Olipa lomapäivä, osa 2

Heräsin aamulla

viideltä siihen, kun petikaveri ilmoitti nähneensä kamalaa painajaisunta.

Havahduttavaa aamussa

oli tietoisuus siitä, että aamut sellaisina kuin ne ovat viime viikkoina olleet, ovat hetken aikaa saavuttamattomissa.

Tässä päivässä pysähdytti

se, että Suomi on helkkarin iso ja autio maa.

Lounasaikaan puhuin

Paltamon Karjalanvaaralla englanniksi Kööpenhaminaan muuttamisesta. Kaenuulaista kosmopolitismia.

Opin elämältä

sen, että tärkeää ei aina ole perillepääsy, myös matkantekoon kannattaa satsata.

Tänään ei jäänyt harmittamaan

ainakaan se, että matkatoveri tykkää autolla ajamisesta. Kilometrien tasajako oli pahasti Nasuun päin kallellaan.

Unelmoin

pohjoisessa odottavasta hiihtoeuforiasta.

Pohdiskelin

Kemijärven illassa sitä, miten rauhallinen voikaan olla pieni vauva, jos hän on rauhallinen luonteeltaan. Ja miten erilaisia luonteita meillä jo pienestä vauvasta alkaen on.

Päivän kohokohta

oli varmaankin pikkusysterin täydellinen puhelinsoittoajoitus, joka mahdollisti edellä mainitun lounaskeskustelun.

Nukkumaan menin

kaikkeni antaneena, 644 kilometriä myöhemmin.

Ajatukseni ennen unta

ei jälleen kerran tallentunut kovalevylle.

Päivän biisi

oli Maija Vilkkumaan Hei Tie. Kaupunkeihin, kyliin ja sille välille.