Vanhojenpiikojen vikkelä virkistysviikonloppu vaatii veronsa. Pää meinasi tänään kopsahtaa useaan kertaan näppäimistölle ja säpsähdin illalla Lokki-baletissa kolmesti hereille mikrosekunnin mittaisilta tirsoilta. Mikkelissä oli vedetty reilusti kahden tunnin kauneusunet.
Mitä tästä opimme. Jos on vanha ja väsynyt, ei kannata ahnehtia kaksia akateemisia juhlia ja yhtä Hyvinkään matkaa yhdelle ja samalle viikonlopulle.
Päivän kysymys oli tänään kuitenkin se, mitkä seuraavista kuuluvat yhteen: punk, tappajaetanat, glam rock, silmähelmet ja heavy metal perse.
Jotkut asiat eivät muutu. Jotkut ihmisetkään näemmä eivät. Ja se lienee ihan hyvä asia.
---------
Tänään soi ikuisuuden ikäinen kokoelmakasetti nimeltä Shits. Valitaan siltä vanhojen aikojen muistoksi vaikkapa Smashing Pumpkinsin We Only Come Out at Night.
"I'm on my own, I'm on my own to see the ways
That I cant help the days, you will make it home ok
I know you can, and you can"
maanantai 29. syyskuuta 2008
sunnuntai 28. syyskuuta 2008
Akateemisia juhlaperinteitä
Takana vanhojenpiikojen virkistysviikonloppu vailla vertaa.
Yhdessä viikonlopussa ehtii tekemään empiiristä tutkimusta monestakin eri aiheesta, jos liikkeellä on riittävästi asiantuntemusta. Pääasiaissa vertailimme akateemisia juhlaperinteitä. Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen maisterikoulu juhli kymmenvuotista taivaltaan ja Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto täytti 25 vuotta. Ensin mainituissa bileissä olimme kutsuvieraiden joukossa, jälkimmäisissä ensin maksavina asiakkaina ja myöhemmin kuokkavieraina.
Tässä analyysin tulos:
- Akateemiseen juhlaperinteeseen kuuluu elimellisenä osana harmaantunut mies, joka pitää vaikeaselkoisia puheita mielialaa kohottavan innostuksen vallassa.
- Kansanmuusikot juhlivat arkivaatteissa. Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimus juhlii pukeutuneena mustiin.
- Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen juhlassa vieraili Markscheider Kunst Pietarista. Kansanmuusikot juhlivat omavaraisesti oman laitoksen kasvattien tahdissa. Tasapeli, elävä musiikki oli molemmissa juhlissa loistavaa.
- Maisterikoulun juhlissa kukaan ei tallonut varpaille. Kansanmuusikoiden juhlissa varpaille talloi Reijo Kela, joten ei siitä oikein pahastuakaan voinut.
- Venäjä ja Itä-Eurooppa tarjosivat lämmintä ruokaa posliinisista astioista. Kansanmuusikot tarjoilivat salaatteja ja pikkusuolaista pahvilautasilta. Ilmainen viina loppui kesken molemmista juhlista.
- Siinä vaiheessa kun Venäjän ja Itä-Euroopan maisterikoulun juhlissa alettiin laulaa Internationalea, kansanmuusikot pistivät polskaksi ja sottiisiksi.
Vaan olipa mukavaa molemmissa. Tänään toivuttiin viikonlopun juhlallisuuksista, Mikkelin Oraakkeli myöhästyi junasta mutta pääsi bussilla takaisin kotikonnuilleen sunnuntaikävelemään ja tekemään töitä. Minä puolestani vierailin Hyvinkäällä, viihdytin vauvaa ja kävin täydellisessä syyssäässä metsälenkillä viiden (5) koiran ja yhden vanhan ystävän kanssa.
Olipa sekin mukavaa.
Loppuun on vielä lisättävä yksi klausuuli: Blogiani saa kommentoida. Suorastaan pitää. Varsinkin jos on täti, jonka nimi alkaa P:llä!
---------
Tänään soi Kouon Frouvan Aina sateella me kohdataan. Ja voin vain hyvästiksi vilkuttaa. Kiitokset lemmenpelimanneille mainiosta keikasta ja taksin takapenkiltä ojennetusta levystä.
Yhdessä viikonlopussa ehtii tekemään empiiristä tutkimusta monestakin eri aiheesta, jos liikkeellä on riittävästi asiantuntemusta. Pääasiaissa vertailimme akateemisia juhlaperinteitä. Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen maisterikoulu juhli kymmenvuotista taivaltaan ja Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto täytti 25 vuotta. Ensin mainituissa bileissä olimme kutsuvieraiden joukossa, jälkimmäisissä ensin maksavina asiakkaina ja myöhemmin kuokkavieraina.
Tässä analyysin tulos:
- Akateemiseen juhlaperinteeseen kuuluu elimellisenä osana harmaantunut mies, joka pitää vaikeaselkoisia puheita mielialaa kohottavan innostuksen vallassa.
- Kansanmuusikot juhlivat arkivaatteissa. Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimus juhlii pukeutuneena mustiin.
- Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen juhlassa vieraili Markscheider Kunst Pietarista. Kansanmuusikot juhlivat omavaraisesti oman laitoksen kasvattien tahdissa. Tasapeli, elävä musiikki oli molemmissa juhlissa loistavaa.
- Maisterikoulun juhlissa kukaan ei tallonut varpaille. Kansanmuusikoiden juhlissa varpaille talloi Reijo Kela, joten ei siitä oikein pahastuakaan voinut.
- Venäjä ja Itä-Eurooppa tarjosivat lämmintä ruokaa posliinisista astioista. Kansanmuusikot tarjoilivat salaatteja ja pikkusuolaista pahvilautasilta. Ilmainen viina loppui kesken molemmista juhlista.
- Siinä vaiheessa kun Venäjän ja Itä-Euroopan maisterikoulun juhlissa alettiin laulaa Internationalea, kansanmuusikot pistivät polskaksi ja sottiisiksi.
Vaan olipa mukavaa molemmissa. Tänään toivuttiin viikonlopun juhlallisuuksista, Mikkelin Oraakkeli myöhästyi junasta mutta pääsi bussilla takaisin kotikonnuilleen sunnuntaikävelemään ja tekemään töitä. Minä puolestani vierailin Hyvinkäällä, viihdytin vauvaa ja kävin täydellisessä syyssäässä metsälenkillä viiden (5) koiran ja yhden vanhan ystävän kanssa.
Olipa sekin mukavaa.
Loppuun on vielä lisättävä yksi klausuuli: Blogiani saa kommentoida. Suorastaan pitää. Varsinkin jos on täti, jonka nimi alkaa P:llä!
---------
Tänään soi Kouon Frouvan Aina sateella me kohdataan. Ja voin vain hyvästiksi vilkuttaa. Kiitokset lemmenpelimanneille mainiosta keikasta ja taksin takapenkiltä ojennetusta levystä.
torstai 25. syyskuuta 2008
Katiskoilla
En hirveästi pidä sanasta "verkostoituminen". Siitä tulee mieleen kustannus-hyötyajattelu, kvartaalitalous ja porvariston hillitty charmi, ihan samalla tavalla kuin "urasuunnittelusta" ja lauseesta "me sisustetaan".
Sivumennen sanoen, tiedän yhden miehen joka nauttii sydämensä kyllyydestä sisustamisesta, ja se tuli ulos kaapista jo ala-asteikäisenä. Ne, jotka tuntevat piston sydämessään, voivat liittyä "en pakota vastentahtoista miestä sisustamaan enkä itsekään murehdi ylenmääräisesti sohvien, seinien ja soppakulhojen yhteensopivuutta" -kerhooni. (Paino sanalla vastentahtoinen. Mies SAA sisustaa, jos hän siitä nauttii. Tämän totean gender-tietoisesti, ja häpeän edelleen sitä, että kutsuin gender-ilmapuntariamme joskus 1800-lukulaiseksi.)
Mutta siitä ei pitänyt puhua. Piti puhua tästä päivästä, jota inhokki-verkostoituminen kuvaa sanana paremmin kuin moni muu ja yksikään sellainen, joka juuri nyt tulisi mieleen.
Olen onnistunut tänään käymään varhaisella lounaalla ihmisen kanssa, joka kysyi, tunnenko toista ihmistä, ja vaikka vastasin etten tunne, päädyin silti kumoamaan iltasella Magnersin (Hetskulle terkkuja) tämän samaisen ennalta tuntemattoman hahmon kanssa. Pieni on Helsinki, ja sen Venäjä-piirit vielä pienemmät.
Menin illalla pikkusysterin kanssa katsomaan Aleksandra-elokuvaa , ja törmäsin leffateatteriin juostessani systerin boyfriendiin Espalla. Rakastan tätä kaupunkia, ja törmäilyä ihmisiin. Elokuvayleisön joukossa oli tuttuja enemmänkin, ja päädyimme leffan jälkeen Kaislaan keskustelemaan niistä kahdesta teemasta, joista Suomen pienet Venäjä-piirit tällä viikolla ovat keskustelleet: Eräästä Helsingin Sanomien artikkelista ja ilmiöstä nimeltä "munat ja pokkaa". Pöydän ympärillä oli tuttuja Pietarin ajoilta, saman yliopiston penkkiä kuluttaneita sekä sattumoisin molempiin kategorioihin yhtä aikaa kuuluvia. Ja oli kivaa.
Kotiin päästyäni huomasin, että eräs toveri on linkittänyt blogiinsa muinaisen vappuheilani blogin. Ilman vappuheilaa sinä et juuri nyt luultavasti lukisi tätäkään, koska idea bloginpidosta tuli aikoinaan tältä nimenomaiselta vappuheilalta. Kiitosta vaan. Koomisia yhteensattumia.
Illan päätti sähköpostiviesti G-tyttäreltä, joka on eri sukupolvea kuin pienemmät G-lapsoseni ja osaa siis jo itse kirjoittaa kummitädilleen. Hän on exexexexexex-poikaystävän sisarentytär ja vähän niin kuin vahingossa katosimme vuosiksi aika kauas toistemme elämistä. Olen hyvin, hyvin iloinen siitä, että tämäkin teini-ikäinen kala polskii tänään elämäni katiskassa. Kaikkien muiden isojen ja pienten fisujen joukossa.
Nyt menen raivaamaan lattialle uuden vieraspatjan verran tyhjää tilaa, koska huomenna on Aleksanteri-instituutin maisterikoulun 10-vuotisjuhla. Luvassa lisää verkkojen punontaa sekä yövieras kaukaa Mikkelistä.
---------
Tänään vähän harmittaa, kun viulu ei ole ehtinyt soida yhtään.
Sivumennen sanoen, tiedän yhden miehen joka nauttii sydämensä kyllyydestä sisustamisesta, ja se tuli ulos kaapista jo ala-asteikäisenä. Ne, jotka tuntevat piston sydämessään, voivat liittyä "en pakota vastentahtoista miestä sisustamaan enkä itsekään murehdi ylenmääräisesti sohvien, seinien ja soppakulhojen yhteensopivuutta" -kerhooni. (Paino sanalla vastentahtoinen. Mies SAA sisustaa, jos hän siitä nauttii. Tämän totean gender-tietoisesti, ja häpeän edelleen sitä, että kutsuin gender-ilmapuntariamme joskus 1800-lukulaiseksi.)
Mutta siitä ei pitänyt puhua. Piti puhua tästä päivästä, jota inhokki-verkostoituminen kuvaa sanana paremmin kuin moni muu ja yksikään sellainen, joka juuri nyt tulisi mieleen.
Olen onnistunut tänään käymään varhaisella lounaalla ihmisen kanssa, joka kysyi, tunnenko toista ihmistä, ja vaikka vastasin etten tunne, päädyin silti kumoamaan iltasella Magnersin (Hetskulle terkkuja) tämän samaisen ennalta tuntemattoman hahmon kanssa. Pieni on Helsinki, ja sen Venäjä-piirit vielä pienemmät.
Menin illalla pikkusysterin kanssa katsomaan Aleksandra-elokuvaa , ja törmäsin leffateatteriin juostessani systerin boyfriendiin Espalla. Rakastan tätä kaupunkia, ja törmäilyä ihmisiin. Elokuvayleisön joukossa oli tuttuja enemmänkin, ja päädyimme leffan jälkeen Kaislaan keskustelemaan niistä kahdesta teemasta, joista Suomen pienet Venäjä-piirit tällä viikolla ovat keskustelleet: Eräästä Helsingin Sanomien artikkelista ja ilmiöstä nimeltä "munat ja pokkaa". Pöydän ympärillä oli tuttuja Pietarin ajoilta, saman yliopiston penkkiä kuluttaneita sekä sattumoisin molempiin kategorioihin yhtä aikaa kuuluvia. Ja oli kivaa.
Kotiin päästyäni huomasin, että eräs toveri on linkittänyt blogiinsa muinaisen vappuheilani blogin. Ilman vappuheilaa sinä et juuri nyt luultavasti lukisi tätäkään, koska idea bloginpidosta tuli aikoinaan tältä nimenomaiselta vappuheilalta. Kiitosta vaan. Koomisia yhteensattumia.
Illan päätti sähköpostiviesti G-tyttäreltä, joka on eri sukupolvea kuin pienemmät G-lapsoseni ja osaa siis jo itse kirjoittaa kummitädilleen. Hän on exexexexexex-poikaystävän sisarentytär ja vähän niin kuin vahingossa katosimme vuosiksi aika kauas toistemme elämistä. Olen hyvin, hyvin iloinen siitä, että tämäkin teini-ikäinen kala polskii tänään elämäni katiskassa. Kaikkien muiden isojen ja pienten fisujen joukossa.
Nyt menen raivaamaan lattialle uuden vieraspatjan verran tyhjää tilaa, koska huomenna on Aleksanteri-instituutin maisterikoulun 10-vuotisjuhla. Luvassa lisää verkkojen punontaa sekä yövieras kaukaa Mikkelistä.
---------
Tänään vähän harmittaa, kun viulu ei ole ehtinyt soida yhtään.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Iso ja pieni tragedia
Eilinen päivä hiljensi.
Vielä aamulla olin iloinen ja itsestäni ylpeä, koska olin suoriutunut autolla omatoimisesti Pitäjänmäkeen (mikä ei ollut saavutus) ja pois sieltä (mikä oli saavutus). Töihin ja tiedonlähteiden äärelle pääsyn jälkeen pilvi peitti auringon.
Minun mieleeni eilinen ei jää ensisijaisesti Kauhajoen takia. Olen aikaisemminkin huomannut, että sieluni ei siedä kun tietyn määrän murhetta kerrallaan, ylimenevä suru menee kirkkaasti niin yli käsityskyvyn ettei edes onnistu koskettamaan mitään aivojen aistivia osuuksia. Kun radiossa oli ensimmäinen ylimääräinen uutislähetys, olin jo valmiiksi niin surullinen ja järkyttynyt, ettei uusi suru ja järkytys enää päässyt läpi.
Minun mieleeni eilinen jää paljon pienemmän muttei silti yhtään vähäisemmän tragedian takia. Siitäkin olisi varmasti revitty lööppejä, ellei olisi tullut tätä itsestäänselvää ykkösuutista, joka sai Hesarinkin pistämään etusivun uusiksi. Se pienempi uutinen, jos tragediat koskaan sellaisia ovat, tuli minua monestakin syystä lähemmäs. Kosketti syvemmältä. Riipaisi enemmän.
Murheet kasautuvat. Seisoin tänään muun yleisön joukossa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, jonka alussa vietettiin hiljainen hetki Kauhajoen uhrien muistoksi. Minun hiljainen hetkeni oli omistettu heille, mutta myös yhdelle pienelle pojalle. Elämän mielelle ja mielettömyydelle.
Sellaiselle surulle, joka saa ilonkin tuntumaan ankaralta.
---------
Tänään soi Edward Elgarin Sellokonsertto e-molli op. 85. "Musiikki on sävyltään tummaa ja melankolista, vain pienet valonpilkahdukset pääsevät esiin pilvien välistä", kirjottaa Osmo Tapio Räihälä konsertin ohjelmalehtisessä.
Vielä aamulla olin iloinen ja itsestäni ylpeä, koska olin suoriutunut autolla omatoimisesti Pitäjänmäkeen (mikä ei ollut saavutus) ja pois sieltä (mikä oli saavutus). Töihin ja tiedonlähteiden äärelle pääsyn jälkeen pilvi peitti auringon.
Minun mieleeni eilinen ei jää ensisijaisesti Kauhajoen takia. Olen aikaisemminkin huomannut, että sieluni ei siedä kun tietyn määrän murhetta kerrallaan, ylimenevä suru menee kirkkaasti niin yli käsityskyvyn ettei edes onnistu koskettamaan mitään aivojen aistivia osuuksia. Kun radiossa oli ensimmäinen ylimääräinen uutislähetys, olin jo valmiiksi niin surullinen ja järkyttynyt, ettei uusi suru ja järkytys enää päässyt läpi.
Minun mieleeni eilinen jää paljon pienemmän muttei silti yhtään vähäisemmän tragedian takia. Siitäkin olisi varmasti revitty lööppejä, ellei olisi tullut tätä itsestäänselvää ykkösuutista, joka sai Hesarinkin pistämään etusivun uusiksi. Se pienempi uutinen, jos tragediat koskaan sellaisia ovat, tuli minua monestakin syystä lähemmäs. Kosketti syvemmältä. Riipaisi enemmän.
Murheet kasautuvat. Seisoin tänään muun yleisön joukossa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, jonka alussa vietettiin hiljainen hetki Kauhajoen uhrien muistoksi. Minun hiljainen hetkeni oli omistettu heille, mutta myös yhdelle pienelle pojalle. Elämän mielelle ja mielettömyydelle.
Sellaiselle surulle, joka saa ilonkin tuntumaan ankaralta.
---------
Tänään soi Edward Elgarin Sellokonsertto e-molli op. 85. "Musiikki on sävyltään tummaa ja melankolista, vain pienet valonpilkahdukset pääsevät esiin pilvien välistä", kirjottaa Osmo Tapio Räihälä konsertin ohjelmalehtisessä.
maanantai 22. syyskuuta 2008
Lisää ajatuksia viulusta ja sen soittamisesta
Kirjoitan tätä yhdeksänsormijärjestelmällä koska etusormen pää on liian kipeä näppäimistön näpyttelemiseen. Sille on hyvä selitys.
Viulun E-kieli on ohuin, ja toistaiseksi kaikkeen soittamiseeni tarvitaan fis, joka muodostuu niin, että etusormella painetaan melko lujasti ohutta E-kieltä oikeasta kohtaa. Viulunsoiton "kivuus" syntyy siitä, että sitä oikeaa kohtaa ei ole missään sanottu. Se pitää itse kuulla. Jos kuuluu jotain väärää, täytyy siirtää sormea sopivampaan kohtaan. Siis jollei vieressä ole oikeaa ääntä omasta viulustaan vetelevää opettajaa, täytyy ensin kuulla päässään tai jossain muussa ruumiinosassa (tai voi se olla sielussakin) oikea ääni, että tietää, milloin ääni kuulostaa väärältä, ja sitten vielä muuttaa huteraa viulunsoittoaan vastaamaan vaikkapa nyt sen oikean fis-äänen ideaa. Ikuisuuspianistille melko haastavaa puuhaa. Onneksi kotona on piano, josta äänten ideoita voi kuunnella silloin kun ne ovat kadoksissa.
Joka tapauksessa fissiä soitellessa sormi kipeytyy ja siihen tulee keskelle ura. Opettaja sanoi, että sormenpäiden nahka kyllä paksuuntuu ajan mittaan. Tiedän sen kokemuksesta, olen ollut opiskeluaikana tasokkaan ruokaravintolan tarjoilija. Kuumia lautasia ei tarvinnut kovin kauaa kannella kun ai-ai-ai-efektiä ei enää syntynyt. Viulun E-kieli lienee kuumien lautasten kaltainen.
Olin siis tänään toisella soittotunnillani. Viulunsoitto arkipäiväistyi, hiippailin tunnilla villasukkasillani. Yhtä kivaa ja 110-prosenttista keskittymistä ja tuhannen samanaikaisesti tapahtuvan asian miettimistä vaativaa se oli kuin ensimmäiselläkin kerralla. Ja kun välillä lakkasi miettimästä ja soitti vaan, alkoi hymy taas levitä korviin asti. Opettaja hämmensi pakkaa eikä soittanutkaan kanssani turvallisesti yhtä ja samaa melodiaa vaan pelottavasti omille poluilleen kuljeskelevia stemmoja. Meinasi omatoimiviulistin fissin paikka valahtaa vähän väliä liian alas. Vai oliko se ylös. "Milli ikkunaan päin!", joka tapauksessa.
Soitonopettajallani on kerrassaan mainio ote niin viuluun, pedagogiikkaan kuin oppilaansa henkiseen viihtyvyyteen. Oppilas nimittäin surkutteli sähköpostitse männä viikolla Ameriikan rallin A-osan mollivoittoista loppua niin maansa myyneenä, että opettaja osoitti tänään rallattelemalla ja pelkkiä sointuja viulustaan rämpyttelemällä että ihan iloista viisua tässä ollaan opettelemassa kuitenkin. Surut pois ja kukka rintaan. Minä kuuntelin rallattelua ja rämpyttelyä ja näin sieluni silmin sellaisen etelävaltiolaisen bensa-aseman jossa jostain syystä on sellainen etelävaltiolaiselle kuistille olennaisesti kuuluva keinu. Siinä keinussa istuu tyyppi, joka soittelee viululla Ameriikan rallia. Sen kaveri soittaa vieressä banjoa. Ja niiden ympärillä ne pyöreät pensaista irronneet jutut tanssivat tuulessa katrillia.
Oikeasti oltiin Käpylässä.
---------
Tänään soi Ameriikan ralli. Kokonaan. Sekä A- että B-osa. Aaltoja!
Viulun E-kieli on ohuin, ja toistaiseksi kaikkeen soittamiseeni tarvitaan fis, joka muodostuu niin, että etusormella painetaan melko lujasti ohutta E-kieltä oikeasta kohtaa. Viulunsoiton "kivuus" syntyy siitä, että sitä oikeaa kohtaa ei ole missään sanottu. Se pitää itse kuulla. Jos kuuluu jotain väärää, täytyy siirtää sormea sopivampaan kohtaan. Siis jollei vieressä ole oikeaa ääntä omasta viulustaan vetelevää opettajaa, täytyy ensin kuulla päässään tai jossain muussa ruumiinosassa (tai voi se olla sielussakin) oikea ääni, että tietää, milloin ääni kuulostaa väärältä, ja sitten vielä muuttaa huteraa viulunsoittoaan vastaamaan vaikkapa nyt sen oikean fis-äänen ideaa. Ikuisuuspianistille melko haastavaa puuhaa. Onneksi kotona on piano, josta äänten ideoita voi kuunnella silloin kun ne ovat kadoksissa.
Joka tapauksessa fissiä soitellessa sormi kipeytyy ja siihen tulee keskelle ura. Opettaja sanoi, että sormenpäiden nahka kyllä paksuuntuu ajan mittaan. Tiedän sen kokemuksesta, olen ollut opiskeluaikana tasokkaan ruokaravintolan tarjoilija. Kuumia lautasia ei tarvinnut kovin kauaa kannella kun ai-ai-ai-efektiä ei enää syntynyt. Viulun E-kieli lienee kuumien lautasten kaltainen.
Olin siis tänään toisella soittotunnillani. Viulunsoitto arkipäiväistyi, hiippailin tunnilla villasukkasillani. Yhtä kivaa ja 110-prosenttista keskittymistä ja tuhannen samanaikaisesti tapahtuvan asian miettimistä vaativaa se oli kuin ensimmäiselläkin kerralla. Ja kun välillä lakkasi miettimästä ja soitti vaan, alkoi hymy taas levitä korviin asti. Opettaja hämmensi pakkaa eikä soittanutkaan kanssani turvallisesti yhtä ja samaa melodiaa vaan pelottavasti omille poluilleen kuljeskelevia stemmoja. Meinasi omatoimiviulistin fissin paikka valahtaa vähän väliä liian alas. Vai oliko se ylös. "Milli ikkunaan päin!", joka tapauksessa.
Soitonopettajallani on kerrassaan mainio ote niin viuluun, pedagogiikkaan kuin oppilaansa henkiseen viihtyvyyteen. Oppilas nimittäin surkutteli sähköpostitse männä viikolla Ameriikan rallin A-osan mollivoittoista loppua niin maansa myyneenä, että opettaja osoitti tänään rallattelemalla ja pelkkiä sointuja viulustaan rämpyttelemällä että ihan iloista viisua tässä ollaan opettelemassa kuitenkin. Surut pois ja kukka rintaan. Minä kuuntelin rallattelua ja rämpyttelyä ja näin sieluni silmin sellaisen etelävaltiolaisen bensa-aseman jossa jostain syystä on sellainen etelävaltiolaiselle kuistille olennaisesti kuuluva keinu. Siinä keinussa istuu tyyppi, joka soittelee viululla Ameriikan rallia. Sen kaveri soittaa vieressä banjoa. Ja niiden ympärillä ne pyöreät pensaista irronneet jutut tanssivat tuulessa katrillia.
Oikeasti oltiin Käpylässä.
---------
Tänään soi Ameriikan ralli. Kokonaan. Sekä A- että B-osa. Aaltoja!
sunnuntai 21. syyskuuta 2008
Kaupunginosamatkailua
Tein eilen retken Munkkivuoren ostoskeskukseen. Siellä oli Fasun kahvila, Alko, S-market, kenkäkauppa, kirjakauppa ja jotakin muuta. Matkan varrella oli puisto, siirtolapuutarha, minigolfrata (!) (pidän paljon minigolfista) ja Pohjolan pääkonttori.
Kuljin takaisin reittiä, joka ylitti Vihdintien kävelysiltaa pitkin. Moskovassakin oli kävelysilta. Kiertelin Haagan pieniä ja mutkaisia teitä, ihastelin 50-luvun taloja ja kallioita. Aika monen talon kivijalassa oli vanhan tavaran kauppa tai kirpputori. Kaupunkia, mutta silti vihreää ja rauhallista.
Jostain tuli sellainen olo, että täällä on nyt hyvä olla.
Illalla onnistuin ensimmäistä kertaa elämässäni kääntymään Kehä ykköseltä oikeasta liittymästä niin, että pääsin suoraan kotiin kulkematta Munkkivuoren, Munkkiniemen, keskustan, Vihdin tai muiden väärien määränpäiden kautta.
Oli hyvät ohjeet.
---------
Tänään soi Neljän Ruusun Matka on syvä. Minähän tätä laivaa ohjaan.
Kuljin takaisin reittiä, joka ylitti Vihdintien kävelysiltaa pitkin. Moskovassakin oli kävelysilta. Kiertelin Haagan pieniä ja mutkaisia teitä, ihastelin 50-luvun taloja ja kallioita. Aika monen talon kivijalassa oli vanhan tavaran kauppa tai kirpputori. Kaupunkia, mutta silti vihreää ja rauhallista.
Jostain tuli sellainen olo, että täällä on nyt hyvä olla.
Illalla onnistuin ensimmäistä kertaa elämässäni kääntymään Kehä ykköseltä oikeasta liittymästä niin, että pääsin suoraan kotiin kulkematta Munkkivuoren, Munkkiniemen, keskustan, Vihdin tai muiden väärien määränpäiden kautta.
Oli hyvät ohjeet.
---------
Tänään soi Neljän Ruusun Matka on syvä. Minähän tätä laivaa ohjaan.
perjantai 19. syyskuuta 2008
Syksyn menovinkit
Helsingissä tapahtuu koko ajan kaikkea, melkein samalla tavalla kuin Moskovassa mutta vähemmän hengästyttävästi. Ero on myös siinä, että Helsingissä ei ole koko ajan niin nääntynyt, etteikö jaksaisi osallistua siihen kaikkeen, mitä tapahtuu.
Lähiaikojen tapahtumista mainostamme jo tässä vaiheessa ainakin seuraavia:
Ensinnäkin Kino Lokakuu, venäläisen elokuvan festivaali saapuu luoksemme lokakuussa jo kolmannen kerran. Tule, saatat saada lippusi ostetuksi Laurakaisalta!
Toiseksi hauska ja hieno arkkitehtooninen ratkaisu, Open House Helsinki. Älkää osallistuko Tove Jansson -äänestykseen niin minulla on suuremmat mahdollisuudet voittaa. Ensi vuodeksi ehdotin kohteeksi HKL:n hiomavaunua. Haluan nähdä jätevedenpuhdistamon ja loft-asunnot, ensin mainitun siksi että tunnen niitä kohtaan lukkarinrakkautta koska olen takavuosina ollut rakentamassa yhtä sellaista, jälkimmäisen siksi että sellaiseen ei kuitenkaan tule ikinä olemaan varaa ja kaveritkin on kaikki köyhiä.
Kolmanneksi instant-mainos: Nyt-liike markkinoi juuri tuossa nokkani edestä vähän vasemmalle ensi viikon torstaina Sellosalissa esiintyvää Borodin-kvartettia. Suosittelen lämpimästi. Orkka tulee Moskovasta, soittavat kuin pienet enkelit ja ovat valinneet ohjelmistoonsa ainakin Prokofjeviä ja Shostakovitshia. Ja kyllä venäläiset aina venäläiset soittavat paremmin kuin muut.
Ja loppuun vielä maksamaton mainos: Etsitään Pietarista soitonopettajaa innokkaalle tulevalle hanuristille. Ns. pystymetsäorientoitunut opetusote ehdoton vaatimus. Halukkaat voivat ilmoittautua vaikka tänne.
---------
Tänään soi Chisun Mun koti ei oo täällä. Ostin eilen sen levyn Anttilasta vaikka piti ostaa G-tyttärelle syntymäpäivälahja. Itsekäs kummi tosin korjasi erheensä tänään edistämällä yläasteikään huomaamatta ehtineen lapsukaisen kirjallisia harrastuksia. Puol lasta kummiinsa, sanotaan meillä päin.
Lähiaikojen tapahtumista mainostamme jo tässä vaiheessa ainakin seuraavia:
Ensinnäkin Kino Lokakuu, venäläisen elokuvan festivaali saapuu luoksemme lokakuussa jo kolmannen kerran. Tule, saatat saada lippusi ostetuksi Laurakaisalta!
Toiseksi hauska ja hieno arkkitehtooninen ratkaisu, Open House Helsinki. Älkää osallistuko Tove Jansson -äänestykseen niin minulla on suuremmat mahdollisuudet voittaa. Ensi vuodeksi ehdotin kohteeksi HKL:n hiomavaunua. Haluan nähdä jätevedenpuhdistamon ja loft-asunnot, ensin mainitun siksi että tunnen niitä kohtaan lukkarinrakkautta koska olen takavuosina ollut rakentamassa yhtä sellaista, jälkimmäisen siksi että sellaiseen ei kuitenkaan tule ikinä olemaan varaa ja kaveritkin on kaikki köyhiä.
Kolmanneksi instant-mainos: Nyt-liike markkinoi juuri tuossa nokkani edestä vähän vasemmalle ensi viikon torstaina Sellosalissa esiintyvää Borodin-kvartettia. Suosittelen lämpimästi. Orkka tulee Moskovasta, soittavat kuin pienet enkelit ja ovat valinneet ohjelmistoonsa ainakin Prokofjeviä ja Shostakovitshia. Ja kyllä venäläiset aina venäläiset soittavat paremmin kuin muut.
Ja loppuun vielä maksamaton mainos: Etsitään Pietarista soitonopettajaa innokkaalle tulevalle hanuristille. Ns. pystymetsäorientoitunut opetusote ehdoton vaatimus. Halukkaat voivat ilmoittautua vaikka tänne.
---------
Tänään soi Chisun Mun koti ei oo täällä. Ostin eilen sen levyn Anttilasta vaikka piti ostaa G-tyttärelle syntymäpäivälahja. Itsekäs kummi tosin korjasi erheensä tänään edistämällä yläasteikään huomaamatta ehtineen lapsukaisen kirjallisia harrastuksia. Puol lasta kummiinsa, sanotaan meillä päin.
torstai 18. syyskuuta 2008
Hiihtolomasuunnitelmia
Suunnittelimme eilen Mikkelin Oraakkelin kanssa hiihtolomamatkaa Lappiin. (On hyvä aloittaa hyvissä ajoin.) Koska olen varma siitä, että suunnitelmamme viihdyttää myös bloginlukijoita, liitän sen Oraakkelin luvalla tähän, teksti kun on hänen näppäimistöstään lähtöisin:
"Oih, me voitaisiin olla kuin tyttökirjojen sankarittaret, kaksi aneemista ja keuhkotautista neitoa, joille määrätään kuuri raikkaassa vuoristoilmassa ja joille laitetaan sinne sukulaiset esiliinoiksi. Tiukka päiväohjelma, terveellistä ruokaa ja reippailua. Mutta illalla neitokaiset supattelevat romanttisista haaveistaan ja kun sukulaiset ovat panneet hampaat lasiin ja yömyssyt päähän, neidot karkaavat tanssimaan lumimiesten kanssa, AAAAAHHH!! Pitää kaivaa matka-arkku ja hatturasia hollille."
Houkutteleva hiihtolomakuvaus tosin hieman kärsi tämän viestin jälkikirjoituksena olleesta "Mulla ei ole suksia!" -huudahduksesta. Oraakkeli palasi myös reaalitodellisuuteen muistelemalla itse olevansa poikkeuksetta se, jonka hampaat seurassa kuin seurassa kolahtavat ensimmäisenä lasiin.
Myöhemmin kävi sentään ilmi, että sukset kuitenkin ovat, mutta niissä on jotain vikaa, koska ne eivät kulje eteenpäin. Epäempaattinen matkatoveri sai hysteerisen naurukohtauksen, jota Oraakkeli kommentoi näin, ja syystä kommentoikin:
"Mikä minua kohdanneista onnettomuuksista sinua erityisesti naurattaa? Iltaunisuus vai huonot sukset?"
Elämä on vastoinkäymisiä täynnä. Varsinkin jos on Oraakkeli, joka on edellisssä elämässään ollut ahven, ja joka siksi ohjautuu edelleen tahdonvastaisesti invaluiskaan kuin katiskaan.
---------
Tänään soi Scandinavian Music Groupin Vieläkö soitan banjoa. Se soi kovaa, ja siihen laitetaan lisää volymea varsinkin siinä kohdassa, missä lauletaan että "Sen nimi on liian paljon ja liian myöhään."
"Oih, me voitaisiin olla kuin tyttökirjojen sankarittaret, kaksi aneemista ja keuhkotautista neitoa, joille määrätään kuuri raikkaassa vuoristoilmassa ja joille laitetaan sinne sukulaiset esiliinoiksi. Tiukka päiväohjelma, terveellistä ruokaa ja reippailua. Mutta illalla neitokaiset supattelevat romanttisista haaveistaan ja kun sukulaiset ovat panneet hampaat lasiin ja yömyssyt päähän, neidot karkaavat tanssimaan lumimiesten kanssa, AAAAAHHH!! Pitää kaivaa matka-arkku ja hatturasia hollille."
Houkutteleva hiihtolomakuvaus tosin hieman kärsi tämän viestin jälkikirjoituksena olleesta "Mulla ei ole suksia!" -huudahduksesta. Oraakkeli palasi myös reaalitodellisuuteen muistelemalla itse olevansa poikkeuksetta se, jonka hampaat seurassa kuin seurassa kolahtavat ensimmäisenä lasiin.
Myöhemmin kävi sentään ilmi, että sukset kuitenkin ovat, mutta niissä on jotain vikaa, koska ne eivät kulje eteenpäin. Epäempaattinen matkatoveri sai hysteerisen naurukohtauksen, jota Oraakkeli kommentoi näin, ja syystä kommentoikin:
"Mikä minua kohdanneista onnettomuuksista sinua erityisesti naurattaa? Iltaunisuus vai huonot sukset?"
Elämä on vastoinkäymisiä täynnä. Varsinkin jos on Oraakkeli, joka on edellisssä elämässään ollut ahven, ja joka siksi ohjautuu edelleen tahdonvastaisesti invaluiskaan kuin katiskaan.
---------
Tänään soi Scandinavian Music Groupin Vieläkö soitan banjoa. Se soi kovaa, ja siihen laitetaan lisää volymea varsinkin siinä kohdassa, missä lauletaan että "Sen nimi on liian paljon ja liian myöhään."
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Ruokalusikallinen maailmantuskaa
Tänään olemme nauttineet:
- Kaksi kokouspullaa. Työpaikan pulla oli sisältä raaka, eduskunnan pulla oli päältä kuiva. Ne olivat varmasti sopineet asiasta etukäteen maailman yin ja yang -tasapainon säilyttämistä edistääkseen.
- Rautaisannoksen viestintätaitoja seminaarissa ynnä nuoren naisen karmeita kokemuksia miesvaltaisessa yritysmaailmassa. Suomalaiset miehet ovat ainakin osittain ihmiskuntaan sopimattomia, pöyristyttävän epäkelpoja sovinistiääliöitä. Eivät toki kaikki, eivät eivät. Mutta osa on. Halloo, sovinistiääliömiehet! Mikä teitä vaivaa?
- Vähän pienemmän annoksen Georgian tilannetta ja annostusta seurannutta maailmantuskaa. Hankalia ovat asiat, eivätkä ainakaan helpommiksi muutu. Oli kuitenkin kiva tavata monta tuttua ihmistä entisestä työelämästä ja todeta, että olen edelleen ainakin keskivertoa kansanedustajaa paremmin kärryillä siitä, missä Kaukasuksella mennään, vaikka seurantani onkin tätä nykyä aika satunnaista.
Seuraavaksi menen nauttimaan hieman voileipää, ja sen jälkeen sulostutan naapureiden iltaa viulunsoitolla. Olen kyllä ehtinyt sulostuttaa jo, monta kertaa, ensimmäisenä aamuseitsemältä.
Osaan tosi hyvin ja oikeaoppisesti pitää jousta kädessä niin, että jousi ei ole kädessä. Mutta jousen lisääminen saa paketin lakoamaan.
---------
Tänään soi kauden ehdoton hittibiisi, Ameriikan rallin A-osa.
- Kaksi kokouspullaa. Työpaikan pulla oli sisältä raaka, eduskunnan pulla oli päältä kuiva. Ne olivat varmasti sopineet asiasta etukäteen maailman yin ja yang -tasapainon säilyttämistä edistääkseen.
- Rautaisannoksen viestintätaitoja seminaarissa ynnä nuoren naisen karmeita kokemuksia miesvaltaisessa yritysmaailmassa. Suomalaiset miehet ovat ainakin osittain ihmiskuntaan sopimattomia, pöyristyttävän epäkelpoja sovinistiääliöitä. Eivät toki kaikki, eivät eivät. Mutta osa on. Halloo, sovinistiääliömiehet! Mikä teitä vaivaa?
- Vähän pienemmän annoksen Georgian tilannetta ja annostusta seurannutta maailmantuskaa. Hankalia ovat asiat, eivätkä ainakaan helpommiksi muutu. Oli kuitenkin kiva tavata monta tuttua ihmistä entisestä työelämästä ja todeta, että olen edelleen ainakin keskivertoa kansanedustajaa paremmin kärryillä siitä, missä Kaukasuksella mennään, vaikka seurantani onkin tätä nykyä aika satunnaista.
Seuraavaksi menen nauttimaan hieman voileipää, ja sen jälkeen sulostutan naapureiden iltaa viulunsoitolla. Olen kyllä ehtinyt sulostuttaa jo, monta kertaa, ensimmäisenä aamuseitsemältä.
Osaan tosi hyvin ja oikeaoppisesti pitää jousta kädessä niin, että jousi ei ole kädessä. Mutta jousen lisääminen saa paketin lakoamaan.
---------
Tänään soi kauden ehdoton hittibiisi, Ameriikan rallin A-osa.
tiistai 16. syyskuuta 2008
Vaienneen viulun metamorfoosi äänekkääksi viuluksi
Soitin pienenä viulua. Sitten mukava opettajani muutti muualle ja sain uuden, vähemmän mukavan opettajan. Viulu alkoi maistua kirjaimellisesti puulta ja vaihdoin sen lennossa pianoon. Vanhemmat olivat iloisia, pianosta ei nimittäin saa pontevallakaan yrityksellä niin karmeita ääniä kuin viulusta taitamattomissa käsissä.
Tämä kesken leikin luovuttaminen on kostautunut myöhemmällä iällä. Aina kun joku jossain soittaa viulua, tai vaikka vain vilauttaa viulua ovenraosta, saan typeriä ja mihinkäänjohtamattomia katumuskohtauksia. Niitä ryydittää ajatus siitä, että jos olisin jatkanut, osaisin varmasti soittaa viulua ihan mahtavasti. Ja jos ja jos. Ja hedelmät oppii puhumaan.
Sattuipa sitten niin, että ystävälleni Pajulinnulle on osunut veljeksi viulisti. Veli tarjoaa viraabelihommina myös kirjakuriirin palveluksia, mutta käsi sydämelle: niitä emme voi suositella vaikka kuinka yrittäisimme. Viulunsoiton opettajaksi suosittelemme häntä kuitenkin lämmöllä ja täysin varauksetta. Kuka sitä nyt viulistia kirjakuriirina väärinkäyttäisikään.
Löpinät pois ja asiaan. Olin siis tänään ensimmäistä kertaa noin 23 vuoden tauon jälkeen viulutunnilla. Matkustin sinne synkeissä tunnelmissa, olin väsynyt, ryytynyt ja nälkäinen ja aika lailla ehdottomasti sitä mieltä, että minulle vitsinä heitetyn viulutunti-idean toteuttaminen käytännössä on hölmöä ajanhukkaa sekä omasta että opettajan näkövinkkelistä. Taisin livauttaa jotain tämänsuuntaista opettajallekin kun astuin sisään. Opettaja kommentoi murinaani pedagogisesti jotenkin niin että älä höpäjä.
Ja oli oikeassa.
Pari kesää sitten opettelin pikkuisen purjehtimaan. Viulutunti sai aikaan suunnilleen samanlaisen euforisen arjestairtautumiskokemuksen. Viuluun piti keskittyä täysin ja kokonaan. Maalliset murheet unohtuivat. Viulun soittaminen oli sitäpaitsi ihan hirmuisen kivaa, varsinkin kun pedagogi osasi hommansa. Vetelin viulusta yhtä tai kahta pitkää ääntä ja opettaja alkoi soitella itse siihen päälle kaikkea niin, että kuulosti lopulta aivan siltä kuin olisi itsekin soittanut opettajan mukana jotain oikeaa biisiä. Posket punottivat innostuksesta, naama levisi väkisin hymyyn. Ihan mahtavaa!
Luulen, että kun tekee aikuisena jotain sellaista, joka poikkeaa täysin siitä, mihin normaalisti käyttää aikaansa ja tarmoaan, seuraa siitä edellä kuvatun kaltainen hauskaa ynnä haastavaa -huippukokemus. Tuntuu siltä kuin aivoja alkaisi kutittamaan, kun niiden käyttämättä olevat osat aktivoituvat. Jos en mistään muusta ole iloinen, niin kyvystäni sanoa kyllä elämän eteen viskomille mahdollisuuksille näihin aivotoiminnan aktivointiharjoituksiin.
Kun tunti läheni loppuaan, olin jo valmiiksi vähän allapäin ajatellessani, että seuraavaksi täytyy vain ajatella viulunsoittoa mahdolliseen seuraavaan soittotuntiin asti. Opettaja kuitenkin avokätisesti lykkäsi mukaani yhden omista viuluistaan, joten naapureiden iloksi voin ilmoittaa, että se tänään jo aika monta kertaa kuultu on Ameriikan ralli -nimisen kappaleen A-osa. Soitimme siis lopuksi ihan oikeaa biisiä, minäkin. Ja seuraava soittotuntikin sovittiin heti ensi viikolle.
Tulin kotiin, edelleen nälkäisenä mutta en yhtään väsyneenä, kaivoin viulun heti esiin ja soitin melodian uudelleen etten vain unohtaisi sitä. Olisin kuitenkin voinut huoletta syöksyä jääkaapille, koska täyden palvelun viulunsoitonopettaja oli lähettänyt minulle melodian myös sähköpostilla siltä varalta, että satun epähuomiossa unohtamaan sen. Tätä minä kutsun asiakaslätöiseksi ajatteluksi.
Kai tänään tapahtui jotain muutakin, mutta en nyt juuri muista mitä.
---------
Tänään ei soi enää mikään, kun kymmenen jälkeen illalla ei liene sopivaa kiusata naapureita viulutreeneillä.
Tämä kesken leikin luovuttaminen on kostautunut myöhemmällä iällä. Aina kun joku jossain soittaa viulua, tai vaikka vain vilauttaa viulua ovenraosta, saan typeriä ja mihinkäänjohtamattomia katumuskohtauksia. Niitä ryydittää ajatus siitä, että jos olisin jatkanut, osaisin varmasti soittaa viulua ihan mahtavasti. Ja jos ja jos. Ja hedelmät oppii puhumaan.
Sattuipa sitten niin, että ystävälleni Pajulinnulle on osunut veljeksi viulisti. Veli tarjoaa viraabelihommina myös kirjakuriirin palveluksia, mutta käsi sydämelle: niitä emme voi suositella vaikka kuinka yrittäisimme. Viulunsoiton opettajaksi suosittelemme häntä kuitenkin lämmöllä ja täysin varauksetta. Kuka sitä nyt viulistia kirjakuriirina väärinkäyttäisikään.
Löpinät pois ja asiaan. Olin siis tänään ensimmäistä kertaa noin 23 vuoden tauon jälkeen viulutunnilla. Matkustin sinne synkeissä tunnelmissa, olin väsynyt, ryytynyt ja nälkäinen ja aika lailla ehdottomasti sitä mieltä, että minulle vitsinä heitetyn viulutunti-idean toteuttaminen käytännössä on hölmöä ajanhukkaa sekä omasta että opettajan näkövinkkelistä. Taisin livauttaa jotain tämänsuuntaista opettajallekin kun astuin sisään. Opettaja kommentoi murinaani pedagogisesti jotenkin niin että älä höpäjä.
Ja oli oikeassa.
Pari kesää sitten opettelin pikkuisen purjehtimaan. Viulutunti sai aikaan suunnilleen samanlaisen euforisen arjestairtautumiskokemuksen. Viuluun piti keskittyä täysin ja kokonaan. Maalliset murheet unohtuivat. Viulun soittaminen oli sitäpaitsi ihan hirmuisen kivaa, varsinkin kun pedagogi osasi hommansa. Vetelin viulusta yhtä tai kahta pitkää ääntä ja opettaja alkoi soitella itse siihen päälle kaikkea niin, että kuulosti lopulta aivan siltä kuin olisi itsekin soittanut opettajan mukana jotain oikeaa biisiä. Posket punottivat innostuksesta, naama levisi väkisin hymyyn. Ihan mahtavaa!
Luulen, että kun tekee aikuisena jotain sellaista, joka poikkeaa täysin siitä, mihin normaalisti käyttää aikaansa ja tarmoaan, seuraa siitä edellä kuvatun kaltainen hauskaa ynnä haastavaa -huippukokemus. Tuntuu siltä kuin aivoja alkaisi kutittamaan, kun niiden käyttämättä olevat osat aktivoituvat. Jos en mistään muusta ole iloinen, niin kyvystäni sanoa kyllä elämän eteen viskomille mahdollisuuksille näihin aivotoiminnan aktivointiharjoituksiin.
Kun tunti läheni loppuaan, olin jo valmiiksi vähän allapäin ajatellessani, että seuraavaksi täytyy vain ajatella viulunsoittoa mahdolliseen seuraavaan soittotuntiin asti. Opettaja kuitenkin avokätisesti lykkäsi mukaani yhden omista viuluistaan, joten naapureiden iloksi voin ilmoittaa, että se tänään jo aika monta kertaa kuultu on Ameriikan ralli -nimisen kappaleen A-osa. Soitimme siis lopuksi ihan oikeaa biisiä, minäkin. Ja seuraava soittotuntikin sovittiin heti ensi viikolle.
Tulin kotiin, edelleen nälkäisenä mutta en yhtään väsyneenä, kaivoin viulun heti esiin ja soitin melodian uudelleen etten vain unohtaisi sitä. Olisin kuitenkin voinut huoletta syöksyä jääkaapille, koska täyden palvelun viulunsoitonopettaja oli lähettänyt minulle melodian myös sähköpostilla siltä varalta, että satun epähuomiossa unohtamaan sen. Tätä minä kutsun asiakaslätöiseksi ajatteluksi.
Kai tänään tapahtui jotain muutakin, mutta en nyt juuri muista mitä.
---------
Tänään ei soi enää mikään, kun kymmenen jälkeen illalla ei liene sopivaa kiusata naapureita viulutreeneillä.
maanantai 15. syyskuuta 2008
Kohtaus vanhanpiian (kirjallisesta) elämästä
Rikoin eilen pianon.
Sen kansi, joka on digidigipianossa harmaa pleksi, on muutosta asti resonoinut ärsyttävästi musisoidessa noin keski-C:stä noin oktaavi ylöspäin. Ärsyttävää.
Soitin iltani iloksi resonoivaa pianoani. Särinä raivostutti. Tungin pianon ja kannen väliin ensin nenäliinan. (Käytetyn.) Ei auttanut. Otin nenäliinan pois. Tungin pleksin ja siinä kiinni olevan listan väliin taitetun kirjekuoren palasen. Ei auttanut. Tungin sormet kannen alle ja kitkuttelin sitä edestakaisin. Ei auttanut. Tungin sormet kannen alle ja nykäisin. Reippaahkosti. Ei nyt varsinaisesti auttanut sekään: kansi alkoi repsottaa ja vinksottaa. Repsottava ja vinksottava kansi sai aikaan sen, että piano resonoi korviasärkevästi pelkästä päin katsomisesta.
Greit.
Olin juuri heittäytymäisilläni pitkäkseni lattialle karjumaan itkunsekaisesti että "TÄHÄN HUUSHOLLIIN TARVITAAN MIES!", kun sain vartin tuloksettoman ähräyksen ja kiroilun jälkeen rysäytettyä kannen takaisin paikoilleen. Resonanssi oli toki ennallaan ja sormet kärsivät lieviä vaurioita, mutta alkutilannetta seuranneeseen välitilanteeseen verrattuna lopputilanne oli kirkkaasti plussan puolella.
Digidigitelkkarista katoavat tosin edelleen kanavat, kun televisiosta sammuttaa stand by -virran.
---------
Tänään soi PMMP:n Joutsenet. Kun se viimeinenkin juna taisi mennä jo.
Sen kansi, joka on digidigipianossa harmaa pleksi, on muutosta asti resonoinut ärsyttävästi musisoidessa noin keski-C:stä noin oktaavi ylöspäin. Ärsyttävää.
Soitin iltani iloksi resonoivaa pianoani. Särinä raivostutti. Tungin pianon ja kannen väliin ensin nenäliinan. (Käytetyn.) Ei auttanut. Otin nenäliinan pois. Tungin pleksin ja siinä kiinni olevan listan väliin taitetun kirjekuoren palasen. Ei auttanut. Tungin sormet kannen alle ja kitkuttelin sitä edestakaisin. Ei auttanut. Tungin sormet kannen alle ja nykäisin. Reippaahkosti. Ei nyt varsinaisesti auttanut sekään: kansi alkoi repsottaa ja vinksottaa. Repsottava ja vinksottava kansi sai aikaan sen, että piano resonoi korviasärkevästi pelkästä päin katsomisesta.
Greit.
Olin juuri heittäytymäisilläni pitkäkseni lattialle karjumaan itkunsekaisesti että "TÄHÄN HUUSHOLLIIN TARVITAAN MIES!", kun sain vartin tuloksettoman ähräyksen ja kiroilun jälkeen rysäytettyä kannen takaisin paikoilleen. Resonanssi oli toki ennallaan ja sormet kärsivät lieviä vaurioita, mutta alkutilannetta seuranneeseen välitilanteeseen verrattuna lopputilanne oli kirkkaasti plussan puolella.
Digidigitelkkarista katoavat tosin edelleen kanavat, kun televisiosta sammuttaa stand by -virran.
---------
Tänään soi PMMP:n Joutsenet. Kun se viimeinenkin juna taisi mennä jo.
sunnuntai 14. syyskuuta 2008
Vanhuuden emansipaatio
Nyt se on tapahtunut. Olen tullut vanhaksi.
Minulla oli lippu Nosturin Naapurivisa-festareille. Ei niinkään naapureiden, vaan CMX:n takia. En ole nähnyt yhtyettä livenä naismuistiin ja yksi Helsinkiin palaamisen motiivini oli "nähdä omia bändejä livenä".
Vaan kuinka kävi. Katsoin epätoivoisena kelloa puoli yhdeksältä. Ajattelin, että CMX on kuitenkin aina CMX. Virkistyisin, jos lähtisin liikkeelle. Niistin nenää, haukottelin, selasin Reittioppaasta optimaalisia reittejä Nosturiin, missasin bussin, ratikan ja junan jos toisenkin. Varttia vaille kymmeneltä epätoivo oli entistä syvempää. Soittoaikaan jäljellä olevat kaksi tuntia tuntuivat ylipääsemättömän mahdottomilta kestää. Niistin nenää, haukottelin. Kymmeneltä luovutin, hyppäsin pyjamaan, pesin hampaat ja naaman ja ryömin tyytyväisenä sänkyyn. Nukahdin sekunneissa. Kostoksi alitajuntani näytti minulle aamuyöstä kamalia Matrix-tyyppiseen kaksoismaailmankaikkeuteen sijoittuvia painajaisia, joissa ihmisiltä revittiin päitä irti. Vaikka perustelinkin kotiin jäämistä sillä, että olen Hyvä ihminen koska tuin omasta mielestäni hauskaa musiikkiyhteistyön muotoa 22 eurolla.
Lieventäviä asianhaaroja toki on. Olen flunssassa, vaikka yritän sitkeästi väittää että tämä on vain "pientä nuhaa". Olin eilen koko päivän töissä tekemässä perinnöksi saamiani rästitöitä, jotka ovat nyt muisto vain. Hatunnosto itselle, mutta kuusipäiväiset työviikot ovat kiistatta väsyttävämpiä kuin viisipäiväiset. Eikä minulla ollut keikkaseuraa, joka olisi sanonut että nyt lähdetään, Ismo soittaa jo.
Tarinan opetus: On vähän surullista ja haikeaa todeta, että olen vanhentunut. Mutta on toisaalta vapauttavaakin todeta oivaltaneensa, ettei elämä ole koko ajan jossain muualla. Elämä on tässä ja nyt, sähköpostiviestissä Mikkelin Oraakkelille tai kohtalonuhistoverille Moskovaan, kohta se menee suihkuun ja sitten Jonaksen kanssa aamukahville.
Eikä sitä saa juoksemalla kiinni vaikka miten yrittäisi.
---------
Tänään soi CMX:n Taivaan lapset. Nyt vähän harmittaa eilinen uneliaisuus, kun näin biisilistan.
Minulla oli lippu Nosturin Naapurivisa-festareille. Ei niinkään naapureiden, vaan CMX:n takia. En ole nähnyt yhtyettä livenä naismuistiin ja yksi Helsinkiin palaamisen motiivini oli "nähdä omia bändejä livenä".
Vaan kuinka kävi. Katsoin epätoivoisena kelloa puoli yhdeksältä. Ajattelin, että CMX on kuitenkin aina CMX. Virkistyisin, jos lähtisin liikkeelle. Niistin nenää, haukottelin, selasin Reittioppaasta optimaalisia reittejä Nosturiin, missasin bussin, ratikan ja junan jos toisenkin. Varttia vaille kymmeneltä epätoivo oli entistä syvempää. Soittoaikaan jäljellä olevat kaksi tuntia tuntuivat ylipääsemättömän mahdottomilta kestää. Niistin nenää, haukottelin. Kymmeneltä luovutin, hyppäsin pyjamaan, pesin hampaat ja naaman ja ryömin tyytyväisenä sänkyyn. Nukahdin sekunneissa. Kostoksi alitajuntani näytti minulle aamuyöstä kamalia Matrix-tyyppiseen kaksoismaailmankaikkeuteen sijoittuvia painajaisia, joissa ihmisiltä revittiin päitä irti. Vaikka perustelinkin kotiin jäämistä sillä, että olen Hyvä ihminen koska tuin omasta mielestäni hauskaa musiikkiyhteistyön muotoa 22 eurolla.
Lieventäviä asianhaaroja toki on. Olen flunssassa, vaikka yritän sitkeästi väittää että tämä on vain "pientä nuhaa". Olin eilen koko päivän töissä tekemässä perinnöksi saamiani rästitöitä, jotka ovat nyt muisto vain. Hatunnosto itselle, mutta kuusipäiväiset työviikot ovat kiistatta väsyttävämpiä kuin viisipäiväiset. Eikä minulla ollut keikkaseuraa, joka olisi sanonut että nyt lähdetään, Ismo soittaa jo.
Tarinan opetus: On vähän surullista ja haikeaa todeta, että olen vanhentunut. Mutta on toisaalta vapauttavaakin todeta oivaltaneensa, ettei elämä ole koko ajan jossain muualla. Elämä on tässä ja nyt, sähköpostiviestissä Mikkelin Oraakkelille tai kohtalonuhistoverille Moskovaan, kohta se menee suihkuun ja sitten Jonaksen kanssa aamukahville.
Eikä sitä saa juoksemalla kiinni vaikka miten yrittäisi.
---------
Tänään soi CMX:n Taivaan lapset. Nyt vähän harmittaa eilinen uneliaisuus, kun näin biisilistan.
torstai 11. syyskuuta 2008
Päivän paras kysymys
Tämä päivä oli huono päivä.
Mutta huominen on parempi.
Jotain hyvää sentään, nimittäin yksi kysymys: "Mitä jos sä oletkin ihan tavis?"
Häkellyttävää.
---------
Tänään soi Tyttö sinä olet tähti -elokuvassa soinut Pidä musta kii. Siinä leffassa kauneinta, mitä se poika sille tytölle sanoo, on: "Sä taidatkin olla ihan tavallinen tyttö."
Mutta huominen on parempi.
Jotain hyvää sentään, nimittäin yksi kysymys: "Mitä jos sä oletkin ihan tavis?"
Häkellyttävää.
---------
Tänään soi Tyttö sinä olet tähti -elokuvassa soinut Pidä musta kii. Siinä leffassa kauneinta, mitä se poika sille tytölle sanoo, on: "Sä taidatkin olla ihan tavallinen tyttö."
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Jos tänään olisi ravintola
Sen voisi arvioida City-lehdessä näin:
Kiitämme:
+ Kaikkia niitä fiksuja, kivoja ja ihania miehiä, joiden kanssa minulla on ilo tehdä päivittäin töitä.
+ Mari Rantasilaa kauniista laulusta ja tirautetusta itkusta.
+ Paavoa, jonka nostin ratikasta ulos rattaissaan ja joka tarjoili kiitokseksi valloittavan kaksihampaisen hymyn.
+ Jonatan "Tintti" Johanssonia.
+ Mika "Väykkä" Väyrystä.
Moitimme:
- Kaikkea sitä, mikä aiheuttaa adjektiivit "paha" ja "surullinen".
- Isoa Pahaa Paperiteollisuustaantumaa, joka uhkaa viedä nöppöset meidän Aksun suusta. (Toim. huom. Nöppösiksi Aksulassa kutsutaan pieniä, pyöreitä täysjyvämuroja.)
- Sitä äkäistä ämmää, joka katsoi asiakseen urputtaa ratikkaruuhkasta viattomalle kymppikuskille kuuntelematta sekuntiakaan kuskin rauhallista tilannekuvakatsausta.
- Miroslav Klosea.
- Ja vielä kerran Miroslav Klosea.
---------
Tänään soi Mari Rantasilan tulkitsema Hectorin Nostalgia. "Tää kaipuuni menneeseen aikaan mua piiskaa ja kasvoihin lyö." Mutta Suomen jalkapallomaajoukkueen MM-karsintamenestys toki toisi kaivattua lohtua yksinäiseen iltaani.
Kiitämme:
+ Kaikkia niitä fiksuja, kivoja ja ihania miehiä, joiden kanssa minulla on ilo tehdä päivittäin töitä.
+ Mari Rantasilaa kauniista laulusta ja tirautetusta itkusta.
+ Paavoa, jonka nostin ratikasta ulos rattaissaan ja joka tarjoili kiitokseksi valloittavan kaksihampaisen hymyn.
+ Jonatan "Tintti" Johanssonia.
+ Mika "Väykkä" Väyrystä.
Moitimme:
- Kaikkea sitä, mikä aiheuttaa adjektiivit "paha" ja "surullinen".
- Isoa Pahaa Paperiteollisuustaantumaa, joka uhkaa viedä nöppöset meidän Aksun suusta. (Toim. huom. Nöppösiksi Aksulassa kutsutaan pieniä, pyöreitä täysjyvämuroja.)
- Sitä äkäistä ämmää, joka katsoi asiakseen urputtaa ratikkaruuhkasta viattomalle kymppikuskille kuuntelematta sekuntiakaan kuskin rauhallista tilannekuvakatsausta.
- Miroslav Klosea.
- Ja vielä kerran Miroslav Klosea.
---------
Tänään soi Mari Rantasilan tulkitsema Hectorin Nostalgia. "Tää kaipuuni menneeseen aikaan mua piiskaa ja kasvoihin lyö." Mutta Suomen jalkapallomaajoukkueen MM-karsintamenestys toki toisi kaivattua lohtua yksinäiseen iltaani.
tiistai 9. syyskuuta 2008
Viikon luontohavainto
Tänään on blogissamme vieraileva kirjoittaja. Huomenta siis Pauno, ja olkaa hyvä, lava on teidän:
Jossain kaukana Kainuun kairoilla, tarkemmin ottaen Laakajärven saloilla asustaa perin omintakeinen supikoita tahi kettu. Omintakeinen ainakin kakkimatottumuksiltaan. Tällä yksilöllä on nimittäin tapa etsiä isohko valkoinen kivi, jonka päälle sitten se nappula väännetään. Reviirin joka ikisen kakkimakiven kriteetit täyttävän valkoisen kiven päällä on nimittäin nikare.
Viekö evoluutio siis supin tai ketunkin lopulta kakkimaan posliinille?
Luonto on pervo.
---------
Tänään soi viikon musiikkivinkki, the Dø. Todistus siitä, että suomalaisesta naisesta ja ranskalaisesta miehestä saa irti muutakin kuin riitaisia sointuja.
Jossain kaukana Kainuun kairoilla, tarkemmin ottaen Laakajärven saloilla asustaa perin omintakeinen supikoita tahi kettu. Omintakeinen ainakin kakkimatottumuksiltaan. Tällä yksilöllä on nimittäin tapa etsiä isohko valkoinen kivi, jonka päälle sitten se nappula väännetään. Reviirin joka ikisen kakkimakiven kriteetit täyttävän valkoisen kiven päällä on nimittäin nikare.
Viekö evoluutio siis supin tai ketunkin lopulta kakkimaan posliinille?
Luonto on pervo.
---------
Tänään soi viikon musiikkivinkki, the Dø. Todistus siitä, että suomalaisesta naisesta ja ranskalaisesta miehestä saa irti muutakin kuin riitaisia sointuja.
maanantai 8. syyskuuta 2008
Loputon, nimetön
Kuinka kirjoittaa kuolemasta sortumatta banaaleihin yleistyksiin.
Kuinka ottaa osaa, kun luulee aika hyvin tietävänsä miltä toisesta tuntuu, muttei silti löydä alkeellisimpiakaan sanoja.
Kuinka lohduttaa, kun itse varsin hyvin tietää, että joihinkin suruihin on vain yksi lohdutus, eikä se lohduta suruun uponnutta yhtään.
Kuinka kertoa, että ajan myötä suurinkin suru hiljenee. Ei se koskaan kokonaan ääntään menetä, mutta vaimenee siedettäväksi.
Kuinka hyväksyä elämän rajallisuus. Alku, ja varsinkin loppu.
En tiedä vastausta yhteenkään kysymykseeni.
---------
Tänään soi Edu Kettusen Retki merenrantaan. Kaikkien niiden isien muistolle, jotka ovat muuttuneet tuuleksi.
Kuinka ottaa osaa, kun luulee aika hyvin tietävänsä miltä toisesta tuntuu, muttei silti löydä alkeellisimpiakaan sanoja.
Kuinka lohduttaa, kun itse varsin hyvin tietää, että joihinkin suruihin on vain yksi lohdutus, eikä se lohduta suruun uponnutta yhtään.
Kuinka kertoa, että ajan myötä suurinkin suru hiljenee. Ei se koskaan kokonaan ääntään menetä, mutta vaimenee siedettäväksi.
Kuinka hyväksyä elämän rajallisuus. Alku, ja varsinkin loppu.
En tiedä vastausta yhteenkään kysymykseeni.
---------
Tänään soi Edu Kettusen Retki merenrantaan. Kaikkien niiden isien muistolle, jotka ovat muuttuneet tuuleksi.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
256 km
Ajelin äsken kolmisensataa kilometriä maantietä. Kuuntelin Blind Melonia, ohitin aika monta autoa, söin puolukoita pienestä ämpäristä, katselin epätodellisen vaaleanpunaista iltataivasta. Mietin asioita. En tullut lopputuloksiin.
Sen verran vetelimme G-tyttären äidin kanssa kuitenkin johtopäätöksiä, että elämä on kerrassaan ihmeellinen juttu. Ja asioihin tulee aika hyvin perspektiiviä kun muistaa, että sadan vuoden päästä tämän hetken murheitamme ei muista enää kukaan. Ei ilojakaan, sitä paitsi.
Parempi siis keskittyä tähän hetkeen, tehdä tänään jotain hyvää, saada joku nauramaan, jakaa ajatus, tuokio, teepussi, Moilasen pakastepiirakka. Upottaa käsi viljakuormaan, syödä puolukoita mättäältä. Katsella kuinka kaksivuotias kahlaa määrätietoisesti kumppareissaan rantaveteen, lennättää rasavilliä rimpsuhelmaa ympäri olohuonetta. Tuntea, kuinka pieni veljenpoika painaa poskensa omaa poskea vasten.
Ajatua jotenkin mystisesti taas kerran Munkkiniemeen vaikka piti päätyä Etelä-Haagaan. Huutaa ääneen. Todeta sitten, vihdoin kotiin päästyään ja rauhoituttuaan, että Mikkelin oraakkeli on taas kerran oikeassa.
Eksyminen on paras tapa oppia reitit.
---------
Tänään soi Blind Melonin Life Ain't So Shitty. Eipä.
Sen verran vetelimme G-tyttären äidin kanssa kuitenkin johtopäätöksiä, että elämä on kerrassaan ihmeellinen juttu. Ja asioihin tulee aika hyvin perspektiiviä kun muistaa, että sadan vuoden päästä tämän hetken murheitamme ei muista enää kukaan. Ei ilojakaan, sitä paitsi.
Parempi siis keskittyä tähän hetkeen, tehdä tänään jotain hyvää, saada joku nauramaan, jakaa ajatus, tuokio, teepussi, Moilasen pakastepiirakka. Upottaa käsi viljakuormaan, syödä puolukoita mättäältä. Katsella kuinka kaksivuotias kahlaa määrätietoisesti kumppareissaan rantaveteen, lennättää rasavilliä rimpsuhelmaa ympäri olohuonetta. Tuntea, kuinka pieni veljenpoika painaa poskensa omaa poskea vasten.
Ajatua jotenkin mystisesti taas kerran Munkkiniemeen vaikka piti päätyä Etelä-Haagaan. Huutaa ääneen. Todeta sitten, vihdoin kotiin päästyään ja rauhoituttuaan, että Mikkelin oraakkeli on taas kerran oikeassa.
Eksyminen on paras tapa oppia reitit.
---------
Tänään soi Blind Melonin Life Ain't So Shitty. Eipä.
lauantai 6. syyskuuta 2008
Lapsia ja muita luonnonilmiöitä
Suunnitelmissa oli tänään viettää lapsiperhepainotteinen päivä. Siitä tuli reittivalintojen johdosta myös takaisin luontoon -tyyppinen tutkimusretki.
Ajelin aamupäivällä Google Mapsin avustamana Puumalaan tapaamaan Onni-poikaa perheineen. Löysin perille, vaikka omasta risteyksestä kääntyminen oli haasteellisin osuus. Harvoin tulee lapsuuden kotikadun päässä mietittyä, missä ilmansuunnassa mahtaa sijaita luode.
Onnilla oli viime kuussa synttärit, jotka muistin, mutta unohdin lähetysvalmiin kortin tärkeiden papereiden pinoon ja löysin sen vasta syntymäpäivän hurahdettua ohi. Pinossa oli myös pari maksamatonta laskua. Parempi myöhään ja niin edelleen.
Kävin eräänä päivänä lelukaupassa, koska lähilapsilla on syksyllä syntymä- ja nimipäiviä enemmänkin. Mietin, että kummin velvollisuuksiin kuuluu toki lapsen valmentaminen 2000-luvun haasteisiin jo pienestä pitäen, ja katselin sillä silmällä erityisesti ammatillista kehitystä tukevia leikkikaluja. Pohdiskelin pitkään, alkaisinko kummina ohjata Onni-poikaa kenties lääkärin vastuulliselle uralle, ostaisinko kokinvehkeet, vai hankkisinko jotakin auto- ja kuljetusalan valintaa tukevaa lahjantynkää. Lopulta päätin, että vanhemmat saavat luvan kasvattaa lapsestaan järkevän ja rationaalisen tulevan veronmaksajan, minä voin surutta myötävaikuttaa siihen, että Onni-pojasta tulee muusikonrenttu. Ja pyydän edelleen nöyrimmästi vanhemmilta anteeksi niitä lautasia, jotka kuuluivat lelukaupan orkesterisettiin.
Nähtyäni maailman rantasaunoimman rantasaunan lähdin jatkamaan matkaa kohti omaa mökkiä. Matkan varrelle osui Järvi-Suomen tiestöön olennaisena osana kuuluva ilmiö nimeltä lossimatka. En ole autoillut Järvi-Suomen pikkuteillä vuosiin, enkä itse asiassa koskaan itse ajanut autoa lossin kyytiin. Se ei ollut vaikeaa. Purjehdus itsessään olisi saanut olla pidempi, mutta ehdin ikuistaa itseni ja Corollan lossin kyydissä:
Sitten alkoivat luontohavainnot: Vähän lossin jälkeen tieltä lennähti metso, teeri tai mikälie kuukkeli. Jättikokoinen linnunmötkäle joka tapauksessa. Omalla mökillä, missä piti olla tapahtunut remontti, oli tapahtunut ainoastaan se, että joutsenet olivat kakkineet laiturille. Kävin cityihmisen pikapuolukassa farkuissa ja lenkkareissa ja olen täten sitä mieltä, että puolukkavuosi ei voi olla kohtalainen vaan hyvä, jos hamuaa vartissa pienen ämpärin täyteen marjaa. Hirvikärpäsiä ei näkynyt. Näkyi sen sijaan yksi sammakko ja pari itikkaa, joita tervehdin ilolla siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät ne olleet hirvikärpäsiä.
Ilta sujahti taas suursyömäri-Aleksanterin ja hänen äitinsä laatuseurassa. Sain päivän toisen lämpimän aterian ja taluttelin kävelevää pikkumiestä pois imurin tieltä. Ennen nukkumaanmenoa luimme leppäkerttukirjaa antaumuksella.
Kotiin autoillessa tuli vastaan vielä kaksi luonnonilmiötä. Toinen sanoi "ja pitkä rauhallinen puhallus, kiitos". Toinen oli rusakko.
---------
Lossimatkalla jäi soimaan päähän Eppu Normaalin Lautturi. Illalla pohdin yhden tekstiviestin innoittamana paljon varsinkin sitä kohtaa, missä lauletaan että "jokaisella jossain on parempi olla kuin siellä missä on." Voi elämää.
Ajelin aamupäivällä Google Mapsin avustamana Puumalaan tapaamaan Onni-poikaa perheineen. Löysin perille, vaikka omasta risteyksestä kääntyminen oli haasteellisin osuus. Harvoin tulee lapsuuden kotikadun päässä mietittyä, missä ilmansuunnassa mahtaa sijaita luode.
Onnilla oli viime kuussa synttärit, jotka muistin, mutta unohdin lähetysvalmiin kortin tärkeiden papereiden pinoon ja löysin sen vasta syntymäpäivän hurahdettua ohi. Pinossa oli myös pari maksamatonta laskua. Parempi myöhään ja niin edelleen.
Kävin eräänä päivänä lelukaupassa, koska lähilapsilla on syksyllä syntymä- ja nimipäiviä enemmänkin. Mietin, että kummin velvollisuuksiin kuuluu toki lapsen valmentaminen 2000-luvun haasteisiin jo pienestä pitäen, ja katselin sillä silmällä erityisesti ammatillista kehitystä tukevia leikkikaluja. Pohdiskelin pitkään, alkaisinko kummina ohjata Onni-poikaa kenties lääkärin vastuulliselle uralle, ostaisinko kokinvehkeet, vai hankkisinko jotakin auto- ja kuljetusalan valintaa tukevaa lahjantynkää. Lopulta päätin, että vanhemmat saavat luvan kasvattaa lapsestaan järkevän ja rationaalisen tulevan veronmaksajan, minä voin surutta myötävaikuttaa siihen, että Onni-pojasta tulee muusikonrenttu. Ja pyydän edelleen nöyrimmästi vanhemmilta anteeksi niitä lautasia, jotka kuuluivat lelukaupan orkesterisettiin.
Nähtyäni maailman rantasaunoimman rantasaunan lähdin jatkamaan matkaa kohti omaa mökkiä. Matkan varrelle osui Järvi-Suomen tiestöön olennaisena osana kuuluva ilmiö nimeltä lossimatka. En ole autoillut Järvi-Suomen pikkuteillä vuosiin, enkä itse asiassa koskaan itse ajanut autoa lossin kyytiin. Se ei ollut vaikeaa. Purjehdus itsessään olisi saanut olla pidempi, mutta ehdin ikuistaa itseni ja Corollan lossin kyydissä:
Sitten alkoivat luontohavainnot: Vähän lossin jälkeen tieltä lennähti metso, teeri tai mikälie kuukkeli. Jättikokoinen linnunmötkäle joka tapauksessa. Omalla mökillä, missä piti olla tapahtunut remontti, oli tapahtunut ainoastaan se, että joutsenet olivat kakkineet laiturille. Kävin cityihmisen pikapuolukassa farkuissa ja lenkkareissa ja olen täten sitä mieltä, että puolukkavuosi ei voi olla kohtalainen vaan hyvä, jos hamuaa vartissa pienen ämpärin täyteen marjaa. Hirvikärpäsiä ei näkynyt. Näkyi sen sijaan yksi sammakko ja pari itikkaa, joita tervehdin ilolla siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät ne olleet hirvikärpäsiä.
Ilta sujahti taas suursyömäri-Aleksanterin ja hänen äitinsä laatuseurassa. Sain päivän toisen lämpimän aterian ja taluttelin kävelevää pikkumiestä pois imurin tieltä. Ennen nukkumaanmenoa luimme leppäkerttukirjaa antaumuksella.
Kotiin autoillessa tuli vastaan vielä kaksi luonnonilmiötä. Toinen sanoi "ja pitkä rauhallinen puhallus, kiitos". Toinen oli rusakko.
---------
Lossimatkalla jäi soimaan päähän Eppu Normaalin Lautturi. Illalla pohdin yhden tekstiviestin innoittamana paljon varsinkin sitä kohtaa, missä lauletaan että "jokaisella jossain on parempi olla kuin siellä missä on." Voi elämää.
perjantai 5. syyskuuta 2008
Kuinka juna pysäytetään
Kuten jo monesti todettua, pidän paljon junalla matkustamisesta. Mutta en pidä VR:stä. En ymmärrä, mikseivät junat koskaan kulje aikataulujen mukaan ja miksi jopa nykyinen kasvihuoneilmiötalvi-ilmiö yllättää Suomen rautatieverkoston joka talvi.
Nyt kuitenkin suitsutusta Valtion Rautateiden suuntaan: Pendelöin tänään lapsuusmaisemiin. Kouvolasta kyytiin tuli nuori mies, joka oli vaihtanut junaa ja ostanut lipun perille Parikkalaan edellisen junan konduktööriltä. Muuten hyvä, mutta Pendolinot pysähtyvät Imatran jälkeen vain pääteasemalla eli Joensuussa. Konnari tuli paikalle, asiaa pohdittiin. Konnari soitti pari puhelua joissa selitti tilanteen ja kysyi että "voitaskomyömitenkääntänäänpysähtyysiinäParikkalassaihanvaanpienenhetkenajan". Lopputulos: Lupa myönnettiin. Yksi mies sai kokonaisen Pendolinon pysähtymään Parikkalassa. Hienoa toimintaa, tuli hyvä mieli.
Juna oli toki myöhässä, niinhän ne aina. Onneksi vastaanottokomiteaa ei haitannut, komitean nuorempi edustaja keskittyi tyytyväisenä katselemaan autoja ja mopoja ylimääräisen kymmenminuuttisen.
Meidän Aksu ei ole enää vauva. Hän on yhden vuoden ikäinen pieni poika, joka kävelee. Niin äkkiä se sitten meni, vauva-aika. Entinen vauva on itkettävän suloinen, voisin unohtua vaikka koko viikonlopuksi lajittelemaan hänen kanssaan DVD-levyjä läjiin ja tökkimään aika ajoin sormella vieruskaverin nenää.
Entisen vauvan nykyinen isä, entinen veljeni, nykyinen "Litmanen", kertoi illalla oivan teorian siitä, kuinka vaihtelevasti sosiaalinen, kymmenen minuuttia kerrallaan puhelias ihminen suoriutuisi parturissakäynneistä nykykäytäntöä vaivattomammin. Tulisi lanseerata valtakunnallinen punainen ja vihreä kortti -järjestelmä, jossa asiakas voisi vilauttaa punaista korttia aina kun parturin tuolissa ei huvita enää smalltalkata. Vastavuoroisesti tylsistymisen iskiessä voisi kaivaa vihreän kortin esiin ja juttu alkaisi taas.
Veljeni kaipaa kipeästi parturissakäyntiä. Pikaista korttijärjestelmän lanseerausta odotellen.
---------
Tänään soi Green Green Grass of Home. On se, ihmeen hyvä.
Nyt kuitenkin suitsutusta Valtion Rautateiden suuntaan: Pendelöin tänään lapsuusmaisemiin. Kouvolasta kyytiin tuli nuori mies, joka oli vaihtanut junaa ja ostanut lipun perille Parikkalaan edellisen junan konduktööriltä. Muuten hyvä, mutta Pendolinot pysähtyvät Imatran jälkeen vain pääteasemalla eli Joensuussa. Konnari tuli paikalle, asiaa pohdittiin. Konnari soitti pari puhelua joissa selitti tilanteen ja kysyi että "voitaskomyömitenkääntänäänpysähtyysiinäParikkalassaihanvaanpienenhetkenajan". Lopputulos: Lupa myönnettiin. Yksi mies sai kokonaisen Pendolinon pysähtymään Parikkalassa. Hienoa toimintaa, tuli hyvä mieli.
Juna oli toki myöhässä, niinhän ne aina. Onneksi vastaanottokomiteaa ei haitannut, komitean nuorempi edustaja keskittyi tyytyväisenä katselemaan autoja ja mopoja ylimääräisen kymmenminuuttisen.
Meidän Aksu ei ole enää vauva. Hän on yhden vuoden ikäinen pieni poika, joka kävelee. Niin äkkiä se sitten meni, vauva-aika. Entinen vauva on itkettävän suloinen, voisin unohtua vaikka koko viikonlopuksi lajittelemaan hänen kanssaan DVD-levyjä läjiin ja tökkimään aika ajoin sormella vieruskaverin nenää.
Entisen vauvan nykyinen isä, entinen veljeni, nykyinen "Litmanen", kertoi illalla oivan teorian siitä, kuinka vaihtelevasti sosiaalinen, kymmenen minuuttia kerrallaan puhelias ihminen suoriutuisi parturissakäynneistä nykykäytäntöä vaivattomammin. Tulisi lanseerata valtakunnallinen punainen ja vihreä kortti -järjestelmä, jossa asiakas voisi vilauttaa punaista korttia aina kun parturin tuolissa ei huvita enää smalltalkata. Vastavuoroisesti tylsistymisen iskiessä voisi kaivaa vihreän kortin esiin ja juttu alkaisi taas.
Veljeni kaipaa kipeästi parturissakäyntiä. Pikaista korttijärjestelmän lanseerausta odotellen.
---------
Tänään soi Green Green Grass of Home. On se, ihmeen hyvä.
torstai 4. syyskuuta 2008
Rakkaat Nuoret
Pikkusysteri ja Tanskasta Suomeen kotiutunut armaansa kävivät kylässä.
Illan menu: Broileri-pestosalaatti, rosmariinifocaccia ja jälkiruuaksi suklaa-viskikakkua kera kahvin ja teen. Suurlähettilästason viinisuositus osui nappiin ja cateringyritys "Haagan minikeittiö" onnistui yli ainakin omien odotustensa. Itse asiassa ruuanlaitto ei ole vaikeaa, kuten tässäkin blogissa on tullut jo todettua. Pitää vaan vähän viitsiä.
Systeri totesi aterian päätteeksi näin: "You would be SUCH a perfect wife for anybody. But you just have a different agenda."
Niinpä. Agendaa venytettiin viihdyttämällä Jonasta päättymättömällä jatkosarjalla nimeltä "sekopäämiehet ja niiden ostamat vielä sekopäisemmät teepaidat". Poikaparalla nousivat karvat pystyyn kauhusta. (Jostain syystä elämääni sivunneilla kummallisilla miehillä on ollut yhteneväinen tarve lahjoa minua kummallisilla teepaidoilla, joihin painettu perimmäinen merkitys on jäänyt lahjan saajalle hämärän peittoon. Yksi tai kaksi teepaitalähetystä menisi vielä sattuman piikkiin, mutta nyt voimme puhua jo epidemiasta. Positiivinen ajattelija toteaisi tähän että mölyt mahaan, pysytpä lattialuutuissa.)
Muita huomoita päivän tapahtumista: Jos jätetään teepaitalahjat omaan arvoonsa ja keskitytään mukavampiin asioihin, on yksi parhaista ja ainakin lahjoittajan puolesta korkea-arvoisimmista saamistani lahjoista gzhel-tyylinen jättikokoinen kaksipäinen kotka. Vein sen tänään töihin, missä se sai kiitettävästi ansaitsemaansa huomiota. Lisäksi Moskovan oblastissa on tavattu lehmä, joka osaa laulaa Oi moroz, morozin.
Ehdotan täten, että taiteellinen johtaja perustaa Listan Pystymetsäorkesterin alajaostoksi duon nimeltä Laulava Lehmä ja Sekstaava Supikoira.
Ah tätä sisäpiirivitsien julkaisemisen iloa.
---------
Tänään soi Emma Salokoski Ensemblen uusi Veden Alla -levy. Emman bändi sai tänä iltana tanskalaisfanin.
Illan menu: Broileri-pestosalaatti, rosmariinifocaccia ja jälkiruuaksi suklaa-viskikakkua kera kahvin ja teen. Suurlähettilästason viinisuositus osui nappiin ja cateringyritys "Haagan minikeittiö" onnistui yli ainakin omien odotustensa. Itse asiassa ruuanlaitto ei ole vaikeaa, kuten tässäkin blogissa on tullut jo todettua. Pitää vaan vähän viitsiä.
Systeri totesi aterian päätteeksi näin: "You would be SUCH a perfect wife for anybody. But you just have a different agenda."
Niinpä. Agendaa venytettiin viihdyttämällä Jonasta päättymättömällä jatkosarjalla nimeltä "sekopäämiehet ja niiden ostamat vielä sekopäisemmät teepaidat". Poikaparalla nousivat karvat pystyyn kauhusta. (Jostain syystä elämääni sivunneilla kummallisilla miehillä on ollut yhteneväinen tarve lahjoa minua kummallisilla teepaidoilla, joihin painettu perimmäinen merkitys on jäänyt lahjan saajalle hämärän peittoon. Yksi tai kaksi teepaitalähetystä menisi vielä sattuman piikkiin, mutta nyt voimme puhua jo epidemiasta. Positiivinen ajattelija toteaisi tähän että mölyt mahaan, pysytpä lattialuutuissa.)
Muita huomoita päivän tapahtumista: Jos jätetään teepaitalahjat omaan arvoonsa ja keskitytään mukavampiin asioihin, on yksi parhaista ja ainakin lahjoittajan puolesta korkea-arvoisimmista saamistani lahjoista gzhel-tyylinen jättikokoinen kaksipäinen kotka. Vein sen tänään töihin, missä se sai kiitettävästi ansaitsemaansa huomiota. Lisäksi Moskovan oblastissa on tavattu lehmä, joka osaa laulaa Oi moroz, morozin.
Ehdotan täten, että taiteellinen johtaja perustaa Listan Pystymetsäorkesterin alajaostoksi duon nimeltä Laulava Lehmä ja Sekstaava Supikoira.
Ah tätä sisäpiirivitsien julkaisemisen iloa.
---------
Tänään soi Emma Salokoski Ensemblen uusi Veden Alla -levy. Emman bändi sai tänä iltana tanskalaisfanin.
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
Woman With a Mission
Kävin tänään töiden jälkeen entisillä kotikulmilla. Tuntui jotenkin hassulta kulkea Korkeavuorenkatua alas viiden aikaan, niin kuin olisi töistä tulossa ja kotiin menossa. En voi väittää, etteikö ytimessä asuminen olisi edelleen varteenotettava vaihtoehto, ja kauniilta ja kotoisilta Eiran jugendlinnat vuodenkin tauon jälkeen näyttivät.
Mutta pieni, äänekäs tunne jossain selkänikamien välissä kertoi korutonta kieltään siitä, että eteläisen Helsingin maisemat eivät nyt kuulu juuri tähän elämään. Nimeni oli kadonnut tornikamarin ovisummerista ja kadulla entisen ikkunani alla oli parkissa kolme vaaleansinistä Audi A3:a. Selviä merkkejä: täältä on minun nyt parempi pysyä poissa.
Syy retkeilyyni ei ollut kuitenkaan muistojen virittely, ei myöskään Korkeavuorenkadun paristojenkierrätyspönttö johon tiputin työhuoneesta löytämäni käytetyn patteriarsenaalin. Minulla oli Missio.
Olin siis vapaaehtoistyöntekijöiden houkuttelutilaisuudessa, jossa idea onnistuttiin myymään ainakin yhdelle asiaa vakavasti harkitsevalle melko suvereeniin tyyliin. Jos tavoitteena on saada tässä kaupungissa aikaan "pahojen ihmisten hyvyyden liike", on siinä jotain jonka minä ainakin allekirjoitan. Sitäpaitsi kaipaan itsekkäästi ja ihan tosissani sitä, että elämässäni olisi myös minua paljon vanhempien sukupolvien edustajia.
Olen elänyt siitä onnellisen lapsuuden, että mummolaan meno ei ole koskaan ollut minulle pakkopullaa vaan jokapäiväinen arkirutiini koulun jälkeen, vielä 18-vuotiaanakin. Sellaisesta rutiinista muodostuu melkomoinen rikkaus, ainakin jos jokapäiväisvanhukset sattuvat olemaan niin mainioita persoonia kuin omat isovanhempani. Heistä on aika jättänyt enkä heitä sinänsä osaa surra, he kun molemmat olivat lähtiessään jo laukkunsa pakanneet. Ikävöin heitä silti, tottakai. Ja ikävöin mummoseurustelua ylipäänsä.
En ole ihan varma, onko minusta pelastamaan masentuneet helsinkiläisvanhukset synkältä elämän ehtoopuolelta tai tuomaan jatkuvaa päivänpaistetta kenenkään harmaahapsen elämään. Sellaista ei taideta nykyajan itsekkäiltä vapaaehtoistyöntekijöiltä edes odottaa. Mutta voisin vaikka säestää pianolla virsiä tai Abbaa tai molempia kerran-pari kuukaudessa seniorikuoron kokoontumisissa. Tai käydä silloin tällöin kuuntelemassa tarinoita jonkun ihmisen ohi vilahtaneesta elämästä ja tehdä pari tarkentavaa kysymystä.
Siinä olisi kai ihan riittämiin. Jollekin mummoyksilölle, ja itselleni myös.
----------
Tänään soi Bad Religionin Man With a Mission. Biisi sarjassamme "älä jätä levyjä erossa entiselle miehelle." Ou jee.
Mutta pieni, äänekäs tunne jossain selkänikamien välissä kertoi korutonta kieltään siitä, että eteläisen Helsingin maisemat eivät nyt kuulu juuri tähän elämään. Nimeni oli kadonnut tornikamarin ovisummerista ja kadulla entisen ikkunani alla oli parkissa kolme vaaleansinistä Audi A3:a. Selviä merkkejä: täältä on minun nyt parempi pysyä poissa.
Syy retkeilyyni ei ollut kuitenkaan muistojen virittely, ei myöskään Korkeavuorenkadun paristojenkierrätyspönttö johon tiputin työhuoneesta löytämäni käytetyn patteriarsenaalin. Minulla oli Missio.
Olin siis vapaaehtoistyöntekijöiden houkuttelutilaisuudessa, jossa idea onnistuttiin myymään ainakin yhdelle asiaa vakavasti harkitsevalle melko suvereeniin tyyliin. Jos tavoitteena on saada tässä kaupungissa aikaan "pahojen ihmisten hyvyyden liike", on siinä jotain jonka minä ainakin allekirjoitan. Sitäpaitsi kaipaan itsekkäästi ja ihan tosissani sitä, että elämässäni olisi myös minua paljon vanhempien sukupolvien edustajia.
Olen elänyt siitä onnellisen lapsuuden, että mummolaan meno ei ole koskaan ollut minulle pakkopullaa vaan jokapäiväinen arkirutiini koulun jälkeen, vielä 18-vuotiaanakin. Sellaisesta rutiinista muodostuu melkomoinen rikkaus, ainakin jos jokapäiväisvanhukset sattuvat olemaan niin mainioita persoonia kuin omat isovanhempani. Heistä on aika jättänyt enkä heitä sinänsä osaa surra, he kun molemmat olivat lähtiessään jo laukkunsa pakanneet. Ikävöin heitä silti, tottakai. Ja ikävöin mummoseurustelua ylipäänsä.
En ole ihan varma, onko minusta pelastamaan masentuneet helsinkiläisvanhukset synkältä elämän ehtoopuolelta tai tuomaan jatkuvaa päivänpaistetta kenenkään harmaahapsen elämään. Sellaista ei taideta nykyajan itsekkäiltä vapaaehtoistyöntekijöiltä edes odottaa. Mutta voisin vaikka säestää pianolla virsiä tai Abbaa tai molempia kerran-pari kuukaudessa seniorikuoron kokoontumisissa. Tai käydä silloin tällöin kuuntelemassa tarinoita jonkun ihmisen ohi vilahtaneesta elämästä ja tehdä pari tarkentavaa kysymystä.
Siinä olisi kai ihan riittämiin. Jollekin mummoyksilölle, ja itselleni myös.
----------
Tänään soi Bad Religionin Man With a Mission. Biisi sarjassamme "älä jätä levyjä erossa entiselle miehelle." Ou jee.
tiistai 2. syyskuuta 2008
Burkinafasolainen sormipiano soikoon!
Mitenkään erikseen lupaa kysymättä talouteeni on muutaman viime vuoden aikana kulkeutunut epälukuinen joukko kummallisia soittimia maamme rajojen ulkopuolelta. Koska unohdin mökkiviikonloppuraportissani kertoa uusimmasta perheenjäsenestä, burkinafasolaisesta sormipianosta, päätin omistaa tämän päivän blogijutun kokonaan näille soittopeleille.
Lähdemme liikkeelle Jaavan saarelta. Siellä on kalisutettu anklung-nimistä bambunruokohärveliä jo ammoisista ajoista asti. Kalisuttelu on kaikunut myös lähisaarille, ja oma anklungini onkin ostettu Balilta. Kapine on siitä hauska, että sillä voi soitella vaikka mitä sellaista, jossa ei ole ylennyksiä tai alennuksia, kuten esimerkiksi Ukko-Nooaa. Tuttuun biisiin tulee yllättäviä lisäominaisuuksia bambunruokotärinän ansiosta. Anklungin hyviä puolia on myös se, että äänen saa kolisuteltua ilmoille vaikkei olisikaan musiikin mestari. Pisteitä myös eksoottisesta ulkonäöstä - anklungiani on luultu eniten kalanpyydykseksi!
Jaavalta teemme siirtymän olympialaisten jälkeenkin ajankohtaiseen Kiinaan. Sieltä tarttui mukaan erään krääsätavaratalon rappusilta hsiin eli kiinalainen okariina, myös lempinimellä "halpa känni" tunnettu instrumentti. Soitin on keramiikkaa, siihen on kaiverrettu kaunis kukkakuvio ja sen pitely kädessä tuntuu pyöreältä, painavalta ja mukavalta. Myyjämummo sai pekingiläisillä rappusilla taiottua siitä todella kauniita ikiaikaisen kuuloisia kiinalaissävelmiä. Mummo oli selvästi harjoitellut: hsiin-puhaltajalla täytyy olla keuhkot, joilla puhkuisi helposti täyteen kahden hengen ilmapatjan tai äitin keltaisen jättiankan. Normaalikeuhkoiset voivat nauttia soittamisesta noin puolentoista minuutin ajan, sen jälkeen olo on kuin pari maljaa liikaa nostelleella. Maailma pyörii ja yrjöttää.
Samalta reissulta hankin myös mongolialaisen hevosenpääviulun. Tunnustetaan, se on matkamuistohevosenpääviulu, mutta kun siinä vaiheessa piti vielä junailla Ulanbatorista Pekingiin ja sieltä takaisin Suomeen, ja rinkka ratkeili jo valmiiksi, ei aito ja alkuperäinen jättimalli tullut kyseeseen. Olisin ostanut pienen, oikean hevosenpääviulun pienestä, oikeiden hevosenpääviulujen kaupasta, mutta kaikki rinkkaolosuhteisiin sopivat koot olivat lopussa. Jouduin siis tyytymään turistimalliin, mutta valitsin kostoksi mielestäni kauneimman. Hevoselta katkesi kotiinkuljetuksessa korva. Liimasin sen takaisin. Anni Ammattilapsi osti oman viulunsa satunnaiselta mongolialaispapalta, jonka onnelliset kasvot ovat iäksi painuneet mieliimme. Ehkä siksi, että hänen reittinsä ristesi omaamme lukuisia kertoja Ulanbatorin kaduilla. Mieliin on ikuisiksi ajoiksi painunut myös junassa Gobin autiomaassa kahdelle hevosenpääviululle ja neljälle naisäänelle sovitettu "Oli hepokatti maantiellä poikittain". Onneksi kyseinen musiikillinen huippukokemus on myös videoitu. Jala jalla jala jala vei.
Sen burkinafasolaisen sormipianon sain tuliaisiksi Pahikselta, joka oli puolestaan ostanut sen Tukholmasta. Se on ympäristöystävällisesti valmistettu vanhasta sardiinipurkista. Minä en osaa soittaa sitä yhtä hyvin kuin Pahis, mutta käsittääksemme sillä on tarkoitus soitella komppia ja hetkutella ruumista soiton lomassa. Tai niin me ainakin teimme.
Niin, ja sitten on vielä tämä. Se on ostettu lapsilisärahoilla 90-luvun alussa ja on digidigi siksi, että sen ensimmäinen sijoituspaikka oli samassa tilassa television kanssa. Kuulokkeet takasivat länsirintamalta ei mitään uutta -tyyppisen välirauhan pianon ja television välisessä sodassa. Pääinstrumenttini ei ehkä eksotiikassa pärjää muille, mutta sitä on silti kiittäminen monesta. Aina kun oikein vituttaa, soitan sillä Internationalea niin että rappaus katosta karisee.
Kuten tänään, kun langaton pirunsikiönettini on taas palannut langalliseen aikaan toimiakseen edes jotenkin. Welho, pitääxunaina?
---------
Tänään soi väsymyksen ja vesisateen takia väliin jäänyt Olavi Uusivirta ja On niin helppoo olla onnellinen. Sormipianollakin on helppo säestää iltaa.
Lähdemme liikkeelle Jaavan saarelta. Siellä on kalisutettu anklung-nimistä bambunruokohärveliä jo ammoisista ajoista asti. Kalisuttelu on kaikunut myös lähisaarille, ja oma anklungini onkin ostettu Balilta. Kapine on siitä hauska, että sillä voi soitella vaikka mitä sellaista, jossa ei ole ylennyksiä tai alennuksia, kuten esimerkiksi Ukko-Nooaa. Tuttuun biisiin tulee yllättäviä lisäominaisuuksia bambunruokotärinän ansiosta. Anklungin hyviä puolia on myös se, että äänen saa kolisuteltua ilmoille vaikkei olisikaan musiikin mestari. Pisteitä myös eksoottisesta ulkonäöstä - anklungiani on luultu eniten kalanpyydykseksi!
Jaavalta teemme siirtymän olympialaisten jälkeenkin ajankohtaiseen Kiinaan. Sieltä tarttui mukaan erään krääsätavaratalon rappusilta hsiin eli kiinalainen okariina, myös lempinimellä "halpa känni" tunnettu instrumentti. Soitin on keramiikkaa, siihen on kaiverrettu kaunis kukkakuvio ja sen pitely kädessä tuntuu pyöreältä, painavalta ja mukavalta. Myyjämummo sai pekingiläisillä rappusilla taiottua siitä todella kauniita ikiaikaisen kuuloisia kiinalaissävelmiä. Mummo oli selvästi harjoitellut: hsiin-puhaltajalla täytyy olla keuhkot, joilla puhkuisi helposti täyteen kahden hengen ilmapatjan tai äitin keltaisen jättiankan. Normaalikeuhkoiset voivat nauttia soittamisesta noin puolentoista minuutin ajan, sen jälkeen olo on kuin pari maljaa liikaa nostelleella. Maailma pyörii ja yrjöttää.
Samalta reissulta hankin myös mongolialaisen hevosenpääviulun. Tunnustetaan, se on matkamuistohevosenpääviulu, mutta kun siinä vaiheessa piti vielä junailla Ulanbatorista Pekingiin ja sieltä takaisin Suomeen, ja rinkka ratkeili jo valmiiksi, ei aito ja alkuperäinen jättimalli tullut kyseeseen. Olisin ostanut pienen, oikean hevosenpääviulun pienestä, oikeiden hevosenpääviulujen kaupasta, mutta kaikki rinkkaolosuhteisiin sopivat koot olivat lopussa. Jouduin siis tyytymään turistimalliin, mutta valitsin kostoksi mielestäni kauneimman. Hevoselta katkesi kotiinkuljetuksessa korva. Liimasin sen takaisin. Anni Ammattilapsi osti oman viulunsa satunnaiselta mongolialaispapalta, jonka onnelliset kasvot ovat iäksi painuneet mieliimme. Ehkä siksi, että hänen reittinsä ristesi omaamme lukuisia kertoja Ulanbatorin kaduilla. Mieliin on ikuisiksi ajoiksi painunut myös junassa Gobin autiomaassa kahdelle hevosenpääviululle ja neljälle naisäänelle sovitettu "Oli hepokatti maantiellä poikittain". Onneksi kyseinen musiikillinen huippukokemus on myös videoitu. Jala jalla jala jala vei.
Sen burkinafasolaisen sormipianon sain tuliaisiksi Pahikselta, joka oli puolestaan ostanut sen Tukholmasta. Se on ympäristöystävällisesti valmistettu vanhasta sardiinipurkista. Minä en osaa soittaa sitä yhtä hyvin kuin Pahis, mutta käsittääksemme sillä on tarkoitus soitella komppia ja hetkutella ruumista soiton lomassa. Tai niin me ainakin teimme.
Niin, ja sitten on vielä tämä. Se on ostettu lapsilisärahoilla 90-luvun alussa ja on digidigi siksi, että sen ensimmäinen sijoituspaikka oli samassa tilassa television kanssa. Kuulokkeet takasivat länsirintamalta ei mitään uutta -tyyppisen välirauhan pianon ja television välisessä sodassa. Pääinstrumenttini ei ehkä eksotiikassa pärjää muille, mutta sitä on silti kiittäminen monesta. Aina kun oikein vituttaa, soitan sillä Internationalea niin että rappaus katosta karisee.
Kuten tänään, kun langaton pirunsikiönettini on taas palannut langalliseen aikaan toimiakseen edes jotenkin. Welho, pitääxunaina?
---------
Tänään soi väsymyksen ja vesisateen takia väliin jäänyt Olavi Uusivirta ja On niin helppoo olla onnellinen. Sormipianollakin on helppo säestää iltaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
