nimeltämainitsemattoman tavarataloketjun alennuskampanjaa. Kampanjaa, jota kaikki tuntuvat vihaavan, mutta joka silti on noussut maamme suurissa ja suurehkoissa kaupungeissa instituution asemaan.

Perheemme vietti eilen ihan vaan vähän hullua päivää, joka ei varsinaisesti ollut hullu lainkaan, pikemminkin vähän hassu, eikä mitenkään liittynyt tavarataloihin: Kävimme hakemassa Anni Ammattilapsen Haagan-asuntoon jääneen olohuoneen pöydän takaisin kotiin. Kuljetus tapahtui raitiotievaunulla. Pöytä mahtui sopivasti matlalalattiaratikan lastenvaunukohdalle ja pöydän päälle kutsuin istumaan kaksi töölöläisrouvaa, jotka tulivat Manskulta kyytiin. Toinen uskalsi, kun vakuuttelin että pöytämme on peräisin ajalta, jolloin puusepät olivat vielä voimansa tunnossa. Toinenkin kehui kauniiksi, mutta istui silti ratikan penkille. Sitten köröteltiin Kirurgille asti, täti pöydällä istuen, me Pikku-Huopiksen K-marketista ostettua alennuspatonkia murentaen. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

Merkitään pöytäkirjaan: Ratikka on mainio, ekologis-taloudellnen väline myös muuttokuljetuksiin. Ja siis ratikka, ei bussi: Nasu nimittäin muisteli saaneensa kerran haukut linja-autonkuljettajalta, jonka kyytiin änkesi sähköpianon kera.

---------

Tänään soi Anni Ammattilapsen talonsa pihalla mandoliinilla esittämä Oi Emma, Emma. Rok.

Fiksu ja rauhallinen ihminen

Olimme torstaina metsästämässä kasvisruokareseptejä Kolmen Sepän patsaalla, koska silloin vietettiin maailman kasvisruokapäivää ja monet tofusta ja soijarouheesta innostuneet järjestöt lobbasivat sen kunniaksi asiaansa lauantaimakkaraa vailla huonoa omaatuntoa mussuttavalle enemmistölle.

Irtauduimme tofukojuista ja lähdimme Aleksia pitkin lompsmaan kohti kotia, jossa odotti paistamista vasavauvan sisäfile - maailman kasvisruokapäivä unohtui särvintä pakastimesta sulamaan kaivelleelta perheemme kokkiosastolta. Sitten pahaa-aavistamattomiin kurkkuihimme työnnettiin mikrofoni ja Yleisradion toimittaja kysyi kameran edessä, mitä mieltä olet tästä miehestä. Miehen kuva oli potretissa, jota toimittaja piteli. Mies oli pääministerimme Matti Vanhanen.

Lukaisin taannoin yhdessä illassa Jari Tervon kertakäyttökirjallisen satiirin Koljatti, jossa mainittu Matti on pääosassa. Viime aikojen uutisointi on saanut Tervon Lahnasen näyttäytymään vielä kahjommassa valossa kuin käsittääkseni kirjaa kirjoittaessa. Siksi olin pakotettu vastaamaan, että Suomen valtaeliitin nokkamies herättää mielessäni pelkkää naurettavuuden sekaista sääliä. Puoliso komppasi vieressä.

Lopulta telkkariin päätyi pätkä, jossa kommentoin Vanhasen eroamista osapuilleen niin, ettei koko kohussa mielestäni ole lainkaan kyse Matti Vanhasen asemasta, henkilöstä tai lautakasasta, mutta joku voisi silti pitää hänelle luennon aiheesta poliittinen vastuu. Olimme edellisiltana kotona keskustelleet vaalirahasotkusta ja puoliso oli tämän termin lanseerannut pääministerimme yhteydessä, Vanhas-Matti itse kun ei sitä tunnu omaan yhteyteensä ymmärtävän liittää.

Tämä varsinaisesti Panun ilmoille heittämä idea päätyi televisiosta Hesarin Ville Blåfieldin kolumniin, jossa todettiin näin: "Kun häly käy liian suureksi, on onni, jos jostain löytyy fiksu, rauhallinen ihminen, joka selkeästi artikuloiden muistuttaa, mistä kaikessa alun perin oli kyse." Blåfield siteerasi katugallupia, kertoi tuon poliittinen vastuu -kohdan sisällön ja päätti kappaleen toteamalla: "Jiin kommentti oli A-talkin fiksuin puheenvuoro."

Kyllä nyt kelpaa. Seuraavaksi aion pyrkiä pääministerin erityisavustajaksi. Olen myös tyytyväinen sukunimenvaihdokseeni - Laura Jiinä saa selkeästi enemmän medianäkyvyyttä ja arvostusta kuin Laura Hoona.

---------

Tänään soi Hetskun ja Mikkomikon hääbileseuralais-aviomiehen asuvalinnasta johtuva Agit Propin Che Guevara. Niin läsnä olet kuin ennenkin, Comandante Che Guevaran kuvalla varustettu katu-uskottavasti matkan varrella hapertunut punainen teepaita.