Lehtimania

Olen luonteeltani sekä kärsimätön että metelöivän suvun keskellä kasvaneena mestari uppoutumaan kiinnostavaan asiaan.

Suku metelöi siihen malliin, että kerran on nähty luonteeltaan varsin rauhallinen tätini takomassa kengällä kettiön pöytää Nikita Sergeejevitsh -tyyliin ja karjumassa, että OLKAA HILJAA, NYT ON MIUN VUORO PUHUA! Suunvuoro ei ole perheessäni ihmisoikeus, se on ansaittava. Yleensä huutamalla lujempaa kuin muut.

Uppoutumistaipumuksen vuoksi pitkän proosan lukeminen on nykyään tuskaista. En pysty lukemaan sillä kai melko yleisellä ja normaalilla "pari sivua illassa kunnes uni tulee" -tyylillä. Jos alan lukea illalla, luen niin kauan kuin kirjaa kestää. Yleensä silloin on kello neljä aamulla, ja voi heittäytyä henkiseltä jyrkänteeltä kun tajuaa puhelinherätyksen rämähtävän soimaan kolmen tunnin kuluttua.

Tuskaa lisää myös se, että uppoudun itse lukemistoiminnon lisäksi myös tarinaan. Kun ahmaisee kerralla kokonaisen kirjan niin, että oma sielu imeytyy muutamaksi tunniksi riveille ja niiden väleihin, on paluu todellisuuteen vähintäänkin kuluttava. Mikä maa, mikä valuutta -tunnelma potenssiin kymmenen. Viime aikoina tämä on johtanut lukukokemusta seuraavaan suorastaan fyysiseen pahaan oloon, kuten kävi tänä aamuna. Lukaisin aamuni ratoksi Tove Janssonin kirjan Muumilaakson marraskuu. Se on pieni kirja, 173-sivuinen, eikä siinä nokka tuhissut tuntia kauempaa. Silti olen ravistellut koko aamupäivän yltäni merkillistä tunnelmaa ja kuvitellut nurkkiin Ruttuvaareja, tanssivia Mymmeleitä ja puberteettisia Tuhto-nimisiä homssuja.

Brr. Onneksi sairasloma loppuu huomenna, töissä noilla edellä kuvatuilla hahmoilla on sentään ihan tavalliset nimet, kuten "Lauri" tai "Janne" tai "Kirsi".

Näiden edellä kuvattujen proosakärsimysten takia on ihanaa, että maailmassa on niin paljon muunkinsorttista luettavaa. Runot ovat vaarallisia, niihinkin voi uppoutua, ja proosarunot ihan yhtä pahoja kuin proosa. Siksi pidänkin lehdistä: Niiden jutut ovat niin lyhyitä ja yleensä faktaperusteisia, että minun lukunopeudellani tuo pahoinvointia aiheuttava uppoutumiskokemus ei ehdi syntyä. Sitä paitsi "Syö oikein parisuhteessa" -tyyppiset tarinat eivät vajavaisella mielikuvituksella varustettua yksilöä saa kovinkaan hurmoksellisen samaistus- ja uppoutumiskokemuksen valtaan.

Tämä on ollut hyvä viikko sairastaa, sillä maanantaina tuli Olivia, tiistaina Image ja tänään Kodin Kuvalehti. Ne ovat mielestäni Suomen parhaat aikakauslehdet.

Ensin mainittua aion lukea niin kauan kuin on jäljellä edes pieniä rippeitä kulutuskeskeisestä stadilaisvanhapiiasta, jota aviopuoliso pikkuhiljaa aivopesee, luultavasti tahtomattaan mutta silti tehokkaasti, en osta mitään -tyyppiseksi naturelli-elliksi. Oliviassa on tosin myös muita kuin trenditarinoita: Ihastuin Maria Järvenhelmen itsensälöytämishaastatteluun ja bongasin yhden puuttuvan joululahjan uutta musiikkia esittelevältä sivulta.

Imagen löysin yläasteikäisenä kirjaston lehtiosastolta. Muistan saaneeni lehdestä suunnatonta lohtua päivänä, jolloin katsoimme lukiossa Chaplinin Diktaattorin. Katsoin silmät ymmyrkäisinä niitä ikätovereitani, jotka olivat ajoittaneet kukoistamisvaiheensa teinivuosiin, olivat siten koulun cooleimmat tyypit, ja mäkättivät suureen ääneen, että Diktaattori oli tylsintä mitä koskaan kukaan oli heidän silmiensä eteen levittänyt. Olen edelleen sitä mieltä, että se kohtaus, missä Hynkel pomputtelee maapallo-ilmapalloa, on yksi mieliinpainuvimmista kohtauksista maailman elokuvahistoriassa ikinä.

Menin koulun jälkeen lukemaan Imagea kirjastoon ja ymmärsin, että on koittava vielä aika, jolloin coolius ympärilläni määritellään muulla kuin paperiteollisuuspaikkakunnan jääkiekkojunioreitten ja heidän tyttöystäviensä käyttämällä asteikolla. Luulen, että tulisin pelkästään tästä syystä tilaamaan Imagea loppuikäni, mutta pidän siitä muutenkin. Se on fiksu mutta riittävän populaari mainstream-ihmiselle. Outous on rasittavaa, jos itse on aika tavallinen.

Kolmas lehtisuosikki tulee lapsuudesta: äidille on tullut Kodin Kuvalehti niin kauan kuin minä muistan. Olen vasta aikuisena tajunnut, miksi olen pitänyt siitä niin paljon: Lehden naiskuva ei ole ihan niin kaavoihin kangistettu ja perinteinen kuin valtaosassa naistenlehtiä. Tai ehkä se on, mutta väliin mahtuu kuitenkin aina pilkahdus jotain toisenlaista. Ja se toisenlaisuus esitetään lehdessä yleensä suvaitsevaisesti, rehdisti ja vailla pönäkkää kaksinaismoralismia, joka tuntuu levinneen sikanuhan tavoin 2000-luvulla kaikkeen lehdistöön iltapäivälehtiroskan pisaratartuttamana.

Kodin Kuvalehdessä oli joskus silloin, kun olin pieni, morsiuspukuliite. Kermakakkumekkojen jälkeen viimeisellä sivulla esiteltiin morsian, joka oli pukeutunut satiinisiin polvihousuihin, lyhyeen tunikaan ja hauskaan lierihattuun. Muistan katsoneeni kuvaa keittiön pöydän ääressä, osoittaneni sitä ja sanoneeni äidille, että haluan mennä naimisiin polvihousuissa.

En ihan mennyt, mutta en kermakakkumekossakaan.

---------

Tänään soi lehtien lukemisesta kertova Four Catsin Suurten uutisten päivä. Tässä Spotify-käyttäjille linkki: Four Cats – Suurten uutisten päivä - It's A Good News Week -