Ihan hyvä vuosi

Vuosi lähenee loppuaan. Siksi sitä on hyvä alkaa vedellä yhteen:

IHMISSUHTEET:

Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?
- Olen. Ja monta kaveria. Ja sukulaisiakin!

Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?
- Kyllä, kyllä ja kyllä.

Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?
- Olen.

Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
- Ääni, joka sanoi päässäni "Jumalauta, tuossahan se on!" eräänä helmikuisena lauantai-iltana raitiovaunussa Kaisaniemenkadulla.

- Kihloihin- ja naimisiinmeno.

- Kaikki kummilapsi- ja veljenpoikahetket. Erikoismaininta lampaanlahtausviikonlopulle.

Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?
- Olen riitauttanut ystävyyksiä pääni sisällä, mutta en muista varsinaisesti riidelleeni. Paitsi entisen ystävän, nykyisen aviomiehen kanssa muutaman kerran pienesti.

Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?
- Kyllä. Tai no. Ehkä kuitenkaan en niin hirveän paljon. Palannut juurilleni kenties.

Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?
- En. TämänKÄÄN vuoden.

Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
- En muista, ehkä tammikuussa. YKSIN elokuvissa käyminen ei muuten ole mikään tavaton teko.

Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
- En, enkä koskaan aiemminkaan.

TURHANPÄIVÄINEN ÄLYKKYYS:

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
- Varmaan käly ja lankomies. Ensin mainitun tosin olin tavannut jo ennen tätä vuotta.

Synnyttikö kukaan läheisesi?
- Kaverit kyllä.

Kuoliko kukaan läheisesi?
- Panun läheiset ovat kai nykyään virallisesti minunkin läheisiäni, joten kyllä.

Missä maissa kävit?
- Venäjällä monesti, Virossa kolmesti, Latviassa ja Liettuassa kerran.

Mitä sellaista haluaisit vuodelta 2010, joka ei onnistunut vuonna 2009?
- Muuttaa Mikkeliin. Kirjoittaa. Pullan uuniin.

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2009?
- 8.2., 25.4. ja 19.9.

Vuoden suurin saavutuksesi?
- Mielentyyneys, sikäli kun se näillä eväillä on mahdollista.

...ja suurin epäonnistuminen?
- Luulin olevani suunnilleen valmis kirjailija. Huomasin, etten ole mitään. Mutta ei se itse asiassa ole epäonnistuminen, vaan luontainen havainto. Pettymyskin.

Kärsitkö vammoista?
- En kai. Flunssansietokyky olisi saanut olla kovempi.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
- Kalevala Korun Suomuhauki-sormus.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
- Nasu-possun, monta kertaa tukalissa tilanteissa! Toki muidenkin ystävien ja läheisten, myös monesti.

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
- Heidän, jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin asioita, joista eivät ole koskaan nähneet kuin kajastuksen veden pinnalla. Se on väärinpäin, kuin peilikuva. Mutta eiväthän ne sitä tiedä.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
- Jotenkin tuntuu, että suurin osa rahoistani jää nykyään säästöön. Mikä on omituista, perheemme tulopoliittisen kokonaisratkaisun huomioon ottaen.

Mistä innostuit eniten?
- Parisuhteen arjesta. Hyvästä sellaisesta. Teatterista enemmän kuin aikaisempina vuosina.

Vuoden 2009 ihmiset:
- Panu. Kaikki muutkin läheiset ja rakkaat, mutta tänä vuonna eniten Panu.

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
- Ihan älyttömän paljon onnellisempi. Vaikka onnellisuus on sana, jota jotenkin vierastan. Tyytyväisempi, rauhallisempi, enemmän kotonani.

Rikkaampi vai köyhempi?
- Rikkaampi, sekä henkisesti että aineellisesti.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
- Edistäväni kirjallisia pyrkimyksiäni.

...entä vähemmän?
- Velttoilua ja turhien murehdintaa. Toki sitä vähemmän, mutta vähänkin on liikaa. Velttoilu on eri asia kuin laiskottelu, jota ei voi tehdä liikaa.

Miten aiot viettää joulun?
- Luultavasti vuolaasti kyynelehtien. Joulu ja pieni Aleksanteri saavat ilostaitkemishanan aukeamaan jo pelkän ajatuksen tasolla. "Avaat kaksi pakettia ja katsot muita aikuisia - elämä on juhla."

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
- Kas kun se on ikään kuin tämän homman idea. Että noin ei voi tehdä, koskaan. Ei sitä silloin kannata edes haluta.

Rakastuitko vuonna 2009?
- Kyllä! Ihan itsellekin ihmetykseksi.

Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
- Ei ollut.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
- Karjalan kunnailla. Muita en sitten seurannutkaan.

Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
- En vihaa tällä hetkellä ketään, enkä muista viime vuonnakaan vihanneeni. Jos ällöän jotakuta, menen pois sen luota. Toimii.

Mikä oli paras lukemasi kirja?
- Kertoo ehkä eniten se, etten muista.

...entä musiikillinen löytö?
- Samuli Putron soololevy ja soolokeikat. Hyvänä kakkosena Nightwishin versio Jaakko Tepon Hilma ja Onni -kappaleesta.

Mitä halusit ja sait?
- Rakkautta.

Mitä halusit, muttet saanut?
- Kustannussopimusta. (Miten voi haluta kustannussopimusta jos ei kirjoita mitään kustannettavaa? Nimesi on epäjohdonmukainen, oi nainen.)

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
- Muistan vaikuttuneeni siitä ranskalaisesta naistaiteilijasta kertovasta elokuvasta loppuvuodesta. Emir Kusturican Underground oli toinen kova kokemus.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
- Ajoin 380 kilometriä autolla, pidin kahden tunnin koulutuksen ja leikin illalla Aksun kanssa.

MUUTA:

Kuinka monta ihmistä olet suudellut vuoden aikana?
- Yhtä varsinaisesti, poskipusuja ei lasketa.

Oletko joutunut tappeluun?
- En joudu tappeluun.

Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?
- Mietin pitkään ja hartaasti. En keksinyt. Joko olen lainkuuliainen tai läpeensä paatunut.

Oletko juonut "perseitä"?
- En.

Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin?
- Katuminen on hukkaanheitettyä energiaa, mutta joskus välttämätöntä. Kauan jälkeenpäin katuminen on ainoastaan typerää.

---------

Tänään ei voi soida kukaan muu kuin Samuli Putro. Eilen tuolla, tänään tässä, huomenna muualla, ehkä poissa kokonaan. Mutta elämä, niin kauan kuin se kestää, on juhla.

Menekinedistämistä

Tässä menovinkki kaikille heille, jotka viettävät ensi viikonlopun Helsingissä:

JOULUJARMARKA 11.-12.12.
VENÄLÄISET JOULUMARKKINAT

Pietarilaiset käsityön taitajat tuovat Helsinkiin uudenlaiset joulumarkkinat!

Koruja,vaatteita, sisustustuotteita… perinteisiä malleja ja nuorten suunnittelijoiden ideoita

Suussa sulavia venäläisiä piirakoita ja muita herkkuja - nauti kahvilassamme tai osta kotiin!

Perjantaina borsh-keittoa, lauantaina vastapaistettuja blinejä


Ohjelmassa:

Työpajoja: maalaa ikioma matrioskasi tai tee trendikäs koru
Musiikkia moneen makuun
Nukketeatteria
Perjantaina 18.30 Klezmerkonsertti, Amici musici

Katso koko ohjelma: www.venajaseura.com



Perjantaina 11.12. 13 – 20
Lauantaina 12.12. 11 – 18

Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldinkatu 1

Tule tekemään joulun parhaat ostokset ja kokemaan mukava tunnelma!

---------

Tänään soi Mumii Troll ja Peterburg City. Tai siis Мумий Тролль ja Петербург-City. Koska minä edistän menekkiäni ensi viikonloppuna siellä.

Litosfääreissä

Olen tänään aprikoinut mannerlaattojen liikkeitä.

Sitä, kuinka evoluution etenemisnopeus on hidas, ja vielä sitäkin hitaampi, jos sattuu itse olemaan surullisenkuuluisan lyhytpinnainen.

Autonominen oman tunnetilan itsearviointi pika-analyysinä johti siihen, että päädyin toivottamaan noin junavaunullisen ihmisiä tervemenneiksi Timbuktuun. Toivottavasti sinne pääsee junalla. Toivottavasti matka kestää riittävän kauan. Jäin asemalle vilkuttamaan, sillä tavalla kohteliaisuussyistä, vähäksi aikaa vain, että timbuktulaisten vaunu ehti vieriä ohitseni. Sitten nyökkäsin vieressä seisoskeleville tyytyväisenä ja vedin henkeä.

Sen jälkeen laadin uudet säännöt. En naulannut niitä oveen enkä laatinut lehdistötiedotetta. Rutistin ne nyrkkiin ja työnsin taskuun, syvälle taskun pohjalle. Joskus riittää, kun itse tietää miten pelataan. Vaikka pelaajia olisi useampi.

Totesin, että mannerlaatat liikkuvat. Johdonmukaisesti yhteen ja samaan suuntaan. Hitaasti, töksähdellen. Mutta ne liikkuvat. Nähdäkseni suunta on jopa oikea.

Ehkä tästä tulee vielä tarpeeksi hyvä elämä.

---------

Tänään soi Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura. Ne ei tahdo mua, enkä tiedä tahtovatko sitäkään.

Helsinki +-0

Tähän aikaan vuodesta kenen tahansa ihmisen kanssa käydyt mitkä tahansa keskustelut kääntyvät aina siihen, että a) on pimeää, b) pimeys väsyttää, c) tulisipa lunta, d) joulukin tulee vaikka siitä ei olisi niin väliksi.

Minulla on ongelmaan ratkaisu: Olen todennut joitakin vuosia sitten, että Helsinkiin ei tule koskaan lunta ennen tammikuuta. Sitä ei vain tapahdu. Joskus, kuten tänä aamuna, saattaa paikka paikoin esiintyä millinohut laikku jotain valkeaa, mutta sellaista lapsuuden joulu -maisemaa täällä ei ole, ei tule, ei muisteta. Johtuneeko meren läheisyydestä, ilmastonmuutoksesta (joka on kuulemma peruttu) vai tähtien asennosta - en tiedä, mutta lunta ei Helsinkiin ennen tammikuuta saada.

Näin ollen olen myös todennut, että pimeydestä ja lumettomuudesta valittaminen on yhtä tuloksellista kuin urputtaisi maailmankaikkeudelle painovoiman olemassaolosta. Painovoima on fakta, jonka kanssa on elettävä, vaikka miten tekisi mieli lennellä metrin korkeudella ilmassa. Helsingissä on marras-joulukuussa melkein koko ajan pimeää ja mustaa. Vaikka miten tekisi mieli paistatella päivää auringossa tai hiihdellä hankia hiljakseen.

Pimeys ja mustuus saavat ihmiset paitsi keskustelemaan tauotta pimeydestä, mustuudesta ja väsymyksen eri asteista, myös kokeilemaan toisinaan epätoivoisiltakin vaikuttavia keinoja näiden epäkohtien torjumiseksi. Useampikin taho on ollut sitä mieltä, että törkykalliiseen kirkasvalolamppuun sijoittaminen ratkaisee ongelman. (Kyllä kai, jos on aikaa istua puoli päivää naama kiinni siinä hehkuttimessa. Itselleni tulee migreeni pelkästä vilkaisusta.) Eräs toveri oli ryhtynyt syömään goji-marjoja ja odotteli toiveikkaana superruoan supervaikutuksia, kunnes totesi syöneensä kalliita, pahanmakuisia marjoja täysin tuloksetta. Jotkut joogaavat, toiset syövät Fazerin Sinistä kuin leipää, eräät pakenevat etelän aurinkoon. Ja kaikki valittavat, tasapuolisesti, riippumatta siitä, edustavatko kirkasvalolamppu- vai Fazerin Sininen -leiriä.

Minä luen Tove Janssonin Taikatalvea, olen kaikessa rauhassa vähän blues, syön hyvin ja torkahtelen. Poltan kynttilöitä. Pyrin ulkoilemaan joka päivä edes vähän, ja nappaamaan ne valonsäteet, joita kalpea keskipäivän sarastus tarjoilee. Olen väsynyt, käpertynyt pimeään, talvihorroksen vaipunut, ja päättänyt antaa itseni olla sellainen. En usko, että ihmisen on näillä leveysasteilla tarkoitettu tekevän juuri muuta tähän aikaan vuodesta.

Yritän kyllä osallistua empaattisesti pimeys-, mustuus-, ja jouluntulovalituskeskusteluihin mutta ne yritykset ovat jääneet melko ponnettomiksi siitä lähtien kun keksin tuon fakta-asian. Ei pimeyttä vastaan voi taistella, pimeyteen voi ainoastaan sukeltaa. Kyllä se ajastaan taas valoksi vaihtuu.

Hesari on kiteyttänyt tämän kaiken tämän aamun säätiedotuksessaan. Siinä lukee Helsinki +-0, eikä se taida muuksi siitä muuttua. Jos muuttuu, hyvä niin. Se antaa aiheen olla pimeyden keskellä iloisesti yllättynyt.

---------

Tänään soi Scandinavian Music Groupin Kaupunki allapäin. Kun sille antaa luvan olla sellainen, se ei saata sitä niin ollakaan.

Päivän levyvihje

Avioliiton (tai ainakin minun avioliittoni, en tiedä onko tämä universaali tilanne) ehdottomia etuja ovat puolisolta saadut musiikkivinkit.

Jos tarkkaan otetaan, niitä kyllä tuli tasaiseen tahtiin jo ennen avioliittoa ja sitä edeltävää parisuhdettakin, mutta lasketaan tämä nyt silti nykyisen olosuhteen vallitessa avioliiton plus-puoliksi.

Mikään ei siis ole suloisempaa kuin tehdä töitä kuunnellen Jaakko Teppo -tribuuttilevyä. Kokeilkaa vaikka. Nightwishin ja Pekka Kuusiston versioima Hilma ja Onni on ylivoimaisesti mahtavin tulkinta mistään biisistä ikinä. Värisevällä hevi-urosäänellä jollotettu "hajanaisten kenkies lotina-a-a-a-aaa" iskee tajuntaan paremmin kuin tömäkämpikin voimasointu.

Mikä tunne, mikä intensiteetti!

---------

Tänään levylautasella siis Pörsänmäen sanomat - Tribuutti Jaakko Tepolle. Ja komea tribuutti onkin!

EDIT: Tässä vielä Youtube-versio kaiken kansan iloksi. Tätä ei voi kuunnella ilman ylitse hyökyvää tunnekuohua.

Muulu

Edellisen postauksen nimeksi voisi muuttaa "Vinkkejä siihen, kuinka ei matkusteta Venäjälle". No, toivottavasti vierailun uusintayritys onnistuu ensi viikolla omalta kohdaltani paremmin ja se varsinainen Pietariin menijä pääsee rajan yli jo tänään tai viimeistään huomenna.

Viikonloppuna ohjelmassa oli siis ex tempore -tyylistä sukulointia, pääosassa kahden vuoden ja yhden kvartaalin ikäinen Aleksanteri. Filologitädin mielestä mahtavinta on seurata lapsen kielen kehitystä - Aksulla alkaa olla jo paljon asiaa. Jotkut jutut jäävät vähän epäselviksi, toisista ei saa yhtikäs mitään selvää, mutta monet asiat lausutaan niin yksiselitteisesti, ettei pienintäkään erehtymisen vaaraa ole. Yleensä nämä lauseet sisältävät sanat "haluu" tai "EI haluu".

Toisinaan haluamisen ja ei-haluamisen vaikeus oli konkreettisesti läsnä pienen miehen elämässä, kuten vaikkapa silloin, kun pannarin kanssa tuli ensin pyytämättä ja yllätyksenä kermavaahtoa, jota "EI haluu", joka maistamisen jälkeen osoittautuikin varsin herkulliseksi, ja jota siksi "haluu" lisää, ja joka loppui silti kesken, ja tämän vuoksi taas "EI haluu" syödä kermavaahdotonta pannaria loppuun.

Vapaan tahdon dilemma, toden totta.

Minun mielestäni parhaat viikonlopun sanat olivat "pallo" ja "muulu". Ensin mainittu on se oranssinkeltainen, pyöreä hedelmä, jolla on pitkä ja vaikea m-alkuinen nimi, ja jota siksi on varsin kustannustehokasta kutsua palloksi.

Muulu puolestaan on violetti ja pyöreä, ja siinä on samat kirjaimet kuin luumussa mutta vähän eri järjestyksessä.

---------

Tänään soi pienen veljenpojan lempibiisi. Kysymykseen "mitä laulettais" tulee aina varma vastaus: "Ihhahhaa".

Kuinka matkustetaan Venäjälle

Tässä kokeneen Venäjän-matkaajapariskunnan vinkit heille, jotka eivät ole koskaan itänaapurissa käyneet:

1) Luetaan EU:n ja Venäjän välinen viisumihelpotussopimus. Siinä sanotaan näin:

Jäsenvaltioiden ja Venäjän federaation diplomaatti- ja konsuliedustustot tekevät päätöksen viisumin myöntämisestä 10 kalenteripäivän kuluessa viisumihakemuksen ja sen liiteasiakirjojen vastaanottamisesta.

2) Laskentaan, että maanantaista seuraavan viikon perjantaihin on 11 kalenteripäivää. Matkustetaan Tallinnaan ja jätetään viisumianomus perjantain sijasta vasta seuraavana maanantaina. (Tiedetään omasta kokemuksesta, että määräajoissa ei aina pystytä pysymään, mutta luotetaan siihen, että vastapuolen määräajoissa pysymistä edesauttava viisumi pyritään kuitenkin myöntämään määräajassa.)

3) Soitetaan viisuminhakua hoitavaan instanssiin viisumihakemuksen jättämistä seuraavan viikon torstaina ja kuullaan, että viisumia ei ole tullut. Saadaan instanssista lupaus tiedustella Venäjän Federaation suurlähetystöstä puuttuvan viisumin kohtaloa klo 15:een mennessä samana päivänä.

4) Klo 15.05 lähestytään uudelleen viisuminhakua hoitavaa instanssia. Kuullaan, ettei kukaan täällä ole koskaan mitään tiedustelupuhelua luvannut minnekään soittaa.

5) Vietetään tovi pohtimalla suomalaisen viranomaistoiminnan laatua ja tuhisemalla paheksuvasti.

6) Vietetään iltapuhde syömällä malai koftaa ja pakkaamalla varmuuden vuoksi sekä informoimalla itärajan pinnassa asuvia sukulaisia siitä, että jos ei päästä rajan yli, saatetaan tulla kylään.

7) Soitetaan seuraavana aamuna uudelleen viisuminhakua hoitavaan instanssiin. Kuullaan, että mistään ei edelleenkään ole ilmestynyt puuttuvaa viisumia, mutta Venäjän Federaation suurlähetystöstä tulee postia yleensä kahden maissa iltapäivällä.

8) Soitetaan VR:lle ja kysytään, onko klo 15.00 lähtevään Pietarin-junaan vielä paikkoja. Saadaan myöntävä vastaus. Kysytään varmuuden vuoksi, onko kello 17.52 lähtevään junaan vielä paikkoja. Saadaan toinen myöntävä vastaus. Kysytään vielä, kuinka kauan junalippujen kirjoittamiseen menee. Saadaan huojentava "pari minuuttia" -vastaus.

9) Käydään keskustelu siitä, olisiko ihanaa matkustaa Pietariin Moskovan-junan sijasta viinatrokareitten käyttämällä yöbussilla. "Voisimme nukkua linjurin penkissä sylikkäin", unelmoi teiniromantikko-osapuoli. "Voisimme nukkua Tolstoin pehmeissä sängyissä pitkällään", toteaa keski-ikäinen inhorealisti.

10) Päätetään, että viisumiton osapuoli ottaa matka-askin kantoon ja menee viisuminhakua hoitavaan instanssiin kärkkymään kahden maissa iltapäivällä saapuvaa postia Venäjän Federaation suurlähetystöstä. Viisumilla varustettu osapuoli jää odottamaan jaa/ei -viestiä valmiina syöksymään rautatieasemalle hankkimaan lippuja Sibelius-junaan, samalla kuitenkin yhtä lailla henkisesti valmistautuneena syöksymään töiden jälkeen kotiin, vaihtamaan kassiin Pietarinmatkatavaroiden sijasta sukulaisvierailutavarat ja köröttelemään Tojotalla maakuntaan.

Kuinka tarina päättyy? Sen tietää tällä hetkellä vain Venäjän Federaation suurlähetystön konsuliosasto.

---------

Tänään soi Vladimir Vysotskin Kirje hullujenhuoneelta -kappale. On päiviä, jolloin toivon, että isoäitini olisi ollut kiinnostunut venäjän sijasta vaikka saksan kielestä.

Ei minusta ole aurinkoisiin päiviin

Olen alkanut lukea proosarunoja kahviloissa.

Kirjoitin taannoin, että proosarunot ovat yhtä pahoja kuin pitkä proosakin, niihin uppoaa ja niistä ylös noustessa alkaa huimata. Sitten keksin, että kun proosarunoja lukee kahvilassa, taustahäly ja ympärillä olevat ihmiset auttavat säilyttämään yhteyden todellisuuteen eikä kirjan päättyessä enää pyörrytä. Kahvila ympärillä on kuin sukeltajan turvanaru, siihen voi tarttua jos tulee hätä.

Luin eilen Strindbergillä Saila Susiluodon mainion Auringonkierto -proosarunokokoelman, jonka arvostelun voivat asiasta kiinnostuneet lukea vaikka täältä. Pidin siitä paljon. Ihmiset hälisivät pääosin venäjäksi ympärilläni, kivipöydällä paloi tuikku, ulkona oli marraskuu. Minä luin, ja runo runolta helpotuin.

Olen Hetskun tavoin miettinyt viime päivinä, viikkoina, kuukausinakin, paljon sitä, mikä olen. Siis nyt. Ja mikä olin, siis ennen. Ehkä vähän sitäkin, mikä minusta tulee. Siis sitten joskus, huomisen jälkeen. Kuka minut määrittelee, millaiseksi, ja minkälaisin arvosteluin. Tekemisiäni, olemisiani. Tuntemisiani.

Auringonkierto-kokoelmassa on Saila Susiluoto kirjoittanut siitä asiasta näin:

"Tyttö nauraa, sitten sanoo: Minulla on vatsassa kaksi lintua, toinen musta, toinen valkea, ne laulavat lakkaamatta, toinen toisensa päälle. Ei minusta ole aurinkoisiin päiviin, takomaan järkipäitä, kilistämään koruja lanteilla, ei katseenkestävään sydämeen. En hulmua niityillä kukkien kanssa, heilun tuulessa kuin lehdenrepale, puusta pudonnut, itsestäni kauas."

Ei minusta ole. Ja silti olen jotain muuta, jotain ihan yhtä paljon kuin ne, joista on. Huonompaa ei ole, eikä parempaakaan. On vain se, mikä on. Ja se, mikä on, vain on. Ilman positiivista tai negatiivista etumerkkiä, omanlaisensa, hyvine ja huonoineen, hankaluuksineen ja helpotuksineen.

Kirjoitin runon lyijykynällä vihkoon, suljin kirjan, laitoin sen laukkuun, palautin kirjastoon. Illalla näytin runoa kotona.

"Ei sinun siellä niityllä tarvitse ollakaan", minulle sanottiin, "kun sinä voit olla siinä. Siitä voi nähdä kauemmas."

---------

Tänään soi Zen Cafén Tavallaan jokainen on surullinen. Ja yhtä kaltevalla pinnalla.

Vain eri suuntiin.

Juulian ruokablogi

Edelliseen postaukseen liittyen kuulin puhelinvälitteisesti Kainun korvesta, että myös ajokoira Juulia on alkanut ruokabloggariksi. Uuden bloginsa ensimmäiseen postaukseen Juulia on kuulemma kirjoittanut tarinan siitä, kuinka Panu tuli metsäreissulta kämpille ja jätti reppunsa kahdeksi minuutiksi vartioimatta:

"Menen repulle, avaan sen läpän ja työnnän ensin kuononi ja sitten koko pääni reppuun. Vedän repusta kaksi JuustoUkko-Pekka -makkaraa avatussa paketissa. Kaivan makkarat esiin ja hotkaisen ne kitaani. Nam, hyvää! Vain muovikääre jää lattialle merkiksi ruokailustani. Ehdin juuri loikkaamaan pedilleni ennen kuin Panu tulee sisään. Hän huomaa makkarakääreen lattialla ja sanoo muutamia valittuja sanoja.

Näytän syylliseltä, vaikka oikeasti en ole sitä. Olisin ansainnut kokonaisen makkarapaketin. Se olisi ollut ajokoiran arvolle sopivaa."

Juulian uusi ruokablogi on kuulemma herättänyt lukijoissa lievää ärtymystä.

En ihmettele ensireaktiota. Bloggari kun on syyllistynyt aiemminkin edellä kuvatun kaltaisiin "jos ruokaa ei anneta hyvällä, sitä osataan kyllä itsekin ottaa" -tyyppisiin valtuuksien ylityksiin.

Ruokabloggari Juulia ja "mitään pahaa en oo koskaan tehny, enkä tee" -ilme.

---------

Tähän ei sovi biisiksi mikään muu kuin Duran Duranin Hungry Like the Wolf.
Duran Duran – Hungry Like The Wolf

Syö juo mies nainen

Otsikko on hyvä elokuva, mutta nyt ei puhuta siitä. Ruokajutuista kumminkin.

Yrjänä on alkanut Hesarin kolumnistiksi, katsokaa vaikka. Otin tiedon ilolla vastaan, koska A.W. Yrjänän tekoset ovat pääosin ilahduttaneet minua jo ainakin viidentoista vuoden ajan. En muista, koska aloin kuuntelemaan CMX:ää, mutta lukiossa sitä ei joka tapauksessa vielä tapahtunut.

Tämä huomautus on tarkoitettu eräälle nimeltämainitsemattomalle henkilölle, jonka kanssa käymistäni keskusteluista ensimmäisten joukossa oli noin viisi vuotta sitten käyty väittely siitä, onko CMX angstisten lukiotyttöjen musiikkia vai ns. universaalimpaa kamaa. Myöhemmin nimeltämainitsemattomasta henkilöstä tuli aviomieheni, joka soittaa nykyään kitaralla Ruosteen melkein aina kun nätisti pyytää.

Haastattelussa taiteilija kertoo muun muassa ahdistuvansa ruokaohjeista ja suhtautuvansa melko suurella pieteetillä veitsien teroittamiseen Lisäksi hän tuo julki epäuskonsa karjatalouteen sekaravinnon syömisestä huolimatta.

Kuulostaa jotenkin tutulta. Meillä asuu Yrjänän hengenheimolainen, ja ruuasta ollaan saatu niin kotona kuin kylässäkin aikaan vähintään yhtä kimeä-äänistä väittelyä kuin Yrjänän kolumnin kommenttiboksissa näyttää olevan.

Minä söin eilen pakastimesta otettua kasvissosekeittoa, jossa oli kuorineen keitettyä perunaa, porkkanaa, purjoa ja melko rouhea määrä pippuria. Sekä mustaleimaemmentalia. Pyöristin pippurista soppaa pikku lurauksella kermaa. Lisäksi söin Rezén leipomon ihan älyttömän mahtavaa campaillou-leipää, jonka päällä oli ohut kerros kotitekoista majoneesia ja itse keitettyä sian kieltä ohuina viipaleina. Jälkiruokana mustikka-mansikkakiisseliä anopin keräämistä marjoista.

Mietin syödessäni, että entiseen vanhapiikaelämääni verrattuna syön nykyään kuin kuningatar.

No, ylipäänsä syön kotona, se on jo suuri muutos - siis muutakin kuin juustovoileipiä (Rezén leipä oli ostoslistalla ennenkin!) ja einespunajuurisalaattia. Mutta lisäksi syön aidompaa, terveellisempää, prosessoimattomampaa, itse pyydettyä, tapettua, teurastettua, kerättyä, poimittua, säilöttyä ruokaa. Ei ylimääräisiä E-kirjaimia, pyrkimystä tehomaatalouden ja monopolivähittäistavarakaupan kannattamiseen niin vähän kuin mahdollista, ja lisäksi paljon, paljon parempaa ja kaiken muun hyvän lisäksi huomattavasti halvempaa ruokaa.

Kiitos tästä kuuluu Panulle. Ja osin myös Panun äidille ja isälle, jotka ovat opettaneet poikansa pyytämään, ampumaan, keräämään, poimimaan, säilömään ja valmistamaan kaikesta tästä hyvää ruokaa. Minusta on mahtavaa olla osana tätä kaikkea - vaikka valitettavan usein vain sinä osapuolena, joka astelee paikalle kun ruoka on valmista.

"Olen ihminen, jolle on ilo laittaa ruokaa", totesi Nasu kerran kun mietittiin, miten kukakin voi olla hyödyksi eräissä kekkereissä. Lohduttaudun tällä - ja sitä paitsi, onhan siinäkin virkaa kerrakseen.

---------

Tänään soi tietysti CMX. Ainut ruoka-aiheinen biisi, joka tuli mieleen, oli Musiikin ystävälliset kasvot, sillä siinä mainitaan termi Lihakirja. Karjutaan, itse asiassa.

Tai onko se nyt sitten ruoka-aihe. Mene tiedä.

Lehtimania

Olen luonteeltani sekä kärsimätön että metelöivän suvun keskellä kasvaneena mestari uppoutumaan kiinnostavaan asiaan.

Suku metelöi siihen malliin, että kerran on nähty luonteeltaan varsin rauhallinen tätini takomassa kengällä kettiön pöytää Nikita Sergeejevitsh -tyyliin ja karjumassa, että OLKAA HILJAA, NYT ON MIUN VUORO PUHUA! Suunvuoro ei ole perheessäni ihmisoikeus, se on ansaittava. Yleensä huutamalla lujempaa kuin muut.

Uppoutumistaipumuksen vuoksi pitkän proosan lukeminen on nykyään tuskaista. En pysty lukemaan sillä kai melko yleisellä ja normaalilla "pari sivua illassa kunnes uni tulee" -tyylillä. Jos alan lukea illalla, luen niin kauan kuin kirjaa kestää. Yleensä silloin on kello neljä aamulla, ja voi heittäytyä henkiseltä jyrkänteeltä kun tajuaa puhelinherätyksen rämähtävän soimaan kolmen tunnin kuluttua.

Tuskaa lisää myös se, että uppoudun itse lukemistoiminnon lisäksi myös tarinaan. Kun ahmaisee kerralla kokonaisen kirjan niin, että oma sielu imeytyy muutamaksi tunniksi riveille ja niiden väleihin, on paluu todellisuuteen vähintäänkin kuluttava. Mikä maa, mikä valuutta -tunnelma potenssiin kymmenen. Viime aikoina tämä on johtanut lukukokemusta seuraavaan suorastaan fyysiseen pahaan oloon, kuten kävi tänä aamuna. Lukaisin aamuni ratoksi Tove Janssonin kirjan Muumilaakson marraskuu. Se on pieni kirja, 173-sivuinen, eikä siinä nokka tuhissut tuntia kauempaa. Silti olen ravistellut koko aamupäivän yltäni merkillistä tunnelmaa ja kuvitellut nurkkiin Ruttuvaareja, tanssivia Mymmeleitä ja puberteettisia Tuhto-nimisiä homssuja.

Brr. Onneksi sairasloma loppuu huomenna, töissä noilla edellä kuvatuilla hahmoilla on sentään ihan tavalliset nimet, kuten "Lauri" tai "Janne" tai "Kirsi".

Näiden edellä kuvattujen proosakärsimysten takia on ihanaa, että maailmassa on niin paljon muunkinsorttista luettavaa. Runot ovat vaarallisia, niihinkin voi uppoutua, ja proosarunot ihan yhtä pahoja kuin proosa. Siksi pidänkin lehdistä: Niiden jutut ovat niin lyhyitä ja yleensä faktaperusteisia, että minun lukunopeudellani tuo pahoinvointia aiheuttava uppoutumiskokemus ei ehdi syntyä. Sitä paitsi "Syö oikein parisuhteessa" -tyyppiset tarinat eivät vajavaisella mielikuvituksella varustettua yksilöä saa kovinkaan hurmoksellisen samaistus- ja uppoutumiskokemuksen valtaan.

Tämä on ollut hyvä viikko sairastaa, sillä maanantaina tuli Olivia, tiistaina Image ja tänään Kodin Kuvalehti. Ne ovat mielestäni Suomen parhaat aikakauslehdet.

Ensin mainittua aion lukea niin kauan kuin on jäljellä edes pieniä rippeitä kulutuskeskeisestä stadilaisvanhapiiasta, jota aviopuoliso pikkuhiljaa aivopesee, luultavasti tahtomattaan mutta silti tehokkaasti, en osta mitään -tyyppiseksi naturelli-elliksi. Oliviassa on tosin myös muita kuin trenditarinoita: Ihastuin Maria Järvenhelmen itsensälöytämishaastatteluun ja bongasin yhden puuttuvan joululahjan uutta musiikkia esittelevältä sivulta.

Imagen löysin yläasteikäisenä kirjaston lehtiosastolta. Muistan saaneeni lehdestä suunnatonta lohtua päivänä, jolloin katsoimme lukiossa Chaplinin Diktaattorin. Katsoin silmät ymmyrkäisinä niitä ikätovereitani, jotka olivat ajoittaneet kukoistamisvaiheensa teinivuosiin, olivat siten koulun cooleimmat tyypit, ja mäkättivät suureen ääneen, että Diktaattori oli tylsintä mitä koskaan kukaan oli heidän silmiensä eteen levittänyt. Olen edelleen sitä mieltä, että se kohtaus, missä Hynkel pomputtelee maapallo-ilmapalloa, on yksi mieliinpainuvimmista kohtauksista maailman elokuvahistoriassa ikinä.

Menin koulun jälkeen lukemaan Imagea kirjastoon ja ymmärsin, että on koittava vielä aika, jolloin coolius ympärilläni määritellään muulla kuin paperiteollisuuspaikkakunnan jääkiekkojunioreitten ja heidän tyttöystäviensä käyttämällä asteikolla. Luulen, että tulisin pelkästään tästä syystä tilaamaan Imagea loppuikäni, mutta pidän siitä muutenkin. Se on fiksu mutta riittävän populaari mainstream-ihmiselle. Outous on rasittavaa, jos itse on aika tavallinen.

Kolmas lehtisuosikki tulee lapsuudesta: äidille on tullut Kodin Kuvalehti niin kauan kuin minä muistan. Olen vasta aikuisena tajunnut, miksi olen pitänyt siitä niin paljon: Lehden naiskuva ei ole ihan niin kaavoihin kangistettu ja perinteinen kuin valtaosassa naistenlehtiä. Tai ehkä se on, mutta väliin mahtuu kuitenkin aina pilkahdus jotain toisenlaista. Ja se toisenlaisuus esitetään lehdessä yleensä suvaitsevaisesti, rehdisti ja vailla pönäkkää kaksinaismoralismia, joka tuntuu levinneen sikanuhan tavoin 2000-luvulla kaikkeen lehdistöön iltapäivälehtiroskan pisaratartuttamana.

Kodin Kuvalehdessä oli joskus silloin, kun olin pieni, morsiuspukuliite. Kermakakkumekkojen jälkeen viimeisellä sivulla esiteltiin morsian, joka oli pukeutunut satiinisiin polvihousuihin, lyhyeen tunikaan ja hauskaan lierihattuun. Muistan katsoneeni kuvaa keittiön pöydän ääressä, osoittaneni sitä ja sanoneeni äidille, että haluan mennä naimisiin polvihousuissa.

En ihan mennyt, mutta en kermakakkumekossakaan.

---------

Tänään soi lehtien lukemisesta kertova Four Catsin Suurten uutisten päivä. Tässä Spotify-käyttäjille linkki: Four Cats – Suurten uutisten päivä - It's A Good News Week -

Viestejä vaaterista

Tämän viikon muodikkain työ-, elämis-, ja maailmankanssakommunikointiasento on ollut sohvallamakuu läppäri mahan päällä.

Olen siis kipeä. Taas. Ei saparoita, ei kärsiä, vaan ihan tavallinen flunssa, joka kohdalleni osuessaan ilmenee nääntävänä 37 asteen ympärillä heiluvana ruumiinlämpönä, päänsärkynä ja tapettu mato -tyyppisenä energiatasona. Makuulla on hyvä, muuten ei.

Tänään olen makuulta käsin osallistunut työpaikan hallituksen kokouksen valmisteluihin, lähettänyt sähköposteja eri puolille Suomea ja Venäjää, hoitanut sosiaalisia suhteita, aprikoinut koska Tojotaan on vaihdettu öljyt, syönyt kasvissosekeittoa ja itse tehtyä majoneesia ja itse paistettua possunkieltä leivän päällä ynnä mustikka-mansikkakiisseliä jälkiruuaksi, ilahduttanut mieltäni Jacky Makupalalla (haa, sillä on jopa omat sivut!) ja nukkunut kolmet päivätorkut.

Iltani iloksi kuuntelen eteeris-feministisesti Tori Amosin näkemyksiä vuosituhannen vaihteen poppiralleista ja teen puhdetöitä. Olen parsinut Panun sukat ja oman talvitakkini revenneen vuorin, operoinut Ecce-homon ratkenneen hännän ja nyt työjonossa odottaa kahden irronneen napin ompelu.

Olen petipotilaaksi yllättävän toimelias. Kunhan saan pysyä vaaterissa.

---------

Tänään äänessä siis Tori Amos versioimassa Bob Geldofin I don't like Mondayssiä. Vaikka nyt onkin keskiviikko. Niin silti en aina pidä.

Jumankauta juu nääs päivää

Blogi on kuollut, elämä jatkuu.

Olen käynyt viime aikoina muun muassa Krunikan Kuurnassa ja Vantaan Flamingossa.

Toiseen aion mennä uudestaan, toiseen en.

Arvatkaa kumpaan.

---------

Tänään soi Jag tycker om Lennart, han tycker om mig -biisi. Sen olisi voinut jättää 90-luvulle.

Kaikkien blogieni yhteenlasketusti typerin kirjoitus

Kirjallisen mielikuvituksen puutteen vuoksi ilahdutan teitä taas naistenlehtiosastolla. Laurakaisan käsilaukun sisältö, olkaa niin hyvät. Älkääkä kysykö miksi, en minä itsekään tiedä. Kai siksi, että olisi edes jotain blogattavaa. Ainut tämän tekstin hyöty oli siinä, että huomasin hävittäneeni taas yhden muistitikun, koska sitä ei löytynyt käsilaukusta. Huokaus.

No, nämä sieltä laukusta kuitenkin löytyvät:

- Musta, napakka sateenvarjo. Harvinaisuus, koska on kulkenut mukana häviämättä yli vuoden.

- Viininpunainen kangaskauppakassi, joka on kuvioitu valkoisin nuottiviivastoin.

- Paperinenäliinapaketti.

- Musta, ylensyönyt ja viimeisiään vetelevä Mexxin lompakko.

- Nalle Puh -avaimenperässä olevat avaimet: Kotioven avain, rappukäytävän oven avain, äitin oven avain, Nasun oven avain.

- Työpaikan kulkukortti.

- Yhdeksän (9) kynää: Kaksi Finvan lyijytäytekynää, yksi jo lukiossa käytössä ollut viininpunainen lyijytäytekynä, musta ohut tussi, sininen ohut tussi, josta on säiliö tyhjentynyt, Holiday Inn -kuulakärkikynä Moskovan työmatkalta, Suomen ETYJ-puheenjohtajuus -kuulakärkikynä, Potilasvakuutuskeskuksen ja Autovakuutusasiantuntijat ry:n kuulakärkikynät.

- Ruskea metallinen käyntikorttikotelo, joka on täynnä omia entisellä sukunimellä olevia käyntikortteja. Erittäin hyödyllinen kapine, painaakin noin puoli kiloa.

- Silmälasikotelo.

- Tavastian baaritiskiltä hankitut, käytetyt ja nuhjaantuneet korvatulpat.

- Kännykkä. Nokia E51: puhelin, kalenteri ja netti mukana kulkevassa muodossa.

- Kännykän laturi.

- Muistikirja, jonka kannessa lukee Jane Austenilta lainattu "If adventures do not befall a young lady in her own village, she must seek them abroad".

- Vihko kirjoittajakoulutarkoituksiin, jonka kannessa lukee "I understend (sic!), I just don't care". Löysin tämän kirjoitusasuhelmen moskovalaisesta kirjakaupasta.

- Virkkukoukkusen meikkipussi, jossa lukee "Neitiys on iloinen asia!". Olen eri mieltä. Meikkipussin sisällä on Labellon, Body Shopin ja L'Occitanen huulirasvat, melkein tyhjä puuterirasia, 90-luvun puolivälissä ostettu tummanpuhuva huulipuna, huuliherpesvoide, silmälasien puhdistusliina, Body Shopin kasvopaperirasia, migreenilääkkeet, neljä Miranaxia ja neljä Ketorinia, Aeroflotin logolla varustettu hammastikku, laastari, kaksi muovisella timantilla varustettua hiuspinniä ja yksi valkoinen hiussolki, A5-kokoinen paperiarkki johon on helmikuun toisella viikolla kirjattu minun ja Panun hypoteettisen parisuhteen SWOT-analyysi.

Tämä kaikki mahtuu mustaan kangaslaukkuun joka on muusta vaatetuksesta riippuen rento tai asiallinen.

Ja nyt tavarakasan viereen ilmestyivät rasiallinen pienoiskiväärin teurastuspatruunoita, Leninin kuvalla varustettu metallinen taskumatti, Sennheiser-merkkiset stereokuulokkeet ja 50 g tuubi hydrokortisonivoidetta.

Sekä iloinen naama, joka kysyy, mikset sinä kirjota näitäkin siihen listaan?

---------
Tänään soi Leevi And The Leavings. Eilenkin soi, house bandin piano- ja kitaratulkintoina.

40 euroa kankkulan kaivoon

Tapahtuipa tänään niin, että joku Taloustutkimus tai vastaava päätti soittaa Helsingin ydinkeskustassa asuvalle, ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneelle 30-35 -vuotiaalle mieshenkilölle ja tiedustella tältä Asiaa.

Mieshenkilö oli vielä illallakin tuohtunut, koska ei kelvannut mukaan Stockmannin asiakastutkimukseen, josta olisi saanut 40 euron lahjakortin tavarataloon.

Tuohtumustaan hän lievitti pyöräyttämällä pellillisen neljän viljan sämpylöitä ja testaamalla häälahjayleiskoneen blenderiä valmistamalla seesaminsiemen-mustikkapirtelöä. Eilisen silakkalaatikon tähteet jäivät edelleen syömättä, kun perhe ravitsi itsensä iltasella uunituoreilla leivonnaisilla.

Ja Taloustutkimus tai muu vastaava olisi vain halunnut kyselynsä alkajaisiksi tietää, ostaako Helsingin ydinkeskustassa asuva, ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut 30-35 -vuotias mieshenkilö viikoittain yhden hengen annospakkauksiin pakattuja eineksiä tahi valmisruokia.

"Tämä olikin sitten tässä, kiitos heeei."

---------

Tänään soi Mikko Perkoilan Kari Ordinari Goodbye Blues. Ihan tavallinen se on, tuo minun armas aviomies, vaikkei kaikkiin Taloustutkimuksen keksimiin karsinoihin mahdukaan.

Panu's Diets. Bäää!

Tänään olen pääsääntöisesti syönyt kummitytön lemmikkilammasta kreikkalaisten lihapullien muodossa. Oliivihakkelusta, fetaa ja timjamia taikinaan, nautitaan kera riisin, tomaattikastikkeen ja tsatsikin.

Niin verenhimoista, niin hyvää.

---------

Tänään soi Spotify-vertailussa Yön Menköön menojaan ja YUP:n Kaksi lähtee, yksi palaa. Sama biisihän se. Tai ainakin sama sävelaihe.

Kirjallisissa piireissä

Olen Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun opiskelija.

Toistaiseksi tämä fakta on johtanut minut tilanteeseen, jossa simppelin blogijutunkin kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselle, turhalle, typerälle ja aikaa hukkaavalle puuhastelulle.

Lisäksi se on johdattanut lähipiiriini aimo joukon fiksuja, kivoja ja mielenkiintoisia ihmisiä. Ehdoton plussa.

Vietimme iloista perjantai-iltaa suureksi huojennuksekseni vähintään omalle angstitasolleni päätyneiden koulutovereiden kanssa. Kannoin oman korteni kekoon valmistamalla kirjallisen suklaa-viskikakun, jossa palattiin siihen, mistä kaikki syyskuun alussa alkoi. Opettajamme, kirjoittajakoulun vetäjä Harry Forsblom siteerasi Jacques Lacanin ajatusta tekstin merkityksestä. Minä kirjoitin Lacanin ajatuksen kakkuun:




Seuraaviin bileisiin lupasin valmistaa Hannu Simpura -kakun. Se kertoo ehkä kengästä ja nallesta, jotka jäivät auton alle.

Taide. Mikä ihana tekosyy,

---------

Tänään soi illan emännän ja isännän stereoista kuultu vanha kunnon Queen.

Oma kaupunki

Mikkelin sijasta Helsingin toistaiseksi kotikaupungikseen valinnut, joulukuusta 2001 alkaen satunnaisia Venäjä-keikkoja lukuunottamatta Stadissa viihtynyt Laurakaisa esittelee nyt lempimestansa Hesarin Oman kaupungin tyyliin:


Helsingin keskusta akselilla Punavuori-Espan puisto-Kaartinkaupunki-Ullanlinna-Kaivopuisto-Eira.

Olen asunut Ullanlinnan lisäksi Helsingissä vain Viikissä (EDIT: Ja seitsemän kuukautta Haagassa, miten pääsikään unohtumaan!). Siellä asuminen oli kuin missä tahansa muualla kuin Helsingissä asumista. Keskustassa tavoittaa kaupungin sielun, sen, mikä kaikissa isoissa kaupungeissa on. Vaikka Helsinki onkin pieni kaupunki. Rakastan vanhoja jugendtaloja, Kaivarin rantaa ja ratikoiden kolinaa. Sekä sitä, että jokapaikkaan pääsee kävelemällä.


Teatteri Avoimet ovet

Vuoden teatteri 2009, eikä ihme. Toimiva pieni näyttämö kaksiosaisen katsomon keskellä ja takuuvarman loistavaa, pienieleistä suurten tunteiden teatteria.


Ravintola Himalaya

Nepalilaisia ravintoloita ei kai ole missään muualla kuin Helsingissä. Himalaya on niistä paras, eikä vain siksi että se on myös lähin.


Cran Delicato Café

Tänne eksyy nykyisin valitettavan harvoin, kun pikkusysteri ei enää asu naapurissa. Se on harmi, koska Delicaton eväät ovat elähdyttävä poikkeus masentavan samanlaisia, muovin makuisia perusbulkkileipäviritelmiä tarjoilevassa Helsingin S-mafian monopolisoimassa kahvilamaailmassa. Plussaa myös virkistävän ei-suomalaisesta ilmapiiristä. Suosittelen kaakaota ja varoitan, että Delicato on tällä hetkellä remontissa mutta aukeaa käsittääkseni pian.


Tavastia

Pakkohan tämä on listalle laittaa. Suomen paras keikkamesta, jossa olen viettänyt lukemattomia iloisia ja vähemmän iloisia iltoja. Elävän suomipoppirokin ystävän kotoisen nuhjuinen ja viehättävästi vuosikaudet likipitäen samanlaisena pysynyt legenda.


Kasarmikadun sushiravintola

Reilut annokset, omatekemää puolukkalimpparia ja megasöpö kokki. Avoinna vain tilauksesta.

---------

Tänään soi keittiömestarin valinta: "Soita Popedaa." Soitin melkein, nimittäin Pate Mustajärven Juice-tulkintoja. Ei huano.

Paavo Rosenlew ja pari muuta juttua

Meillä on uusi perheenjäsen. Hänen nimensä on Paavo Rosenlew, ja hän on pakastinten huonetta ja sukua. Hänen muuttonsa meille lisäsi elämänlaatua monta pykälää, ja alkuviikosta kylässä pyrähtänyt anoppi piti huolen siitä, ettei Paavo ollut toimettomana hetkeäkään. Olemme ns. täysin varustellut talvea varten.

Paavo on kuitenkin tällä hetkellä ladattu ensisijaisesti lampaanlihalla, ja allekirjoittanut bloginkirjoittaja voi ylpeänä ja hitusen hämmentyneenä viime viikonlopun jälkeen kirjata kokemuksiinsa pässin kivesten käsittelyn pakastuskuntoon. Kummitytön perheen kolme lammasta pääsivät arvolleen sopivasti vehreimmille laidunmaille, kaikki oppivat paljon lisää sekä ihmisen että pässin fysiologiasta ja anatomiasta, ja saaliina oli tosiaan auton peräkontillinen lihaa ja muita oheistuotteita, joita varten piti ostaa oma pakastin.

Viikonlopun paras lasten suusta -kommentti tuli nokkelan gee-tyttäreni suusta: Hän oli sunnuntaiaamuna autokatoksessa roikkuvia, taljoistaan luopuneita lampaanruhoja katsellessaan kysynyt äidiltään, miksi ne meijän lampaat piti kuoria.

Kummitäti puolestaan tunsi olonsa normaalia huomattavasti suositummaksi, kun pöytään istahtaessa viereiselle tuolille parkkeerannut kummitytön serkku totesi suureen ääneen: Laura-kummi istu MIUN viereen. Toiselta puolelta pöytää tuli välittömästi kummitytön vastakommentti: MIUN Laura-kummi.

Muilla rintamilla on sitten ollut pitkiä lauseita lörpöttävää Aleksanteria, melkomoinen määrä kansallista kulttuuritarjontaa Kansallisteatterin Lasisen eläintarhan ja Kansallisoopperan Tshaikovski Goes So Totally Gay -Joutsenlampiversion muodossa, firman bileet, keskustelua komeron kosteusvauriosta ja muuta sen semmoista.

Mikkeliinkin meinattiin muuttaa, mutta ei sitten muutettukaan.

Vielä.

---------

Tänään soi ruuanlaittomusiikkina hivenen korni mutta silti tilanteeseen sopiva Semmareitten Sata jänistä. Muiden kuin Spotify-käyttäjien riesaksi aion vastedes linkittää biisejä myös sinne.

And you know it's time to go through the sleet and driving snow

Olen usein ajatellut, ja ehkä tänne sen ajatukseni aukaissutkin, että kirjoitan blogia ennen muuta yhdestä syystä: Siksi, että muistaisin. A.W. Yrjänä on usein oikeassa, ja on sitä myös sanoessaan, että paras tapa säilöä asioita on julkaista ne.

Niinpä julkaisen tänään U2:n biisin A Sort of Homecoming. Että muistaisin, sitten joskus, pitkän ajan kuluttuakin.


"Oh don't sorrow, no don't weep for tonight, at last
I am coming home, I am coming home"




---------

Sovitaan että tänään soi U2 myös siksi, että korkeammat voimat olisivat seurueemme puolella perjantain uusintayrityksessä.

Badding, Leskinen, Helismaa ja Putro

Hinauduin eilen itsekseni halki sateisen ja hyisen Helsingin keskustan Tavastialle, jossa oli Samuli Putron soolokeikka. Hyppäsin varmuuden vuoksi vesilätäkköön heti kotiovesta ulos astuttuani, mikä ei varsinaisesti lisännyt menohalujani. Yksinään Helsingin hyisessä yössä kipittäminen ei myöskään varsinaisesti vastaa käsitystäni avioliitosta, mutta force majouret on otettava huomioon siinäkin lajissa.

Olen ollut vallan innokas Zen Café -fani ainakin vuosikymmenen, mutta Samuli Putron sooloura on jotenkin salakavalasti saanut aikaan sen, etten oikeastaan yhtään toivo ZC:n paluuta takaisin aktiiviseksi rokkibändiksi. Zen Café on ollut suoraviivainen ja oivaltava, mutta Samulin soolokappaleissa on jotain sellaista armollisuutta, empatiaa, lämpöä ja olalletaputtamista mikä Zen Cafén biiseistä jostain syystä uupuu. Tai ei se ole sellainen puutos, jonka olisin jotenkin tiedostanut aikaisemmin, mutta Samuli Putron mies ja kitara -kappaleita kuunnellessa sen väistämättä huomaa.

Tavastia taisi olla aika tyhjä, tai ainakin vain puolitäysi, mutta hirmuisen hyvä tunnelma keikalla silti oli. Harvoin interaktio yleisön ja esiintyjän välillä muodostaa noin kantavan sillan keikan ensi hetkistä asti - mikä minusta heijastelee eniten esiintyjän vilpitöntä asennetta tekemistään kohtaan. Kyllä se yleisöönkin välittyy. Erikoismaininta Ahti Marja-Ahon mahtavalle jousikvartetille, jonka sympaattiset sedät vetelivät silkkoja kylmiä väreitä viuluistaan ja sellostaan.

Mies kertoi kitaransa kanssa, että Tavastian keikat jännittävät aina, mutta sen jälkeen kun piti saattaa kummityttö alttarille ja sieltä alttarilta käsin esittää Elämä on juhla -kappale, ei Tavastiakaan ole enää jännittänyt. Uskon sen. Epäilen kuitenkin, että omissa häissä esitetty Mitäpä jos -kappale jännitti vielä enemmän, vaikka olikin sulhanen rinnalla laulamassa ja possu haitarin kanssa säestämässä.

Hieno mies, hienoja kappaleita. Hienoja pieniä oivalluksia elämästä. Suuriakin, muutama.

[kuva: www.putro.fi]

---------

Tänään soi se levyltä löytymätön Samuli Putron kappale, jossa lauletaan että "Ilosaari loppuun myytiin jo - älä sammu, aurinko."

Enemmän on enemmän

Kun olimme veljeni kanssa pieniä, vietimme toisinaan viikonloppuja kolmistaan isän kanssa kun äiti oli työmatkoilla tai muissa riennoissa. Näihin viikonloppuihin liittyi läheisesti Oscar-niminen ruokaravintola ja kanakori-niminen ruoka-annos. Isä kun ravitsi jälkikasvunsa lähes poikkeuksetta kuljettamalla nämä Oscar-ravintolaan, ja jälkikasvu puolestaan tilasi listalta täysin poikkeuksetta aina ja ikuisesti sen kanakorin. Kotimatkalla isä vannotti, että äitille sitten sanotte että syötiin kotona jauhelihakeittoa.

Joskus meillä ihan oikeasti olikin jauhelihakeittoa. Yleensä keitto-operaatio eteni näin: Alkuperäissopassa oli paljon sattumia eikä lientä lainkaan. Isä lisäsi keittoon vettä, mutta lisäsi niin paljon, että sattumien prosentuaalinen osuus väheni häviävän pieneksi. Keittoon lisättiin pottua ja pakastimesta jauhelihaa ja keitettiin, kunnes havaittiin, että lientä ei ole lainkaan. Näitä työvaiheita toistamalla saatiin lopputulokseksi noin kahdeksan litran ämpärillinen jauhelihakeittoa, jota syötiin pitkään sen jälkeenkin kun äiti oli jo kotiutunut.

Olen perinyt isäni oikeassaolemisgeenit ja myös ruuanlaittogeenit siinä mielessä, että kun joskus, harvoin, teen ruokaa, sitä tulee jotenkin vahingossa valmistettua noin kymmenen hengen annos. Niin kävi tänäänkin: Valmistin kalaseljankaa, ja vaikka tosissani yritin pysyä maltillisessa yhden hengen kahden päivän annos -tuotannossa, oli lopputulos viiden litran kattilallinen sinänsä oikein hyvää, mutta kiistatta ylimitoitettua soppaa.

Niin että kaikki Helsingissä tai sen lähiseuduilla asuvat lukijat, tervetuloa syömään!

Kauempaakin saa tulla.

---------

Kävin torstaina katsomassa kaupunginteatterissa Maija Poppanen -musikaalin ja tykkäsin siitä ihan hirmuisesti. Suosittelen lämpimästi, myös aikuiseen makuun. Tämä kappale jäi tehokkaasti soimaan päässä, ja toimi myös suomennoksena. Superylipoppelistikexirallinmoista!

2000-luvun perhe

Meidän Aksu saa tänään puheenvuoron, koska sain hänen äidiltään eilen raportin mukulan edistymisestä sanataiteilun saralla.

Aksu siis puhuu jo. Välillä niin, että saa ihan hyvin selvää, välillä sillä toisella tavalla. Puhetta joka tapauksessa tulee niin, että Aksun residenssiin soittaessa taustalta kuuluu yleensä tauoton kalkatus. Yksi Aksun ensimmäisistä lauseista olikin kännykkä korvalla tokaistu melko kunnianhimoinen "Ei kuulu mitään ääniä täältä."

Viime aikoina lapsi on keskittynyt määrittelemään aina yhtä akuuttia teemaa, miehen ja naisen rooleja jälkiteollisessa postmodernissa yhteiskunnassamme. Feministitädin sydäntä lämmitti pienen veljenpojan vastaansanomaton luonnehdinta vanhempien välisestä tehtävänjaosta:

"Iskä puuron keittää" ja "Äiti töihin menee".

Eläköön emansipaatio!

---------

Tänään soi Apulannan Multa lähtee järki. Eräs suomalainen ammattikunta on tämän aiheuttanut. Lääkkeet!

Vetinen vahinko, vol 2.

Nyin tänään nurkkakomerosta, jossa pääosin säilytetään puolison käyttämättömiä kauluspaitoja ja kohta käyttöön tulevaa kahta talvitakkia (toinen kirpparilta, toinen Apraksinin torilta), harmaata talvivillatakkiani joka on majaillut komerossa koko kesän kelien kylmenemistä odottaen.

Puin takin päälleni. Takin hiha oli märkä.

Työnsin käteni komeron perukoille ja totesin, että myös edellä mainitut takit ja kauluspaidat ovat märkiä. Riuhdoin ne ulos komerosta ja totesin, että komeron takaseinä on sekä märkä että homeessa.

Sanoin painokelvottomia sanoja. Miksi vesivahingot vainoavat minua, ja miksi aina silloin kun olisi paljon parempaakin tekemistä kuin niiden hoitelu? Miten ylipäätään hoidellaan vesivahinkoja talossa, jonka isännöitsijään ei sitkeästä yrittämisestä huolimatta ole saanut vielä yli puolen vuoden asumisen jälkeen kertaakaan yhteyttä? Mur ja räyh.

Onneksi on ystävä, jonka kanssa voi käydä kävelemässä meren rannassa pahimmat homeitiöt ulos keuhkoista. Ja jolle voi tarjota kalasoppaa. Ja jonka voi värvätä vapaamuurarien pelottavaan kellariin hakemaan talvikenkiä varastokopista.

Luovuuden kriisi laantui tänään oivaltavan opettajan ja romaanin rakenneharjoituksen avulla hieman. Vesivahinkokriisi lienee siihen verrattuna helppoa hoideltavaa.

---------

Tänään soi Sadetanssin Vesi vie kengät. Näin se on, vesiteeman lisäksi.

Laura's Diets

Tänään olen pääsääntöisesti syönyt omatekemää merimatikkasoppaa. Hiiohei!

Okei, viisisataa kilometriä soppakattilastani pohjoiseen tällä hetkellä sijaitseva perheen pääkokki kyllä osallistui puhelinvälitteisesti keittiöprojektiin. En minä osannut sisäsyntyisesti kalasoppaa keittää, enkä Ruoholahden S-marketissa muistanut, mitä siihen tulee.

Jälkikäteen kyllä mietin, mitähän puolison hirviporukan 40- ja 50-luvuilla syntyneet jäsenet tuumivat siitä, että porukan kuopuksen vastavihitty vaimo soittaa ja kysyy mieheltään kalasoppaohjeita. Sitten mietin, että tuumivatpa mitä tuumivat. Korkea aika on 2000-luvun saapua niillekin selkosille.

Postmodernissa yhteiskunnassamme elelevä rouva on tänään viettänyt aamupäivän töissä perhettä elättämässä, opiskellut sen jälkeen kirjoittamista Jyrki Kiiskisen johdolla ja yrittänyt opiskella sitä kuuntelemalla luentoa suljetusta ja avoimesta kontekstista runoudessa. (Joo, täh.) Kirjalliset pyrkimykseni ovat nyt siinä jamassa, että olen antanut itslleni luvan lakata ahdistumasta ja olla kirjoittamatta, jos ei kerran siltä tunnu.

Ja ei tunnu: Olen joka viikonloppu kolmenkymmenen innokkaan wannabe-kirjailijan ympäröimä ja kymmenkunta oikeaa kirjailijaa luennoi minulle siitä, miten pitäisi kirjoittaa. Opettajien julkaistujen teosten arvostelut kertovat, että he itse eivät kirjoita ohjeittensa mukaan, mikä on vähintäänkin hämmentävää. Tähänastisen perusteella kirjoittamisen opiskelu on siis sekä turhauttavaa että halvaannuttavaa. Tai sitten olen vain kateellinen kaikille niille koulutovereilleni jotka heittelevät toinen toistaan banaalimpia tulkintoja Platonin luolavertauksesta ja Edgar Allan Poen Punaisen surman naamiosta ja suoltavat väliajat omaa tekstiä posket innosta hehkuen. Asenteessahan vika on, kun minä saan aikaiseksi vain lintsata luennoilta, juoda kaakaota Kiasman kahvilassa ja kirjoittaa kärkeviä pamfletteja kaiken ja varsinkin kirjallisuuden turhuudesta uuteen muistikirjaan, jonka kannessa lukee PÖH.

No. Ulkona on kaunis syksy ja matikkasopasta tuli ihan hyvää. Kai luovuuden kriisi on niiden rinnalla aika triviaali ongelma.

---------

Tänään soi pitkästä aikaa PMMP:n Leskiäidin tyttäret -levy, varsinkin Taiteilia-biisi. Ehkä minusta ei ikinä tulekaan kirjailiaa?

Karjalan kunnailla

Olen paasannut kai täälläkin siitä, etten koskaan katso televisiota. Olen A.W. Yrjänän kanssa monestakin asiasta samaa mieltä, myös siitä, että televisio mädättää aivot.

Aviopuoliso-hipin myötä Moskovaan aikoinaan Hetskun kanssa ostettu töllötin on kaivettu naftaliinista. Pääosin siitä katsotaan Ylen ajankohtaisohjelmia. Hippi rakastaa niitä niin audio- kuin audiovisuaalisessakin muodossa. Minä rakastan väittelemistä, ja pystyn todistettavasti väittelemään apinan raivolla myös television tai radion ajankohtaisohjelman kanssa.

Siihen en edelleenkään suostu, että televisio vain olisi. Päällä, siis. Joko se on kiinni, tai sitten sitä katsotaan. Nurkassa möykkäävä muiden ihmisten fiktiivinen elämä ei ole sen sorttista taustahälyä, jota omaan elämääni haluan.

Yleisradion ajankohtaisohjelmien lisäksi hippi on tutustuttanut minut myös tämänhetkiseen palavaan rakkauteeni tv-viihteen saralla. En tietenkään katsonut Karjalan kunnailla -sarjaa silloin kun se tuli ensimmäisen kerran telkkarista, mutta satuimme television ääreen kun uusinnat pyörähtivät käyntiin syyskuussa, ja se oli menoa saman tien.

Minusta on ihanaa, että Markku Pölönen on onnistunut taltioimaan tv-sarjaksi sen lapsuuteni pohjois-karjalaisen koskaan loppumattoman kesän. Onhan Karjalan kunnailla vähän makea ja hitusen idealistinen, mutta niin lapsuuden päättymättömät kesät saavat ollakin. Eikä Miikkulan kyläkään ole tyystin huolta vailla, mutta jotenkin ne huolet on kuvattu sellaisen lempeän "kyllä tämäkin tästä vielä parhain päin selviää" -asenteen läpi. Sitä paitsi telkkarisarja, jonka juhannusjaksossa soitetaan meidän häävalssia, ei voi olla huono telkkarisarja.

Ehkei sittenkään Mikkeliin. Ehkä Miikkulaan?

---------

Tänään soi ylipäänsä kaikki Vesa Mäkisen säveltämä haikea haitarimusiikki. Myös se häävalssi.

Galna dagar

Luen nykyään useampaakin muotiblogia, ehkä siksi että entiset suosikkiblogini päivittyvät kovin harvakseltaan. (Kokekaa pisto sydämissänne, kanaljat.)

Muotiblogit ovat hassua luettavaa. Kerron niistä joskus vaikka lisää, nyt aasinsiltana vain totean, että niissä on käsitelty viime päivinä ainoastaan erään nimeltämainitsemattoman tavarataloketjun alennuskampanjaa. Kampanjaa, jota kaikki tuntuvat vihaavan, mutta joka silti on noussut maamme suurissa ja suurehkoissa kaupungeissa instituution asemaan.

Perheemme vietti eilen ihan vaan vähän hullua päivää, joka ei varsinaisesti ollut hullu lainkaan, pikemminkin vähän hassu, eikä mitenkään liittynyt tavarataloihin: Kävimme hakemassa Anni Ammattilapsen Haagan-asuntoon jääneen olohuoneen pöydän takaisin kotiin. Kuljetus tapahtui raitiotievaunulla. Pöytä mahtui sopivasti matlalalattiaratikan lastenvaunukohdalle ja pöydän päälle kutsuin istumaan kaksi töölöläisrouvaa, jotka tulivat Manskulta kyytiin. Toinen uskalsi, kun vakuuttelin että pöytämme on peräisin ajalta, jolloin puusepät olivat vielä voimansa tunnossa. Toinenkin kehui kauniiksi, mutta istui silti ratikan penkille. Sitten köröteltiin Kirurgille asti, täti pöydällä istuen, me Pikku-Huopiksen K-marketista ostettua alennuspatonkia murentaen. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

Merkitään pöytäkirjaan: Ratikka on mainio, ekologis-taloudellnen väline myös muuttokuljetuksiin. Ja siis ratikka, ei bussi: Nasu nimittäin muisteli saaneensa kerran haukut linja-autonkuljettajalta, jonka kyytiin änkesi sähköpianon kera.

---------

Tänään soi Anni Ammattilapsen talonsa pihalla mandoliinilla esittämä Oi Emma, Emma. Rok.

Fiksu ja rauhallinen ihminen

Olimme torstaina metsästämässä kasvisruokareseptejä Kolmen Sepän patsaalla, koska silloin vietettiin maailman kasvisruokapäivää ja monet tofusta ja soijarouheesta innostuneet järjestöt lobbasivat sen kunniaksi asiaansa lauantaimakkaraa vailla huonoa omaatuntoa mussuttavalle enemmistölle.

Irtauduimme tofukojuista ja lähdimme Aleksia pitkin lompsmaan kohti kotia, jossa odotti paistamista vasavauvan sisäfile - maailman kasvisruokapäivä unohtui särvintä pakastimesta sulamaan kaivelleelta perheemme kokkiosastolta. Sitten pahaa-aavistamattomiin kurkkuihimme työnnettiin mikrofoni ja Yleisradion toimittaja kysyi kameran edessä, mitä mieltä olet tästä miehestä. Miehen kuva oli potretissa, jota toimittaja piteli. Mies oli pääministerimme Matti Vanhanen.

Lukaisin taannoin yhdessä illassa Jari Tervon kertakäyttökirjallisen satiirin Koljatti, jossa mainittu Matti on pääosassa. Viime aikojen uutisointi on saanut Tervon Lahnasen näyttäytymään vielä kahjommassa valossa kuin käsittääkseni kirjaa kirjoittaessa. Siksi olin pakotettu vastaamaan, että Suomen valtaeliitin nokkamies herättää mielessäni pelkkää naurettavuuden sekaista sääliä. Puoliso komppasi vieressä.

Lopulta telkkariin päätyi pätkä, jossa kommentoin Vanhasen eroamista osapuilleen niin, ettei koko kohussa mielestäni ole lainkaan kyse Matti Vanhasen asemasta, henkilöstä tai lautakasasta, mutta joku voisi silti pitää hänelle luennon aiheesta poliittinen vastuu. Olimme edellisiltana kotona keskustelleet vaalirahasotkusta ja puoliso oli tämän termin lanseerannut pääministerimme yhteydessä, Vanhas-Matti itse kun ei sitä tunnu omaan yhteyteensä ymmärtävän liittää.

Tämä varsinaisesti Panun ilmoille heittämä idea päätyi televisiosta Hesarin Ville Blåfieldin kolumniin, jossa todettiin näin: "Kun häly käy liian suureksi, on onni, jos jostain löytyy fiksu, rauhallinen ihminen, joka selkeästi artikuloiden muistuttaa, mistä kaikessa alun perin oli kyse." Blåfield siteerasi katugallupia, kertoi tuon poliittinen vastuu -kohdan sisällön ja päätti kappaleen toteamalla: "Jiin kommentti oli A-talkin fiksuin puheenvuoro."

Kyllä nyt kelpaa. Seuraavaksi aion pyrkiä pääministerin erityisavustajaksi. Olen myös tyytyväinen sukunimenvaihdokseeni - Laura Jiinä saa selkeästi enemmän medianäkyvyyttä ja arvostusta kuin Laura Hoona.

---------

Tänään soi Hetskun ja Mikkomikon hääbileseuralais-aviomiehen asuvalinnasta johtuva Agit Propin Che Guevara. Niin läsnä olet kuin ennenkin, Comandante Che Guevaran kuvalla varustettu katu-uskottavasti matkan varrella hapertunut punainen teepaita.

When tears are in your eyes, I'll dry them all

Kiitos, murut.

Siis kaikki te, jotka FB-statuksista ja blogijutuista huolestuneina olette tänään kysyneet, että onhan kaikki ookoo.

On kaikki. Ja vaikka ei olisikaan ollut, niin nyt ainakin on, kun olette olemassa. Pus.

---------

Tänään soi kaikkien aikojen ystävyysbiisi, Simonin ja Garfunkelin Bridge over troubled water. Kaikkien aikojen asiat ovat kaikkien aikojen asioita yleensä juuri siksi, ettei niihin ole mitään lisättävää.

Ihan pihalla, sisäinen näkökulma

Haluaisin kuulua ihmislajiin, joka pysyy paikallaan sekä fyysisesti että henkisesti, hakee jännityksensä katsomalla televisiosta muiden ihmisten fiktiivisiä elämiä eikä kuuntele tarpeettomasti Perstuntumaansa. Tämä viheliäinen Perstuntuma kun noudattaa edelleen sen kaltaista aikataulua, että puolitoista vuotta yhtä ja samaa on aina tarpeeksi, ja kun tuntumalla aletaan raahata persusta ja siihen kiinnittyviä muita ruumiinosia paikasta toiseen, seuraa väistämättä...no, vaikka mitä. Mutta ainakin uupumus jo ennen kuin mitään raahausta on edes alkanut fyysisesti tapahtua.

En ole eronnut enkä edes eroamassa. Työpaikka, asunto, kaupunki ja suhtautuminen ihmisen biologiaan ja luovaan työhön vain agendalla tänään. Samalla kertaa.

Pari pikku juttua.

"Semmonen se meijän Laura on", tekstiviestitti täti, ja oli harmittavan oikeassa.

---------

Tänään soi Samuli Putron Hoidetaan kämppä Berliinistä. Elämässä pitää olla käännekohta.

Ihan pihalla

Toimin itse omien häideni floristina. Sulhanen oli hyvänä apuna, hänestä tuli mainio puolukanvarpujenkeräämiskuva häiden aattoiltana hämärtyvässä metsikössä. Avohoitopotilaaksi luulisi jos ei paremmin tietäisi.

Keräilin floristin toimissani tykötarpeita äitin piha-asioita sisälleen kätkevästä puulaatikosta ja katso, huomasin että sinne on joskus aikojen saatossa säilötty myös valtaosa omista ruukuistani, purkeistani ja purnukoistani. Tarkkaan ottaen silloin, kun muutin Pietarinkadulta tornikamariin. Siitä alkoi tähän päivään asti jatkunut parvekkeeton elämä, mutta toiveikkaasti viime viikolla kääntelin sitäkin Petroskoista muuttokuorman mukana roudaamani pesusoikkoa, jossa on jokaisella parvekkeellani kasvanut lobeliaa ja orvokkeja, ja mietin että kunpa joskus pian taas.

Olen viikonloppuna maannut pääsääntöisesti sohvalla ja lukenut mainiota kirjaa nimeltä Puutarhanhoitoa poropeukaloille, joka on muuten sivumennen sanoen sikahyvä opus. Puutarhakirjojen lukeminen poikkeaa siinä mielessä keittokirjojen lukemisesta, että keittokirjojen anti on jäänyt minulta aina ja varsinkin nykyoloissa varsin teoreettiselle tasolle, kun taas parvekepuutarhuroinnissa olen objektiivisesti arvioiden menestynyt. Olen muun muassa kasvattanut kerran yhden viikkiläisen parvekkeen täyteen yksivuotista humalaa, ja se oli iso parveke. (Toim. huom. Edellinen virke sisältää itseironiaa. Mikään ei ole helpompaa kuin humalan kasvatus. Se kasvaa itsestään 25 cm päivässä, ja pienellä avustuksella puoli metriä.)

Halusin vähän aikaa sitten omakotitalon. Nyt olen niin rakastunut 1870-lukulaiseen rivitaloon, että haluaisinkin sen. Mutta siinä ei ole isoa pihaa, mihin saisi kukkapenkin ja kasvimaan. Onneksi apuun rientää 4H-yhdistys ja neljäntoista euron vuosivuokran hintaiset aarimaat. Aarille voisi tehdä oikeaoppisen neliosaisen kiertoviljelyjärjestelmän ja kasvattaa siellä vihanneksia, juureksia ja kukkia. Luultavasti palsta-aarilla tutustuisi paikallisiin venäläisiin, ja Nasulta voisi syksyllä vuokrata hillokellaritilaa käypään hintaan.

Nyt pitäisi vain jollain konstilla päästä sinne Mikkeliin.

Puoliso totesi äsken puhelimessa, että olisi pitänyt ryhtyä jo tänä kesänä sissiviljelijäksi. Meillä olisi ollut ihan joutava erään nimeltämainitsemattoman järjestön takapiha siihen tarkoitukseen.
Päätin juuri, että jos minulla ensi kesänä ei ole neljäntoista euron mikkeliläistä 4H-aaria, vapaamuurarit saavat kokoustauoillaan vilkuilla herra ja rouva J:n retiisipenkkiä.

---------

Tänään soi Zen Cafén Tuhannen kilometrin päässä. Vaikka ei nyt ihan tuhannen. Mutta ei se kilometrimäärä itse asiaan vaikuta. Eikä tuliaiseksi luvatut hirven kivekset.

Minen kestä

Tässä ei ole mitään järkeä.

Saimme häälahjaksi summan X rahaa. Osa summasta oli sileinä seteleinä, yksi osa lahjasekkinä. Kanniskelin viikonlopun ja alkuviikon arvokirjekuorta käsinyssäkässäni, jota ei voi laukuksi kutsua, mutta kun havaitsin hävittäneeni jo kolmannen muistitikun kalenterivuoden aikana, totesimme ykskantaan että fyrkat on parempi säilöä pankin uumeniin.

Sitten käytiin keskustelu, jota en tässä vaivaudu yksityiskohtaisesti toistamaan, mutta se kulki niin kuin yleensä kaikki asioiden valintaa sisältävät keskustelumme: Ensin minä olen sitä mieltä, että minun pankkini Puolukka on paras ja tili kannattaa avata sinne. Hippi on sitä mieltä, että hänen pankkinsa Variksenmarja on parempi, avataan mieluummin sinne. (Sitten kuullaan "Variksenmarja on vakavarainen" -lausetta kyllästymiseen asti.) Päätetään lopulta avata tili pankki Mustaherukkaan, kompromissinomaisesti. H-hetken tullen minä alan selostaa, että voidaan ihan hyvin kyllä avata tili Variksenmarjapankkiin jos haluat, ja hippi vastaa sanomalla että ihan mainiosti hänelle käy Puolukkapankkikin. Nääs-nääs-nääs.

Lopputulos: angstia ja päättämättömyyttä.

No, marssimme lopulta sinne Variksenmarjaan, koska minä intän meistä intensiivisemmin ja olin lisäksi väsynyt ja nälkäinen eli kärttyisä jo valmiiksi. Pankit noin yleensä, alalajiin katsomatta, keräävät nykyisin ihmisiltä suunnattomia palvelumaksuja siitä, että ovat auki silloin, kun työssäkäyvät käyvät työssä, eli eivät palvele silloin, kun olisi aika palveluksia vastaanottaa. Niin Variksenmarjakin.

Astuimme sisään klo 16.20. Ensin ei tapahtunut mitään, sitten kimppuumme iski Asiakaspalvelutoimihenkilö. Hän kysyi, mitä asiaa. Sanoin, että mentiin naikkariin ja nyt haluttaisiin avata tili. Onko sinulla ollut tiliä Variksenmarjassa, kysyi hän. Kuultuaan kieltävän vastauksen hankkeemme tyrmättiin oitis, koska sulkemisaikaan oli liian vähän aikaa. Eikä minulla, totta puhuen, olisi ollut vielä yhtään uutta henkilöllisyyttäni todistavaa dokumenttiakaan mukanani, joten siihen se yhteisen tilin avaus olisi viimeistään torpannut.

Pikapäätöksenä ilmoitimme halumme tallettaa rahat hipin jo olemassa olevalle tilille, pois nyssykkään taltioidusta kirjekuoresta kuleksimasta. Silloin taivas repesi, tai ainakin se suikale, joka piteli hermojani kasassa. Asiakaspalvelutoimihenkilö nimittäin lausui ääneen seuraavan kuolemattoman lauseen:

"Mutta kun me ei käsitellä täällä ollenkaan käteistä rahaa."

MitVit? Pankki, joka ei käsittele käteistä rahaa? Teki mieli kysyä, että MITÄ te sitten teette, mutta pureskelin kieltäni enkä sanonut mitään. Asiakaspalvelutoimihenkilö sen sijaan sanoi, että rautatieasemalla on konttori, joka ottaa vastaan sellaisiakin reliikkejä kuin euromääräiset setelit. Hän tarjoutui ojentamaan meille jonotusnumeron, jotta olisimme voineet tallettaa lahjasekin hipin tilille siellä, missä sillä hetkellä olimme, mutta jotenkin tuntui järjenvastaiselta jonottaa ensin yhdelle tiskille ja sitten 150 metrin päässä sijaitsevalle toiselle tiskille, joten hinauduimme niine hyvinemme kohti steissiä.

Sinne saavuttuamme tiskin takana istuva täti sanoi meille, että olemme juuri ratkaisevan minuutin myöhässä, setelien talletus onnistuu kyllä mutta lahjasekkien talletusaika umpeutui juuri tämän päivän osalta. Haluatteko tulla huomenna uudestaan?

Silloin en enää edes purrut kieltäni. Olin täysin mykistynyt muutenkin.

Jossain on ihan takuulla joku, joka on suunnitellut tämän palvelukonseptin. Hän on luultavasti miettinyt tehokkuutta ja kustannuksia, erilaisia ratkaisuja eri segmenteille ja pohtinut myös sitä, miten asiakkaat saisi keskittämään asiointia juuri Variksenmarjapankkiin.

Konseptia miettiessä olisi ehkä kannattanut valmistaa myös pari konttorin ulko-oveen kiinnitettävää suurta varoituskylttiä. Toisessa voisi lukea vaikkapa "Tämä on pankki, jossa ei vastaanoteta rahaa." Toiseen voisi kirjoittaa, että "Olemme auki myöhäisiltaan, mutta jos haluat palvelua, tule aamulla uudestaan."

Olen liian vanha elämään tässä järjettömässä maailmassa. Haluan Mikkeliin, jossa kaikki olisi varmasti yksinkertaisempaa, ainakin jos asuisi 1870-luvulla rakennetussa maailman ihanimmassa talossa.

---------

Tänään soi Janne Laurilan debyyttialbumi Kultaisia pisteitä. Ja samalla täällä vanha, vanha ihminen muistelee nuoruuttaan ja erästä syntymäpäivämatkaa Pietarin kaupunkiin.

Voisiko joku kertoa minulle kuka olen?

Olen juuri askaroinut pitkän tovin Bloggerin parissa ja yrityksen ja erehdyksen kautta saanut käyttäjätunnukseksi muutettua uuden sähköpostiosoitteeni. Toimenpide edellytti sitä, että kutsuin itse itseni oman blogini kirjoittajaksi, annoin kaksoisitselleni administraattorioikeudet ja sitten äidinmurhatyyliin deletoin alkuperäisen itseni pois blogini kirjoittajakokoonpanosta.

Kukaan ei kertonut, että sukunimen vaihtaminen aiheuttaa näin monimutkaisia identiteettikikkailuja. Ei ihme, että näen öisin painajaisia, joissa työhuoneeni oveen on kiinnitetty Sucksdorff-nimilappu eikä kukaan suostu ottamaan sitä siitä pois vaikka yritän tehdä vaihtokauppoja sekä uudella että vanhalla sukunimellä.

Toim. huom. Muuan Sucksdorff asui ennen alakerrassani ja kuljin hissittömässä talossa melko usein, käytännössä päivittäin, hänen ulko-ovensa ohi. Sukunimi vetosi pimeään huumorintajuuni ja sai aikaan jokapäiväistä hihitystä. Sucksdorff-parka, onneksi painajaiseni kostavat nyt hänen puolestaan.

---------

Tänään soi itseoikeutetusti Ismo Alangon Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen.

Lemmenpurren saapumisesta sormusten satamaan

Hetskua lainaten: menin naimisiin, ja sinne oli yllättävän helppo mennä.

Häät olivat tietenkin katastrofi. Kaikki meni pieleen: sulhasen sikaflunssa oli H-hetkellä edennyt räänkirnuamisvaiheeseen, morsiolla oli kurkku kipeä ja nokka tukossa. Edellisenä iltana iski paniikki, ja seremonian alkuun yltiöoptimistisesti kirjoitettu ohjelmanumero nimeltä Samuli Putron Mitäpä jos -biisi hääparin laulamana possupelimannin haitarisäestyksen ja stunt-laulun kera päätettiin heivata myöhemmin esitettäväksi. Pihlajanmarjoista olikin jo puhetta ja kaupungin ruusupuskista varastetut kiulukat pudottelivat valkoiselle liinalle matoja, joita Nasu-possu joutui luonteensa vastaisesti keräämään liinalta pois. Yön pimeinä tunteina väkerretty Ifolorin valokuvakirja ei saapunut ajoissa tuotannossa ilmenneen poikkeuksellisen virheen vuoksi ja zakuska-lautaselta puuttui hirvimakkara. Pelimanni oli kännissä, kaksi treenattua biisiä unohtui esittää kokonaan, häävalssin aikana tuli epäesteettinen hiki ja juhlien ainut lapsi ei istunut viittä tuntia sievästi paikallaan kiharat ojossa vaan haahuili ympäriinsä ja huusi kovaäänisesti mmmmummmmmoa morsiamen äidin puheen aikana.

Ja sen kun piti olla elämämme täydellisin päivä!

No, itse asiassa ja vakavasti puhuen kävi vähän vahingossa niin, että vaikka ei yhtään yritetty, hääpäivästä tuli ihana ja ikimuistoinen. Sulhanen kirnusi ja morsian niisti, mutta ei häiriöksi asti. Seremonia oli lyhyt ja ytimekäs ja mummoja itkettävä. Mitäpä jos kuulosti hyvälle juuri siinä kohtaa missä se lopulta esitettiin, ja johti siihen, että Trio Peräkamari on nyt tilattu esiintymään pikkuveljen joskus koittaviin häihin. Matoja tai ei, kaupungin ruusupuskista varastetut kiulukat näyttivät kauniilta sinkkiämpäreissä eikä se pelimannikaan oikeasti kännissä ollut. Haahuileva lapsi herätti hilpeyttä ja hänen viihdyttämisekseen kajautettiin häiden ensimmäisenä ohjelmanumerona koko juhlaväen voimin ja haitarin säestyksellä Piippolan vaarilla oli talo. Ehkä vähän epätraditionaalista, mutta pieni kunniavieras ainakin viihtyi.

Juhlat olivat omannäköiset, miljöö kaunis, paikalla sopiva määrä perhettä ja sukua. Paljon laulua ja sopivasti hyvää ruokaa ja juomaa. Ja aika monta ajatusta siitä, että naimisiinmenon kaltaisia asioita kannattaa toteuttaa juuri niin kuin itsestä parhaalle tuntuu, viitata kintaalla niille perinteille jotka eivät istu omaan ideologiaan ja napsia mukaan ne, jotka hyviltä vaikuttavat.

Luulen, että sama resepti pätee myös häiden jälkeiseen elämään.

---------

Tänään soi Eppu Normaalin kappale, jossa kerrotaan influenssapotilaalle hyödyllistä tietoa siitä, mihin sauna, terva & viina -kolmion terva-ainesosaa voi käyttää.

Laura ja Panu 19.9.2009 klo 16.00 Imatran Valtionhotellissa lähimpien läsnäollessa

Juhlaan, onneen, unten tuudittamaan
ehti kerran kohtalo valssin pyörteisiin
meidät saattelemaan.

Myrskyyn, viimaan, tuuleen loputtomaan
tahtoi meidät kaksi näin vierekkäin
tietä pitkää kulkemaan.

Ei ihminen paljon ole ilman rakkauttaan.
Ihmissydän tarvitsee toisen sydämen
sykkimään hiljaa itseänsä vasten.

Päivät vierii, vuodet kiitävät pois.
Kunpa surua enemmän
iloa, onnea matkallamme ois.

Kunpa surua enemmän
iloa, onnea matkallamme ois!

---------

Tänään soi Unelman häävalssi - Teema Markku Pölösen elokuvasta Kivenpyörittäjän kylä
Säv. Vesa Mäkinen, san. Heikki Salo, toteutus tänään: Nasu ja haitari.

TJ 2

Väliaikatietoja hääjärjestelyistä:

- Trendikäs morsian pukeutuu vuoden 2009 syyshäissä violetteihin sukkahousuihin ja sikainfluenssaan.

- Onneksi ei valittu häille pihlajanmarjateemaa: Ruokapöydän koristeeksi aiotut pihlajanmarjat äitin pihapuusta ovat kuulemma päätyneet pikkulintujen ravinnoksi. Hääteemattomuus mahdollistaa kuitenkin jouston ja äkkikäännökset, joten pihlajanmarjat voinee korvata puolukoilla tai ruusun kiulukoilla.

- Sulhanen on piilottanut morsiamen huomenlahjan niin nerokkaaseen paikkaan, ettei löydä sitä itsekään.

- Rakkaus kukoistaa. Muulla ei liene mitään väliä.

---------

Tänään soi valikoitu otos lauluvihkosesta nimeltä Hääjatkojen Haitarikaraoke.

Interaktiivisen demokratian varjopuolia

Blogissani oli taannoin mahdollisuus äänestää keväästä asti mielessä olleen pulman puolesta tai sitä vastaan. Kysymys oli siis sukunimestäni ensi lauantain jälkeen.

Blogini lukijat kannattivat selvin numeroin modernia lähestymistapaa: 2000-luvulla nainen pitäköön oman nimensä avioon astuessaan. Pidin erityisesti sen lukijan kommentista, joka kuitenkin muistutti että miehen - nimitäin isän - nimi se säilyttämisen arvoinen oma nimikin yleensä on. Pikkusysterin perhe taitaa olla ainoa tuttavapiirissäni, jossa äiti ja lapset ovat samalla sukunimellä varustettua ja isällä on eri nimi. Mutta pikkusysterin perheellä nyt on muutenkin kadehdittava tapa tehdä elämässä omannäköisiä ratkaisuja niiden kaikkein yleisimpien ja tavanomaisimpien kaavojen sijasta.

2000-lukulainen lähestymistapa on hyvä. 33-vuotiaan identiteetti on jo aika luutunut myös sellaisten epäolennaisten pikku yksityiskohtien osalta, mitä sukunimi edustaa. Oman nimen pitäminen on myös kannanotto kaikkea sitä naisen sortamisen historiaa vastaan, mikä painolastinamme edelleen hartioita lytistää - en kukaan enää avioituessaan siirry miehen omaisuudeksi edes näennäisesti. Ja kuka niitä kaikkia passeja ja ajokortteja ja sähköpostiosoitteita ja käynti- ja pankki- ja plussa- ja bonuskorttejakaan jaksaa ruveta vaihtamaan.

Minulla on tapana elämässä tehdä suuria ja pieniäkin päätöksiä fiilispohjaisesti. Silloin ei vältämättä tule noudattaneeksi hyviä lähestymistapoja, mutta ainakin niiden päätösten kanssa on varsin helppo tulla toimeen usein jopa silloin, kun päätöksenteon hetkestä on jo aikaa vierinyt. Ja siksi blogiraadin, emansipaation ja ennen muuta käytännön järkisyiden vastaisesti vietän nyt viimeistä viikkoani tällä nykyisellä nimellä varustettuna.

Ensi viikolla vaihdan niitä halvatun kortteja ja yritän tottua uuteen nimeeni. Lohduttaudun sillä, että Levoton Tuhkimo -biisistä väännetty lempinimi saapuu pian minunkin ulottuvilleni.

---------

Tänään soi CMX telkkarissa. Onpa hyvvee.

Melkein unohtui...

...kirjoittaa blogiteksti vain Tänään soi -osuuden vuoksi.

Tekstiosuutena voisi kertoa vaikka sen, että tämän päiväisen sähköpostikirjeenvaihdon perusteella tulossa on Trio Peräkamarin keikka eikä suinkaan mikään hääjuhlallisuus. "Joo, ja tanssi-improvisaatiota, pantomiimia ynnä muuta performanssia mukaan."

Ehdottomasti juuri niin. Kuusi aamua showtimeen.

---------

Tänään soi Essi Wuorelan iki-ihastuttava Naimisiin. Dididididiudiu. Viikon päästä launataina.

EDIT: Spotifystä löytyy myös tekno-remix yllä olevasta Suomi-iskelmän legendasta. Dididididiudiu-osa on siinä korvattu Tytytytytytytyyy-osalla.

Kirjoitan teille kotimaastani

Ranskalaisen Henri Michaux on kirjoittanut kiitetyn proosarunon otsikolla Kirjoitan teille kaukaisesta maasta.

Minä kirjoitin äsken, käskystä, elämäni ensimmäisen proosarunon otsikolla Kirjoitan teille kotimaastani. Blogger ei osaa asetella sitä oikein, mutta tässä se kuitenkin on, vasen suora -asettelulla.


kun viimeisen kerran palasin
en enää tuntenut palaavani kylmäsäilytystilaan
katsoin Helsinki-Vantaalla pään päällä kaartuvaa omaa taivasta
autot eivät olleet isoja ja mustia vaan pieniä ja värikkäitä


Meni tovi
sitten huomasin ratkaisevan epäkohdan


Rakkautta toteutetaan tääällä
pukemalla sulhanen kaksitoistaosaiseen lainasakettiin
maalaamalla morsiamen muovisiin kynsiin pieniä kukkasia
pienenpieniä muovikukkasia

Ja sulhanen muuttuu harmaaksi ja hajoaa
lainasakettinsa sisällä
kaoliniittisaveksi ja liiduksi, marmoripölyksi, kipsiksi, titaanioksidiksi
eikä pala enää kirkkaalla liekillä
vaan muuttuu tuhkaksi
tuhkaa enemmän kuin palaa

Morsian raahaa sormissaan muovikynsien pieniä kukkasia
jotka ovat niin raskaat kantaa että morsiamen kädet
venyvät ja vanuvat ja viruvat
kunnes yltävät maahan saakka
kietoutuvat jalkoihin, saavat morsiamen kompastumaan
ja pienet muovikukkaset alkavat lisääntyä ja lopulta
peittävät morsiamen alleen
eikä häntä enää näe
kukaan ei enää kirjoita hänestä uutta säkeistöä


Täällä me kaikki olemme lukutaitoisia
ja jokainen lapsistammekin on
Ne oppivat asioita niin että PISA-tutkimuksen asteikko loppuu kesken
ylistävästä laidasta

Mutta kukaan ei ole kirjannut opetussuunnitelmaan
että rakkautta ei voi toteuttaa
rakkauteen on sisäänrakennettuna se että
rakkaus toteutuu itse
rakkaus toteutuu omavaltaisesti

rakkaus toteutuu
vain
silloin
kun
sitä
itseään
sattuu
huvittamaan

---------

Tänään inspiraation lähteenä soi CMX:n Talvikuningas-teos. Kiitos siitä.

Jälleennäkemisiä

Tapasin tänään entiset kollegat Moskovasta. Ruotsalaisen, joka on nyt postilla Helsingissä ja belgialaisen, joka on juuri muuttanut Tallinnaan. Oli melko tyrmäävää nähdä nämä leidit muina naisina istumassa Espalla Kämpin terassilla, kun edellisen kerran oli hyvästellyt ne Moskovassa Vanhalla Arbatilla.

Merkittäköön pöytäkirjaan, että jos englantia ei käytä noin vuoteen, sitä on aika mielenkiintoista ryhtyä yks kaks taas suoltamaan.

Tapaaminen nosti esille paljon kaikuja entisestä elämästä. Se oli hyvää elämää, paikoitellen sekin. Ainakin tutustui mielenkiintoisin ihmisiin. Jollakin tavalla juurettoman kulkurin valinta olisi saattanut jäädä kummittelemaan mieleen, ellei entisten kollegojen, nykyistenkin kulkureiden, juttuja kuunnellessa olo olisi ollut yksinomaan helpottunut. Minun ei tarvitse, minä voin jäädä paikalleni.

Tai muuttaa Mikkeliin ja juurtua sinne.

---------

Tänään soi uusi tuttavuus Lenka ja biisi The Show, joka osoittautuikin vanhaksi tuttavuudeksi. Musiikin taustalukemisena taidokasta kuvausta rappioalkoholismista eli Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella.

Eskaloituva kotitalousdilemma

Meillä on ollut tällä viikolla neljä henkeä ja kaksi koneellista kolmatta päivää sitkeästi märkänä pysyttelevää pyykkiä 28 neliössä.

Siinä ei ole yhtään henkeä mutta tasan kaksi koneellista märkää pyykkiä liikaa.

Ilmeisesti ilman kosteusaste on näin syksyllä jotenkin ylitsepääsemätön vanhalle ja luvalla sanoen parhaat päivänsä nähneelle vuokraemännän pesukoneelle. Aiemmassa postauksessa mainittu huushollin lämpövarastointi jatkuu vuodenajasta huolimatta edelleen, joten melko trooppisissa oloissa on elelety.

Ahdinkoon on tullut jos jonkinlaista lohdutusta ja ratkaisuehdotusta. Eräs kertoi, että voisin kutsua kotona meneillään olevaa tukalaa tilannetta ilmastonmuutosta käsitteleväksi osallistavaksi installaatioperformanssiksi nimeltä "Suomi 2059". Toinen tarjosi uudenkarheaa mutta nykyisen sijaintinsa huomioiden väärästä ilmansuunnasta täytettävää pesukonetta, jossa on teholinko. Ja kolmas muistutti, että Mikkelissä on pihalla narut!

Mikkeli, tuo kaukana siintävä maanpäällinen paratiisi. Kotoisa savo-karjalainen sielunmaisema. Viehättäviä puutaloja. Pienen kaupungin edut - polkupyörällä jokapaikkaan, myös lavatansseihin. Lyhyt matka mökille, äiti ja anoppi ja muut heihin liitettävät perhehenkilöt myös siedettävän ajomatkan päässä. Nasu naapurissa. Naisvoimistelijoiden jumppaa. Ja puoliso, josta Mikkeli kirvoittaa ehtymättömän varaston aina yhtä säkenöiviä ja mielenkiintoisia inttijuttuja.

Nojoo. Viimeinen ei kyllä pidä paikkaansa, mutta joku pitkä lause siihen piti rakentaa, vaikka sitten totuudenvastaisesti. Tällaista se on, kun "korkeatasoinen puoliammattilainen" kirjoittaa.

Mikkelissä olisi unelmien keltainen talo, jonka pihassa voisi kuivattaa pyykkiä. Sinne voisi hankkia myös uuden tuttavuuteni, ilmalämpöpumpun, joka jollain ihmeen konstilla onnistuu ujuttautumaan tällä hetkellä kaikkiin huushollissamme käytyihin keskusteluihin. Ennen tätä kesää en edes tiennyt, mikä moinen on. "Jääkaappi väärinpäin", selitti puoliso. Ilmalämpöpumpulla voisi viilentää unelmien keltaisen talon niin, etteivät vieraat kohtaisi akuuttia lämpöhalvausta joka kerta ovesta sisään astuessaan.

Mikkeli, onnenmaa. Kuinka sinut saavuttaisimme?

---------

Tänään soi keskiviikkona Savoy-teatterissa konsertoinut The Ukulele Orchestra of Great Britain. Erittäin mainio bändi, jonka ironinen ote varsinkin populäärimusiikin loputtomaan samojen sointujen kierrätykseen osui ja upposi allekirjoittaneeseen kuulijaan. Lisää aiheesta viikon ajan kuultavissa täällä.

Kohtauksia eräästä avioliittopyrkimyksestä

Prologi: Pidän itseäni melko järkevänä, suorastaan nokkelanakin yksilönä. Minulla ei tietääkseni ole vaikeuksia ymmärtää kuulemaani eikä näkemääni. Ja silti:

Tapahtui noin kaksi kuukautta ennen häitä:

Morsian: Hei siun pitää sitte käydä parturissa viikko-pari ennen niitä häitä että ehtii tukka silleen sopivasti kasvaa.

Sulhanen: Joo.


Tapahtui noin kaksi viikkoa ennen häitä:

Morsian: Kato, oot käyny parturissa!

Sulhanen: Joo, minä kävin. Kim (toim. huom. naapurissa toimiva vietnamilaislähtöinen parturi, josta on nopeasti muodostunut sulhasen luottohenkilö) sano että minä tein just oikein, että 1-2 viikkoa ennen juhlia pitääkin käydä parturissa ni tukka on parhaimmillaan h-hetkellä.

Morsian: Joo.


Tapahtui tätä keskustelua seuraavana päivänä:

Morsian, sisäisenä monologina: Ei helvetti, ne häät on jo ens viikolla!

Morsian, soittaessaan Hanna-parturin numeroon, edelleen sisäisenä monologina: Vastaavastaavastaavastaavastaa…

Hanna-parturi: Moi, mitä eukko?

Morsian: Kuule nyt on hätä! Olis ihan PAKKO saada tää koko kesän kasvanu harakanpesä kuosiin tän viikon aikana, mahdollisimman pian! Ne häät on jo ens viikolla!

Hanna-parturi: No apua-apua...eiku hetkinen, pääsetkö tänään? Yhdeltä olis aikaa, kun siitä peru just toinen asiakas?

Morsian: Joo!

Epilogi: Olen eilen opiskellut ensimmäistä kertaa elämässäni draaman kirjoittamista. Jotenkin tuntuu siltä, että lievästi voimaperäisempi nykyhetkeen orientoituminen vähentäisi draaman aineksia omassa elämässä huomattavasti.

Mutta olisiko silloin mitään, mistä kirjoittaa?

---------

Tänään soi Bonnie Prince Billyn Love comes to me. Rauhoittaa ihmistä, kuten Pietarin paras musavinkkaaja lupasikin.

Je vous écris d’un pays lointain

Olen aloittanut kirjoittajakoulun.

Toistaiseksi se on tarkoittanut sitä, että olen löytänyt Cesar Vallejon ja hänen runonsa siitä, kuinka "uudet talot ovat kuolleempia kuin vanhat", harkinnut vakavasti paksujen mustasankaisten silmälasien hankkimista ja jollain käsittämättömällä tavalla ajautunut tilanteeseen, jossa minusta tuntuu mahdottomalta kirjoittaa yhtään mitään. Edes pientä blogitekstiä.

Mielenkiintoista. Jatkamme tutkimuksia kirjallisuuden absurdissa maailmassa.

---------

Tänään soi CMX:n Puuvertaus. Näkötorni haaveilijoille.

Tahtoo, haluaa

Ostoslistalla tänään: Nakinmallinen koira.






Kuva www.howtodrawit.com

---------

Tänään soi Metsästäjä-lehdestä peurojen kutsuhuutoja opettelevan puolison mölinä. Peuroja ei näy. Toistaiseksi.

Panu's Diets

Tänään olen pääsääntöisesti syönyt tillilihaa.

Siitä ei ole kuvaa, koska ainakin jokainen 80-luvulla suomalaista peruskoulua suorittanut tietää, miltä se näyttää.

Se näytti tänään aivan samalta. Mutta maistui ihan eriltä. Nam.

---------

Tänään soi päivän yllätyksen kunniaksi Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kaunis Viimeinkin-valssi. Ei siitä juhannuksesta 2008 niin kovin kauaa ole...

Raikas pötsi, parempi mieli

Kun tulin tänään töistä, pikkusysteri makasi sohvalla. Kauan se olikin poissa ja kohta taas lähtee, mutta kiva että juuri nyt täällä. Ja kyllähän tuolla asenteella kelpaa lähteä, kuten huhtikuussa 2007 kirjoitin:

Sanoin tänään takaisin Latviaan lähtenyttä pikkusysteriä saattaessani, että olisitko muka osannut joskus pienenä kuvitella, että päädytään pyörillä varustettuja lentolaukkuja perässämme veteleviksi maailmannaisiksi.

Pikkusisko totesi hilpeästi, että "Musta piti ainakin tulla Miss Suomi!"

Neidillä on kyllä ollut pienestä pitäen asenne kohdallaan. Hymyilytti koko illan.

Tällä kertaa tosin lentolaukussa on komposiittikypärä ja taktinen liivi keraamisella levyllä, jonka ominaisuuksia asiantuntija-hippi juuri systerille selostaa. Hui.

Mutta mietitään sitä joskus myöhemmin. Kuunnellaan nyt tarinoita siitä, miten Kööpenhaminassa jätesäkkihousut ovat kuuminta hottia, syödään hatsapuria, lobiota ja korianterisalaattia ja keskustellaan off road -autoilusta, lampaiden teurastuksesta ja stressaantuneista tanskalaissioista.

Maailma tuli kylään.

---------

Tänään soivat sulassa sovussa ja lounge-henkisesti Norah Jones ja Jamie Cullum.

Eskojen maailma

Jukka Relander kirjoitti tänä aamuna Hesarissa mainiossa kolumnissaan feminismistä. Tuosta aatteiden syöjättärestä, joka on vain PMS-oireisten kitkerien ämmien ja puutteessa elävien vanhojenpiikojen vitsaus, koska maassamme vallitsee jo täydellinen tasa-arvo, jota femakot vaan eivät ole huomanneet ja jatkavat siksi turhaa vouhkaamistaan.

Relander kysyi, voiko mies olla feministi. Miksei voisi. Meilläkin asuu sellainen.

On feministimiehiä ja -naisiakin, on "kyllä mä niinku periaatteessa oon tasa-arvon kannalla" -miehiä ja saman ideologian jakavia naisia - ja sitten on tietysti Eskoja. Esko voi olla myös nainen.

Eskot uskovat siihen, että eri sukupuolille on joskus siinä puusta laskeutumisen vaiheilla määräytynyt joukko erilaisia ominaisuuksia, jotka eivät esiinny toisessa sukupuolessa kuin vinksahtaneissa poikkeustapauksissa. Ja koska asia on AINA ollut niin, tulee se jatkossa olemaankin. Mitään tekemistä tällä pyhällä totuudella ei ole sen asian kanssa, että ihmiskunta on läpikäynyt tuon ajanjakson jälkeen melkoisen pätkän evoluutiota, oppinut rakentamaan hybridiauton ja tekokynnet geelistä, suoriutunut muutamasta talouden rakennemuutoksesta ja päätynyt ainakin näillä leveysasteilla postmoderniin jälkiteolliseen hyvinvointivaltioon, jossa kaikki on kaikille mahdollista ja suurin ongelma se, mitä hotsittaisi valita.

Sellaisessa maailmassa on varmasti hyvä vitsi se, kun keski-ikäinen johtavassa asemassa oleva Esko vähän kärjistelee lausunnoissaan ihannenaisensa olomuotoa, ja tiukkapipot femakothan siitä vaan älähtävät.

Ja niin siinä kuin tässä minunkin maailmassani nuo samaiset Eskot keski-ikäisten sovinistimiesten hahmossa ovat niitä, joilla on valta. Jotka tekevät päätökset, luovat ilmapiiriä ja vetelevät linjoja yleiselle mielipiteelle. Joiden mielestä nainen on "tarkoitettu pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava".

Minusta ei ole mitään pahaa siinä, jos joku nainen kokee elämäntehtäväkseen miehen hyvänäpidon ja haluttavana olemisen. Minusta on niin ääliömäistä ja taantumuksellista sanoa ääneen, että naiset olisivat TARKOITETTUJA edellä mainittuihin toimiin, että jos näin ajattelisin, istuisin varmasti hiljaa nurkassa häpeämässä enkä laukoisi mielipiteitäni julki painetussa sanassa.

Minulle ei tulisi mieleenkään sanoa, että "mies on tarkoitettu kantamaan painavia esineitä ja käyttämään yksinkertaisia mekaanisia kojeita ja laitteita", koska minusta miehistä on niin kovin paljon muuhunkin. Siksi minä edellytän - en toivo, en pyydä enkä anele, vaan edellytän - samanlaista lähestymistapaa itseeni naisena.

Jostain syystä aika usein niin tapahtuukin - mutta ei ilman toisinaan tiukkasanaista ja kipakkaakin edellyttämistä. Se siitä, 2000-lukulaisesta tasa-arvo-onnelasta.

---------

Tänään soi CMX:n Täynnä naisia. Ja tänäkin päivänä "nainen kantaa ristiään pimeässä nauraen."

Sananen hääperinteestä

Taas.

En yhtään ihmettele, että häistä tulee helposti suorittamista, jos instituution asemassa olevan naimiisiin.infon lempeä ohjeistus on tätä luokkaa:

Onko polttarit pakko järjestää?

Ei ole. Vaikka tapa on vanha ja yleinen, ei missään ole määrätty polttareita pakollisiksi. Jos sopivaa aikaa ei kertakaikkiaan löydy, ystäviä ei ole, heistä ei ole juhlijoiksi tai juhlakalu todellakin inhoaa aivan kaikkia juhlia tai yhdessäoloa, voi polttarit aivan huoletta jättää järjestämättä. Toisaalta näin hukataan ainutlaatuinen hetki mukavaan yhteiseen ja rentouttavaan yhdessäoloon.

Johtopäätös: Olen kalenterini täyteen survonut, pohjattoman yksinäinen ja yhtä aikaa masentavien juhlimiskyvyttömien tosikkoihmisten ympäröimä epäsosiaalinen luuseri, joka suhtautuu nuivasti elämään ja rakastaa villasukanharmaata arkea ynnä erakkoelämää. Tai sitten tuossa yllä yritetään taas viehättävästi rivien välissä syyllistämällä survoa aivan kaikkia naimisiinmenijöitä täysin yhteneväiseen muottiin.

Pitäkää tunkkinne, perkeleet.

Minä en halunnut polttareita. Siihen on monta syytä, joista Rosa Meriläinen on luetellut aika monta hyvää Hesarin taannoisessa kolumnissaan Sekapolttarit. Jotenkin samaistun enemmän Rosaan kuin edellisessä kappaleessa kuvattuun naimisiin.infon sosiaaliseen hylkiöön. Ystävät ja toveritkaan eivät ole elämälle kielteisiä. Mutta silti: ei polttareita, kiitos.

Sulhasella oli omansa lauantaina. Minusta oli hauskaa olla mukana juonimassa niitä, minusta tuntui hyvälle että hänen tärkeät ihmisensä näkivät järjestelyissä paljon vaivaa ja että niin moni halusi tulla pitkienkin matkojen ja lastenhoitovuorojen takaa mukaan. Minusta oli huojentavaa, että hän selvisi hengissä siitä kun hänet paiskattiin alas Puurtilan sillalta. Minusta on osittain koomista, osittain surkeaa, että hän ei tällä hetkellä pääse kävelemään syöksyiltyään reisilihaksensa pois pelistä värikuulasodassa. Ja minusta oli edellä mainittujen aktiviteettien aikana kivaa käydä hänen sisarensa kanssa ratsastamassa islanninhevosilla alkusyksyisessä metsässä.

Mutta parasta polttareissa oli se, että kokemus kasvatti perheensisäistä yhteisymmärrystä. Avasi silmät näkemään, että me pelaamme samaan maaliin. Muistutti siitä, miksi tässä ollaan. Sillä minä olen aivan samaa mieltä sulhasen kanssa, joka oli saunan lauteilla vastannut "miksi menet Laurakaisan kanssa naimisiin" -kysymykseen näin:

"Koska minä rakastan sitä kovasti. Ja se on minun paras kaveri."

---------

Tänään soi Pingvinilaulu. Tvit-tvit-tvit, tvit-tvit-tvit, lal-lal-lal-lal-
lal-lal-laa.