Kadotetut

Olen viime vuoden viimeisen kvartaalin aikana kadottanut enemmän asioita kuin koko elämäni varrella yhteensä. Olen päivästä riippuen ärtynyt tai ahdistunut etsiessäni yleensä 30,5 neliön asunnostani jotain tuiki tärkeää arjen pikku kapinetta, joka ihan varmasti vielä 15 minuuttia sitten sijaitsi jossain näkösällä.

Muistan itse asiassa kadottaneeni iäksi aikaisemmin vain yhden merkittävän esineen, pienestä tbilisiläisestä taidekaupasta ostamani älyttömän hienon emalisormuksen jossa oli mielikuvituksellinen kolmio yhdistettynä metallihäkkyrään jonka päässä oli pampula. Tiedän, että tämä kuulostaa lähinnä wtf-osastolta, mutta se oli oikeasti kaunis ja omannäköinen uniikkikoru. Tragikoomista on se, että sormus myös katosi Tbilisiin, tosin ostohetkestä oli silloin kulunut jo vuosi tai pari.

Vieläkin harmittaa.

Viime syksy jää historiaan varsinkin siksi, että kadotin kolme kertaa lompakon taksin takapenkille. En ole koskaan aikaisemmin kadottanut lompakkoani mihinkään, jos ei oteta lukuun sitä kertaa kun minut ryöstettiin. Silloinkin lompakko löytyi, tosin rahoja ja suomalaista opiskelijakorttia köyhempänä.

Lompakon lisäksi oli hukassa vähän kaikki muukin. Puhelimen laturi, silmälasit, punainen muistikirja jossa on kannessa jäniksen kuva ja teksti "I like it sloppy and weird", muistikirja jossa on kannessa mustavalkoinen valokuva ja Jane Austen -lainaus "If adventures will not befall a young lady in her own village, she must seek them abroad". Alushame on ollut hukassa elokuusta asti, lokakuussa se löytyi mutta laitoin sen niin hyvään talteen että sitä voidaan pitää iäksi menetettynä koska en ole nähnyt siitä vilaustakaan sen jälkeen. Iäksi on siis menetetty myös mahdollisuus pukeutua hameisiin.

Joulun alla sattui tragedia, joka melkein ylitti sietokykyni: hukkasin samana päivänä melkein uuden mp3-soittimen ja äidin vanhan luokkasormuksen, joka on kulkenut mukana peukalossani vuodesta 1999. Molemmat olivat kirpaisevia kadotuksia, mp3-soitin on jokapäiväinen kaveri ja ilman sormusta olo tuntuu alastomalta. Onneksi molemmat löytyivät, ämppäri olkalaukun sivutaskusta jonka olin mielestäni ratsannut kadonneen olennaisesineen olinpaikkaa selvittäessäni noin 17 kertaa ja sormus lattialla levällään leuhottaneen matkalaukun vuorin taitoksesta. Olin hetken onnellinen. Eihän se kauaa kestänyt.

Toistaiseksi toinen iäksi kadottamani esine on työpaikalta saamani uusi, hieno ja erittäin pienikokoinen muistitikku. Olin siitä ensin kovin iloinen, koska se oli niin uskomattoman pieni ja olevinaan kätevä: tuon linkin kuvassa tikku on osapuilleen luonnollisessa koossaan. Tikku oli ollut hallussani päivän, kun olin jo ehtinyt kadottaa sen viidesti. Kymmenennen päivän kohdalla se hukkui lopullisesti. Luulen, että heitin sen vahingossa roskikseen vanhojen Hesarien välissä. Ainut lohtuni on se, etten kymmenessä päivässä ollut ehtinyt tallentaa tikulle mitään arkaluontoista materiaalia.

Tilasin nolona omalla rahalla nettikaupasta uuden, samanlaisen. Kun se saapuu, aion köyttää sen lipastoon, valtamerialukseen, pihakeinuun tai muuhun vastaavaan esineeseen jotta se ei heti hukkuisi. Muistitikkujen keksijät eivät selvästikään ole ottaneet mielenterveydellistä aspektia huomioon yhä pienempiä ja pienempiä tikkuja suunnitellessaan.

---------

Tänään soi Pariisin Kevät ja yksi "tämä mukaan autiolle saarelle" -biiseistäni, Pikku Huopalahti. Koska ovathan ne talot niin kuin keksipaketteja. Ja se mummokin on ihan oikeassa.