Olen maininnut täälläkin siitä, miksi haluan isona ryhtyä: Lara Croft meets Anna Politkovskaja -tyyppiseksi naispuoliseksi actiontoimittajaksi, joka ruskettuneet, sopivan luisevasti lihaksikkaat käsivarret coolisti nuhjautuneen teepaidan hihoista vilkkuen raportoi vaalea tukka mukahuolimattoman tuulentuivertamana vakavalla naamalla reaaliaikaisista tapahtumista maailman sotatantereilla. Joka ei pelkää mitään (paitsi vähän talviautoilua) ja on muutenkin yhtä salamyhkäinen ja kohtalokkaan angstikas kuin sankarit Andreï Makinen romaaneissa.
Ammatinvalinnan kiistaton etu olisi ainakin se, että minkäänlainen lama ei uhkaisi työllisyystilannetta. Todisteena tälle olkoon ihmiskuntamme historia.
Kuulin tässä iltana muutamana jutun, joka menee kirkkaasti viime aikoina kuulemieni hyvien juttujen sarjan kärkeen. Sen kirvoitti Lara Croft meets Anna Politkovskaja -sotatannerreportterikuvaukseni ja se kuului topeliaanisella moodilla jotakuinkin näin:
"Luonnehdintanne kirkasti minulle, miksi tuo kuulu arkeologi on niin mieltynyt akrobatiaan ja köysillä kiipeilyyn sen sijaan että käyttäisi hissiä."
Osu. Ja uppos.
---------
Tänään soi Absoluuttisen Nollapisteen Kotiinpaluu, jotenkin. Olen tänään käynyt tutustumassa uuteen kotiini joka oli ihana, kävellyt sen jälkeen seuraavassa korttelissa sijaitsevaan Café Succèsiin ja istunut siellä muutaman tunnin lukemassa Paul Austerin mainiota Sattumuksia Brooklynissa -romaania mukillinen vihreää teetä jäähtymässä nenäni edessä. Olin koko ajan purskahtaa itkuun, onnesta. Minä kuulun kantakaupunkiin. En halua sieltä enää koskaan pois.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti