Kävin tänään töiden jälkeen entisillä kotikulmilla. Tuntui jotenkin hassulta kulkea Korkeavuorenkatua alas viiden aikaan, niin kuin olisi töistä tulossa ja kotiin menossa. En voi väittää, etteikö ytimessä asuminen olisi edelleen varteenotettava vaihtoehto, ja kauniilta ja kotoisilta Eiran jugendlinnat vuodenkin tauon jälkeen näyttivät.
Mutta pieni, äänekäs tunne jossain selkänikamien välissä kertoi korutonta kieltään siitä, että eteläisen Helsingin maisemat eivät nyt kuulu juuri tähän elämään. Nimeni oli kadonnut tornikamarin ovisummerista ja kadulla entisen ikkunani alla oli parkissa kolme vaaleansinistä Audi A3:a. Selviä merkkejä: täältä on minun nyt parempi pysyä poissa.
Syy retkeilyyni ei ollut kuitenkaan muistojen virittely, ei myöskään Korkeavuorenkadun paristojenkierrätyspönttö johon tiputin työhuoneesta löytämäni käytetyn patteriarsenaalin. Minulla oli Missio.
Olin siis vapaaehtoistyöntekijöiden houkuttelutilaisuudessa, jossa idea onnistuttiin myymään ainakin yhdelle asiaa vakavasti harkitsevalle melko suvereeniin tyyliin. Jos tavoitteena on saada tässä kaupungissa aikaan "pahojen ihmisten hyvyyden liike", on siinä jotain jonka minä ainakin allekirjoitan. Sitäpaitsi kaipaan itsekkäästi ja ihan tosissani sitä, että elämässäni olisi myös minua paljon vanhempien sukupolvien edustajia.
Olen elänyt siitä onnellisen lapsuuden, että mummolaan meno ei ole koskaan ollut minulle pakkopullaa vaan jokapäiväinen arkirutiini koulun jälkeen, vielä 18-vuotiaanakin. Sellaisesta rutiinista muodostuu melkomoinen rikkaus, ainakin jos jokapäiväisvanhukset sattuvat olemaan niin mainioita persoonia kuin omat isovanhempani. Heistä on aika jättänyt enkä heitä sinänsä osaa surra, he kun molemmat olivat lähtiessään jo laukkunsa pakanneet. Ikävöin heitä silti, tottakai. Ja ikävöin mummoseurustelua ylipäänsä.
En ole ihan varma, onko minusta pelastamaan masentuneet helsinkiläisvanhukset synkältä elämän ehtoopuolelta tai tuomaan jatkuvaa päivänpaistetta kenenkään harmaahapsen elämään. Sellaista ei taideta nykyajan itsekkäiltä vapaaehtoistyöntekijöiltä edes odottaa. Mutta voisin vaikka säestää pianolla virsiä tai Abbaa tai molempia kerran-pari kuukaudessa seniorikuoron kokoontumisissa. Tai käydä silloin tällöin kuuntelemassa tarinoita jonkun ihmisen ohi vilahtaneesta elämästä ja tehdä pari tarkentavaa kysymystä.
Siinä olisi kai ihan riittämiin. Jollekin mummoyksilölle, ja itselleni myös.
----------
Tänään soi Bad Religionin Man With a Mission. Biisi sarjassamme "älä jätä levyjä erossa entiselle miehelle." Ou jee.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti