Tämä kirjoitus on julkaistu tornikamariblogissa joskus syksyllä 2006. Koska se on erittäin ajankohtainen, julkaisen sen uudelleen täällä. Tällä kertaa tosin on tuntunut lähinnä siltä, että silmää revitään irti kuopastaan takaraivon kautta. Auts.
Sen huomaa siitä, kun aamulla sängystä ylös kivutessa on raskaan tuntuinen pää. Sellainen, että sitä tekee mieli ravistella.
Seuraava merkki on orastava, pieni "kaikki ei ole nyt aivan hyvin" -tunne vasemman silmän takana. Vaaran aistii jo selvästi kun näkee auran, salaman kaltaisen värisevän valoilmiön jossakin näkökentän laitamilla. Sen jälkeen alkaa koko näkökenttä kapenemaan, ensin niin hitaasti että sitä tuskin huomaa, kunnes yllättäen eteen katsoessaan ei näe vasemmalla puolellaan mitään. Täytyy kääntää päätä. Päätä, joka on muuttunut kihelmöiväksi, tikittäväksi aikapommiksi.
Sitten se iskee. Ja se iskee aina silloin, kun särkylääkepurkki on unohtunut siihen toiseen käsilaukkuun. Se alkaa salakavalasti kuin Sibeliuksen Karelia-sarja ja ennen kuin sitä ehtii edes kunnolla huomata, kuuluu jysähdys jonka jälkeen mikään ei vuorokauteen ole ennallaan.
Päänsärky on väärä sana kuvaamaan sitä. Särky ei anna oikeutta sille tunteelle, kun päätä moukaroidaan sisältäpäin jonkinlaisilla tylpillä, raskailla esineillä ja samanaikaisesti siihen kohtaan, mistä kaikki alkoi, vasemman silmän taakse, pistellään oikein ohuella ja terävällä sukkapuikolla. Ei se ole särkyä, se on maanpäällinen helvetti. Pää tuntuu siltä kuin se olisi tehty paperinohuesta lasista ja sälähtäisi sirpaleiksi hetkenä minä hyvänsä - ja kun se on kuitenkin ainut olemassaoleva pää, on tunne varsin epämiellyttävä.
Lisäksi valo koskee silmiin, kaikki hajut kuvottavat, ruokaa tai liikkumista ei pysty ajattelemaankaan, MITÄÄN ei pysty ajattelemaan kun voi vain keskittyä pitelemään paperinohuesta lasista valmistettua pääpoloista koossa.
Myöhemmin on samanlainen olo kuin astetta liian kovatahtisen jumpan jälkeen. Tai liian pitkän lenkin, tai jonkun muun oikein raskaan fyysisen suorituksen. Moukaroinnin kohteeksi joutunut pää tuntuu pumpuliselta ja sumealta, silmiä särkee edelleen kaikki vähänkin kirkkaammat valot, tekee mieli ryömiä johonkin pimeään soppeen missä on hiljaista ja viileää ja hajutonta ja nukkua siellä väsymyksensä ja pääkivun rippeet pois.
Kaiken jälkeen tämä on varsin laiha lohtu: "Migreenin on uskottu esiintyvän tyypillisesti älykkäillä, jännittyneillä, pikkutarkoilla ja täydellisyyteen pyrkivillä ihmisillä." Mieluummin olisin hieman vähemmän älykäs.
---------
Ja pannaan nyt vielä vanhojen aikojen muistoksi sama päivän biisikin kuin silloin syksyllä 2006: Tänään soi noin tuhannetta kertaa Zen Cafén hyvänhuono, hapanimelä, katkeransuloinen, uudenkarhea Stop-albumi. Erityisesti kappale nimeltä Ja mulle nauraa variksetkin, omistettuna yhteiskunnan yksinäisimmälle jätkälle jolle nauraa variksetkin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti