Mitenkään erikseen lupaa kysymättä talouteeni on muutaman viime vuoden aikana kulkeutunut epälukuinen joukko kummallisia soittimia maamme rajojen ulkopuolelta. Koska unohdin mökkiviikonloppuraportissani kertoa uusimmasta perheenjäsenestä, burkinafasolaisesta sormipianosta, päätin omistaa tämän päivän blogijutun kokonaan näille soittopeleille.
Lähdemme liikkeelle Jaavan saarelta. Siellä on kalisutettu anklung-nimistä bambunruokohärveliä jo ammoisista ajoista asti. Kalisuttelu on kaikunut myös lähisaarille, ja oma anklungini onkin ostettu Balilta. Kapine on siitä hauska, että sillä voi soitella vaikka mitä sellaista, jossa ei ole ylennyksiä tai alennuksia, kuten esimerkiksi Ukko-Nooaa. Tuttuun biisiin tulee yllättäviä lisäominaisuuksia bambunruokotärinän ansiosta. Anklungin hyviä puolia on myös se, että äänen saa kolisuteltua ilmoille vaikkei olisikaan musiikin mestari. Pisteitä myös eksoottisesta ulkonäöstä - anklungiani on luultu eniten kalanpyydykseksi!
Jaavalta teemme siirtymän olympialaisten jälkeenkin ajankohtaiseen Kiinaan. Sieltä tarttui mukaan erään krääsätavaratalon rappusilta hsiin eli kiinalainen okariina, myös lempinimellä "halpa känni" tunnettu instrumentti. Soitin on keramiikkaa, siihen on kaiverrettu kaunis kukkakuvio ja sen pitely kädessä tuntuu pyöreältä, painavalta ja mukavalta. Myyjämummo sai pekingiläisillä rappusilla taiottua siitä todella kauniita ikiaikaisen kuuloisia kiinalaissävelmiä. Mummo oli selvästi harjoitellut: hsiin-puhaltajalla täytyy olla keuhkot, joilla puhkuisi helposti täyteen kahden hengen ilmapatjan tai äitin keltaisen jättiankan. Normaalikeuhkoiset voivat nauttia soittamisesta noin puolentoista minuutin ajan, sen jälkeen olo on kuin pari maljaa liikaa nostelleella. Maailma pyörii ja yrjöttää.
Samalta reissulta hankin myös mongolialaisen hevosenpääviulun. Tunnustetaan, se on matkamuistohevosenpääviulu, mutta kun siinä vaiheessa piti vielä junailla Ulanbatorista Pekingiin ja sieltä takaisin Suomeen, ja rinkka ratkeili jo valmiiksi, ei aito ja alkuperäinen jättimalli tullut kyseeseen. Olisin ostanut pienen, oikean hevosenpääviulun pienestä, oikeiden hevosenpääviulujen kaupasta, mutta kaikki rinkkaolosuhteisiin sopivat koot olivat lopussa. Jouduin siis tyytymään turistimalliin, mutta valitsin kostoksi mielestäni kauneimman. Hevoselta katkesi kotiinkuljetuksessa korva. Liimasin sen takaisin. Anni Ammattilapsi osti oman viulunsa satunnaiselta mongolialaispapalta, jonka onnelliset kasvot ovat iäksi painuneet mieliimme. Ehkä siksi, että hänen reittinsä ristesi omaamme lukuisia kertoja Ulanbatorin kaduilla. Mieliin on ikuisiksi ajoiksi painunut myös junassa Gobin autiomaassa kahdelle hevosenpääviululle ja neljälle naisäänelle sovitettu "Oli hepokatti maantiellä poikittain". Onneksi kyseinen musiikillinen huippukokemus on myös videoitu. Jala jalla jala jala vei.
Sen burkinafasolaisen sormipianon sain tuliaisiksi Pahikselta, joka oli puolestaan ostanut sen Tukholmasta. Se on ympäristöystävällisesti valmistettu vanhasta sardiinipurkista. Minä en osaa soittaa sitä yhtä hyvin kuin Pahis, mutta käsittääksemme sillä on tarkoitus soitella komppia ja hetkutella ruumista soiton lomassa. Tai niin me ainakin teimme.
Niin, ja sitten on vielä tämä. Se on ostettu lapsilisärahoilla 90-luvun alussa ja on digidigi siksi, että sen ensimmäinen sijoituspaikka oli samassa tilassa television kanssa. Kuulokkeet takasivat länsirintamalta ei mitään uutta -tyyppisen välirauhan pianon ja television välisessä sodassa. Pääinstrumenttini ei ehkä eksotiikassa pärjää muille, mutta sitä on silti kiittäminen monesta. Aina kun oikein vituttaa, soitan sillä Internationalea niin että rappaus katosta karisee.
Kuten tänään, kun langaton pirunsikiönettini on taas palannut langalliseen aikaan toimiakseen edes jotenkin. Welho, pitääxunaina?
---------
Tänään soi väsymyksen ja vesisateen takia väliin jäänyt Olavi Uusivirta ja On niin helppoo olla onnellinen. Sormipianollakin on helppo säestää iltaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti