Mummo vinkuu keinutuolii

Vuoden pimein päivä sujui niin hupaisissa merkeissä, ettei sitä pimeyttäkään juuri huomannut. Varsinkin kun illalla sytytti kynttilät kahteen kertaan.

Kävin aamulla Kossun kanssa aamiaisella toteamassa, että Kossua on aina kiva tavata ja työpäivän rutiinit on tehty rikottaviksi, etenkin sellaisena päivänä kun kulunvalvontalaite on lakannut toimimasta. Itäisessä Suomessa vallinneen myräkän seurauksena kaikki eteen osuneet ojat olivat pullollaan venäläisrekkoja, joiden kuljettajat Sasha, Dima, Oleg, Ljosha, Andrei ja pari muuta potenssiin kaksi soittelivat hädissään kaikkiin ulottuvillani oleviin puhelimiin. "Sasha täällä hei, onko jotain uutisia?" "Öö, kumpi Sasha?" Kiskoin rekkoja ojista niin pontevasti, että melkein myöhästyin parturista. Onneksi en kokonaan, ja ylikasvanut linnunpelätin on taas palannut eestä pitkä, takaa lyhyt -blondiksi. Rrrrok.

Joululahjat hankkiutuivat sen jälkeen kuin itsestään, operaatioon meni vartti. Kun on tuoteryhmä selvillä, on helppoa shopata. Jäi aikaa myös omille joululahjoille, etsin täydellisiä saappaita ja löysin täydellisen taskumekon. Nykyiset täydelliset saappaat ovat muovipussissa työhuoneen lattialla odottamassa pikaista visiittiä suutariin, koska rokkasin taannoin Tavastialla niistä toisen koron irti.

Illalla sellainen Café Esplanadiin ja Etelä-Haagaan sijoiteltu neljän tunnin mittainen keskustelu elämästä, joulusta, omaksi itseksi kasvamisesta ja kaikesta muusta pienestä. Loistava on kulunut sana, mutta joidenkin keskustelujen yhteydessä sitä vaan on aina pakko käyttää.

Huomasin juuri, että tänä pimeänä päivänä olen epähuomiossa luiskahtanut sopusointuun itseni, maailmankaikkeuden ja lähestulkoon kaikkien ympärillä olevien ihmisten kanssa.

Valoisa ajatus.

---------

Tänään soi Kuvansin kotistudion versioima Dave Lindholmin Annan kitaran laulaa vaan. "Sori Dave, joskus mummo vinkuu keinutuolii." Ja ilmapallokin saattaa ennakko-odotuksista poiketen lentää katkuspuistoon (sic).