Oodi Helsingille

Tai oikeastaanhan kaupunki tarjoaa meille vain näyttämön. Mutta on helpompi näytellä kun näyttämöllä viihtyy. Sanoo hän, joka on vannonut aina pysyvänsä kulisseissa.

Mutta minä kuulkaa niin pidän siitä, että olen täällä. Pidän siitä, että törmäilen jatkuvasti tuttuihin ihmisiin. Pidän siitä, että kohtaan aidosti tuntemattomienkin kanssa. Sitä toki tapahtuu muuallakin kuin kotimaassa, mutta se on silti jotenkin erilaista kun yhteisymmärryksen taso voi olla joskus niin äärettömän pienestä kiinni. Pidän siitä ajatuksesta, että tämän syksyn jälkeen tulee uusi syksy, eikä minun tarvitse lähteä silti mihinkään. Että kaikkea ei tarvitse tehdä nyt, vaan voi säästää huomiseksi, ensi viikoksi, talven varalle ja muutenkin myöhemmäksi.

Ajatelkaa nyt. Kävelin tänään töistä kohti rautatieasemaa, ja kohtasin matkallani kenkäkaupan ikkunassa eripariset kengät, jotka minun oli saatava. Naiset tietävät tämän tunteen, ehkä miehetkin. Toisessa kengässä on kissa ja toisessa koira, sanotaan vaikka että kissa oli edullisempi ja maksoi vain 40 euroa niin koiran hinnaksi jää silloin enää 89 euroa. Melkein halpaa. Uusia kenkiä piti esitellä, joten soitin pikkusysterille, ja osuimme hänen alaovelleen yhtä aikaa. Kengät hyväksyttiin. Meillä oli nälkä, joten lähdimme Toriin iltapalalle, ettei tänäänkään tarvitsisi mennä kauppaan. Söimme hyviä täytettyjä leipiä ja vaahtosimme kovaäänisesti Venäjän imperialistisista pyrkimyksistä ynnä kyvyttömyydestä käsitellä historiaansa Aikuisella ja Järkevällä tavalla pestolla kuorrutettu punasipuli suupielestä roiskuen.

Välihuomautus: Kaikki te maailman päättäjät, jotka luette blogiani. Sain tänään painosta uudet käyntikorttini, joissa lukee monella kielellä Venäjä-asiantuntija, joten minulla on kiistaton mandaatti sanoa sanottavani. Kulkaa siis: Jos te nyt annatte Venäjän Federaation päästä pikku Georgia-tempauksestaan kuin koira veräjästä, ei meille kenellekään tule jatkossa kunnian kukko laulamaan. Lukekaa historiaa, vaikka Saksan tapahtumista ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja oppikaa ynnäilemään ykkösiä. En minä halua, että meidän Aksun pitää joskus tulevaisuudessa mennä tappelemaan jonnekin toiselle puolelle maailmaa huonosti organisoiduissa Nato-joukoissa, minä haluaisin, että joku kertoisi tuolle naapurissa huojuvalle savijalkaiselle jättiläiselle että sen ei sovi kuitenkaan tehdä ihan mitä tahansa tai tulee tupenrapinat. En kyllä ihan sataprosenttisen varmasti tiedä, miten se käytännössä tehdään, mutta siksi en olekaan maailman päättäjä.

Mutta kenkätarina jatkuu. Tai itse asiassa, siinähän se melkein olikin. Jutun juoni oli siis se, että oli kivaa että saattoi ex tempore ostaa kengät ja ex tempore mennä esittelemään niitä ja ex tempore ajautua Toriin iltapalalle. Aterian jälkeen sovimme epämääräisesti tekevämme jotain taiteellista Taiteiden yönä, riemuitsimme hieman Joneksen pikaisesta Suomettumisilmiöstä johtuen ja erkanimme. Ajelin junalla Huopalahteen ja siitä fillarilla kotiin. Kuuntelin Oncen soundtrackia ja yritin saada siivoamisvaihdetta päälle. Luiskahti pianonsoitto- ja bloginkirjoitusvaihteelle.

Voi harmi.

---------

Tänään soi edelleen se Oncen soundtrack. Voi kuinka kaunista.