Iso ja pieni tragedia

Eilinen päivä hiljensi.

Vielä aamulla olin iloinen ja itsestäni ylpeä, koska olin suoriutunut autolla omatoimisesti Pitäjänmäkeen (mikä ei ollut saavutus) ja pois sieltä (mikä oli saavutus). Töihin ja tiedonlähteiden äärelle pääsyn jälkeen pilvi peitti auringon.

Minun mieleeni eilinen ei jää ensisijaisesti Kauhajoen takia. Olen aikaisemminkin huomannut, että sieluni ei siedä kun tietyn määrän murhetta kerrallaan, ylimenevä suru menee kirkkaasti niin yli käsityskyvyn ettei edes onnistu koskettamaan mitään aivojen aistivia osuuksia. Kun radiossa oli ensimmäinen ylimääräinen uutislähetys, olin jo valmiiksi niin surullinen ja järkyttynyt, ettei uusi suru ja järkytys enää päässyt läpi.

Minun mieleeni eilinen jää paljon pienemmän muttei silti yhtään vähäisemmän tragedian takia. Siitäkin olisi varmasti revitty lööppejä, ellei olisi tullut tätä itsestäänselvää ykkösuutista, joka sai Hesarinkin pistämään etusivun uusiksi. Se pienempi uutinen, jos tragediat koskaan sellaisia ovat, tuli minua monestakin syystä lähemmäs. Kosketti syvemmältä. Riipaisi enemmän.

Murheet kasautuvat. Seisoin tänään muun yleisön joukossa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, jonka alussa vietettiin hiljainen hetki Kauhajoen uhrien muistoksi. Minun hiljainen hetkeni oli omistettu heille, mutta myös yhdelle pienelle pojalle. Elämän mielelle ja mielettömyydelle.

Sellaiselle surulle, joka saa ilonkin tuntumaan ankaralta.

---------

Tänään soi Edward Elgarin Sellokonsertto e-molli op. 85. "Musiikki on sävyltään tummaa ja melankolista, vain pienet valonpilkahdukset pääsevät esiin pilvien välistä", kirjottaa Osmo Tapio Räihälä konsertin ohjelmalehtisessä.