No man is an island

"Human beings do not thrive when isolated from others." Näin sanoi muuan John Donne joskus 1500- ja 1600-lukujen taitteessa.

Minä ajattelin kuitenkin tänään kirjoittaa saarista.

Lainaan ensin itseäni huhtikuulta 2007:

Kävelin taas tänään saarta ympäri ja kuuntelin hienoa sinfoniaa. Jää soi sulaessaan. Isot jäälautat pomputtivat bassojaan rantakivikkoa vasten, aivan rannassa murskaantunut jäämassa kujersi ja vihelsi, kristalliakin kirkkaampi ohut riite helisi kuin ksylofoni särkyessään aamuauringon lämmössä. Tuuli puhalsi aaltojen tahtiin nousevan ja laskevan rytmin ja varjoisissa poukamissa kuului vain hiljainen ritinä ja kohina, kun aurinko haurastutti vielä voitolla olevaa paksua, yhtenäistä jääkerrosta. Satunnaiset ohikulkijat laavulla vetivät huppuja tiukemmin kiinni ja päivittelivät luihin ja ytimiin yltävää, selältä puhkuvaa tuulta, minä käänsin pipon reunoja pois korvilta että kuulisin paremmin kaikki jään äänet.

Ja muutaman kymmenen metrin päässä jään reunasta, avovedessä, kulki punakylkinen rahtilaiva matkalla jonnekin kauas.

Saari on minulle tärkeä paikka. Se sijaitsee harmittavasti noin 250 kilometrin päässä vakituisilta asuinsijoiltani, joten ihan jokaisen arkipäivän huvitukseksi siitä ei ole. Tänä aamuna optimaalista lenkkimaastoa valitessani tajusin Helsingin ulkoilureittikartan suosiollisella avustuksella, että asun nykyään kävelymatkan päässä Seurasaaresta. Seurasaari oli Pietarinkadun aikoina melko säännöllinen viikonloppukäveleskelyn kohde mutta viime vuosina se on aivan turhaan painunut unholaan omien Helsinki-paikkojen listalta.

Heureka, siis. Seurasaarikin on saari. Omassa saaressani ei tosin vilise kymmeniätuhansia ihmisiä ja luonnonläheisyys tarkoittaa siellä jotain muuta kuin "pähkinä tänne ja sassiin tai puren sua nilkkaan" -asenteella varustettuja gangsterioravia. Oma saareni ei myöskään ole ulkoilmamuseo ja polutkin ovat siellä hyvin paljon Seurasaarta kapeammat. Mutta silti: kiistaton saari jolla on kaikki saaren olennaisimmat tunnusmerkit ja vielä huomattava sijaintietu omaan saareeni verrattuna.

Palasin juuri kotiin tyytyväisenä kahden tunnin reippaan lenkin jälkeen. Gangsterioravat olivat yhtä ohi kulkevaa lapsiparkaa ahdistelevaa yksilöä lukuunottamatta vielä nukkumassa, samoin kymmenettuhannet ihmiset. Seurasaaressa ei valitettavasti voi harrastaa lempilajiani, rantakiviä pitkin juoksemista ja itsensä altistamista vakaville nilkkavammoille, mutta mutkikkaita ja kallioisia rantapolkuja siellä kuitenkin on. Ja tärkein saaren elementti: selältä puhaltava tuuli, joka humisuttaa puunlatvoja ja saa haukkomaan henkeä syöksyessään sieraimista sisään. Jota vastaan voi kääntää kasvonsa ja tuntea olevansa osa maisemaa. Jolle voi kääntää selän ja todeta, että ähä, tässä kumminkin seison enkä kaadu vaikka mitä yrittäisit.

Hyvä löytö. Aion ottaa siitä kaiken ilon irti.

Nyt siirrymme päivän proosallisempaan osuuteen. Makaronilaatikkoa ja vakuutuslainsäädännön opiskelua. Eikö kukaan lähtisi luistelemaan?

---------

Tänään soi CMX:n Kivinen kirja. Joulupukki toi Kaikki hedelmät -kokoelman, jota ikuisuusfani ei voi olla omistamatta, mutta taitaa kuitenkin kuunnella jatkossakin mieluummin albumikokonaisuuksia kaikkine äkkiväärine epähitteineen.