sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Ihminen kohtaa Finanssipolitiikan

Blogini nimen voi täten muuttaa. Seuraatte Asunnonostajan elämää, johon ei muuta mahdu.

Perjantaina kävimme katsomassa Anni Ammattilapsen kanssa asuntoa, jollaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Olen kyllä tietoinen siitä, että elämänhallinnan syrjästä irti päästäminen voi johtaa aika surullisiin lopputuloksiin niin hengen kuin materiankin saralla. Mutta käsi sydämelle: niin kauheaa, likaista, ankeaa, siivoamatonta, synkkää huushollia sattuu harvoin kohdalle, että takavuosien Se7en-elokuvan kulissit alkavat muistuttaa päivänpaisteista idylliä.

Haisevassa, tunkkaisessa, totaalisen rappiotilan vallalla olevassa asunnossa oli lisäksi ankea pohjaratkaisu ja omituisesti sijoitettu ikkuna, joten viivasin Munkkisaaren yli listalta.

Lauantaiaamuna heräsin neljältä enkä saanut enää unta. Laskeskelin yhteen rahavarojani, tulojani ja menojani, livenä ja netissä näkemiäni keskusta-asuntojen hintoja ja mielenterveydellistä kykyäni hallita Jättisuurta Asuntolainaa. Yhteenlaskujen tulos oli karu: minulla ei ole millään ilveellä varaa muuttaa Helsingin keskustaan, ei edes koirankoppiin.

Havainto oli kiistatta masentava.

Äidin ilmansuunnasta saapui aamupäivällä ankeutta helpottava rahoitusjärjestelyehdotus, jonka otin ilomielin vastaan. Jotain hyötyä siitäkin, että toinen vanhempi on siirtynyt tuonilmaisiin. Ja päälle hieman katkeraa naurua.

Poistin Oikotien ja Etuoven hakuehdoista pienet postinumerot ja kirjoitin tilalle Kallio, Alppila ja Alppiharju. Lopputulos oli sekä asuntojen kunnon, ulkonäön että neliöiden puolesta huomattavasti pieninumeroista postinumerohakua ilahduttavampi. Kalliossa on söpöjä, vanhoja taloja ja niissä kivoja, kunnostettuja asuntoja joissa ei ole leikkaussalikeittiöitä eikä tummanpuhuvia lattioita. Työmatkaa kertyy kävellen noin 45 minuuttia, joka menee vartilla pitkäksi alkuperäisestä toiveesta, mutta on toki yleiskunnon kannalta hyvä ratkaisu. Ja raitiovaunut ovat ystäviäni.

Olin jo melkein päättänyt ostaa asunnon tältä istumalta Kalliosta, kun finanssineuvojani soitti. Tuijottelin tuokion läppärin näytölle rävähtänyttä käppyrää, joka kertoi montakin asiaa. Ensinnäkin alaspäin ollaan menossa. Jyrkästi. Toiseksi kukaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kolmanneksi, ja tämä on pahin: jos ostan nyt asunnon 120 000 eurolla ja 90-luvun alun laman kaltainen taantuma toistuu, saisin saman asunnon vuoden päästä noin 70 000 eurolla. Mutta toistuuko se? Ei kukaan tiedä.

Finanssineuvoja pahoitteli asunnonostajan pään päälle keräämiään synkkiä epätietoisuuden pilviä ja jätti neuvottavan klikkailemaan tuskissaan kalliolaisten pikkuyksiöiden kuvia. Haluatteko tietää syyn, miksi en ole ostanut asuntoa aikaisemmin? Koska en pysty tähän! Liian isoja ja monimutkaisia asioita, jotka kuuluvat vielä kaiken kukkuraksi kategoriaan raha-asiat, joihin paneutumista olen yrittänyt vältellä kuin ruttoa.

Olen edelleen sitä mieltä, että vuokra-asuminen on huoletonta, ihanaa ja mielenrauhaa edistävää toimintaa. Kiinteistönvälittäjäni Mikkelistä on savolaista kieroutta osoittaen kuitenkin lähettänyt minulle aikajärjestyksessä olevan listan sunnuntaisista asuntonäytöistä Kallion suunnalla. Jos tulette tänään Hesarille, voitte omakohtaisesti aistia, miltä näyttää henkilöitynyt epätoivo.

---------

Tänään soi Apulannan Paha, paha asia. En minä en minä en tätä halua!

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Keväämmällä haaskoille, sanoo ihan oikee finanssi-ihminen! Siis en tarkota itteeni;)