Olen paasannut kai täälläkin siitä, etten koskaan katso televisiota. Olen A.W. Yrjänän kanssa monestakin asiasta samaa mieltä, myös siitä, että televisio mädättää aivot.
Aviopuoliso-hipin myötä Moskovaan aikoinaan Hetskun kanssa ostettu töllötin on kaivettu naftaliinista. Pääosin siitä katsotaan Ylen ajankohtaisohjelmia. Hippi rakastaa niitä niin audio- kuin audiovisuaalisessakin muodossa. Minä rakastan väittelemistä, ja pystyn todistettavasti väittelemään apinan raivolla myös television tai radion ajankohtaisohjelman kanssa.
Siihen en edelleenkään suostu, että televisio vain olisi. Päällä, siis. Joko se on kiinni, tai sitten sitä katsotaan. Nurkassa möykkäävä muiden ihmisten fiktiivinen elämä ei ole sen sorttista taustahälyä, jota omaan elämääni haluan.
Yleisradion ajankohtaisohjelmien lisäksi hippi on tutustuttanut minut myös tämänhetkiseen palavaan rakkauteeni tv-viihteen saralla. En tietenkään katsonut Karjalan kunnailla -sarjaa silloin kun se tuli ensimmäisen kerran telkkarista, mutta satuimme television ääreen kun uusinnat pyörähtivät käyntiin syyskuussa, ja se oli menoa saman tien.
Minusta on ihanaa, että Markku Pölönen on onnistunut taltioimaan tv-sarjaksi sen lapsuuteni pohjois-karjalaisen koskaan loppumattoman kesän. Onhan Karjalan kunnailla vähän makea ja hitusen idealistinen, mutta niin lapsuuden päättymättömät kesät saavat ollakin. Eikä Miikkulan kyläkään ole tyystin huolta vailla, mutta jotenkin ne huolet on kuvattu sellaisen lempeän "kyllä tämäkin tästä vielä parhain päin selviää" -asenteen läpi. Sitä paitsi telkkarisarja, jonka juhannusjaksossa soitetaan meidän häävalssia, ei voi olla huono telkkarisarja.
Ehkei sittenkään Mikkeliin. Ehkä Miikkulaan?
---------
Tänään soi ylipäänsä kaikki Vesa Mäkisen säveltämä haikea haitarimusiikki. Myös se häävalssi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti