Soitin pienenä viulua. Sitten mukava opettajani muutti muualle ja sain uuden, vähemmän mukavan opettajan. Viulu alkoi maistua kirjaimellisesti puulta ja vaihdoin sen lennossa pianoon. Vanhemmat olivat iloisia, pianosta ei nimittäin saa pontevallakaan yrityksellä niin karmeita ääniä kuin viulusta taitamattomissa käsissä.
Tämä kesken leikin luovuttaminen on kostautunut myöhemmällä iällä. Aina kun joku jossain soittaa viulua, tai vaikka vain vilauttaa viulua ovenraosta, saan typeriä ja mihinkäänjohtamattomia katumuskohtauksia. Niitä ryydittää ajatus siitä, että jos olisin jatkanut, osaisin varmasti soittaa viulua ihan mahtavasti. Ja jos ja jos. Ja hedelmät oppii puhumaan.
Sattuipa sitten niin, että ystävälleni Pajulinnulle on osunut veljeksi viulisti. Veli tarjoaa viraabelihommina myös kirjakuriirin palveluksia, mutta käsi sydämelle: niitä emme voi suositella vaikka kuinka yrittäisimme. Viulunsoiton opettajaksi suosittelemme häntä kuitenkin lämmöllä ja täysin varauksetta. Kuka sitä nyt viulistia kirjakuriirina väärinkäyttäisikään.
Löpinät pois ja asiaan. Olin siis tänään ensimmäistä kertaa noin 23 vuoden tauon jälkeen viulutunnilla. Matkustin sinne synkeissä tunnelmissa, olin väsynyt, ryytynyt ja nälkäinen ja aika lailla ehdottomasti sitä mieltä, että minulle vitsinä heitetyn viulutunti-idean toteuttaminen käytännössä on hölmöä ajanhukkaa sekä omasta että opettajan näkövinkkelistä. Taisin livauttaa jotain tämänsuuntaista opettajallekin kun astuin sisään. Opettaja kommentoi murinaani pedagogisesti jotenkin niin että älä höpäjä.
Ja oli oikeassa.
Pari kesää sitten opettelin pikkuisen purjehtimaan. Viulutunti sai aikaan suunnilleen samanlaisen euforisen arjestairtautumiskokemuksen. Viuluun piti keskittyä täysin ja kokonaan. Maalliset murheet unohtuivat. Viulun soittaminen oli sitäpaitsi ihan hirmuisen kivaa, varsinkin kun pedagogi osasi hommansa. Vetelin viulusta yhtä tai kahta pitkää ääntä ja opettaja alkoi soitella itse siihen päälle kaikkea niin, että kuulosti lopulta aivan siltä kuin olisi itsekin soittanut opettajan mukana jotain oikeaa biisiä. Posket punottivat innostuksesta, naama levisi väkisin hymyyn. Ihan mahtavaa!
Luulen, että kun tekee aikuisena jotain sellaista, joka poikkeaa täysin siitä, mihin normaalisti käyttää aikaansa ja tarmoaan, seuraa siitä edellä kuvatun kaltainen hauskaa ynnä haastavaa -huippukokemus. Tuntuu siltä kuin aivoja alkaisi kutittamaan, kun niiden käyttämättä olevat osat aktivoituvat. Jos en mistään muusta ole iloinen, niin kyvystäni sanoa kyllä elämän eteen viskomille mahdollisuuksille näihin aivotoiminnan aktivointiharjoituksiin.
Kun tunti läheni loppuaan, olin jo valmiiksi vähän allapäin ajatellessani, että seuraavaksi täytyy vain ajatella viulunsoittoa mahdolliseen seuraavaan soittotuntiin asti. Opettaja kuitenkin avokätisesti lykkäsi mukaani yhden omista viuluistaan, joten naapureiden iloksi voin ilmoittaa, että se tänään jo aika monta kertaa kuultu on Ameriikan ralli -nimisen kappaleen A-osa. Soitimme siis lopuksi ihan oikeaa biisiä, minäkin. Ja seuraava soittotuntikin sovittiin heti ensi viikolle.
Tulin kotiin, edelleen nälkäisenä mutta en yhtään väsyneenä, kaivoin viulun heti esiin ja soitin melodian uudelleen etten vain unohtaisi sitä. Olisin kuitenkin voinut huoletta syöksyä jääkaapille, koska täyden palvelun viulunsoitonopettaja oli lähettänyt minulle melodian myös sähköpostilla siltä varalta, että satun epähuomiossa unohtamaan sen. Tätä minä kutsun asiakaslätöiseksi ajatteluksi.
Kai tänään tapahtui jotain muutakin, mutta en nyt juuri muista mitä.
---------
Tänään ei soi enää mikään, kun kymmenen jälkeen illalla ei liene sopivaa kiusata naapureita viulutreeneillä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti