Itsellenikin yllätykseksi jäin henkiin. Soitan viulua, kaikki muu onkin sitten turhaa.
Ja ulkona laulaa jäätelöauto.
---------
Tänään soi J. Karjalaisen Merenneitoni ja minä. Blogimenekkiä vauhdittaakseen Laurakaisa lavasti liikenneonnettomuuskuolon? Ei sentään.
torstai 29. tammikuuta 2009
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Ennakkotestamentti
Jos voi olla ennakkoperintö, voinee olla ennakkotestamenttikin.
Lähden huomenna työmatkalle pohjoiseen, raukoille rajoille. Se tarkoittaa sitä, että ensin lennän lentokoneella hyvin monta kilometriä ja sitten ajan vuokra-autolla edestakaisin yhteensä noin 300 kilometriä Kainuun pieniä ja pimeitä teitä. Noin 180 kilometriä on erityisen pientä, pimeää, kapeaa ja liukasta taivalta, jossa kuulemani mukaan tulee vastaan tuhatta ja sataa porhaltavia venäläisiä rekkoja, kännisten kuljettajien ohjaamia venäläisiä henkilöautoja ja luultavasti muutama poronhoitoalueen puolelta pakkaa sekoittamaan saapunut sarvipääkin.
En pidä talviautoilusta edes sulilla etelän teillä, edellä kuvatusta erämaa-extremestä puhumattakaaan. Totta puhuen pelkään hieman autolla ajamista talvikelillä.
Olen siksi tullut siihen tulokseen, että luultavasti kuolen huomenna liikenneonnettomuudessa Lentiiran tiellä. Vein sitä varten jo aamulla roskat, ettei perikunta joudu nolostelemaan elämänhallinnan menettäneen vanhanpiian kurjaa kohtaloa. Viimeiseksi ateriakseni hain Stockan herkusta lempiruokaa, valmista kasviscouscousta ja suklaamoussea. Ajattelin, ettei tässä kuoleman edelläkään kannata lopullisesti riehaantua, ja valitsin sen rasian jossa oli pienin hinta ja siten vähiten tavaraa.
Aion lukea tänään loppuun Paul Austerin Sattumuksia Brooklynilla, koska muuten harmittaisi, kun ei tietäisi, miten kirjassa käy. Ajattelin myös pestä pyykkiä, mutta en sitten jaksanutkaan. Pesköön perikunta, ja tehköön samalla surutyötä.
Suhtaudun huomiseen kuolemaani stoalaisen tyynesti. Olen tehnyt parhaani, elänyt täyttä elämää, kerännyt melkoisen rivin kokemuksia ja ollut ainakin toisinaan onnellinen. Jos tämä touhu huomisen jälkeen ennakko-odotuksista huolimatta jatkuu, on se toki hieno asia, koska paljon on vielä tekemättä. Jos ei, tuli kuitenkin nähtyä 33 hyvää ja rikasta vuotta. Kokemuksesta tiedän, että kuoleman jälkeen jatkan elämääni niiden muistoissa ja sydämissä, jotka minusta ovat välittäneet ja minua rakastaneet.
Kiitos kaikille yhteisistä hetkistä. Antakaa viulu perinnöksi J. Karjalaiselle ja muistakaa itkeä vollottaa hautajaisissani sydämenne kyllyydestä. En halua, että hautajaisissani on hilpeää.
Sillä onhan se kiistaton menetys maailmankaikkeudelle kun minua ei enää huomenna ole.
---------
Tänään soi Popedan Jukeboxin luona. Ja jos nyt jostain kumman syystä käy niin, että olen noin vuorokauden kuluttua taas tässä täysissä sielun ja ruumiin voimissa, niin joka tapauksessa veikkaan, että kumminkin kerran kimpassa kummitellaan.
Lähden huomenna työmatkalle pohjoiseen, raukoille rajoille. Se tarkoittaa sitä, että ensin lennän lentokoneella hyvin monta kilometriä ja sitten ajan vuokra-autolla edestakaisin yhteensä noin 300 kilometriä Kainuun pieniä ja pimeitä teitä. Noin 180 kilometriä on erityisen pientä, pimeää, kapeaa ja liukasta taivalta, jossa kuulemani mukaan tulee vastaan tuhatta ja sataa porhaltavia venäläisiä rekkoja, kännisten kuljettajien ohjaamia venäläisiä henkilöautoja ja luultavasti muutama poronhoitoalueen puolelta pakkaa sekoittamaan saapunut sarvipääkin.
En pidä talviautoilusta edes sulilla etelän teillä, edellä kuvatusta erämaa-extremestä puhumattakaaan. Totta puhuen pelkään hieman autolla ajamista talvikelillä.
Olen siksi tullut siihen tulokseen, että luultavasti kuolen huomenna liikenneonnettomuudessa Lentiiran tiellä. Vein sitä varten jo aamulla roskat, ettei perikunta joudu nolostelemaan elämänhallinnan menettäneen vanhanpiian kurjaa kohtaloa. Viimeiseksi ateriakseni hain Stockan herkusta lempiruokaa, valmista kasviscouscousta ja suklaamoussea. Ajattelin, ettei tässä kuoleman edelläkään kannata lopullisesti riehaantua, ja valitsin sen rasian jossa oli pienin hinta ja siten vähiten tavaraa.
Aion lukea tänään loppuun Paul Austerin Sattumuksia Brooklynilla, koska muuten harmittaisi, kun ei tietäisi, miten kirjassa käy. Ajattelin myös pestä pyykkiä, mutta en sitten jaksanutkaan. Pesköön perikunta, ja tehköön samalla surutyötä.
Suhtaudun huomiseen kuolemaani stoalaisen tyynesti. Olen tehnyt parhaani, elänyt täyttä elämää, kerännyt melkoisen rivin kokemuksia ja ollut ainakin toisinaan onnellinen. Jos tämä touhu huomisen jälkeen ennakko-odotuksista huolimatta jatkuu, on se toki hieno asia, koska paljon on vielä tekemättä. Jos ei, tuli kuitenkin nähtyä 33 hyvää ja rikasta vuotta. Kokemuksesta tiedän, että kuoleman jälkeen jatkan elämääni niiden muistoissa ja sydämissä, jotka minusta ovat välittäneet ja minua rakastaneet.
Kiitos kaikille yhteisistä hetkistä. Antakaa viulu perinnöksi J. Karjalaiselle ja muistakaa itkeä vollottaa hautajaisissani sydämenne kyllyydestä. En halua, että hautajaisissani on hilpeää.
Sillä onhan se kiistaton menetys maailmankaikkeudelle kun minua ei enää huomenna ole.
---------
Tänään soi Popedan Jukeboxin luona. Ja jos nyt jostain kumman syystä käy niin, että olen noin vuorokauden kuluttua taas tässä täysissä sielun ja ruumiin voimissa, niin joka tapauksessa veikkaan, että kumminkin kerran kimpassa kummitellaan.
tiistai 20. tammikuuta 2009
Viikon vitsi
Olen maininnut täälläkin siitä, miksi haluan isona ryhtyä: Lara Croft meets Anna Politkovskaja -tyyppiseksi naispuoliseksi actiontoimittajaksi, joka ruskettuneet, sopivan luisevasti lihaksikkaat käsivarret coolisti nuhjautuneen teepaidan hihoista vilkkuen raportoi vaalea tukka mukahuolimattoman tuulentuivertamana vakavalla naamalla reaaliaikaisista tapahtumista maailman sotatantereilla. Joka ei pelkää mitään (paitsi vähän talviautoilua) ja on muutenkin yhtä salamyhkäinen ja kohtalokkaan angstikas kuin sankarit Andreï Makinen romaaneissa.
Ammatinvalinnan kiistaton etu olisi ainakin se, että minkäänlainen lama ei uhkaisi työllisyystilannetta. Todisteena tälle olkoon ihmiskuntamme historia.
Kuulin tässä iltana muutamana jutun, joka menee kirkkaasti viime aikoina kuulemieni hyvien juttujen sarjan kärkeen. Sen kirvoitti Lara Croft meets Anna Politkovskaja -sotatannerreportterikuvaukseni ja se kuului topeliaanisella moodilla jotakuinkin näin:
"Luonnehdintanne kirkasti minulle, miksi tuo kuulu arkeologi on niin mieltynyt akrobatiaan ja köysillä kiipeilyyn sen sijaan että käyttäisi hissiä."
Osu. Ja uppos.
---------
Tänään soi Absoluuttisen Nollapisteen Kotiinpaluu, jotenkin. Olen tänään käynyt tutustumassa uuteen kotiini joka oli ihana, kävellyt sen jälkeen seuraavassa korttelissa sijaitsevaan Café Succèsiin ja istunut siellä muutaman tunnin lukemassa Paul Austerin mainiota Sattumuksia Brooklynissa -romaania mukillinen vihreää teetä jäähtymässä nenäni edessä. Olin koko ajan purskahtaa itkuun, onnesta. Minä kuulun kantakaupunkiin. En halua sieltä enää koskaan pois.
Ammatinvalinnan kiistaton etu olisi ainakin se, että minkäänlainen lama ei uhkaisi työllisyystilannetta. Todisteena tälle olkoon ihmiskuntamme historia.
Kuulin tässä iltana muutamana jutun, joka menee kirkkaasti viime aikoina kuulemieni hyvien juttujen sarjan kärkeen. Sen kirvoitti Lara Croft meets Anna Politkovskaja -sotatannerreportterikuvaukseni ja se kuului topeliaanisella moodilla jotakuinkin näin:
"Luonnehdintanne kirkasti minulle, miksi tuo kuulu arkeologi on niin mieltynyt akrobatiaan ja köysillä kiipeilyyn sen sijaan että käyttäisi hissiä."
Osu. Ja uppos.
---------
Tänään soi Absoluuttisen Nollapisteen Kotiinpaluu, jotenkin. Olen tänään käynyt tutustumassa uuteen kotiini joka oli ihana, kävellyt sen jälkeen seuraavassa korttelissa sijaitsevaan Café Succèsiin ja istunut siellä muutaman tunnin lukemassa Paul Austerin mainiota Sattumuksia Brooklynissa -romaania mukillinen vihreää teetä jäähtymässä nenäni edessä. Olin koko ajan purskahtaa itkuun, onnesta. Minä kuulun kantakaupunkiin. En halua sieltä enää koskaan pois.
maanantai 19. tammikuuta 2009
Tarjolla tänään klassinen pulma
Kävin aamulla hammaslääkärissä. Illalla sähköpostikeskustelin elämästä ja yritin määritellä keskiluokkaisuutta.
Jossain siinä välissä oli aamun ensimmäinen valoisa hetki Aleksanterinkadulla. Kävelin Krunikasta kohti työpaikkaa ja kliseiset lumihiutaleet leijuivat taivaalta ja laskeutuivat harmaalle takilleni. Huomasin ensimmäistä kertaa elämässäni, että sen yhden optikkoliikkeen talon seinässä lukee Domus Litonii. Mietin, miksi. Sitten mietin, yhtä kliseisesti kuin ne lumihiutaleet, että rakastan tätä kaupunkia. Mutta valikoivasti. Pelkkää kantakaupunkia. Muualla Helsinki ei tunnu Helsingiltä vaan kunhanonjokumikätahansa-paikalta. Seuraavaksi mietin, kuinka onnellinen olen siitä, että olen juuri nyt Helsingin kantakaupungissa, on aamun ensimmäinen valoisa hetki Aleksanterinkadulla ja lumihiutaleet laskeutuvat harmaalle takilleni.
Kariesta, sanoi hammaslääkäri ja ilmoitti paikkaavansa samantien. Haluatko puudutuksen, hän kysyi. Minä vastasin, ettei tarvitse.
Elämässä on kyse siitä, että se tuntuu.
---------
Tänään soi Ismo Alangon Päästänkö irti. Valinnoista muodostuu tie ja jos ei pidä mielessä määränpäätä, voi valita viallisen reitin.
Jossain siinä välissä oli aamun ensimmäinen valoisa hetki Aleksanterinkadulla. Kävelin Krunikasta kohti työpaikkaa ja kliseiset lumihiutaleet leijuivat taivaalta ja laskeutuivat harmaalle takilleni. Huomasin ensimmäistä kertaa elämässäni, että sen yhden optikkoliikkeen talon seinässä lukee Domus Litonii. Mietin, miksi. Sitten mietin, yhtä kliseisesti kuin ne lumihiutaleet, että rakastan tätä kaupunkia. Mutta valikoivasti. Pelkkää kantakaupunkia. Muualla Helsinki ei tunnu Helsingiltä vaan kunhanonjokumikätahansa-paikalta. Seuraavaksi mietin, kuinka onnellinen olen siitä, että olen juuri nyt Helsingin kantakaupungissa, on aamun ensimmäinen valoisa hetki Aleksanterinkadulla ja lumihiutaleet laskeutuvat harmaalle takilleni.
Kariesta, sanoi hammaslääkäri ja ilmoitti paikkaavansa samantien. Haluatko puudutuksen, hän kysyi. Minä vastasin, ettei tarvitse.
Elämässä on kyse siitä, että se tuntuu.
---------
Tänään soi Ismo Alangon Päästänkö irti. Valinnoista muodostuu tie ja jos ei pidä mielessä määränpäätä, voi valita viallisen reitin.
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
He could think of nothing but her name
Olen matkustanut tänään ympäri maailmaani laukussa Jonaksen paistamaa leipää ja Vicky Cristina Barcelonan soundtrack.
Piimä puuttui. Mutta ei sitä kukaan muistanut edes kaivata.
---------
Tänään soi PJ Harveyn A Perfect Day, Elise. Ei kyllä hirvittävästi mitään yhteistä tämän hauskan, rennon, lämminhenkisen nimipäiväsunnuntaini kanssa.
Piimä puuttui. Mutta ei sitä kukaan muistanut edes kaivata.
---------
Tänään soi PJ Harveyn A Perfect Day, Elise. Ei kyllä hirvittävästi mitään yhteistä tämän hauskan, rennon, lämminhenkisen nimipäiväsunnuntaini kanssa.
perjantai 16. tammikuuta 2009
Voi itkeä myös onnesta
Miten erottaa fiksun miehen tyhmästä miehestä? Fiksu mies ymmärtää saaneensa pakit.
Sama pätee toki naisiinkin.
Olen tänä iltana kuunnellut useaan kertaan kaikki ulottuvillani olevat Samuli Putron alkavan soolouran julkaistut biisit ja demot. Olen aika sanaton.
Zen Cafélla on ollut kymmenkunta vuotta merkittävä sija elämässäni. "Se ihan ookoo Suvin lempibändi" kiri melkein CMX:n rinnalle siinä vaiheessa kun tyttö jo tiesi, että aika todellakin liikkuu laahustaen pitkin Pohjanmaata. Viikissä kuuntelin Vuokralaista ja mietin, että olen ollut vaikka mitä mutta nyt vain auto parkissa. Pietarinkadulla pistin avaimen lukkoon. Tornikamarissa järjestetyissä Stop-iltamissa norsu muutti posliinikauppaan enkä oikein vieläkään ole saanut ohjailtua sitä takaisin ulos. CMX on aina ollut minun bändini, omaa sisäistä maailmaani sanoiksi ja säveliksi pukeva. Zen Café on kertonut, miltä minusta tuntuu suhteessa muihin. Jos joskus unohtaisin tämän, voisin katsoa miltä näytin joko Sirkuksessa-DVD:llä tai Teeman Kosketuksessa-keikalla ja muistaa.
Jarkko Martikainen kertoo Samuli Putron kotisivuilla soololevyn tuotantoprosessista muun muassa näin:
Kunhan pari täyttä vuodenaikaa ja niiden aikana tehty sisällöllinen ja sovituksellinen työ vierisi eteenpäin, saisimme äänittää lauluja, joita ainakin muutama ihminen tarvitsisi kipeästi, joskaan kukaan heistä ei vielä voisi tietää, kuinka kipeästi he olisivat juuri tiettyä laulua elämänsä soundtrackiksi kaivanneet.
Osaisinpa minäkin. Onneksi on Samuli, joka osaa.
---------
Kaikesta tänään kuulemastani valitsen sen, mikä ensinnä sai itkemään. Samuli Putro ja Elämä on juhla. Minusta tuntuu, että tämä on klassikko. Ainakin minun elämäni.
Sama pätee toki naisiinkin.
Olen tänä iltana kuunnellut useaan kertaan kaikki ulottuvillani olevat Samuli Putron alkavan soolouran julkaistut biisit ja demot. Olen aika sanaton.
Zen Cafélla on ollut kymmenkunta vuotta merkittävä sija elämässäni. "Se ihan ookoo Suvin lempibändi" kiri melkein CMX:n rinnalle siinä vaiheessa kun tyttö jo tiesi, että aika todellakin liikkuu laahustaen pitkin Pohjanmaata. Viikissä kuuntelin Vuokralaista ja mietin, että olen ollut vaikka mitä mutta nyt vain auto parkissa. Pietarinkadulla pistin avaimen lukkoon. Tornikamarissa järjestetyissä Stop-iltamissa norsu muutti posliinikauppaan enkä oikein vieläkään ole saanut ohjailtua sitä takaisin ulos. CMX on aina ollut minun bändini, omaa sisäistä maailmaani sanoiksi ja säveliksi pukeva. Zen Café on kertonut, miltä minusta tuntuu suhteessa muihin. Jos joskus unohtaisin tämän, voisin katsoa miltä näytin joko Sirkuksessa-DVD:llä tai Teeman Kosketuksessa-keikalla ja muistaa.
Jarkko Martikainen kertoo Samuli Putron kotisivuilla soololevyn tuotantoprosessista muun muassa näin:
Kunhan pari täyttä vuodenaikaa ja niiden aikana tehty sisällöllinen ja sovituksellinen työ vierisi eteenpäin, saisimme äänittää lauluja, joita ainakin muutama ihminen tarvitsisi kipeästi, joskaan kukaan heistä ei vielä voisi tietää, kuinka kipeästi he olisivat juuri tiettyä laulua elämänsä soundtrackiksi kaivanneet.
Osaisinpa minäkin. Onneksi on Samuli, joka osaa.
---------
Kaikesta tänään kuulemastani valitsen sen, mikä ensinnä sai itkemään. Samuli Putro ja Elämä on juhla. Minusta tuntuu, että tämä on klassikko. Ainakin minun elämäni.
torstai 15. tammikuuta 2009
Mieskamppailua
Tänään elämäni liepeillä käytiin verinen taisto. Lopputulos oli ihmiskunnan kannalta onnellinen: Kivat, fiksut ja mukavat miehet voittivat ääliömiehet 6-2. Hurraa!!!
Ääliömiehistä emme vaivaudu edes kertomaan sen enempää, ääliö mikä ääliö eikä siitä muuksi muutu.
Kivat, fiksut ja mukavat miehet saavat sen sijaan tänään runsaasti palstatilaa.
Ääliömies ykkösen käytös oli sen verran pöyristyttävää, että siitä piti raportoida Australiaan asti. Kiva, fiksu ja mukava mies ykkönen pyysi Australiasta käsin anteeksi sukupuolensa puolesta. Miettikää vähän, ääliömiehet, mitä muut miehet joutuvat tekemään teidän vuoksenne!
Kiva, fiksu ja mukava mies kakkonen on jokapäiväisihminen vailla vertaa ja varsin usein joutuu puolustamaan koko miessukukuntaa huutavaa akkalaumaa vastaan. Tänään muistelimme menneitä ja kiva, fiksu ja mukava mies kakkonen pohdiskeli ääneen sitä, milloin pääsisi pelastamaan minut pinteestä. Totesin, että hän teki sen jo tänään jeesaamalla ääliömiesangstissa. Kiva, fiksu ja mukava mies kakkonen ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan ehdotti konkreettisia pelastustoimia keväisen, heikoille jäille suuntautuvan pilkkiretken muodossa. Ideaa tosin vesitti hieman sen jälkeen lausuttu kommentti: "No minä sinne jäihin tippuisin kuiteskin ja saisit taas kiskoo ja raahata minua." Vuoroin vieraissa kiskotaan ja raahataan, eiköhän se niin mene. Kiva, fiksu ja mukava mies kakkonen ilmoittautui myös vapaaehtoiseksi vastaanottamaan eroottisia tekstiviestejä, mikäli tulisi joskus pakottava tarve lähetellä sellaisia tuntemattomille, viattomille miehille. Tuntemattomat, viattomat miehet voisivat tällöin jäädä rauhaan. Filantrooppista toimintaa.
Kiva, fiksu ja mukava mies kolmonen ja kiva, fiksu ja mukava tohtorismies nelonen tulevat lauantaina pääkaupunkivisiitille noutamaan tohtorille hattua. Liityn ohjelmaan sisustuskauppojen (Laura Ashley, here we come!) ja "jonkun kivan etnisen lounaspaikan" kohdalla. Ihanaa.
Illan jo hämärryttyä kiva, fiksu ja mukava mies vitonen ehdotti sunnuntailounasta. Miehellä on arvot kohdallaan, jos ehdotus kuuluu näin: "I cook and [pikkusysteri, nimi muutettu] and you gossip." Sounds like a perfect Sunday to me.
Kiva, fiksu ja mukava mies kutonen oli oma pikkuveli Skypessä kertoilemassa poikansa tämänpäiväisistä puuhista. Poika oli paininut hartaasti itsensä kokoisten Nalle Puhin ja Tiikerin kanssa - pohjalaisgeenit puskevat pintaan? Poika voisi olla kiva, fiksu ja mukava pieni mies seiska, mutta hän pelaa vielä juniorisarjassa. On muuten kohtuullisen liikuttavaa seurata, kuinka fanaattisen jalkapalloilijan puolitoistavuotias lapsi potkii sujuvasti kaikkia leikkikalujaan, toki myös palloja mutta kaikkea muutakin.
Tänään vaihtopenkillä ja siten hengessä mukana olivat vielä työpaikan alati kivat, fiksut ja mukavat pojat, Anni Ammattilapselle haitarinsoiton opettajan löytänyt viuluope, huuliharppukaupan hauska, pitkätukkainen myyjä sekä kollega yritysmaailmasta, jonka viestit ja autonrassausvalokuvat piristävät aina synkeintäkin päivää.
Kiitos teille, kaikki kivat, fiksut ja ihanat miehet! Teidän ansiostanne valo paistaa vanhanpiian risukasaan!
---------
Tänään soi jumpassa erittäin loistavaksi punnerrusbiisiksi todettu The Commitmentsin Destination Anywhere. Lara Croft meets Anna Politkovskaja -sotatannerreportterin käsivarret häämöttävät taivaanrannassa. Rusketus enää puuttuu.
Ääliömiehistä emme vaivaudu edes kertomaan sen enempää, ääliö mikä ääliö eikä siitä muuksi muutu.
Kivat, fiksut ja mukavat miehet saavat sen sijaan tänään runsaasti palstatilaa.
Ääliömies ykkösen käytös oli sen verran pöyristyttävää, että siitä piti raportoida Australiaan asti. Kiva, fiksu ja mukava mies ykkönen pyysi Australiasta käsin anteeksi sukupuolensa puolesta. Miettikää vähän, ääliömiehet, mitä muut miehet joutuvat tekemään teidän vuoksenne!
Kiva, fiksu ja mukava mies kakkonen on jokapäiväisihminen vailla vertaa ja varsin usein joutuu puolustamaan koko miessukukuntaa huutavaa akkalaumaa vastaan. Tänään muistelimme menneitä ja kiva, fiksu ja mukava mies kakkonen pohdiskeli ääneen sitä, milloin pääsisi pelastamaan minut pinteestä. Totesin, että hän teki sen jo tänään jeesaamalla ääliömiesangstissa. Kiva, fiksu ja mukava mies kakkonen ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan ehdotti konkreettisia pelastustoimia keväisen, heikoille jäille suuntautuvan pilkkiretken muodossa. Ideaa tosin vesitti hieman sen jälkeen lausuttu kommentti: "No minä sinne jäihin tippuisin kuiteskin ja saisit taas kiskoo ja raahata minua." Vuoroin vieraissa kiskotaan ja raahataan, eiköhän se niin mene. Kiva, fiksu ja mukava mies kakkonen ilmoittautui myös vapaaehtoiseksi vastaanottamaan eroottisia tekstiviestejä, mikäli tulisi joskus pakottava tarve lähetellä sellaisia tuntemattomille, viattomille miehille. Tuntemattomat, viattomat miehet voisivat tällöin jäädä rauhaan. Filantrooppista toimintaa.
Kiva, fiksu ja mukava mies kolmonen ja kiva, fiksu ja mukava tohtorismies nelonen tulevat lauantaina pääkaupunkivisiitille noutamaan tohtorille hattua. Liityn ohjelmaan sisustuskauppojen (Laura Ashley, here we come!) ja "jonkun kivan etnisen lounaspaikan" kohdalla. Ihanaa.
Illan jo hämärryttyä kiva, fiksu ja mukava mies vitonen ehdotti sunnuntailounasta. Miehellä on arvot kohdallaan, jos ehdotus kuuluu näin: "I cook and [pikkusysteri, nimi muutettu] and you gossip." Sounds like a perfect Sunday to me.
Kiva, fiksu ja mukava mies kutonen oli oma pikkuveli Skypessä kertoilemassa poikansa tämänpäiväisistä puuhista. Poika oli paininut hartaasti itsensä kokoisten Nalle Puhin ja Tiikerin kanssa - pohjalaisgeenit puskevat pintaan? Poika voisi olla kiva, fiksu ja mukava pieni mies seiska, mutta hän pelaa vielä juniorisarjassa. On muuten kohtuullisen liikuttavaa seurata, kuinka fanaattisen jalkapalloilijan puolitoistavuotias lapsi potkii sujuvasti kaikkia leikkikalujaan, toki myös palloja mutta kaikkea muutakin.
Tänään vaihtopenkillä ja siten hengessä mukana olivat vielä työpaikan alati kivat, fiksut ja mukavat pojat, Anni Ammattilapselle haitarinsoiton opettajan löytänyt viuluope, huuliharppukaupan hauska, pitkätukkainen myyjä sekä kollega yritysmaailmasta, jonka viestit ja autonrassausvalokuvat piristävät aina synkeintäkin päivää.
Kiitos teille, kaikki kivat, fiksut ja ihanat miehet! Teidän ansiostanne valo paistaa vanhanpiian risukasaan!
---------
Tänään soi jumpassa erittäin loistavaksi punnerrusbiisiksi todettu The Commitmentsin Destination Anywhere. Lara Croft meets Anna Politkovskaja -sotatannerreportterin käsivarret häämöttävät taivaanrannassa. Rusketus enää puuttuu.
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Intelligenssiä, draamaa ja actionia Etelä-Haagassa
Tulin juuri jumpasta. Pitäisi mennä suihkuun. En jaksa. Mutustan ruispalaa, luen Hesaria ja siristelen silmiäni, joissa hikiset piilolinssit kirvelevät.
Tiskivuori nyyhkyttää unohdettuna keittiössä. Pitäisi viettää laatuaikaa senkin kanssa.
Pöydällä on viulu, soitin sitä tänään. Soihan se. Joen varrella huokailevasta pihlajasta kertovassa venäläisessä kansanlaulussa on vaikea g-cis -vaihto, jota en osaa soittaa. Sormet menevät solmuun ja nimettömän nivel oikenee. Sen ei pitäisi oieta vaan pysyä terhakkaasti koukussa. Tuollaiset kurkotteluäänet ovat muutenkin aloittelevalle viulistille hankalia: pitäisi liikkua vain yhden sormen mutta liikkuu koko käsi, ja kun koko käsi liikkuu, ovat kaikki äänet sen jälkeen väärissä paikoissa eikä auta muu kuin ÄH, siirtää käsi taas äänien kannalta oikeampaan paikkaan, ja aloittaa alusta.
Muuttoja on ilmassa. Sain tänään töissä tietää, että saan ensi maanantaina uuden työhuoneen, joka minun piti saada jo elokuussa. Hyvä että sentään nyt. Kävin huoneessa fiilistelemässä tänään. Se on tyhjä, iso ja rauhallinen. Ei ole enää ensi viikolla, kun minä ja alati soiva puhelimeni siirrymme sinne. Oven saa kiinni jos kaipaa työrauhaa, mutta puhelimelta ei pääse pakoon.
Puhuin juuri pikkuveljen kanssa pitkään. Huomenna aion ostaa huuliharpun.
---------
Tänään soi Samuli Putro ja täältä löytyvä mainio demobiisi nimeltä Mitäpä jos. Mitäpä jos sä pelkäät turhaan? Siinä kysymys, jonka jokainen voisi kysyä itseltään vaikkapa kerran päivässä.
Tiskivuori nyyhkyttää unohdettuna keittiössä. Pitäisi viettää laatuaikaa senkin kanssa.
Pöydällä on viulu, soitin sitä tänään. Soihan se. Joen varrella huokailevasta pihlajasta kertovassa venäläisessä kansanlaulussa on vaikea g-cis -vaihto, jota en osaa soittaa. Sormet menevät solmuun ja nimettömän nivel oikenee. Sen ei pitäisi oieta vaan pysyä terhakkaasti koukussa. Tuollaiset kurkotteluäänet ovat muutenkin aloittelevalle viulistille hankalia: pitäisi liikkua vain yhden sormen mutta liikkuu koko käsi, ja kun koko käsi liikkuu, ovat kaikki äänet sen jälkeen väärissä paikoissa eikä auta muu kuin ÄH, siirtää käsi taas äänien kannalta oikeampaan paikkaan, ja aloittaa alusta.
Muuttoja on ilmassa. Sain tänään töissä tietää, että saan ensi maanantaina uuden työhuoneen, joka minun piti saada jo elokuussa. Hyvä että sentään nyt. Kävin huoneessa fiilistelemässä tänään. Se on tyhjä, iso ja rauhallinen. Ei ole enää ensi viikolla, kun minä ja alati soiva puhelimeni siirrymme sinne. Oven saa kiinni jos kaipaa työrauhaa, mutta puhelimelta ei pääse pakoon.
Puhuin juuri pikkuveljen kanssa pitkään. Huomenna aion ostaa huuliharpun.
---------
Tänään soi Samuli Putro ja täältä löytyvä mainio demobiisi nimeltä Mitäpä jos. Mitäpä jos sä pelkäät turhaan? Siinä kysymys, jonka jokainen voisi kysyä itseltään vaikkapa kerran päivässä.
tiistai 13. tammikuuta 2009
Kun sen oikein oivaltaa
Onhan se ihanaa, elämä. Välillä riittää vähempikin oivallus ymmärtämään, kuinka ihanaa.
Olen tänään suorittanut kahtena iltapäivän tuntina kaksi (2) työhön liittyvää tenttiä, joihin lukeminen jäi asuntomarkkinatilanteen vuoksi melko minimiin. Olen siitä huolimatta melko varma, että tentit heilahtivat läpi. Kiitokset tentin laatijoille, jotka älysivät kysyä oikeita asioita. Alustava päänsärkykin meni ohi eikä uhkaavasta silmän yläpuolella tuntumisestaan huolimatta kääntynyt migreenin puolelle.
Olin tänään soittamassa viulua pitkästä aikaa. En voi kyllin kiittää itseäni siitä, että päätin aloittaa viulunsoiton uudelleen. En voi myöskään kyllin kiittää viulunsoiton opettajaani. Kiitän myös mursuviulua, ohutta rjabinaa, äitiä ja naapureita. Lopuksi klassinen kruunun keikahtaminen ja kyynel. Helmikuussa menen huuliharppukurssille ja sen jälkeen luultavasti kiitän sitäkin.
Meidän Aksu oli käynyt tänään tutustumassa elämänsä ensimmäiseen päivähoitopaikkaan. Päivähoitopaikan päivähoitotätistä ei ollut mitään pahaa sanottavaa, ainut pikku miinus oli gerbiili, ja gerbiilit taas ovat noin 10-12 senttimetriä pitkiä plus häntä, joten kovinkaan isosta miinuksesta ei ole kyse. Aksun kuulumisista kiinnostuneille kerrottakoon myös, että hänellä on kaksi sanaa, joista muodostuu kokonainen lause. Se kuuluu jotakuinkin näin: "Äittä, ptule!" Äittä tarkoittaa kustannustehokkaasti tilanteesta riippuen joko äitiä tai isää, mutta ei muita henkilöitä. Ptule taas on kieltä suussa pyöräyttämällä aikaansaatu versio tulla-verbin imperatiivimuodosta. Lauseen lisäksi Aleksanteri on oppinut juomaan lasista siitä itse kahdella tai hurjimpina hetkinä vain yhdellä kädellä kiinni pitäen. Lasin reunalta hän on osannut juoda vauvasta asti.
Nämä kaikki asiat kertovat kiistatonta tarinaa elämän ihanuudesta. Yksi ihanuus oli tänään kuitenkin ylitse muiden. Se on nimeltään Kasarmikadulla Kirurgisen sairaalan vastapäätä sijaitsevassa 1800-luvulla rakennetussa talossa oleva 28 neliömetrin kokoinen vuokrayksiö. Painotan sanaa vuokra. Ihanuuteen liittyy jokapaikkaankävely, Kaivarin kesäiset puistojumpat, sunnuntain Succès-aamiaiset, matkakorttiin ladattu arvo ja taksijonojen ignorointi, Kasarmitorin S-market ja ylikuumenevien aivojen tuuletus meren rannalla.
Hyvät lukijat, 99% varmuudella esittelin teille juuri tulevan kotini. Elämän ihanuus ja prosentit ovat selvästi tänään puolellani.
---------
Tänään soi Nick Cave and the Bad Seeds ja Wonderful Life. Koska heräsin aamulla australialaisesta eucalyptusmetsästä lähetettyyn tekstiviestiin.
Olen tänään suorittanut kahtena iltapäivän tuntina kaksi (2) työhön liittyvää tenttiä, joihin lukeminen jäi asuntomarkkinatilanteen vuoksi melko minimiin. Olen siitä huolimatta melko varma, että tentit heilahtivat läpi. Kiitokset tentin laatijoille, jotka älysivät kysyä oikeita asioita. Alustava päänsärkykin meni ohi eikä uhkaavasta silmän yläpuolella tuntumisestaan huolimatta kääntynyt migreenin puolelle.
Olin tänään soittamassa viulua pitkästä aikaa. En voi kyllin kiittää itseäni siitä, että päätin aloittaa viulunsoiton uudelleen. En voi myöskään kyllin kiittää viulunsoiton opettajaani. Kiitän myös mursuviulua, ohutta rjabinaa, äitiä ja naapureita. Lopuksi klassinen kruunun keikahtaminen ja kyynel. Helmikuussa menen huuliharppukurssille ja sen jälkeen luultavasti kiitän sitäkin.
Meidän Aksu oli käynyt tänään tutustumassa elämänsä ensimmäiseen päivähoitopaikkaan. Päivähoitopaikan päivähoitotätistä ei ollut mitään pahaa sanottavaa, ainut pikku miinus oli gerbiili, ja gerbiilit taas ovat noin 10-12 senttimetriä pitkiä plus häntä, joten kovinkaan isosta miinuksesta ei ole kyse. Aksun kuulumisista kiinnostuneille kerrottakoon myös, että hänellä on kaksi sanaa, joista muodostuu kokonainen lause. Se kuuluu jotakuinkin näin: "Äittä, ptule!" Äittä tarkoittaa kustannustehokkaasti tilanteesta riippuen joko äitiä tai isää, mutta ei muita henkilöitä. Ptule taas on kieltä suussa pyöräyttämällä aikaansaatu versio tulla-verbin imperatiivimuodosta. Lauseen lisäksi Aleksanteri on oppinut juomaan lasista siitä itse kahdella tai hurjimpina hetkinä vain yhdellä kädellä kiinni pitäen. Lasin reunalta hän on osannut juoda vauvasta asti.
Nämä kaikki asiat kertovat kiistatonta tarinaa elämän ihanuudesta. Yksi ihanuus oli tänään kuitenkin ylitse muiden. Se on nimeltään Kasarmikadulla Kirurgisen sairaalan vastapäätä sijaitsevassa 1800-luvulla rakennetussa talossa oleva 28 neliömetrin kokoinen vuokrayksiö. Painotan sanaa vuokra. Ihanuuteen liittyy jokapaikkaankävely, Kaivarin kesäiset puistojumpat, sunnuntain Succès-aamiaiset, matkakorttiin ladattu arvo ja taksijonojen ignorointi, Kasarmitorin S-market ja ylikuumenevien aivojen tuuletus meren rannalla.
Hyvät lukijat, 99% varmuudella esittelin teille juuri tulevan kotini. Elämän ihanuus ja prosentit ovat selvästi tänään puolellani.
---------
Tänään soi Nick Cave and the Bad Seeds ja Wonderful Life. Koska heräsin aamulla australialaisesta eucalyptusmetsästä lähetettyyn tekstiviestiin.
maanantai 12. tammikuuta 2009
Mitä saa kahdella ja puolella?
Sillähän saa vaikka mitä.
Saa talitintin, joka karjuu ikkunan takana aamukuudelta kuin olisi maaliskuu. Saa märän ja mustan helsinkiläisaamun, Ruskeasuon tietyömaan monimutkaiset jalankulkujärjestelyt ja myöhässä olevan bussin numero 23. Hymähdyksen Pasilan sillalla, muiston yhdestä huhtikuun illasta ja junasta joka jätti, "kaksi eroon joutunutta planeettaa niin kauas mutta".
Niin, mutta.
Saa sillä pitkästä, pitkästä aikaa yleisen tenttikokemuksenkin, istukaa sitten joka toiselle paikalle älkääkä avatko kuoria ennnen kuin lupa on annettu. Saa väsymyksestä tai sitten vain kylmästä hytisevän ratikanodotuksen ja ajatukset tulevasta kalliolaisuudesta, kiperät työhuoneneuvottelut ja puhelimen joka soi ja soi ja soi eikä lakkaa soimasta. Hyvähän se on, että soi. Antaa soittaa.
Vielä sillä saa vartin myöhässä olevan, kop-kop-kopisevan korkokenkätutkimusmatkan Kruununhakaan ja jotain niinkin hienoa ja arvokasta kuin alumniyhdistyksen hallituksen kokouksen kaupan päälle. Saa kanttarellipiirakan teko-ohjeet tätskyltä puhelimeen ja kun vielä hiukan jaksaa pinnistää, saa sen kanttarellipiirakankin.
Kaksi ja puoli tuntia unta riittää vaikka mihin. Mutta nyt se on kyllä saapunut päätepysäkille.
---------
Tänään soi Samuli Putron Elämä on juhla. Jos tällaista tulee helmikuun 11. päivä lisää, Zen Café joutaakin eläkkeelle. Pitkästä aikaa tuli musiikin äärellä itku.
Saa talitintin, joka karjuu ikkunan takana aamukuudelta kuin olisi maaliskuu. Saa märän ja mustan helsinkiläisaamun, Ruskeasuon tietyömaan monimutkaiset jalankulkujärjestelyt ja myöhässä olevan bussin numero 23. Hymähdyksen Pasilan sillalla, muiston yhdestä huhtikuun illasta ja junasta joka jätti, "kaksi eroon joutunutta planeettaa niin kauas mutta".
Niin, mutta.
Saa sillä pitkästä, pitkästä aikaa yleisen tenttikokemuksenkin, istukaa sitten joka toiselle paikalle älkääkä avatko kuoria ennnen kuin lupa on annettu. Saa väsymyksestä tai sitten vain kylmästä hytisevän ratikanodotuksen ja ajatukset tulevasta kalliolaisuudesta, kiperät työhuoneneuvottelut ja puhelimen joka soi ja soi ja soi eikä lakkaa soimasta. Hyvähän se on, että soi. Antaa soittaa.
Vielä sillä saa vartin myöhässä olevan, kop-kop-kopisevan korkokenkätutkimusmatkan Kruununhakaan ja jotain niinkin hienoa ja arvokasta kuin alumniyhdistyksen hallituksen kokouksen kaupan päälle. Saa kanttarellipiirakan teko-ohjeet tätskyltä puhelimeen ja kun vielä hiukan jaksaa pinnistää, saa sen kanttarellipiirakankin.
Kaksi ja puoli tuntia unta riittää vaikka mihin. Mutta nyt se on kyllä saapunut päätepysäkille.
---------
Tänään soi Samuli Putron Elämä on juhla. Jos tällaista tulee helmikuun 11. päivä lisää, Zen Café joutaakin eläkkeelle. Pitkästä aikaa tuli musiikin äärellä itku.
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Ihminen kohtaa Kallion
Ensiasunnonostaja seisoo Viidennellä linjalla ja katselee pää takakenossa edessään kohoavaa kaunista jugendtaloa.
Ensiasunnonostaja on huolettomina nuoruusvuosinaan asunut vuokralla jugendtalossa, joka sijaitsi Eirassa. Talon alakerrassa sijaitsi ökyeläjien sisustusliike, josta nykyinen ensiasunnonostaja, silloinen vuokralainen osti kerran Huonona Hetkenä tämän juuttaan kalliin tyynyn ihastuttuaan siihen näyteikkunassa:
Viidennellä linjalla sijaitsevan jugend-talon alakerrassa sijaitsee Sex City -niminen siirtomaatavarakauppa, jonka näyteikkunassa on mustaan kalukukkaroon, käsirautoihin ja nahkaruoskaan puettu miespuolinen mallinukke.
Ensiasunnonostaja keräilee hetken kadoksissa olevaa "köyhän on oltava nöyrä" -asennetta, astuu sitten Sex Cityn viereisestä ovesta sisään jugendtaloon ja kiipeää kolmannen kerroksen asuntonäyttöön.
Uudelleenkirjoitamme tyynyn sanoman: Naisen paikka on siellä mihin naisella on varaa.
---------
Tänään soi Happoradio. Päästäkää minut pois Kalliosta.
---
* EDIT: Buhuu, kaipaan tornikamaria!
Ensiasunnonostaja on huolettomina nuoruusvuosinaan asunut vuokralla jugendtalossa, joka sijaitsi Eirassa. Talon alakerrassa sijaitsi ökyeläjien sisustusliike, josta nykyinen ensiasunnonostaja, silloinen vuokralainen osti kerran Huonona Hetkenä tämän juuttaan kalliin tyynyn ihastuttuaan siihen näyteikkunassa:
Viidennellä linjalla sijaitsevan jugend-talon alakerrassa sijaitsee Sex City -niminen siirtomaatavarakauppa, jonka näyteikkunassa on mustaan kalukukkaroon, käsirautoihin ja nahkaruoskaan puettu miespuolinen mallinukke.
Ensiasunnonostaja keräilee hetken kadoksissa olevaa "köyhän on oltava nöyrä" -asennetta, astuu sitten Sex Cityn viereisestä ovesta sisään jugendtaloon ja kiipeää kolmannen kerroksen asuntonäyttöön.
Uudelleenkirjoitamme tyynyn sanoman: Naisen paikka on siellä mihin naisella on varaa.
---------
Tänään soi Happoradio. Päästäkää minut pois Kalliosta.
---
* EDIT: Buhuu, kaipaan tornikamaria!
Ihminen kohtaa Finanssipolitiikan
Blogini nimen voi täten muuttaa. Seuraatte Asunnonostajan elämää, johon ei muuta mahdu.
Perjantaina kävimme katsomassa Anni Ammattilapsen kanssa asuntoa, jollaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Olen kyllä tietoinen siitä, että elämänhallinnan syrjästä irti päästäminen voi johtaa aika surullisiin lopputuloksiin niin hengen kuin materiankin saralla. Mutta käsi sydämelle: niin kauheaa, likaista, ankeaa, siivoamatonta, synkkää huushollia sattuu harvoin kohdalle, että takavuosien Se7en-elokuvan kulissit alkavat muistuttaa päivänpaisteista idylliä.
Haisevassa, tunkkaisessa, totaalisen rappiotilan vallalla olevassa asunnossa oli lisäksi ankea pohjaratkaisu ja omituisesti sijoitettu ikkuna, joten viivasin Munkkisaaren yli listalta.
Lauantaiaamuna heräsin neljältä enkä saanut enää unta. Laskeskelin yhteen rahavarojani, tulojani ja menojani, livenä ja netissä näkemiäni keskusta-asuntojen hintoja ja mielenterveydellistä kykyäni hallita Jättisuurta Asuntolainaa. Yhteenlaskujen tulos oli karu: minulla ei ole millään ilveellä varaa muuttaa Helsingin keskustaan, ei edes koirankoppiin.
Havainto oli kiistatta masentava.
Äidin ilmansuunnasta saapui aamupäivällä ankeutta helpottava rahoitusjärjestelyehdotus, jonka otin ilomielin vastaan. Jotain hyötyä siitäkin, että toinen vanhempi on siirtynyt tuonilmaisiin. Ja päälle hieman katkeraa naurua.
Poistin Oikotien ja Etuoven hakuehdoista pienet postinumerot ja kirjoitin tilalle Kallio, Alppila ja Alppiharju. Lopputulos oli sekä asuntojen kunnon, ulkonäön että neliöiden puolesta huomattavasti pieninumeroista postinumerohakua ilahduttavampi. Kalliossa on söpöjä, vanhoja taloja ja niissä kivoja, kunnostettuja asuntoja joissa ei ole leikkaussalikeittiöitä eikä tummanpuhuvia lattioita. Työmatkaa kertyy kävellen noin 45 minuuttia, joka menee vartilla pitkäksi alkuperäisestä toiveesta, mutta on toki yleiskunnon kannalta hyvä ratkaisu. Ja raitiovaunut ovat ystäviäni.
Olin jo melkein päättänyt ostaa asunnon tältä istumalta Kalliosta, kun finanssineuvojani soitti. Tuijottelin tuokion läppärin näytölle rävähtänyttä käppyrää, joka kertoi montakin asiaa. Ensinnäkin alaspäin ollaan menossa. Jyrkästi. Toiseksi kukaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kolmanneksi, ja tämä on pahin: jos ostan nyt asunnon 120 000 eurolla ja 90-luvun alun laman kaltainen taantuma toistuu, saisin saman asunnon vuoden päästä noin 70 000 eurolla. Mutta toistuuko se? Ei kukaan tiedä.
Finanssineuvoja pahoitteli asunnonostajan pään päälle keräämiään synkkiä epätietoisuuden pilviä ja jätti neuvottavan klikkailemaan tuskissaan kalliolaisten pikkuyksiöiden kuvia. Haluatteko tietää syyn, miksi en ole ostanut asuntoa aikaisemmin? Koska en pysty tähän! Liian isoja ja monimutkaisia asioita, jotka kuuluvat vielä kaiken kukkuraksi kategoriaan raha-asiat, joihin paneutumista olen yrittänyt vältellä kuin ruttoa.
Olen edelleen sitä mieltä, että vuokra-asuminen on huoletonta, ihanaa ja mielenrauhaa edistävää toimintaa. Kiinteistönvälittäjäni Mikkelistä on savolaista kieroutta osoittaen kuitenkin lähettänyt minulle aikajärjestyksessä olevan listan sunnuntaisista asuntonäytöistä Kallion suunnalla. Jos tulette tänään Hesarille, voitte omakohtaisesti aistia, miltä näyttää henkilöitynyt epätoivo.
---------
Tänään soi Apulannan Paha, paha asia. En minä en minä en tätä halua!
Perjantaina kävimme katsomassa Anni Ammattilapsen kanssa asuntoa, jollaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Olen kyllä tietoinen siitä, että elämänhallinnan syrjästä irti päästäminen voi johtaa aika surullisiin lopputuloksiin niin hengen kuin materiankin saralla. Mutta käsi sydämelle: niin kauheaa, likaista, ankeaa, siivoamatonta, synkkää huushollia sattuu harvoin kohdalle, että takavuosien Se7en-elokuvan kulissit alkavat muistuttaa päivänpaisteista idylliä.
Haisevassa, tunkkaisessa, totaalisen rappiotilan vallalla olevassa asunnossa oli lisäksi ankea pohjaratkaisu ja omituisesti sijoitettu ikkuna, joten viivasin Munkkisaaren yli listalta.
Lauantaiaamuna heräsin neljältä enkä saanut enää unta. Laskeskelin yhteen rahavarojani, tulojani ja menojani, livenä ja netissä näkemiäni keskusta-asuntojen hintoja ja mielenterveydellistä kykyäni hallita Jättisuurta Asuntolainaa. Yhteenlaskujen tulos oli karu: minulla ei ole millään ilveellä varaa muuttaa Helsingin keskustaan, ei edes koirankoppiin.
Havainto oli kiistatta masentava.
Äidin ilmansuunnasta saapui aamupäivällä ankeutta helpottava rahoitusjärjestelyehdotus, jonka otin ilomielin vastaan. Jotain hyötyä siitäkin, että toinen vanhempi on siirtynyt tuonilmaisiin. Ja päälle hieman katkeraa naurua.
Poistin Oikotien ja Etuoven hakuehdoista pienet postinumerot ja kirjoitin tilalle Kallio, Alppila ja Alppiharju. Lopputulos oli sekä asuntojen kunnon, ulkonäön että neliöiden puolesta huomattavasti pieninumeroista postinumerohakua ilahduttavampi. Kalliossa on söpöjä, vanhoja taloja ja niissä kivoja, kunnostettuja asuntoja joissa ei ole leikkaussalikeittiöitä eikä tummanpuhuvia lattioita. Työmatkaa kertyy kävellen noin 45 minuuttia, joka menee vartilla pitkäksi alkuperäisestä toiveesta, mutta on toki yleiskunnon kannalta hyvä ratkaisu. Ja raitiovaunut ovat ystäviäni.
Olin jo melkein päättänyt ostaa asunnon tältä istumalta Kalliosta, kun finanssineuvojani soitti. Tuijottelin tuokion läppärin näytölle rävähtänyttä käppyrää, joka kertoi montakin asiaa. Ensinnäkin alaspäin ollaan menossa. Jyrkästi. Toiseksi kukaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kolmanneksi, ja tämä on pahin: jos ostan nyt asunnon 120 000 eurolla ja 90-luvun alun laman kaltainen taantuma toistuu, saisin saman asunnon vuoden päästä noin 70 000 eurolla. Mutta toistuuko se? Ei kukaan tiedä.
Finanssineuvoja pahoitteli asunnonostajan pään päälle keräämiään synkkiä epätietoisuuden pilviä ja jätti neuvottavan klikkailemaan tuskissaan kalliolaisten pikkuyksiöiden kuvia. Haluatteko tietää syyn, miksi en ole ostanut asuntoa aikaisemmin? Koska en pysty tähän! Liian isoja ja monimutkaisia asioita, jotka kuuluvat vielä kaiken kukkuraksi kategoriaan raha-asiat, joihin paneutumista olen yrittänyt vältellä kuin ruttoa.
Olen edelleen sitä mieltä, että vuokra-asuminen on huoletonta, ihanaa ja mielenrauhaa edistävää toimintaa. Kiinteistönvälittäjäni Mikkelistä on savolaista kieroutta osoittaen kuitenkin lähettänyt minulle aikajärjestyksessä olevan listan sunnuntaisista asuntonäytöistä Kallion suunnalla. Jos tulette tänään Hesarille, voitte omakohtaisesti aistia, miltä näyttää henkilöitynyt epätoivo.
---------
Tänään soi Apulannan Paha, paha asia. En minä en minä en tätä halua!
lauantai 10. tammikuuta 2009
Ihminen etsii kotia epätyypillisin keinoin
Ratkaisu pääkaupunkiseudun asuntopulmiin on haaremi.
Marssimme eilen Tikkurilaan notkuvien herkkupöytien ääreen. Menomatkalla esitimme ajatuksia kimppakämppäasumisesta. Kun avasimme suumme kimppakämppäasumisasioista, johti se melko mielenkiintoiseen illanviettoon:
Makasimme Viivikonnan ja Anni Ammattilapsen kanssa ensin mainittujen väliaikaisasunnon väliaikaissängyllä ja surffasimme väliaikaisesti sylissä pideltävällä läppärillä pitkin Oikotietä. Hakuparametrit olivat iso omakotitalo pääkaupunkiseudulta, talon mitat sen verran suuret että sisään mahtuisi yksi perheasunto ja pari-kolme yksiötä. Kustannustehokasta ja sosiaalista yhteisöasumista siis. Erityisesti terijokelainen 1925 rakennettu puutaloidylli Oulunkylässä sai kannatusta, vaikka ensin olimme siirtämässä perheyhtymäämme Suvisaaristoon meren rannalle. Sinne olisin saanut ottaa mäyräkoirankin.
Idea sisältää toki sudenkuoppia: mitä sitten jos joku Asunto-osakeyhtiö Suurperheen osakas haluaakin muuttaa maasta? Jos yksinäiset pariutuvat tai tapahtuu jotain muita ihmiselämään väistämättä kuuluvia mullistuksia? Miten taata yksityisyyden suoja perheelle, jonka yläkerrassa asuu kaksi yltiösosiaalista ja puheliasta vanhaapiikaa? Kuka tekee lumityöt ja kuuluisiko mahdollisesti perheeseen joskus ilmaantuvan koliikkivauvan hyssyttely kaikille osakkaille? Mitä jos tulee riitaa ja porua mitättömistä asioista?
Toisaalta samat riskit sisältyvät sellaiseenkin konventionaaliseen perheyritykseen, missä kaksi samaa tai eri sukupuolta edustavaa henkilöä päättää lyödä hynttyyt yhteen saman katon alle. Vakuutusoppia viime päivät päntänneenä on todettava, että riski on itse asiassa vielä isompi niissä tapauksissa, joissa yhteiselon perusteena on kustannussäästöjen ja yksinäisyyden torjunnan sijasta niinkin hutera ja häilyväinen suure kuin kahden ihmisen välinen rakkaus.
Yritän edelleen etsiskellä pientä yksiötä keskusta-alueelta. Eilisilta saa kuitenkin luvan jäädä mieleen konkreettisesti taas kerran muistuttamaan siitä, että ne yleisen mielipiteen kanonisoimat standardiratkaisut eivät läheskään aina ole ainoita ratkaisuja eivätkä aina edes parhaita. Väitän, että ystäväporukan yhteisessä omakotitalo-osakeyhtiössä voisi elää huomattavasti onnellisempia perheitä kuin pääkaupunkiseutulaisessa satunnaisesti valitussa asunto-osakeyhtiössä keskimäärin.
Ja kuten aina, niistä itsestäänhän se vain on kiinni.
---------
Tänään soi Jonna Tervomaan Varjoenkeli. Syyllistämisen saralla hylkäämisestä syyttäminen on tutkitusti tehokkain keino. Paatuneimpiin meistä sekään ei tosin tehoa.
Marssimme eilen Tikkurilaan notkuvien herkkupöytien ääreen. Menomatkalla esitimme ajatuksia kimppakämppäasumisesta. Kun avasimme suumme kimppakämppäasumisasioista, johti se melko mielenkiintoiseen illanviettoon:
Makasimme Viivikonnan ja Anni Ammattilapsen kanssa ensin mainittujen väliaikaisasunnon väliaikaissängyllä ja surffasimme väliaikaisesti sylissä pideltävällä läppärillä pitkin Oikotietä. Hakuparametrit olivat iso omakotitalo pääkaupunkiseudulta, talon mitat sen verran suuret että sisään mahtuisi yksi perheasunto ja pari-kolme yksiötä. Kustannustehokasta ja sosiaalista yhteisöasumista siis. Erityisesti terijokelainen 1925 rakennettu puutaloidylli Oulunkylässä sai kannatusta, vaikka ensin olimme siirtämässä perheyhtymäämme Suvisaaristoon meren rannalle. Sinne olisin saanut ottaa mäyräkoirankin.
Idea sisältää toki sudenkuoppia: mitä sitten jos joku Asunto-osakeyhtiö Suurperheen osakas haluaakin muuttaa maasta? Jos yksinäiset pariutuvat tai tapahtuu jotain muita ihmiselämään väistämättä kuuluvia mullistuksia? Miten taata yksityisyyden suoja perheelle, jonka yläkerrassa asuu kaksi yltiösosiaalista ja puheliasta vanhaapiikaa? Kuka tekee lumityöt ja kuuluisiko mahdollisesti perheeseen joskus ilmaantuvan koliikkivauvan hyssyttely kaikille osakkaille? Mitä jos tulee riitaa ja porua mitättömistä asioista?
Toisaalta samat riskit sisältyvät sellaiseenkin konventionaaliseen perheyritykseen, missä kaksi samaa tai eri sukupuolta edustavaa henkilöä päättää lyödä hynttyyt yhteen saman katon alle. Vakuutusoppia viime päivät päntänneenä on todettava, että riski on itse asiassa vielä isompi niissä tapauksissa, joissa yhteiselon perusteena on kustannussäästöjen ja yksinäisyyden torjunnan sijasta niinkin hutera ja häilyväinen suure kuin kahden ihmisen välinen rakkaus.
Yritän edelleen etsiskellä pientä yksiötä keskusta-alueelta. Eilisilta saa kuitenkin luvan jäädä mieleen konkreettisesti taas kerran muistuttamaan siitä, että ne yleisen mielipiteen kanonisoimat standardiratkaisut eivät läheskään aina ole ainoita ratkaisuja eivätkä aina edes parhaita. Väitän, että ystäväporukan yhteisessä omakotitalo-osakeyhtiössä voisi elää huomattavasti onnellisempia perheitä kuin pääkaupunkiseutulaisessa satunnaisesti valitussa asunto-osakeyhtiössä keskimäärin.
Ja kuten aina, niistä itsestäänhän se vain on kiinni.
---------
Tänään soi Jonna Tervomaan Varjoenkeli. Syyllistämisen saralla hylkäämisestä syyttäminen on tutkitusti tehokkain keino. Paatuneimpiin meistä sekään ei tosin tehoa.
perjantai 9. tammikuuta 2009
Ihminen etsii kotia, pontevasti!
Tämän aamun paras puhelu: "Mä lyön sua jos alat nyt tehdä jotain hätiköityjä asuntopäätöksiä, kun sä oot semmonen vähän hötkyilijä!"
Ja "Mä tuun sun kanssa kattomaan niitä Munkkisaaren kämppiä ja sit mennään Viivikonnalle. Okei? Nähdään viideltä Bulevardilla."
Näin minulle lausui arvoisa vuokraemäntäni, Anni Ammattilapsi, ja nyt istun täällä kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivoen että hän muuttaisi takaisin Helsinkiin. Siihen on monia syitä, joista päällimmäisinä mielessäni ovat:
Syy yksi, joka ilmenee repliikistä kaksi: Anni "Super" Ammattilapsen läsnäolo piristää paatuneimmankin vanhanpiian villasukka-arjen spontaaneja, hauskoja sattumuksia viliseväksi superlatiivielämäksi. "Anni hei, hypätäänkö kaivoon?" "Joo! Nyt vai heti?" Tällaisia ihmisiä maailma(ni) tarvitsee.
Syy kaksi, joka ilmenee repliikistä yksi: Vuokraemännän kotiutuminen takaisin Helsinkiin toisi kaivatun ryhtiliikkeen Omistusasuminen On Iloinen Asia -projektiini. Jos voisin jäädä ainaiseksi vuokralaiseksi, vässyköisin projektin luultavasti ennen pitkää (eli noin huomisen paikkeilla) unholaan kaivautumalla Scarlett O'Haran minulle valmiiksi kaivamaan "I'll think about it tomorrow" -bunkkeriin.
Olen käynyt katsomassa jo toista asuntoa. Se oli Vallilassa ja tee se itse -miehen remontoima. Raahatessani Lontooseen muuttavan ystävän maallisesta omaisuudesta irrottamaani laikullista kirpputoripeiliä vuosisadan lumisateessa kohti keskustaa jouduin toteamaan, että Vallila sijaitsee kiistatta liian kaukana. Totesin myös, että katselen mieluummin omin pikku kätösin vinksottamaan asennettuja keittiön kaappeja kuin jonkun muun kätten töitä. Jos remontoidaan, remontoidaan itse ja kärsitään seuraukset, tai annetaan urakka ammattilaiselle. Muiden remontointiseurauksista ei tarvitse kärsiä.
Olen myös saanut "apua, taivas putoaa niskaani JUST NYT" -viesteillä sukuni aktivoitua sen sortin hälytystilaan, että äitille soittaessa taustalta kuuluu pikkuveljen huolestunut "Hyviä vai huonoja uutisia?" -kysymys. Uutisaiheet koskivat kiinteistön omistusta ja varainsiirtoverohelpotuksia. Nimimerkki hyperventiloiva veronmaksaja sai ensiavun tädin mieheltä ja lopulliset terveen paperit verohallinnon levveätä Kaenuun murrettä veäntävältä virkailijalta.
Mikkelin Oraakkeli, kaikkien alojen guru ja nestemäisten munien kruunaamaton kuningatar, on projektini myötä laajentanut toimialaansa myös kiinteistönvälityksen puolelle. Ensin tuli täydellinen laskelma asuntolaina-asioista ynnä omistusasumisen kannattavuusvertailu vuokra-asumiseen suhteutettuna. Eilisiltana saimme listalla yhteisen Kallio-herätyksen ja sähköpostiin singahteli Tikkurilan haarakonttorin suosiollisella avustuksella edustava valikoima pikkuyksiöitä Pitkänsillan tuolta puolen. "Pannaan tästä pieni, halpa ja ihana."
Pannaan, oi!
Olen siis onnistunut sitouttamaan asuntoprojektiini alle viikossa suunnilleen kaiken minua ympäröivän maailmankaikkeuden. Kiitän asianosaisia jo tässä vaiheessa antaumuksellisesta osallistumisesta ja päätän lähetykseni kiinteistönvälittäjäksi muuttuneen Mikkelin Oraakkelin kiistatonta kiinteistönvälittäjyysasennetta osoittavaan repliikkiin:
"Tässä olivatkin tarjouksemme tältä päivältä. palaamme mielellämme asiaan jos teillä on mitään lisäkysymyksiä. Erityisenä plussana palvelustamme voi sanoa sen, että linkit on nyt ripoteltu 20 eri viestiin, joten niitä tulee olemaan saakelin vaikea löytää tarvittaessa."
---------
Tänään soi uuden Nyt-liitteen sympaattisen Samuli Putro -haastattelun innoittamana Zen Cafén Vuokralainen. Ja nurkan takana väijyvät velallisen musertavat huolet.
Ja "Mä tuun sun kanssa kattomaan niitä Munkkisaaren kämppiä ja sit mennään Viivikonnalle. Okei? Nähdään viideltä Bulevardilla."
Näin minulle lausui arvoisa vuokraemäntäni, Anni Ammattilapsi, ja nyt istun täällä kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivoen että hän muuttaisi takaisin Helsinkiin. Siihen on monia syitä, joista päällimmäisinä mielessäni ovat:
Syy yksi, joka ilmenee repliikistä kaksi: Anni "Super" Ammattilapsen läsnäolo piristää paatuneimmankin vanhanpiian villasukka-arjen spontaaneja, hauskoja sattumuksia viliseväksi superlatiivielämäksi. "Anni hei, hypätäänkö kaivoon?" "Joo! Nyt vai heti?" Tällaisia ihmisiä maailma(ni) tarvitsee.
Syy kaksi, joka ilmenee repliikistä yksi: Vuokraemännän kotiutuminen takaisin Helsinkiin toisi kaivatun ryhtiliikkeen Omistusasuminen On Iloinen Asia -projektiini. Jos voisin jäädä ainaiseksi vuokralaiseksi, vässyköisin projektin luultavasti ennen pitkää (eli noin huomisen paikkeilla) unholaan kaivautumalla Scarlett O'Haran minulle valmiiksi kaivamaan "I'll think about it tomorrow" -bunkkeriin.
Olen käynyt katsomassa jo toista asuntoa. Se oli Vallilassa ja tee se itse -miehen remontoima. Raahatessani Lontooseen muuttavan ystävän maallisesta omaisuudesta irrottamaani laikullista kirpputoripeiliä vuosisadan lumisateessa kohti keskustaa jouduin toteamaan, että Vallila sijaitsee kiistatta liian kaukana. Totesin myös, että katselen mieluummin omin pikku kätösin vinksottamaan asennettuja keittiön kaappeja kuin jonkun muun kätten töitä. Jos remontoidaan, remontoidaan itse ja kärsitään seuraukset, tai annetaan urakka ammattilaiselle. Muiden remontointiseurauksista ei tarvitse kärsiä.
Olen myös saanut "apua, taivas putoaa niskaani JUST NYT" -viesteillä sukuni aktivoitua sen sortin hälytystilaan, että äitille soittaessa taustalta kuuluu pikkuveljen huolestunut "Hyviä vai huonoja uutisia?" -kysymys. Uutisaiheet koskivat kiinteistön omistusta ja varainsiirtoverohelpotuksia. Nimimerkki hyperventiloiva veronmaksaja sai ensiavun tädin mieheltä ja lopulliset terveen paperit verohallinnon levveätä Kaenuun murrettä veäntävältä virkailijalta.
Mikkelin Oraakkeli, kaikkien alojen guru ja nestemäisten munien kruunaamaton kuningatar, on projektini myötä laajentanut toimialaansa myös kiinteistönvälityksen puolelle. Ensin tuli täydellinen laskelma asuntolaina-asioista ynnä omistusasumisen kannattavuusvertailu vuokra-asumiseen suhteutettuna. Eilisiltana saimme listalla yhteisen Kallio-herätyksen ja sähköpostiin singahteli Tikkurilan haarakonttorin suosiollisella avustuksella edustava valikoima pikkuyksiöitä Pitkänsillan tuolta puolen. "Pannaan tästä pieni, halpa ja ihana."
Pannaan, oi!
Olen siis onnistunut sitouttamaan asuntoprojektiini alle viikossa suunnilleen kaiken minua ympäröivän maailmankaikkeuden. Kiitän asianosaisia jo tässä vaiheessa antaumuksellisesta osallistumisesta ja päätän lähetykseni kiinteistönvälittäjäksi muuttuneen Mikkelin Oraakkelin kiistatonta kiinteistönvälittäjyysasennetta osoittavaan repliikkiin:
"Tässä olivatkin tarjouksemme tältä päivältä. palaamme mielellämme asiaan jos teillä on mitään lisäkysymyksiä. Erityisenä plussana palvelustamme voi sanoa sen, että linkit on nyt ripoteltu 20 eri viestiin, joten niitä tulee olemaan saakelin vaikea löytää tarvittaessa."
---------
Tänään soi uuden Nyt-liitteen sympaattisen Samuli Putro -haastattelun innoittamana Zen Cafén Vuokralainen. Ja nurkan takana väijyvät velallisen musertavat huolet.
torstai 8. tammikuuta 2009
Ihminen etsii kotia
Mutta koti ei selvästikään etsi ihmistä, koska ei ole tullut ovelle kolkuttelemaan.
Olen siis jälleen kerran aloittanut asennemuutoksen omistusasumista kohtaan. Kuulin uutisia, jotka saivat minut sisäistämään erään ikävän tosiasian: Tämä nykyinen kotikoloni ei ole ikuisesti minun, vaan Anni Ammattilapsi saattaa tarvita sitä joskus itselleen takaisin. (Kolmea vesivahinkoa viidessä kuukaudessa ei tule ikävä, muuta kyllä.)
Toistaiseksi olen käynyt katsomassa yhtä asuntoa. Se oli kiva. Kun meni ovesta ulos, näkyivät Johanneksen kirkon tornit. Tämä on fiksaatio: Johanneksen kirkon tornien pitää näkyä, silloin kaikki on hyvin. Luulen, että aika moni muu olisi kommentoinut asuntoa termillä "hirveä läävä". Minä en, koska minulla on Erikoinen Maku. Se tarkoittaa sitä, että keskustan jugend-taloihin kalliilla rahalla remontoidut, modernit sisustukset tummine parkettilattioineen ja leikkaussalikeittiöineen näyttävät minusta ihan kamalilta, persoonattomilta ja epäviihtyisiltä. Jos pitää valita, otan mieluummin läävän ja opettelen ehkä joku kaunis päivä remontoimaan. Mieluiten haluaisin sellaisen kodin, jossa olisi "alkuperäinen keittiö".
Tai siis ottaisin läävän ja opettelisin remontoimaan, jos en ahdistuisi sitä ennen kuoliaaksi. En halua asua missään muualla kuin Helsingin keskustassa, tämä syrjähyppy Haagaan on sen osoittanut. Jokapaikkaan pitää päästä kävelemällä, ja jokainen paikkani sijaitsee keskustassa tai sen liepeillä. Voin jopa tarpeen tullen tinkiä Johanneksen kirkon torneista mutta en sijainnista keskusta-alueella. Ymmärrän, että tämä vaatimus rajaa tulevan kodin neliöt melko lailla minimiin. Se ei ole edes uhraus: osoite on asunnossa oleellisin asia ja yksi ihminen ei tarvitse loppujen lopuksi kauheasti tilaa. Jos tarvitsee, hänellä on liikaa tavaraa. En tavoittele kuuta taivaalta tai 60 neliötä ynnä toimivaa kakluunia jugend-talossa, tavoittelen toimivaa keittiötä, vessaa jossa on suihku (tämä ei tarkoita keittiötä jossa on suihku) ja jonkinlaista mahdollisuutta rakentaa tavaroille kaappi tai pari, jos niitä ei ennestään ole.
Näihin valtaviin haaveisiin yhdistetään keskivertoa paremmat vuositulot, ja mitä saadaan lopputulokseksi? Ei varaa edes koirankoppiin, ainakaan ilman järkyttävää lainaa ja noin 30 000 euron korkokuluja pankille. Niitä voi toki pienentää suurentamalla kuukausierää ja siten kurjistamalla elämänsä pelkäksi asuntolainanmaksamiseksi, mitä en halua. Haluan elää, nauttia siitä, ja ostaa myös uusia kenkiä.
Jatkan tätä asuntoangstia vielä useassa blogitekstissä, sen takaan. Jos otan tarpeeksi pieniä askelia, pääsen ehkä vielä joskus maaliin. Tähän mennessä olen paitsi käynyt katsomassa asuntoa, myös aloittanut totuttelun asuntovelallisen ankeaan elämään. Ostin kaupasta kaksi kiloa punajuuria 69 sentillä.
Lisäksi olen romahtanut useita kertoja henkisesti kaikkien ystävieni, tuttavieni ja sukulaisteni niskaan ahdistustani ilmoille ulisten. Voi olla, että projektin päättyessä minulla ei ole enää ystäviä eikä tuttavia ja sukulaiset, ne muutenkin kovin harvalukuiset, ovat kaikonneet taivaan tuuliin.
Jäämme jännityksellä odottamaan tulevia aikoja.
---------
Tänään soi Ismo Alanko Säätiön Tyhmää. Siinä on osapuilleen kaikki, mitä tällä hetkellä ajattelen finanssipolitiikasta.
Olen siis jälleen kerran aloittanut asennemuutoksen omistusasumista kohtaan. Kuulin uutisia, jotka saivat minut sisäistämään erään ikävän tosiasian: Tämä nykyinen kotikoloni ei ole ikuisesti minun, vaan Anni Ammattilapsi saattaa tarvita sitä joskus itselleen takaisin. (Kolmea vesivahinkoa viidessä kuukaudessa ei tule ikävä, muuta kyllä.)
Toistaiseksi olen käynyt katsomassa yhtä asuntoa. Se oli kiva. Kun meni ovesta ulos, näkyivät Johanneksen kirkon tornit. Tämä on fiksaatio: Johanneksen kirkon tornien pitää näkyä, silloin kaikki on hyvin. Luulen, että aika moni muu olisi kommentoinut asuntoa termillä "hirveä läävä". Minä en, koska minulla on Erikoinen Maku. Se tarkoittaa sitä, että keskustan jugend-taloihin kalliilla rahalla remontoidut, modernit sisustukset tummine parkettilattioineen ja leikkaussalikeittiöineen näyttävät minusta ihan kamalilta, persoonattomilta ja epäviihtyisiltä. Jos pitää valita, otan mieluummin läävän ja opettelen ehkä joku kaunis päivä remontoimaan. Mieluiten haluaisin sellaisen kodin, jossa olisi "alkuperäinen keittiö".
Tai siis ottaisin läävän ja opettelisin remontoimaan, jos en ahdistuisi sitä ennen kuoliaaksi. En halua asua missään muualla kuin Helsingin keskustassa, tämä syrjähyppy Haagaan on sen osoittanut. Jokapaikkaan pitää päästä kävelemällä, ja jokainen paikkani sijaitsee keskustassa tai sen liepeillä. Voin jopa tarpeen tullen tinkiä Johanneksen kirkon torneista mutta en sijainnista keskusta-alueella. Ymmärrän, että tämä vaatimus rajaa tulevan kodin neliöt melko lailla minimiin. Se ei ole edes uhraus: osoite on asunnossa oleellisin asia ja yksi ihminen ei tarvitse loppujen lopuksi kauheasti tilaa. Jos tarvitsee, hänellä on liikaa tavaraa. En tavoittele kuuta taivaalta tai 60 neliötä ynnä toimivaa kakluunia jugend-talossa, tavoittelen toimivaa keittiötä, vessaa jossa on suihku (tämä ei tarkoita keittiötä jossa on suihku) ja jonkinlaista mahdollisuutta rakentaa tavaroille kaappi tai pari, jos niitä ei ennestään ole.
Näihin valtaviin haaveisiin yhdistetään keskivertoa paremmat vuositulot, ja mitä saadaan lopputulokseksi? Ei varaa edes koirankoppiin, ainakaan ilman järkyttävää lainaa ja noin 30 000 euron korkokuluja pankille. Niitä voi toki pienentää suurentamalla kuukausierää ja siten kurjistamalla elämänsä pelkäksi asuntolainanmaksamiseksi, mitä en halua. Haluan elää, nauttia siitä, ja ostaa myös uusia kenkiä.
Jatkan tätä asuntoangstia vielä useassa blogitekstissä, sen takaan. Jos otan tarpeeksi pieniä askelia, pääsen ehkä vielä joskus maaliin. Tähän mennessä olen paitsi käynyt katsomassa asuntoa, myös aloittanut totuttelun asuntovelallisen ankeaan elämään. Ostin kaupasta kaksi kiloa punajuuria 69 sentillä.
Lisäksi olen romahtanut useita kertoja henkisesti kaikkien ystävieni, tuttavieni ja sukulaisteni niskaan ahdistustani ilmoille ulisten. Voi olla, että projektin päättyessä minulla ei ole enää ystäviä eikä tuttavia ja sukulaiset, ne muutenkin kovin harvalukuiset, ovat kaikonneet taivaan tuuliin.
Jäämme jännityksellä odottamaan tulevia aikoja.
---------
Tänään soi Ismo Alanko Säätiön Tyhmää. Siinä on osapuilleen kaikki, mitä tällä hetkellä ajattelen finanssipolitiikasta.
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Kadotetut
Olen viime vuoden viimeisen kvartaalin aikana kadottanut enemmän asioita kuin koko elämäni varrella yhteensä. Olen päivästä riippuen ärtynyt tai ahdistunut etsiessäni yleensä 30,5 neliön asunnostani jotain tuiki tärkeää arjen pikku kapinetta, joka ihan varmasti vielä 15 minuuttia sitten sijaitsi jossain näkösällä.
Muistan itse asiassa kadottaneeni iäksi aikaisemmin vain yhden merkittävän esineen, pienestä tbilisiläisestä taidekaupasta ostamani älyttömän hienon emalisormuksen jossa oli mielikuvituksellinen kolmio yhdistettynä metallihäkkyrään jonka päässä oli pampula. Tiedän, että tämä kuulostaa lähinnä wtf-osastolta, mutta se oli oikeasti kaunis ja omannäköinen uniikkikoru. Tragikoomista on se, että sormus myös katosi Tbilisiin, tosin ostohetkestä oli silloin kulunut jo vuosi tai pari.
Vieläkin harmittaa.
Viime syksy jää historiaan varsinkin siksi, että kadotin kolme kertaa lompakon taksin takapenkille. En ole koskaan aikaisemmin kadottanut lompakkoani mihinkään, jos ei oteta lukuun sitä kertaa kun minut ryöstettiin. Silloinkin lompakko löytyi, tosin rahoja ja suomalaista opiskelijakorttia köyhempänä.
Lompakon lisäksi oli hukassa vähän kaikki muukin. Puhelimen laturi, silmälasit, punainen muistikirja jossa on kannessa jäniksen kuva ja teksti "I like it sloppy and weird", muistikirja jossa on kannessa mustavalkoinen valokuva ja Jane Austen -lainaus "If adventures will not befall a young lady in her own village, she must seek them abroad". Alushame on ollut hukassa elokuusta asti, lokakuussa se löytyi mutta laitoin sen niin hyvään talteen että sitä voidaan pitää iäksi menetettynä koska en ole nähnyt siitä vilaustakaan sen jälkeen. Iäksi on siis menetetty myös mahdollisuus pukeutua hameisiin.
Joulun alla sattui tragedia, joka melkein ylitti sietokykyni: hukkasin samana päivänä melkein uuden mp3-soittimen ja äidin vanhan luokkasormuksen, joka on kulkenut mukana peukalossani vuodesta 1999. Molemmat olivat kirpaisevia kadotuksia, mp3-soitin on jokapäiväinen kaveri ja ilman sormusta olo tuntuu alastomalta. Onneksi molemmat löytyivät, ämppäri olkalaukun sivutaskusta jonka olin mielestäni ratsannut kadonneen olennaisesineen olinpaikkaa selvittäessäni noin 17 kertaa ja sormus lattialla levällään leuhottaneen matkalaukun vuorin taitoksesta. Olin hetken onnellinen. Eihän se kauaa kestänyt.
Toistaiseksi toinen iäksi kadottamani esine on työpaikalta saamani uusi, hieno ja erittäin pienikokoinen muistitikku. Olin siitä ensin kovin iloinen, koska se oli niin uskomattoman pieni ja olevinaan kätevä: tuon linkin kuvassa tikku on osapuilleen luonnollisessa koossaan. Tikku oli ollut hallussani päivän, kun olin jo ehtinyt kadottaa sen viidesti. Kymmenennen päivän kohdalla se hukkui lopullisesti. Luulen, että heitin sen vahingossa roskikseen vanhojen Hesarien välissä. Ainut lohtuni on se, etten kymmenessä päivässä ollut ehtinyt tallentaa tikulle mitään arkaluontoista materiaalia.
Tilasin nolona omalla rahalla nettikaupasta uuden, samanlaisen. Kun se saapuu, aion köyttää sen lipastoon, valtamerialukseen, pihakeinuun tai muuhun vastaavaan esineeseen jotta se ei heti hukkuisi. Muistitikkujen keksijät eivät selvästikään ole ottaneet mielenterveydellistä aspektia huomioon yhä pienempiä ja pienempiä tikkuja suunnitellessaan.
---------
Tänään soi Pariisin Kevät ja yksi "tämä mukaan autiolle saarelle" -biiseistäni, Pikku Huopalahti. Koska ovathan ne talot niin kuin keksipaketteja. Ja se mummokin on ihan oikeassa.
Muistan itse asiassa kadottaneeni iäksi aikaisemmin vain yhden merkittävän esineen, pienestä tbilisiläisestä taidekaupasta ostamani älyttömän hienon emalisormuksen jossa oli mielikuvituksellinen kolmio yhdistettynä metallihäkkyrään jonka päässä oli pampula. Tiedän, että tämä kuulostaa lähinnä wtf-osastolta, mutta se oli oikeasti kaunis ja omannäköinen uniikkikoru. Tragikoomista on se, että sormus myös katosi Tbilisiin, tosin ostohetkestä oli silloin kulunut jo vuosi tai pari.
Vieläkin harmittaa.
Viime syksy jää historiaan varsinkin siksi, että kadotin kolme kertaa lompakon taksin takapenkille. En ole koskaan aikaisemmin kadottanut lompakkoani mihinkään, jos ei oteta lukuun sitä kertaa kun minut ryöstettiin. Silloinkin lompakko löytyi, tosin rahoja ja suomalaista opiskelijakorttia köyhempänä.
Lompakon lisäksi oli hukassa vähän kaikki muukin. Puhelimen laturi, silmälasit, punainen muistikirja jossa on kannessa jäniksen kuva ja teksti "I like it sloppy and weird", muistikirja jossa on kannessa mustavalkoinen valokuva ja Jane Austen -lainaus "If adventures will not befall a young lady in her own village, she must seek them abroad". Alushame on ollut hukassa elokuusta asti, lokakuussa se löytyi mutta laitoin sen niin hyvään talteen että sitä voidaan pitää iäksi menetettynä koska en ole nähnyt siitä vilaustakaan sen jälkeen. Iäksi on siis menetetty myös mahdollisuus pukeutua hameisiin.
Joulun alla sattui tragedia, joka melkein ylitti sietokykyni: hukkasin samana päivänä melkein uuden mp3-soittimen ja äidin vanhan luokkasormuksen, joka on kulkenut mukana peukalossani vuodesta 1999. Molemmat olivat kirpaisevia kadotuksia, mp3-soitin on jokapäiväinen kaveri ja ilman sormusta olo tuntuu alastomalta. Onneksi molemmat löytyivät, ämppäri olkalaukun sivutaskusta jonka olin mielestäni ratsannut kadonneen olennaisesineen olinpaikkaa selvittäessäni noin 17 kertaa ja sormus lattialla levällään leuhottaneen matkalaukun vuorin taitoksesta. Olin hetken onnellinen. Eihän se kauaa kestänyt.
Toistaiseksi toinen iäksi kadottamani esine on työpaikalta saamani uusi, hieno ja erittäin pienikokoinen muistitikku. Olin siitä ensin kovin iloinen, koska se oli niin uskomattoman pieni ja olevinaan kätevä: tuon linkin kuvassa tikku on osapuilleen luonnollisessa koossaan. Tikku oli ollut hallussani päivän, kun olin jo ehtinyt kadottaa sen viidesti. Kymmenennen päivän kohdalla se hukkui lopullisesti. Luulen, että heitin sen vahingossa roskikseen vanhojen Hesarien välissä. Ainut lohtuni on se, etten kymmenessä päivässä ollut ehtinyt tallentaa tikulle mitään arkaluontoista materiaalia.
Tilasin nolona omalla rahalla nettikaupasta uuden, samanlaisen. Kun se saapuu, aion köyttää sen lipastoon, valtamerialukseen, pihakeinuun tai muuhun vastaavaan esineeseen jotta se ei heti hukkuisi. Muistitikkujen keksijät eivät selvästikään ole ottaneet mielenterveydellistä aspektia huomioon yhä pienempiä ja pienempiä tikkuja suunnitellessaan.
---------
Tänään soi Pariisin Kevät ja yksi "tämä mukaan autiolle saarelle" -biiseistäni, Pikku Huopalahti. Koska ovathan ne talot niin kuin keksipaketteja. Ja se mummokin on ihan oikeassa.
tiistai 6. tammikuuta 2009
No man is an island
"Human beings do not thrive when isolated from others." Näin sanoi muuan John Donne joskus 1500- ja 1600-lukujen taitteessa.
Minä ajattelin kuitenkin tänään kirjoittaa saarista.
Lainaan ensin itseäni huhtikuulta 2007:
Kävelin taas tänään saarta ympäri ja kuuntelin hienoa sinfoniaa. Jää soi sulaessaan. Isot jäälautat pomputtivat bassojaan rantakivikkoa vasten, aivan rannassa murskaantunut jäämassa kujersi ja vihelsi, kristalliakin kirkkaampi ohut riite helisi kuin ksylofoni särkyessään aamuauringon lämmössä. Tuuli puhalsi aaltojen tahtiin nousevan ja laskevan rytmin ja varjoisissa poukamissa kuului vain hiljainen ritinä ja kohina, kun aurinko haurastutti vielä voitolla olevaa paksua, yhtenäistä jääkerrosta. Satunnaiset ohikulkijat laavulla vetivät huppuja tiukemmin kiinni ja päivittelivät luihin ja ytimiin yltävää, selältä puhkuvaa tuulta, minä käänsin pipon reunoja pois korvilta että kuulisin paremmin kaikki jään äänet.
Ja muutaman kymmenen metrin päässä jään reunasta, avovedessä, kulki punakylkinen rahtilaiva matkalla jonnekin kauas.
Saari on minulle tärkeä paikka. Se sijaitsee harmittavasti noin 250 kilometrin päässä vakituisilta asuinsijoiltani, joten ihan jokaisen arkipäivän huvitukseksi siitä ei ole. Tänä aamuna optimaalista lenkkimaastoa valitessani tajusin Helsingin ulkoilureittikartan suosiollisella avustuksella, että asun nykyään kävelymatkan päässä Seurasaaresta. Seurasaari oli Pietarinkadun aikoina melko säännöllinen viikonloppukäveleskelyn kohde mutta viime vuosina se on aivan turhaan painunut unholaan omien Helsinki-paikkojen listalta.
Heureka, siis. Seurasaarikin on saari. Omassa saaressani ei tosin vilise kymmeniätuhansia ihmisiä ja luonnonläheisyys tarkoittaa siellä jotain muuta kuin "pähkinä tänne ja sassiin tai puren sua nilkkaan" -asenteella varustettuja gangsterioravia. Oma saareni ei myöskään ole ulkoilmamuseo ja polutkin ovat siellä hyvin paljon Seurasaarta kapeammat. Mutta silti: kiistaton saari jolla on kaikki saaren olennaisimmat tunnusmerkit ja vielä huomattava sijaintietu omaan saareeni verrattuna.
Palasin juuri kotiin tyytyväisenä kahden tunnin reippaan lenkin jälkeen. Gangsterioravat olivat yhtä ohi kulkevaa lapsiparkaa ahdistelevaa yksilöä lukuunottamatta vielä nukkumassa, samoin kymmenettuhannet ihmiset. Seurasaaressa ei valitettavasti voi harrastaa lempilajiani, rantakiviä pitkin juoksemista ja itsensä altistamista vakaville nilkkavammoille, mutta mutkikkaita ja kallioisia rantapolkuja siellä kuitenkin on. Ja tärkein saaren elementti: selältä puhaltava tuuli, joka humisuttaa puunlatvoja ja saa haukkomaan henkeä syöksyessään sieraimista sisään. Jota vastaan voi kääntää kasvonsa ja tuntea olevansa osa maisemaa. Jolle voi kääntää selän ja todeta, että ähä, tässä kumminkin seison enkä kaadu vaikka mitä yrittäisit.
Hyvä löytö. Aion ottaa siitä kaiken ilon irti.
Nyt siirrymme päivän proosallisempaan osuuteen. Makaronilaatikkoa ja vakuutuslainsäädännön opiskelua. Eikö kukaan lähtisi luistelemaan?
---------
Tänään soi CMX:n Kivinen kirja. Joulupukki toi Kaikki hedelmät -kokoelman, jota ikuisuusfani ei voi olla omistamatta, mutta taitaa kuitenkin kuunnella jatkossakin mieluummin albumikokonaisuuksia kaikkine äkkiväärine epähitteineen.
Minä ajattelin kuitenkin tänään kirjoittaa saarista.
Lainaan ensin itseäni huhtikuulta 2007:
Kävelin taas tänään saarta ympäri ja kuuntelin hienoa sinfoniaa. Jää soi sulaessaan. Isot jäälautat pomputtivat bassojaan rantakivikkoa vasten, aivan rannassa murskaantunut jäämassa kujersi ja vihelsi, kristalliakin kirkkaampi ohut riite helisi kuin ksylofoni särkyessään aamuauringon lämmössä. Tuuli puhalsi aaltojen tahtiin nousevan ja laskevan rytmin ja varjoisissa poukamissa kuului vain hiljainen ritinä ja kohina, kun aurinko haurastutti vielä voitolla olevaa paksua, yhtenäistä jääkerrosta. Satunnaiset ohikulkijat laavulla vetivät huppuja tiukemmin kiinni ja päivittelivät luihin ja ytimiin yltävää, selältä puhkuvaa tuulta, minä käänsin pipon reunoja pois korvilta että kuulisin paremmin kaikki jään äänet.
Ja muutaman kymmenen metrin päässä jään reunasta, avovedessä, kulki punakylkinen rahtilaiva matkalla jonnekin kauas.
Saari on minulle tärkeä paikka. Se sijaitsee harmittavasti noin 250 kilometrin päässä vakituisilta asuinsijoiltani, joten ihan jokaisen arkipäivän huvitukseksi siitä ei ole. Tänä aamuna optimaalista lenkkimaastoa valitessani tajusin Helsingin ulkoilureittikartan suosiollisella avustuksella, että asun nykyään kävelymatkan päässä Seurasaaresta. Seurasaari oli Pietarinkadun aikoina melko säännöllinen viikonloppukäveleskelyn kohde mutta viime vuosina se on aivan turhaan painunut unholaan omien Helsinki-paikkojen listalta.
Heureka, siis. Seurasaarikin on saari. Omassa saaressani ei tosin vilise kymmeniätuhansia ihmisiä ja luonnonläheisyys tarkoittaa siellä jotain muuta kuin "pähkinä tänne ja sassiin tai puren sua nilkkaan" -asenteella varustettuja gangsterioravia. Oma saareni ei myöskään ole ulkoilmamuseo ja polutkin ovat siellä hyvin paljon Seurasaarta kapeammat. Mutta silti: kiistaton saari jolla on kaikki saaren olennaisimmat tunnusmerkit ja vielä huomattava sijaintietu omaan saareeni verrattuna.
Palasin juuri kotiin tyytyväisenä kahden tunnin reippaan lenkin jälkeen. Gangsterioravat olivat yhtä ohi kulkevaa lapsiparkaa ahdistelevaa yksilöä lukuunottamatta vielä nukkumassa, samoin kymmenettuhannet ihmiset. Seurasaaressa ei valitettavasti voi harrastaa lempilajiani, rantakiviä pitkin juoksemista ja itsensä altistamista vakaville nilkkavammoille, mutta mutkikkaita ja kallioisia rantapolkuja siellä kuitenkin on. Ja tärkein saaren elementti: selältä puhaltava tuuli, joka humisuttaa puunlatvoja ja saa haukkomaan henkeä syöksyessään sieraimista sisään. Jota vastaan voi kääntää kasvonsa ja tuntea olevansa osa maisemaa. Jolle voi kääntää selän ja todeta, että ähä, tässä kumminkin seison enkä kaadu vaikka mitä yrittäisit.
Hyvä löytö. Aion ottaa siitä kaiken ilon irti.
Nyt siirrymme päivän proosallisempaan osuuteen. Makaronilaatikkoa ja vakuutuslainsäädännön opiskelua. Eikö kukaan lähtisi luistelemaan?
---------
Tänään soi CMX:n Kivinen kirja. Joulupukki toi Kaikki hedelmät -kokoelman, jota ikuisuusfani ei voi olla omistamatta, mutta taitaa kuitenkin kuunnella jatkossakin mieluummin albumikokonaisuuksia kaikkine äkkiväärine epähitteineen.
maanantai 5. tammikuuta 2009
Pk-seuraa pk-seudulla
"Simpsakka vanhapiika tarjoaa päiväkahviseuraa. Pannu kuumana Etelä-Haagassa!"
Nojoo. Ihan noin alas en ole (vielä) vajonnut.
Päätin kuitenkin panostaa tänään YYA-hengessä mahdollisesti joskus kohdalle osuvien päiväkahvien laatuun ja kannoin äsken kotiin uuden kahvinkeittimen. Kyseessä on itse asiassa vanha kahvinkeitin, jonka pelastin Lontooseen muuttavan lapsuudenystävän keittiöstä. En itse juo kahvia kuin hätätilanteissa, joissa on pakko pysyä hereillä keinolla millä hyvänsä, joten kahvinkeitin on pelkkä vierasvara ja siten melkoinen turhake. Mutta mitäpä sitä ei maalliseen mammonaan hukkuvan ystävän eteen tekisi.
Edellinen kahvinkeitin on herättänyt kahvia juovissa vieraissa hilpeyttä jo monen monta vuotta. Sekin on peräisin muuttokuormasta, jossa se oli päätymässä Moskovaan, kunnes anastin sen korvaukseksi kaikesta kärsimästäni pahasta. Keitin on minikokoinen, kerralla saa keiteltyä ehkä puolitoista mukillista kahvia kun oikein pontevasti yrittää. Verbi on todellakin "keitellä", minikahvinkeitin ei sovellu kiireisiin aamuihin eikä muuhunkaan hötkyilyyn. Puolitoista mukia kahvia valmistetaan hartaasti ja huolella, välillä pidetään kymmenen minuutin ruplutustaukoja jolloin mitään ei tapahdu mutta ääniefektit ovat mittavat. Keitin siis ääntelee kuin en edes tiedä mikä, joka tapauksessa kovaa ja pitkäkestoisesti. Minusta se on hauska ja sympaattinen mutta kenties hieman ärsyttävä. Kahvia kuluttavaa kansanosaa se ärsyttää yleensä enemmän kuin hieman. Ulkopuolisten luottamusta pikku keittimeeni kuvastaa se, että talouteni muonavahvuuteen hetkeksi liittynyt ranskalainen toi omissa rajallisissa matkatavaroissaan espressopannun.
Nyt minulla on uusi kahvinkeitin, ja ystävällä yksi murhetta aiheuttava esine vähemmän. Luulen, että ostan vielä sen himmenneen kirpputoripeilin, pyydän vuokraemännältä luvan seinän rei'ittämiseen ja vähennän samalla toisenkin murheen ystävän korkeasta pinosta. Muuttaminen on aina yhtä hirveää, vaikka perillä odottaisikin oma armas ja ihana kaupunki.
---------
Tänään soi Zen Cafén Mustaa. Kyllä mä toivon että musta olis ollut vähän parempaan.
Nojoo. Ihan noin alas en ole (vielä) vajonnut.
Päätin kuitenkin panostaa tänään YYA-hengessä mahdollisesti joskus kohdalle osuvien päiväkahvien laatuun ja kannoin äsken kotiin uuden kahvinkeittimen. Kyseessä on itse asiassa vanha kahvinkeitin, jonka pelastin Lontooseen muuttavan lapsuudenystävän keittiöstä. En itse juo kahvia kuin hätätilanteissa, joissa on pakko pysyä hereillä keinolla millä hyvänsä, joten kahvinkeitin on pelkkä vierasvara ja siten melkoinen turhake. Mutta mitäpä sitä ei maalliseen mammonaan hukkuvan ystävän eteen tekisi.
Edellinen kahvinkeitin on herättänyt kahvia juovissa vieraissa hilpeyttä jo monen monta vuotta. Sekin on peräisin muuttokuormasta, jossa se oli päätymässä Moskovaan, kunnes anastin sen korvaukseksi kaikesta kärsimästäni pahasta. Keitin on minikokoinen, kerralla saa keiteltyä ehkä puolitoista mukillista kahvia kun oikein pontevasti yrittää. Verbi on todellakin "keitellä", minikahvinkeitin ei sovellu kiireisiin aamuihin eikä muuhunkaan hötkyilyyn. Puolitoista mukia kahvia valmistetaan hartaasti ja huolella, välillä pidetään kymmenen minuutin ruplutustaukoja jolloin mitään ei tapahdu mutta ääniefektit ovat mittavat. Keitin siis ääntelee kuin en edes tiedä mikä, joka tapauksessa kovaa ja pitkäkestoisesti. Minusta se on hauska ja sympaattinen mutta kenties hieman ärsyttävä. Kahvia kuluttavaa kansanosaa se ärsyttää yleensä enemmän kuin hieman. Ulkopuolisten luottamusta pikku keittimeeni kuvastaa se, että talouteni muonavahvuuteen hetkeksi liittynyt ranskalainen toi omissa rajallisissa matkatavaroissaan espressopannun.
Nyt minulla on uusi kahvinkeitin, ja ystävällä yksi murhetta aiheuttava esine vähemmän. Luulen, että ostan vielä sen himmenneen kirpputoripeilin, pyydän vuokraemännältä luvan seinän rei'ittämiseen ja vähennän samalla toisenkin murheen ystävän korkeasta pinosta. Muuttaminen on aina yhtä hirveää, vaikka perillä odottaisikin oma armas ja ihana kaupunki.
---------
Tänään soi Zen Cafén Mustaa. Kyllä mä toivon että musta olis ollut vähän parempaan.
sunnuntai 4. tammikuuta 2009
Neljä ällää, uusi yritys
Yritin eilen kirjoittaa tämän. Yritän nyt uudestaan.
Rakas ystäväni, toinen itse valituista sisaristani, teki vähän aikaa sitten elämänmuutoksen yhteydessä mainion listan asioista, joita hän haluaa lisää elämäänsä. En muista niistä kaikkia sanasta sanaan, mutta asioita oli kaiketikin neljä, ja yksi niistä oli "enemmän tanssia". Ajatelkaa, miten hienosti ajateltu.
Rakas ystäväni, toinen itse valituista sisaristani, sanoi ennen joulua suosittelevansa varauksetta samanlaisen listan tekemistä myös minulle. Uudenvuodenpäivänä, kun oli hiljaista, niin teinkin. Listalle ilmaantui vain hieman väkisin vääntäen neljä ällällä alkavaa asiaa, jotka täten julkaisen katekismuksenomaisesti muistaakseni ne itse ja pyytääkseni ystäviä minua niistä vuoden mittaan muistuttamaan.
Ällä ykkönen: Lisää livekontakteja!
Se on: Sekä omia ihmisiä että uusia ihmisiä että musiikkia koskien kaipaan lisää oikean elämän kohtaamisia.
Enkä malta olla tässä yhteydessä näpäyttämättä, että jokapäiväisihminen merkitsee minun sanastossani eri asiaa kuin tylsän päivän sähköpostiautomaatti. Ensin mainittua ei pitäisi olla varaa hylätä. Jälkimmäisen voi, surutta. Se koira älähtäköön, johon tämä sisäpiiritoteamus kalahtaa.
En toki tulisi toimeen ilman Listaa, enkä aio tullakaan. (toim. huom. Lista on siis entisten, nykyisten ja tulevien pietarilaisten sähköpostilista, kuuden laatuihmisen konsentraatioksi muodostunut jokapäiväinen rakastamiskanava ja foorumi kaikenlaiselle arjen yläpuolelle nousevalle keskustelulle.) Aion kuitenkin pyrkiä voimakkaasti siihen, että tapaisin säännöllisesti kaikkia listalaisia maantieteellisten mahdollisuuksien mukaan. Sama koskee muitakin ystäviä ja kylänmiehiä: Tampere, Pietari, Moskova, Jyväskylä, Lontoo, Berliini ja muut maailman kaupungit, täältä tullaan. Erityinen asema maailman kaupunkien joukossa olkoon silti synnyinpitäjälläni, rakkaalla perheellä, maailman suloisimmalla Aleksanterilla, muillakin armailla kummikakaroilla isoveljineen ja heidän vanhemmillaan, joita minulla on ollut jo vuosikausia ilo kutsua ystävikseni.
Oma sijansa on toki myös heillä, jotka asuvat vielä Helsingissä eivätkä ole muuttaneet pois.
Haluan myös treffeille, koska treffit piristävät vanhanpiian arkea enemmän kuin mikään muu. Jos sinulla on tuttavapiirissäsi aivan syyttä suotta pariutumaton, fiksu, filmaattinen ja järkyttävän komea ynnä sopivasti rokkaava poikamies, ilmianna hänet oitis osoitteeseen asiakarual@netti.fi. Jos mies on hullu, nössö, juuri täräyttänyt entiselle tyttöystävälleen pullan uuniin, nössö, liimautunut exään, nössö, kotimaista pop-lyriikkaa ymmärtämätön, nössö tai vain teepaitojen välityksellä kommunikoiva, jätä ilmianto tekemättä. (Sori, pojat. Ei millään pahalla, ainakaan kovin paljon.)
Livekohtaamiset hyvien bändien ja artistien kanssa kuuluvat myös tähän kategoriaan. Keikkaseuraa kaivataan.
Ällä kakkonen: Lisää литература:a!
Tuo vaikeasti venäjän kieltä osaamattomille avautuva sana on translitteroituna literatura, jonka kaikkia kieliä osaavat tietävät kirjallisuudeksi.
Se on: lisää kirjoittamista ja lisää lukemista.
Aion tänä vuonna hakea Kriittisen korkeakoulun kirjoittajaoppiin. Toivon pääseväni. Aion tänä vuonna selvittää, olisiko minulla mahdollisuutta omistautua nykyistä enemmän kirjoittamiselle, edes hetkeksi.
Ja aion ihan tosissani roikkua vähemmän netissä, tuijottaa vähemmän seinää, ja lukea enemmän niitä hyviä kirjoja, joita muut ihmiset ovat iloksemme aikojen saatossa kirjoittaneet.
Ällä kolmonen: Lisää liikettä, mielellään luonnossa!
Se on: Ylös, ulos ja lenkille. Se on myös Saariselän matka, ja se on erityisesti kesämökki.
Ostin alennusmyynnistä uudet ulkoiluvaatteet. Housut, jotka ovat sopivan pitkät mutta joihin mahtuisi noin kolme takalistoani. (En anna sen häiritä, muunlaisia ulkoiluhousuja ei valmisteta, paitsi sellaisia joissa on edellä mainitun takalisto-ominaisuuden lisäksi liian lyhyet lahkeet. Kaikkea ei voi ihminen saada, jos hänellä on läntisen Euroopan pisimmät sääret.) Takin, jossa on sopivan pitkät hihat ja joka on hienon ja teknisen näköinen ja tuntuinen. Ja pipon, joka pitää todistetusti avoimelta Saimaan selältä tammikuussa puhaltavan tuulen poissa korvien välistä huminoimasta. Aion ryhtyä ulkoiluttamaan niitä säännöllisesti. Aion myös entisenä jokapaikkaankävelijänä tutkiskella mahdollisuuksia kävellä tai pyöräillä töihin, vaikka se edellyttäisikin aikaisemmin heräämistä.
Matkustan maaliskuussa Saariselälle. Siellä aion hiihtää ja muuttua paremmaksi ihmiseksi. Se on mahdollista, olen kaksi vuotta sitten tehnyt niin. Aion myös viettää kesäloman mökilläni ja ehkä Islannissa osittain. Molemmat sisältävät liikettä ja luontoa.
Sateen sattuessa menen jumppaan tai työpaikan kuntosalille. Ensimmäiseen kohtaan sanomme Oi Kyllä! Toiseen kohtaan sanomme että just joo, ja lehmätkin lentää.
Ällä nelonen: Lisää laatua aikaan!
Se on: Jo mainittu kertaalleen tuolla ylempänä.
Siteeraan itseäni ja äsken sanomaani: Aion ihan tosissani roikkua vähemmän netissä ja tuijottaa vähemmän seinää. Kummastakaan ei ole suurempaa hyötyä saati iloa, koska ensimmäinen tympii ja jälkimmäinen ei suinkaan ole yhtään meditatiivista toimintaa vaan yleensä turhan murehdintaa.
Säästyvän ajan aion käyttää laadukkaasti. Teen aika paljon niitä asioita, mitä nytkin teen noilta kahdelta toiminnolta yli jäävällä ajalla. Meditatiivisen puolen voin ottaa haltuun eksymällä silloin tällöin Krunikassa sijaitsevaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon noin viideltä illansuussa, ja erityisesti noin kuudelta lauantaisin.
En hengästy. Olen, ja nautin olostani. Teen pieniä korjausliikkeitä, mutta oikeaan suuntaan.
---------
Tänään soi Apulannan Ylijäämävalumaa. Hyvistä asioista kyllä kannattaa pitää kiinni, mutta muistaa kuitenkin koko ajan niiden(kin) asioiden tarkoitus.
Rakas ystäväni, toinen itse valituista sisaristani, teki vähän aikaa sitten elämänmuutoksen yhteydessä mainion listan asioista, joita hän haluaa lisää elämäänsä. En muista niistä kaikkia sanasta sanaan, mutta asioita oli kaiketikin neljä, ja yksi niistä oli "enemmän tanssia". Ajatelkaa, miten hienosti ajateltu.
Rakas ystäväni, toinen itse valituista sisaristani, sanoi ennen joulua suosittelevansa varauksetta samanlaisen listan tekemistä myös minulle. Uudenvuodenpäivänä, kun oli hiljaista, niin teinkin. Listalle ilmaantui vain hieman väkisin vääntäen neljä ällällä alkavaa asiaa, jotka täten julkaisen katekismuksenomaisesti muistaakseni ne itse ja pyytääkseni ystäviä minua niistä vuoden mittaan muistuttamaan.
Ällä ykkönen: Lisää livekontakteja!
Se on: Sekä omia ihmisiä että uusia ihmisiä että musiikkia koskien kaipaan lisää oikean elämän kohtaamisia.
Enkä malta olla tässä yhteydessä näpäyttämättä, että jokapäiväisihminen merkitsee minun sanastossani eri asiaa kuin tylsän päivän sähköpostiautomaatti. Ensin mainittua ei pitäisi olla varaa hylätä. Jälkimmäisen voi, surutta. Se koira älähtäköön, johon tämä sisäpiiritoteamus kalahtaa.
En toki tulisi toimeen ilman Listaa, enkä aio tullakaan. (toim. huom. Lista on siis entisten, nykyisten ja tulevien pietarilaisten sähköpostilista, kuuden laatuihmisen konsentraatioksi muodostunut jokapäiväinen rakastamiskanava ja foorumi kaikenlaiselle arjen yläpuolelle nousevalle keskustelulle.) Aion kuitenkin pyrkiä voimakkaasti siihen, että tapaisin säännöllisesti kaikkia listalaisia maantieteellisten mahdollisuuksien mukaan. Sama koskee muitakin ystäviä ja kylänmiehiä: Tampere, Pietari, Moskova, Jyväskylä, Lontoo, Berliini ja muut maailman kaupungit, täältä tullaan. Erityinen asema maailman kaupunkien joukossa olkoon silti synnyinpitäjälläni, rakkaalla perheellä, maailman suloisimmalla Aleksanterilla, muillakin armailla kummikakaroilla isoveljineen ja heidän vanhemmillaan, joita minulla on ollut jo vuosikausia ilo kutsua ystävikseni.
Oma sijansa on toki myös heillä, jotka asuvat vielä Helsingissä eivätkä ole muuttaneet pois.
Haluan myös treffeille, koska treffit piristävät vanhanpiian arkea enemmän kuin mikään muu. Jos sinulla on tuttavapiirissäsi aivan syyttä suotta pariutumaton, fiksu, filmaattinen ja järkyttävän komea ynnä sopivasti rokkaava poikamies, ilmianna hänet oitis osoitteeseen asiakarual@netti.fi. Jos mies on hullu, nössö, juuri täräyttänyt entiselle tyttöystävälleen pullan uuniin, nössö, liimautunut exään, nössö, kotimaista pop-lyriikkaa ymmärtämätön, nössö tai vain teepaitojen välityksellä kommunikoiva, jätä ilmianto tekemättä. (Sori, pojat. Ei millään pahalla, ainakaan kovin paljon.)
Livekohtaamiset hyvien bändien ja artistien kanssa kuuluvat myös tähän kategoriaan. Keikkaseuraa kaivataan.
Ällä kakkonen: Lisää литература:a!
Tuo vaikeasti venäjän kieltä osaamattomille avautuva sana on translitteroituna literatura, jonka kaikkia kieliä osaavat tietävät kirjallisuudeksi.
Se on: lisää kirjoittamista ja lisää lukemista.
Aion tänä vuonna hakea Kriittisen korkeakoulun kirjoittajaoppiin. Toivon pääseväni. Aion tänä vuonna selvittää, olisiko minulla mahdollisuutta omistautua nykyistä enemmän kirjoittamiselle, edes hetkeksi.
Ja aion ihan tosissani roikkua vähemmän netissä, tuijottaa vähemmän seinää, ja lukea enemmän niitä hyviä kirjoja, joita muut ihmiset ovat iloksemme aikojen saatossa kirjoittaneet.
Ällä kolmonen: Lisää liikettä, mielellään luonnossa!
Se on: Ylös, ulos ja lenkille. Se on myös Saariselän matka, ja se on erityisesti kesämökki.
Ostin alennusmyynnistä uudet ulkoiluvaatteet. Housut, jotka ovat sopivan pitkät mutta joihin mahtuisi noin kolme takalistoani. (En anna sen häiritä, muunlaisia ulkoiluhousuja ei valmisteta, paitsi sellaisia joissa on edellä mainitun takalisto-ominaisuuden lisäksi liian lyhyet lahkeet. Kaikkea ei voi ihminen saada, jos hänellä on läntisen Euroopan pisimmät sääret.) Takin, jossa on sopivan pitkät hihat ja joka on hienon ja teknisen näköinen ja tuntuinen. Ja pipon, joka pitää todistetusti avoimelta Saimaan selältä tammikuussa puhaltavan tuulen poissa korvien välistä huminoimasta. Aion ryhtyä ulkoiluttamaan niitä säännöllisesti. Aion myös entisenä jokapaikkaankävelijänä tutkiskella mahdollisuuksia kävellä tai pyöräillä töihin, vaikka se edellyttäisikin aikaisemmin heräämistä.
Matkustan maaliskuussa Saariselälle. Siellä aion hiihtää ja muuttua paremmaksi ihmiseksi. Se on mahdollista, olen kaksi vuotta sitten tehnyt niin. Aion myös viettää kesäloman mökilläni ja ehkä Islannissa osittain. Molemmat sisältävät liikettä ja luontoa.
Sateen sattuessa menen jumppaan tai työpaikan kuntosalille. Ensimmäiseen kohtaan sanomme Oi Kyllä! Toiseen kohtaan sanomme että just joo, ja lehmätkin lentää.
Ällä nelonen: Lisää laatua aikaan!
Se on: Jo mainittu kertaalleen tuolla ylempänä.
Siteeraan itseäni ja äsken sanomaani: Aion ihan tosissani roikkua vähemmän netissä ja tuijottaa vähemmän seinää. Kummastakaan ei ole suurempaa hyötyä saati iloa, koska ensimmäinen tympii ja jälkimmäinen ei suinkaan ole yhtään meditatiivista toimintaa vaan yleensä turhan murehdintaa.
Säästyvän ajan aion käyttää laadukkaasti. Teen aika paljon niitä asioita, mitä nytkin teen noilta kahdelta toiminnolta yli jäävällä ajalla. Meditatiivisen puolen voin ottaa haltuun eksymällä silloin tällöin Krunikassa sijaitsevaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon noin viideltä illansuussa, ja erityisesti noin kuudelta lauantaisin.
En hengästy. Olen, ja nautin olostani. Teen pieniä korjausliikkeitä, mutta oikeaan suuntaan.
---------
Tänään soi Apulannan Ylijäämävalumaa. Hyvistä asioista kyllä kannattaa pitää kiinni, mutta muistaa kuitenkin koko ajan niiden(kin) asioiden tarkoitus.
lauantai 3. tammikuuta 2009
Neljä ällää
Kun kirjoitin otsikon, huomasin, että siihen liittyy assosiaatio. Kaksikin.
Neljä ällää kuusipuussa on Simo Ojasen nuortenkirja kasikytluvulta. Kirjassa seikkailee hikari-Hillevi, johon samastuin, vaikka hän tuntui kovin aikuiselta lukijaminään verrattuna. Luin nimittäin kotikylän kirjaston nuortenosaston läpi ala-asteikäisenä, yläasteella olin jo tanakasti aikuisten osaston asiakas. Kirja aiheutti jonkinlaisen parin kuukauden trauman siitä, ettei koulumenestys välttämättä takaakaan menestystä koulun jälkeen. Sitten alkoi kesäloma, ja sen aikana trauma hävisi.
Toinen assosiaatio: kirjoitin itse ylioppilaskirjoituksissa neljä ällää. Kolme vierasta kieltä keväällä, äidinkielen suuresti suivaantuneena seuraavana syksynä. Olin kirjoittanut koko lukioajan kirkkaasti yli ällän rajan meneviä aineita, kunnes kolmannella luokalla äidinkielen opettajaksi tuli äijä, joka vihasi avoimesti ja kiertelemättä kiistatta melko kärkeviä ja varsin mustavalkoisia poliittisia mielipiteitäni. Muun muassa himpun verran antimilitaristinen Uudenmaan jääkäripataljoonan esitteestä kirjoittamani aineistoaine sai opettajan lausumaan kuolemattomat "täytyy vain ihmetellä, kuinka joku VOI olla tätä mieltä" -sanat. Hienoa toimintaa kansankynttilältä, jota vihasin katkerasti vuoden -95 syksyyn ja vihdoin saavuttamaani äidinkielen ällään asti.
Jo nuorella iällä esiin tulleesta luonteeni vittumaisuudesta ja hysteerisestä oikeassa olemisen tarpeesta johtuen kävin arvioittamassa jokaisen kirjoittamani ja mielipidenatsin korkeintaan cum laudeksi arvioiman ainekirjoitustehtävän koulun muilla äidinkielen opettajilla ja sain kaikilta muilta poikkeuksetta sen maagisen ällän rajan ylittäviä pistemääriä. Jos olisin nyt lukion kolmasluokkalainen, nostaisin luultavasti asiasta metelin. Lukion kolmannen luokan keväällä olin nuori ja rakastunut, ja tyydyin syksyn revanssiin. Tarkastin toki etukäteen, kuka lukee ja lähettää eteenpäin koulumme ylioppilasaineet. Natsisika ei ollut tarkastajien joukossa, ja jostain kumman syystä sain molemmista aineista liki täydet pisteet. Ja sen puuttuvan, neljännen ällän. Josta ei ole ollut kerrassaan mitään hyötyä myöhemmässä elämässä, mutta periaatteen vuoksi on joskus tehtävä myös hyödyttömiä asioita.
Kun joku kaunis päivä olen julkaissut esikoisteokseni, aion lähettää sen tälle lukion kolmannen luokan äidinkielenmaikalleni varustettuna ylläolevalla muistolla. Jälleen yksi syy saada se kirja valmiiksi.
Mutta miksi tämän tekstin otsikko on neljä ällää? Kerron siitä huomenna, tämä harhaantunut nuoruusmuistelu riittäköön tälle päivälle. Olen viettänyt aamupäivän pelastaen pulasta nelihenkistä venäläisperhettä ja heidän peräänajettua autoaan ja iltapäivän juoruten, shopaten ja hengaillen pakkasen puremassa Helsingissä. On tullut aika kellahtaa vaaka-asentoon kera... Vakuutuslainsäädäntö -nimisen kirjan.
Hurraa, aikuisopiskelu.
---------
Tänään soi tänä aamuna kuuntelemani Zen Cafén Taivas on kirkas ja napakka. Neljä ällää, yksi pistettä vaille ja lyhyen matikan B. Melkein sama kuin "lukion loppu ja kuusi ällää". Ehkä assosiaatio numero kaksi juontaakin juurensa siitä?
Neljä ällää kuusipuussa on Simo Ojasen nuortenkirja kasikytluvulta. Kirjassa seikkailee hikari-Hillevi, johon samastuin, vaikka hän tuntui kovin aikuiselta lukijaminään verrattuna. Luin nimittäin kotikylän kirjaston nuortenosaston läpi ala-asteikäisenä, yläasteella olin jo tanakasti aikuisten osaston asiakas. Kirja aiheutti jonkinlaisen parin kuukauden trauman siitä, ettei koulumenestys välttämättä takaakaan menestystä koulun jälkeen. Sitten alkoi kesäloma, ja sen aikana trauma hävisi.
Toinen assosiaatio: kirjoitin itse ylioppilaskirjoituksissa neljä ällää. Kolme vierasta kieltä keväällä, äidinkielen suuresti suivaantuneena seuraavana syksynä. Olin kirjoittanut koko lukioajan kirkkaasti yli ällän rajan meneviä aineita, kunnes kolmannella luokalla äidinkielen opettajaksi tuli äijä, joka vihasi avoimesti ja kiertelemättä kiistatta melko kärkeviä ja varsin mustavalkoisia poliittisia mielipiteitäni. Muun muassa himpun verran antimilitaristinen Uudenmaan jääkäripataljoonan esitteestä kirjoittamani aineistoaine sai opettajan lausumaan kuolemattomat "täytyy vain ihmetellä, kuinka joku VOI olla tätä mieltä" -sanat. Hienoa toimintaa kansankynttilältä, jota vihasin katkerasti vuoden -95 syksyyn ja vihdoin saavuttamaani äidinkielen ällään asti.
Jo nuorella iällä esiin tulleesta luonteeni vittumaisuudesta ja hysteerisestä oikeassa olemisen tarpeesta johtuen kävin arvioittamassa jokaisen kirjoittamani ja mielipidenatsin korkeintaan cum laudeksi arvioiman ainekirjoitustehtävän koulun muilla äidinkielen opettajilla ja sain kaikilta muilta poikkeuksetta sen maagisen ällän rajan ylittäviä pistemääriä. Jos olisin nyt lukion kolmasluokkalainen, nostaisin luultavasti asiasta metelin. Lukion kolmannen luokan keväällä olin nuori ja rakastunut, ja tyydyin syksyn revanssiin. Tarkastin toki etukäteen, kuka lukee ja lähettää eteenpäin koulumme ylioppilasaineet. Natsisika ei ollut tarkastajien joukossa, ja jostain kumman syystä sain molemmista aineista liki täydet pisteet. Ja sen puuttuvan, neljännen ällän. Josta ei ole ollut kerrassaan mitään hyötyä myöhemmässä elämässä, mutta periaatteen vuoksi on joskus tehtävä myös hyödyttömiä asioita.
Kun joku kaunis päivä olen julkaissut esikoisteokseni, aion lähettää sen tälle lukion kolmannen luokan äidinkielenmaikalleni varustettuna ylläolevalla muistolla. Jälleen yksi syy saada se kirja valmiiksi.
Mutta miksi tämän tekstin otsikko on neljä ällää? Kerron siitä huomenna, tämä harhaantunut nuoruusmuistelu riittäköön tälle päivälle. Olen viettänyt aamupäivän pelastaen pulasta nelihenkistä venäläisperhettä ja heidän peräänajettua autoaan ja iltapäivän juoruten, shopaten ja hengaillen pakkasen puremassa Helsingissä. On tullut aika kellahtaa vaaka-asentoon kera... Vakuutuslainsäädäntö -nimisen kirjan.
Hurraa, aikuisopiskelu.
---------
Tänään soi tänä aamuna kuuntelemani Zen Cafén Taivas on kirkas ja napakka. Neljä ällää, yksi pistettä vaille ja lyhyen matikan B. Melkein sama kuin "lukion loppu ja kuusi ällää". Ehkä assosiaatio numero kaksi juontaakin juurensa siitä?
perjantai 2. tammikuuta 2009
2009
Jiin olisi pitänyt julkaista tämä blogijuttunsa jo aaton puolella. Olisin kaivannut sitä silloin. Eläkeläisuusivuosi vanhapiikatyyliin, soundtrackina Tapsa Rautavaara. Seurueen sairauden runtelemat alle 30-vuotiaat jäsenet poistuivat parkuen koteiinsa jo alkuillasta, itse sinnittelin suvun kanssa puolilleöin ja kopsahdin sitten koiran paikalle ihan niin kuin ennen vanhaan.
Uusi vuosi alkoi tekstiviestillä, joka alkoi sanalla Apua. Se on paras tapa saada ihminen tuntemaan itsensä tarpeelliseksi.
Uuden vuoden ensimmäinen päivä päättyi pikkuveljen sohvalle, jossa lojui sulassa sovussa yksi toipilas, yksi potilas ja yksi lupaavasti aivasteleva soon-to-be molemmat. Mäkkiruokaa, televisiota ja huonoja juttuja - ihan parasta ajanvietettä siis. Ja aamujunalla takaisin töihin.
---------
Tänään soi Hanna Marshin The Dreamer And The Brave One. Stockan alennuskorista, 5 euroa 90 senttiä. Ja kuka vielä väittää ettei hyvää ja halpaa saa. "Going our separate ways, as far as the east blows from the west."
Uusi vuosi alkoi tekstiviestillä, joka alkoi sanalla Apua. Se on paras tapa saada ihminen tuntemaan itsensä tarpeelliseksi.
Uuden vuoden ensimmäinen päivä päättyi pikkuveljen sohvalle, jossa lojui sulassa sovussa yksi toipilas, yksi potilas ja yksi lupaavasti aivasteleva soon-to-be molemmat. Mäkkiruokaa, televisiota ja huonoja juttuja - ihan parasta ajanvietettä siis. Ja aamujunalla takaisin töihin.
---------
Tänään soi Hanna Marshin The Dreamer And The Brave One. Stockan alennuskorista, 5 euroa 90 senttiä. Ja kuka vielä väittää ettei hyvää ja halpaa saa. "Going our separate ways, as far as the east blows from the west."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
