Olipa lomapäivä, osa 1

Heräsin aamulla

kotona Kasarmikadulla, viskelin viimeiset tavarat matka-askiin ja kipitin töihin. Ennen kipitystä keitin kahvit. Vaikka ei se kahvi siellä pannussa paljoa piristä, mikä tuli todettua kolmisen tuntia myöhemmin.

Havahduttavaa aamussa

oli se, että melko hiihtolomapainotteisesti pukeutuneena muistin työpaikalle saavuttuani, että minulla oli treffit toimitusjohtajan kanssa. Vaelluskengät, jätkäfarkut ja radiopaita osoittautuivat varsin kelvolliseksi vaatetukseksi, toimitusjohtaja oli projektisuunnitelmalleni suosiollinen.

Tässä päivässä pysähdytti

"kyllä minä tiedän paremmin kuin sinä itse miltä sinusta tuntuu" -asenne, joka huokui saamastani sähköpostiviestistä. Mietin hetken, miten asiat olisivat jos ne eivät olisi niin kuin nyt, ja olin hyvin, hyvin iloinen, tyytyväinen ja kiitollinen asioiden nykytilasta.

Lounasaikaan puhuin

Saariselän latuverkostosta.

Opin elämältä

sen, että pienen pieni tunnetilan muutos voi saada aikaan suuren suuria asioita.

Tänään ei jäänyt harmittamaan

se, että en yleensä jännitä juuri mitään uusia tilanteita. Olisi mennyt hyvä jännitys taas kerran ihan hukkaan.

Unelmoin

hetken Mikkelissä sellaisesta keittiöstä kuin Nasulla. Sitten olin taas tyytyväinen omaani. Koska siellä häärää mestarikokki.

Pohdiskelin

sitä, miten kova ikävä viikossa ehtii tulla. Ja miksi Olvi on päättänyt valmistaa Kulta Lonkero -nimistä hirvitystä.

Päivän kohokohta

koettiin Bulevardilla kun loma oli alkanut ja Corolla suuntasi kohti pohjoista.

Nukkumaan menin

vähän huonon omantunnon vallassa. Vein koiralta petipaikan. Sori, Juulia.

Ajatukseni ennen unta

oli varmasti säkenöivä ja kuolematon, mutta en muista sitä enää koska nukahdin sekunnissa.

Päivän biisi

oli Ismo Alangon Kamaan ja Tavaraan. Koska lomalukemiseksi nappasin mukaan viimeisen ostamani esineen, John Naishin Riittää jo! -kirjan.