Interaktiivisen demokratian varjopuolia

Blogissani oli taannoin mahdollisuus äänestää keväästä asti mielessä olleen pulman puolesta tai sitä vastaan. Kysymys oli siis sukunimestäni ensi lauantain jälkeen.

Blogini lukijat kannattivat selvin numeroin modernia lähestymistapaa: 2000-luvulla nainen pitäköön oman nimensä avioon astuessaan. Pidin erityisesti sen lukijan kommentista, joka kuitenkin muistutti että miehen - nimitäin isän - nimi se säilyttämisen arvoinen oma nimikin yleensä on. Pikkusysterin perhe taitaa olla ainoa tuttavapiirissäni, jossa äiti ja lapset ovat samalla sukunimellä varustettua ja isällä on eri nimi. Mutta pikkusysterin perheellä nyt on muutenkin kadehdittava tapa tehdä elämässä omannäköisiä ratkaisuja niiden kaikkein yleisimpien ja tavanomaisimpien kaavojen sijasta.

2000-lukulainen lähestymistapa on hyvä. 33-vuotiaan identiteetti on jo aika luutunut myös sellaisten epäolennaisten pikku yksityiskohtien osalta, mitä sukunimi edustaa. Oman nimen pitäminen on myös kannanotto kaikkea sitä naisen sortamisen historiaa vastaan, mikä painolastinamme edelleen hartioita lytistää - en kukaan enää avioituessaan siirry miehen omaisuudeksi edes näennäisesti. Ja kuka niitä kaikkia passeja ja ajokortteja ja sähköpostiosoitteita ja käynti- ja pankki- ja plussa- ja bonuskorttejakaan jaksaa ruveta vaihtamaan.

Minulla on tapana elämässä tehdä suuria ja pieniäkin päätöksiä fiilispohjaisesti. Silloin ei vältämättä tule noudattaneeksi hyviä lähestymistapoja, mutta ainakin niiden päätösten kanssa on varsin helppo tulla toimeen usein jopa silloin, kun päätöksenteon hetkestä on jo aikaa vierinyt. Ja siksi blogiraadin, emansipaation ja ennen muuta käytännön järkisyiden vastaisesti vietän nyt viimeistä viikkoani tällä nykyisellä nimellä varustettuna.

Ensi viikolla vaihdan niitä halvatun kortteja ja yritän tottua uuteen nimeeni. Lohduttaudun sillä, että Levoton Tuhkimo -biisistä väännetty lempinimi saapuu pian minunkin ulottuvilleni.

---------

Tänään soi CMX telkkarissa. Onpa hyvvee.