Ihminen etsii kotia

Mutta koti ei selvästikään etsi ihmistä, koska ei ole tullut ovelle kolkuttelemaan.

Olen siis jälleen kerran aloittanut asennemuutoksen omistusasumista kohtaan. Kuulin uutisia, jotka saivat minut sisäistämään erään ikävän tosiasian: Tämä nykyinen kotikoloni ei ole ikuisesti minun, vaan Anni Ammattilapsi saattaa tarvita sitä joskus itselleen takaisin. (Kolmea vesivahinkoa viidessä kuukaudessa ei tule ikävä, muuta kyllä.)

Toistaiseksi olen käynyt katsomassa yhtä asuntoa. Se oli kiva. Kun meni ovesta ulos, näkyivät Johanneksen kirkon tornit. Tämä on fiksaatio: Johanneksen kirkon tornien pitää näkyä, silloin kaikki on hyvin. Luulen, että aika moni muu olisi kommentoinut asuntoa termillä "hirveä läävä". Minä en, koska minulla on Erikoinen Maku. Se tarkoittaa sitä, että keskustan jugend-taloihin kalliilla rahalla remontoidut, modernit sisustukset tummine parkettilattioineen ja leikkaussalikeittiöineen näyttävät minusta ihan kamalilta, persoonattomilta ja epäviihtyisiltä. Jos pitää valita, otan mieluummin läävän ja opettelen ehkä joku kaunis päivä remontoimaan. Mieluiten haluaisin sellaisen kodin, jossa olisi "alkuperäinen keittiö".

Tai siis ottaisin läävän ja opettelisin remontoimaan, jos en ahdistuisi sitä ennen kuoliaaksi. En halua asua missään muualla kuin Helsingin keskustassa, tämä syrjähyppy Haagaan on sen osoittanut. Jokapaikkaan pitää päästä kävelemällä, ja jokainen paikkani sijaitsee keskustassa tai sen liepeillä. Voin jopa tarpeen tullen tinkiä Johanneksen kirkon torneista mutta en sijainnista keskusta-alueella. Ymmärrän, että tämä vaatimus rajaa tulevan kodin neliöt melko lailla minimiin. Se ei ole edes uhraus: osoite on asunnossa oleellisin asia ja yksi ihminen ei tarvitse loppujen lopuksi kauheasti tilaa. Jos tarvitsee, hänellä on liikaa tavaraa. En tavoittele kuuta taivaalta tai 60 neliötä ynnä toimivaa kakluunia jugend-talossa, tavoittelen toimivaa keittiötä, vessaa jossa on suihku (tämä ei tarkoita keittiötä jossa on suihku) ja jonkinlaista mahdollisuutta rakentaa tavaroille kaappi tai pari, jos niitä ei ennestään ole.

Näihin valtaviin haaveisiin yhdistetään keskivertoa paremmat vuositulot, ja mitä saadaan lopputulokseksi? Ei varaa edes koirankoppiin, ainakaan ilman järkyttävää lainaa ja noin 30 000 euron korkokuluja pankille. Niitä voi toki pienentää suurentamalla kuukausierää ja siten kurjistamalla elämänsä pelkäksi asuntolainanmaksamiseksi, mitä en halua. Haluan elää, nauttia siitä, ja ostaa myös uusia kenkiä.

Jatkan tätä asuntoangstia vielä useassa blogitekstissä, sen takaan. Jos otan tarpeeksi pieniä askelia, pääsen ehkä vielä joskus maaliin. Tähän mennessä olen paitsi käynyt katsomassa asuntoa, myös aloittanut totuttelun asuntovelallisen ankeaan elämään. Ostin kaupasta kaksi kiloa punajuuria 69 sentillä.

Lisäksi olen romahtanut useita kertoja henkisesti kaikkien ystävieni, tuttavieni ja sukulaisteni niskaan ahdistustani ilmoille ulisten. Voi olla, että projektin päättyessä minulla ei ole enää ystäviä eikä tuttavia ja sukulaiset, ne muutenkin kovin harvalukuiset, ovat kaikonneet taivaan tuuliin.

Jäämme jännityksellä odottamaan tulevia aikoja.

---------

Tänään soi Ismo Alanko Säätiön Tyhmää. Siinä on osapuilleen kaikki, mitä tällä hetkellä ajattelen finanssipolitiikasta.