Once

Jos elämäni olisi nyt elokuva, se olisi mielellään Once.

Sellainen pieni, viipyilevä indieleffa jossa olisi ihan tavallista ja välillä sataisi vettä ja aika tavallisille ihmisille tapahtuisi pieniä mutta mukavia asioita. Jossa olisi kieltämättä paljon helkkarin hyvää musiikkia. Vähän mälsiä menneisyyksiä eikä ihan pilvettömiä tulevaisuuksia, mutta silti hyviä hetkiä. Imuri, jota voisi vetää perässä pitkin katukiveyksiä ja teetä bändiharkkoihin keittelevä isäpappa.

Elokuva, joka ei olisi piiruakaan elämää suurempi, jossa ei tapaisi lentokoneessa komeita gentlemanneja ja jossa Iltalehden iltatyttö ei puhuisi ainakaan minulle vaan vaikenisi vaikka kokonaan. Jossa kukaan ei olisi kuullutkaan presidentin lahjoittamista valkoisista ruusuista eikä kavereitten sohvilta löytyisi kreikkalaisen jumalan näköisiä ranskalaisia miehiä.

Jossa kaikki olisi jotenkin paljon pienempää ja vaatimattomampaa. Mutta samalla ehkä todempaa, oikeampaa, vähemmän elokuvaa ja enemmän elämää.

Sellaista, josta voisi silti kertoa tarinan. Tehdä pari biisiä. Kirjoittaa ehkä kirjan.


"Take this sinking boat and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice you had a choice
You've made it now"

---------

Tänään soi Oncen soundtrack, jota metsästettiin kahden samassa näytöksessä olleen tuntemattoman tytön kanssa hihitellen peräkanaa pitkin Stadin musiikkiosastoja. Vähän itkettävän hyvää musiikkia. Onneksi sähköpostiin pamahtanut pyhäkoulukuoro suoraan 80-luvulta vastapainoksi naurattaa.