Ajelin äsken kolmisensataa kilometriä maantietä. Kuuntelin Blind Melonia, ohitin aika monta autoa, söin puolukoita pienestä ämpäristä, katselin epätodellisen vaaleanpunaista iltataivasta. Mietin asioita. En tullut lopputuloksiin.
Sen verran vetelimme G-tyttären äidin kanssa kuitenkin johtopäätöksiä, että elämä on kerrassaan ihmeellinen juttu. Ja asioihin tulee aika hyvin perspektiiviä kun muistaa, että sadan vuoden päästä tämän hetken murheitamme ei muista enää kukaan. Ei ilojakaan, sitä paitsi.
Parempi siis keskittyä tähän hetkeen, tehdä tänään jotain hyvää, saada joku nauramaan, jakaa ajatus, tuokio, teepussi, Moilasen pakastepiirakka. Upottaa käsi viljakuormaan, syödä puolukoita mättäältä. Katsella kuinka kaksivuotias kahlaa määrätietoisesti kumppareissaan rantaveteen, lennättää rasavilliä rimpsuhelmaa ympäri olohuonetta. Tuntea, kuinka pieni veljenpoika painaa poskensa omaa poskea vasten.
Ajatua jotenkin mystisesti taas kerran Munkkiniemeen vaikka piti päätyä Etelä-Haagaan. Huutaa ääneen. Todeta sitten, vihdoin kotiin päästyään ja rauhoituttuaan, että Mikkelin oraakkeli on taas kerran oikeassa.
Eksyminen on paras tapa oppia reitit.
---------
Tänään soi Blind Melonin Life Ain't So Shitty. Eipä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti