Alan vakavasti harkitsemaan etätyövaihtoehtoa mökiltä käsin. Kai sitä puhelin- ja nettivälitteisesti voi tehdä nykyään melkein mitä tahansa. Paitsi ehkä olla fyysisesti läsnä Venäjä-työryhmän kokouksessa.
Vietimme siis katsantokannasta riippuen kesäisen tai syksyisen viikonlopun mökillä kolmeenkymmeneentuhanteen pekkaan. Pahis, Pauno, minä ja 29 997 hirvikärpästä. Muuten oli ihanaa, mutta sieniretkelle tuon kokoinen porukka on auttamatta liian iso.
Ensimmäinen ilta meni saunoessa, juorutessa ja makkaraa ensin kiukaalla ja sitten kiukaassa paistaessa. Seuraavana aamuna kaikki heräsivät varhain uuteen päivään reippaina ja iloisina, pukeutuivat ja pesivät hampaansa ja olivat muutenkin konstruktiivisia ja hyvinvoivia. (Uskokoon ken tahtoo.) Illansuussa kömmittiin kuitenkin sienestämään ja saatiin saaliiksi mahtava määrä kantarelleja ynnä pari muuta sientä sekä vielä mahtavampi määrä valokuvia, joissa mies kököttää maisemassa putsaamassa sieniveitsellä itiöemää. Saalistettiin myös tuhatkunta kappaletta hirvikärpäsiä yhteen mustaan fleece-takin selkämykseen. Urbanisoituneille lukijoille tiedoksi: hirvikärpäset ovat saatanallinen keksintö. Vartti moisia otuksia kuhisevassa metsässä sai aikaan allekirjoittaneen melko näyttävän tai ainakin nopeatahtisen striptease-esityksen mökin kuistilla sekä koko illan jatkuvien ns. kärpäskohtausten sarjan. Kohtauksessa aistitaan aivan selvästi että hirvikärpänen mönkii niskassa, hiuksissa, yöpaidan sisällä, korvan takana jne. Rapsutetaan, huidotaan, täikammataan ja kuopsutetaan. Valitettavan usein joudutaan toteamaan, että aistimus ei suinkaan ole kuvitelmaa, vaan oikean hirvikärpäsen aiheuttama, vaikkei niitä ihan varmasti pitänyt enää olla missään.
Viimeisin löytyi tänä aamuna tyynyn alta.
Lauantai-iltana mökin emäntä sai elellä herroiksi ammattitaitoisen palvelusväen passattavana: kyökissä hääri mestarikokki ja sohvalla soitteli kitaraa ehta keittiöpelimanni. Kokki valmisti erinomaista kreikkalaista kantarellimuhennosta sekä jotenkin vaan tosi etnistä kanapataa uudessa takassa. Etnisyys tuli siitä, että padan valmistaja hihkaisi juuri ennen paistopussin sulkeutumista että "mää laitan tänne ton banaanin". Ja laittoi, ja hyvää tuli. Pelimanni soitteli sormensa rakkuloille kaikkea sellaista, mistä yritettiin muistaa sanoja, muttei muistettu, vaan laulettiin silti. Päätin tässä päivänä muutamana että olisi asiallista kokeilla viulunsoittoa noin 20 vuoden tauon jälkeen. Eilen päätin, että haluan oppia soittamaan myös kitaraa.
Tänään nautimme vuorostamme ratatouillea keittiöpelimannin tapaan ja suoritimme järvenympärisoudun. Jouduin vasten tahtoani uistelemaan. Onneksi kalat uskoivat "menkää pois, täällä ei ole mitään nähtävää" -huuteluuni eivätkä tarttuneet virveliin. Kaksi joutsentakin seilasi järvellä.
Viikonlopun nerokkain keksintö aikaansaatiin, kun seurueemme miesjäsen makasi sohvalla ja fantasioi kahdesta vaimosta, jotka kokkaisivat keittiössä. Siinä vaiheessa keittiössä kokkasi kaksi kärttyistä vanhaapiikaa, joiden yhteenlaskettukin ruuanlaittotaito kalpenee armottomasti sohvalla makailijan suvereenien keittiökykyjen rinnalla. Gender-tutkija alkoi välittömästi luennoida siitä, mikä synnyttää tämänkaltaisia ajatuksia, minä puolestani aloin ajatella idean ylivertaisuutta. Mies, jonka voisi tyrkätä ovesta ulos toiselle vaimolle kun se alkaa ärsyttää, olisi toki jokaisen emansipoituneen ja yli-itsenäisen 2000-lukulaisen naisen unelma. Suunnitelmana vielä parempi kuin se taannoisissa syntymäpäiväjuhlissa kehitetty yhden homomiehen ympärille muodostuva noin viiden naisen ja kymmenen lapsen epäkonventionaalinen suurperhe.
Olipa kiva viikonloppu. Hyvää ruokaa, juomaa, seuraa, saunomista, musiikkia, ideoita. Hetkiä. Elämää. Elämän hetkiä.
---------
Tänään soi Lappeenrannan asemalla blues, ja Mamban Vielä on kesää jäljellä. Onhan sitä, ainakin jos edustaa sitä katsantokantaa jonka mukaan huomenna alkaa syksy.
sunnuntai 31. elokuuta 2008
torstai 28. elokuuta 2008
Land Rover ja Creme Ninon
Meillä oli eilen töissä ohjausryhmän suunnittelupalaveri. Lienee tarpeetonta mainita, että olin häpsingilläni päästyäni mukaan moiseen. Suunnittelua varten matkustimme junalla Hämeenlinnaan palaveroimaan, syömään lounasta, ajamaan maastureilla, saunomaan ja syömään illallista. Sitten matkustimme junalla takaisin Helsinkiin.
Sivuutan suunniteluosuuden toteamalla vain, että vilkas ja vikkelä vuosi on tulossa. Maastoajosta voisin sen sijaan selostaa suu vaahdossa enemmänkin. Jospa kuvat kuitenkin kertoisivat ja säästäisin ne tuhat sanaa johonkin muuhun:
Laurakaisa Land Roverin ratissa:
En ole koskaan aikaisemmin ajanut autoa niin, että a) näkisin ajamisen peilistä ja b) autosta olisi kaksi pyörää kokonaan ilmassa. Nyt olen:
Tämä seuraava on hölmö kuva. Tosielämässä ajan ylös mäkeä, joka oli
e
r
i
t
t
ä
i
n
j
y
r
k
k
ä.
Kuvassa näyttää kuitenkin siltä, kuin sunnuntaiajelisin pitkin vain lievästi kaltevaa metsätietä:
Yhtä kaikki, 80 000 euroa maksavalla maastoautolla ajaminen metsässä oli kivaa. Lisäksi se kirvoitti tänään listalla melko tunteellisia purkauksia sisältäneen keskustelun sovinismista, naisautoilusta ja takapenkillä naama punaisina karjuvista äijistä. Oman työyhteisöni kunniaksi on sanottava, että en saanut edes yhtään " hyvin se menee vaikka oletkin tyttö" -kannustusta kyydissä olijoilta, vaan rehtiä ja reilua palautetta siitä että ajan ihailtavan hyvin autoa myös tieverkon ulkopuolella.
Lisäksi kaunis hymyni sai työpaikan poikien ihailua osakseen.
Epäsovinistisessa työyhteisössäni on vain yksi vika: sukupuolijakauma on kenties toimialasta johtuen niin kieroutunut, että jouduin maastoajelun jälkeen saunomaan keskenäni. Illallispöydän plaseerauskin oli hieman haasteellinen, kun pöytään oli sijoitettava kuusi miestä ja yksi daami. Illallisen puitteisiin nähden daami olisi ehkä voinut valita farkkujen ja hupparin sijasta jotain muuta päällepantavaa, mutta onneksi charmanttien herraseuralaistenkin pukeutuminen noudatti samaa linjaa.
Istuin siis eilen fiksujen ja hauskojen työkavereitteni kanssa työnantajan sponsoroimalla kartanoillallisella ja pyörittelin sormissani menukorttia, jossa luki Creme Ninon ja pekonikarkkia, Prässättyä häränrintaa ja salottisipulikastiketta ynnä Karviaismarja-suklaaterriiniä ja karviaismarjasorbettia. Kaikki ne, jotka tietävät, mitä ennen tein työkseni, voivat luultavasti aavistaa, että sillä hetkellä oli melkoisen voitonriemuinen olo.
---------
Tänään soi Gary Mooren Over the hills and far away. Kunnes öljy loppuu.
Sivuutan suunniteluosuuden toteamalla vain, että vilkas ja vikkelä vuosi on tulossa. Maastoajosta voisin sen sijaan selostaa suu vaahdossa enemmänkin. Jospa kuvat kuitenkin kertoisivat ja säästäisin ne tuhat sanaa johonkin muuhun:
Laurakaisa Land Roverin ratissa:
En ole koskaan aikaisemmin ajanut autoa niin, että a) näkisin ajamisen peilistä ja b) autosta olisi kaksi pyörää kokonaan ilmassa. Nyt olen:
Tämä seuraava on hölmö kuva. Tosielämässä ajan ylös mäkeä, joka oli
e
r
i
t
t
ä
i
n
j
y
r
k
k
ä.
Kuvassa näyttää kuitenkin siltä, kuin sunnuntaiajelisin pitkin vain lievästi kaltevaa metsätietä:
Yhtä kaikki, 80 000 euroa maksavalla maastoautolla ajaminen metsässä oli kivaa. Lisäksi se kirvoitti tänään listalla melko tunteellisia purkauksia sisältäneen keskustelun sovinismista, naisautoilusta ja takapenkillä naama punaisina karjuvista äijistä. Oman työyhteisöni kunniaksi on sanottava, että en saanut edes yhtään " hyvin se menee vaikka oletkin tyttö" -kannustusta kyydissä olijoilta, vaan rehtiä ja reilua palautetta siitä että ajan ihailtavan hyvin autoa myös tieverkon ulkopuolella.
Lisäksi kaunis hymyni sai työpaikan poikien ihailua osakseen.
Epäsovinistisessa työyhteisössäni on vain yksi vika: sukupuolijakauma on kenties toimialasta johtuen niin kieroutunut, että jouduin maastoajelun jälkeen saunomaan keskenäni. Illallispöydän plaseerauskin oli hieman haasteellinen, kun pöytään oli sijoitettava kuusi miestä ja yksi daami. Illallisen puitteisiin nähden daami olisi ehkä voinut valita farkkujen ja hupparin sijasta jotain muuta päällepantavaa, mutta onneksi charmanttien herraseuralaistenkin pukeutuminen noudatti samaa linjaa.
Istuin siis eilen fiksujen ja hauskojen työkavereitteni kanssa työnantajan sponsoroimalla kartanoillallisella ja pyörittelin sormissani menukorttia, jossa luki Creme Ninon ja pekonikarkkia, Prässättyä häränrintaa ja salottisipulikastiketta ynnä Karviaismarja-suklaaterriiniä ja karviaismarjasorbettia. Kaikki ne, jotka tietävät, mitä ennen tein työkseni, voivat luultavasti aavistaa, että sillä hetkellä oli melkoisen voitonriemuinen olo.
---------
Tänään soi Gary Mooren Over the hills and far away. Kunnes öljy loppuu.
tiistai 26. elokuuta 2008
Vierailulla juhlamokkamainoksessa
Tiedättehän ne kahvimainokset, joissa joku kädentaitoinen esitteli ammattiaan ja Lasse Mårtenson pimputti Myrskyluodon Maijaa taustalla.
Minä kävin tänään vierailulla sellaisessa mainoksessa. Kävelin kesken työpäivän Töölöön ja soitin ovikelloa. Oven ja kellon takana oli verstas, jossa rakennetaan ja korjataan soittimia ja mies, joka niitä rakentaa ja korjaa. Haisi puulta ja pölyltä ja katosta roikkui puolivalmiita viuluja.
Vietin mainoksessa melkein tunnin. Tai siis eihän se mikään mainos ollut vaan ihan oikeaa elämää. Katselin ja kuuntelin, ihmettelinkin. Sain eteeni esimerkeillä ryyditetyn luennon siitä, kuinka soittimia korjataan ja rakennetaan, mikä on oleellista ja mikä vähemmän oleellista.
Oleellista oli se, että kun kävelin Töölöstä takaisin työpaikalle, oli suorastaan fantastinen olo. Jonkinlainen maailmaa syleilevä tyytyväisyys siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat päättäneet tienata elantonsa tuon kaltaisella käsityöläisyydellä. Joilla on ollut kyky ja ehkä kiinnostus johonkin asiaan, ja jotka ovat sitten tehneet siitä itselleen ammatin.
Ehkä sekin ajatus, että kun itselläkin on kiinnostus ja kyky johonkin asiaan, pitäisi sen harjoittamiseen osata löytää nykyistä enemmän aikaa. Enemmän kuin blogiteksti illassa ja liuta sähköpostia Listalle.
Vaikka on sekin tärkeää, yksinäisenä iltana varsinkin.
---------
Tänään soi Kenen joukossa seisot, koska päivän erittäin hyvä ja ammattitaitoinen kysymys on ollut se, mitä tehdä kun leivästä jää reikä leipojan käteen.
Minä kävin tänään vierailulla sellaisessa mainoksessa. Kävelin kesken työpäivän Töölöön ja soitin ovikelloa. Oven ja kellon takana oli verstas, jossa rakennetaan ja korjataan soittimia ja mies, joka niitä rakentaa ja korjaa. Haisi puulta ja pölyltä ja katosta roikkui puolivalmiita viuluja.
Vietin mainoksessa melkein tunnin. Tai siis eihän se mikään mainos ollut vaan ihan oikeaa elämää. Katselin ja kuuntelin, ihmettelinkin. Sain eteeni esimerkeillä ryyditetyn luennon siitä, kuinka soittimia korjataan ja rakennetaan, mikä on oleellista ja mikä vähemmän oleellista.
Oleellista oli se, että kun kävelin Töölöstä takaisin työpaikalle, oli suorastaan fantastinen olo. Jonkinlainen maailmaa syleilevä tyytyväisyys siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat päättäneet tienata elantonsa tuon kaltaisella käsityöläisyydellä. Joilla on ollut kyky ja ehkä kiinnostus johonkin asiaan, ja jotka ovat sitten tehneet siitä itselleen ammatin.
Ehkä sekin ajatus, että kun itselläkin on kiinnostus ja kyky johonkin asiaan, pitäisi sen harjoittamiseen osata löytää nykyistä enemmän aikaa. Enemmän kuin blogiteksti illassa ja liuta sähköpostia Listalle.
Vaikka on sekin tärkeää, yksinäisenä iltana varsinkin.
---------
Tänään soi Kenen joukossa seisot, koska päivän erittäin hyvä ja ammattitaitoinen kysymys on ollut se, mitä tehdä kun leivästä jää reikä leipojan käteen.
maanantai 25. elokuuta 2008
Auringonkukkia
Arki on alkanut. Maanantaiaamu tuntuu maanantaiaamulta, töissä menee päivä tapellessa toimimattoman tietokoneohjelman kanssa, ratikka jättää pysäkille ja potentiaaliset elämänkumppaniehdokkaat eivät ymmärrä omaa parastaan.
Mutta ei kai tällaisesta arjesta silti voi muuta kuin iloita. Vilkaisu kalenteriin kertoo, että viikko on taas täynnä kaikenlaista hauskaa ja sen kruunaa viikonloppu mökillä kera intellektuellin mikkeliläisen sohvaperunan ja savolaisen pässin narussa. Odotamme myös Aki Riihilahtea saapuvaksi.
Tänään singahdin klo 16.59 toimimaan alkaneen tietokoneohjelman luota kotiin ja samaa kiitolaukkaa jumppaan. Jumppatoveri tuli jumpan jälkeen iltapalalle ja mustikkapiirakalle. Paransimme puolisentoista maailmankaikkeutta, keksimme loistavia metaforia ja synkronoimme kalenterimme Kansallisoopperan ohjelmalehtisen, mahdollisesti syksyä sulostuttavan kirjoituskurssin, filosofian tenttien, pakilalaisten nelivuotiaiden syntymäpäivien ja Martti Suosalon kanssa. Tsehovin Lokki räpiköi pontevasti aikataulujamme vastaan ja Anna Kareninasta totesimme yhteen ääneen, ettei sitä bitchiä kestä edes mykkänä balettiversiona. Melkein kaikki muu oopperan venäläinen tarjonta onkin nyt merkitty allakkaan.
Kun tulin saattamasta emansipoitunutta autoilevaa naista autolleen, meinasi oman kodin ovella päästä itku. Kodissa oli niin kodikas ja lämmin fiilis. Ja haisi paistetulle perunalle.
---------
Tänään soivat venäläiset oopperasävelmät. Youtubesta löytyy koko Boris Godunov.
Mutta ei kai tällaisesta arjesta silti voi muuta kuin iloita. Vilkaisu kalenteriin kertoo, että viikko on taas täynnä kaikenlaista hauskaa ja sen kruunaa viikonloppu mökillä kera intellektuellin mikkeliläisen sohvaperunan ja savolaisen pässin narussa. Odotamme myös Aki Riihilahtea saapuvaksi.
Tänään singahdin klo 16.59 toimimaan alkaneen tietokoneohjelman luota kotiin ja samaa kiitolaukkaa jumppaan. Jumppatoveri tuli jumpan jälkeen iltapalalle ja mustikkapiirakalle. Paransimme puolisentoista maailmankaikkeutta, keksimme loistavia metaforia ja synkronoimme kalenterimme Kansallisoopperan ohjelmalehtisen, mahdollisesti syksyä sulostuttavan kirjoituskurssin, filosofian tenttien, pakilalaisten nelivuotiaiden syntymäpäivien ja Martti Suosalon kanssa. Tsehovin Lokki räpiköi pontevasti aikataulujamme vastaan ja Anna Kareninasta totesimme yhteen ääneen, ettei sitä bitchiä kestä edes mykkänä balettiversiona. Melkein kaikki muu oopperan venäläinen tarjonta onkin nyt merkitty allakkaan.
Kun tulin saattamasta emansipoitunutta autoilevaa naista autolleen, meinasi oman kodin ovella päästä itku. Kodissa oli niin kodikas ja lämmin fiilis. Ja haisi paistetulle perunalle.
---------
Tänään soivat venäläiset oopperasävelmät. Youtubesta löytyy koko Boris Godunov.
sunnuntai 24. elokuuta 2008
Kirveltää
Sain juuri tekstiviestin. Kirjoitan sen tähän kaikkien ihailtavaksi:
"Ihan mahtavaa. Lomafiilis! Ollaan Wienissä vaihtamassa konetta, maataan rantatuoleissa ja juodaan mojitoja. Tosi Wien! Tää on tässä joen rannalla ja aurinko paistaa. Illalla lento Armeniaan. Kaukana työ ja stressi, lähellä aurinko, kaverit ja mojitot. Ihan mitenkään hieromatta suolaa haavoihin... Me saatiin Wienistä meidän näköinen paikka!"
Kiitosta vaan.
Viestin lähetti siis se retkikunta, jonka kanssa minun piti valloittaa tänä syksynä Georgia ja Armenia. Jii on raportoinut matkaanlähdön tunnelmista blogissaan.
Ja siellä ne nyt ovat, matkalla. Huomenna perillä Jerevanissa. Minä sen sijaan herään aamulla aikaisin ja menen vesisateessa töihin. Jotenkin se ei tällä hetkellä tunnu yhtään kivalta, kun tiedän, että olisi ollut myös mahdollisuus maata Wienissä auringossa loistotyyppien kanssa juomassa mojitoja joen rannassa.
Kaikki ei aina mene suunitelmien mukaan. Ei vaikka suunnitelma olisi omasta mielestä kuinka täydellinen.
---------
Tänään on se elokuun ilta, johon kuuluu CMX:n Elokuun kruunu. Se pitää soittaa aina sinä päivänä, kun ensimmäistä kertaa ymmärtää, että on vielä hetken kesä vaikka kohta on jo syksy.
"Ihan mahtavaa. Lomafiilis! Ollaan Wienissä vaihtamassa konetta, maataan rantatuoleissa ja juodaan mojitoja. Tosi Wien! Tää on tässä joen rannalla ja aurinko paistaa. Illalla lento Armeniaan. Kaukana työ ja stressi, lähellä aurinko, kaverit ja mojitot. Ihan mitenkään hieromatta suolaa haavoihin... Me saatiin Wienistä meidän näköinen paikka!"
Kiitosta vaan.
Viestin lähetti siis se retkikunta, jonka kanssa minun piti valloittaa tänä syksynä Georgia ja Armenia. Jii on raportoinut matkaanlähdön tunnelmista blogissaan.
Ja siellä ne nyt ovat, matkalla. Huomenna perillä Jerevanissa. Minä sen sijaan herään aamulla aikaisin ja menen vesisateessa töihin. Jotenkin se ei tällä hetkellä tunnu yhtään kivalta, kun tiedän, että olisi ollut myös mahdollisuus maata Wienissä auringossa loistotyyppien kanssa juomassa mojitoja joen rannassa.
Kaikki ei aina mene suunitelmien mukaan. Ei vaikka suunnitelma olisi omasta mielestä kuinka täydellinen.
---------
Tänään on se elokuun ilta, johon kuuluu CMX:n Elokuun kruunu. Se pitää soittaa aina sinä päivänä, kun ensimmäistä kertaa ymmärtää, että on vielä hetken kesä vaikka kohta on jo syksy.
lauantai 23. elokuuta 2008
Riemukas jälleennäkeminen
Oi thaikuutio, kuinka olenkaan sinua kaivannut. Tänään tapasimme taas.
Matkustin tänään Helsingin keskustaan tekemään Merkittäviä Ostoksia. (Termi on lainaus eräältä nimeltämainitsemattomalta ETYJ-mission päälliköltä, jolla viime aikoina on tuskin liiemmälti ollut aikaa ostosten tekoon.) Haagalainen kaupungissa raportoi:
- Anttilan valokuvakehysosasto ei ole vuoden poissaolon aikana parantunut yhtään. Annoin negatiivista palautetta kehysosaston alennustilan johdosta.
- Mustikat kauppatorilla törkeissä hinnoissa. Mieli teki piirakkaa, joten pulitin lopulta vaaditut kuusi euroa litralta.
- Kantarellit kauppatorilla kaksi euroa/litra. Alkuperämaa Eesti. Halpaa! Piti tosin soittaa tätskylle ja kysellä kantarellienpakastusohjeita, koska äiti sijaitsee edelleen Armeniassa ja raportoi puolestaan käyneensä siellä saunassa.
- Mustat tyylikkäät iltapuvut syssymmällä koittavaan hyvän ystävän väitöskaronkkaan á 178 euroa. Kallista! Pikkusysteri antoi puhelimitse kuluttajaneuvontaa pukukoppiin joten puku päätyi kuin päätyikin garderobiini. Puku ylittää kirkkaasti kauneudessa sen jo garderoobiin kuuluvan mustan iltapuvun, jota luonnehdin pari päivää sitten näin: "Siinä on kaameat kultaisella pitsillä pilatut hihat ja semmoinen sisään rakennettu korsettityyppinen ratkaisu että daisarit näyttää olevan kokoa DDD. En tykkää."
Nyt juhlimaan vuokraemännän 30-vuotista taivallusta keskuudessamme.
---------
Tänään soi Asan kulutusjuhlakritiikki nimeltä Hidastaa. "Kävelen taskut täynnä ilmaa rikkaampaa kuin koskaan." Ja kassissa kantarelleja.
Matkustin tänään Helsingin keskustaan tekemään Merkittäviä Ostoksia. (Termi on lainaus eräältä nimeltämainitsemattomalta ETYJ-mission päälliköltä, jolla viime aikoina on tuskin liiemmälti ollut aikaa ostosten tekoon.) Haagalainen kaupungissa raportoi:
- Anttilan valokuvakehysosasto ei ole vuoden poissaolon aikana parantunut yhtään. Annoin negatiivista palautetta kehysosaston alennustilan johdosta.
- Mustikat kauppatorilla törkeissä hinnoissa. Mieli teki piirakkaa, joten pulitin lopulta vaaditut kuusi euroa litralta.
- Kantarellit kauppatorilla kaksi euroa/litra. Alkuperämaa Eesti. Halpaa! Piti tosin soittaa tätskylle ja kysellä kantarellienpakastusohjeita, koska äiti sijaitsee edelleen Armeniassa ja raportoi puolestaan käyneensä siellä saunassa.
- Mustat tyylikkäät iltapuvut syssymmällä koittavaan hyvän ystävän väitöskaronkkaan á 178 euroa. Kallista! Pikkusysteri antoi puhelimitse kuluttajaneuvontaa pukukoppiin joten puku päätyi kuin päätyikin garderobiini. Puku ylittää kirkkaasti kauneudessa sen jo garderoobiin kuuluvan mustan iltapuvun, jota luonnehdin pari päivää sitten näin: "Siinä on kaameat kultaisella pitsillä pilatut hihat ja semmoinen sisään rakennettu korsettityyppinen ratkaisu että daisarit näyttää olevan kokoa DDD. En tykkää."
Nyt juhlimaan vuokraemännän 30-vuotista taivallusta keskuudessamme.
---------
Tänään soi Asan kulutusjuhlakritiikki nimeltä Hidastaa. "Kävelen taskut täynnä ilmaa rikkaampaa kuin koskaan." Ja kassissa kantarelleja.
perjantai 22. elokuuta 2008
Taidetta yössä
Tänään oli eilisen jakkupuku ja Hetskun vanhat korkokengät -lookin jälkeen vähintäänkin täydellistä vanua töihin vasta yhdeksäksi farkuissa ja hupparissa. Dresscode ja dagen efter oli aika identtinen koko työyhteisöllä.
Kun oikein yhdistelee asioita, saa tälle päivälle ranskalaisen teeman. Selvittelin aamupäivällä ranskan kielen jatko-opiskelumahdollisuuksia Helsingissä. Sitten söin lounasta entisen ranskanopiskelutoverin, nykyisen virkavapaaveljen kanssa. Lounas sisälsi Suomessa asumisen ihmettelyä ja viroistamme meidät vapauttaneen työnantajan häpeämätöntä mollaamista ynnä asiantuntijan ja neuvonantajan arvoille sopimatonta hihittelyä.
Sitten soittelin vähän lisää ranskan kielen opiskeluaiheisia puheluja. Ja tein suhde- ja puhdetöitä.
Pääkaupungissamme vietettiin tänään taiteiden yötä. Aloitin sen ostamalla uusintaliput Martti Suosalon Luolamieheen. Sitten menin palauttamaan pikkusysteriltä lainaamiani hätävara-astioita, jonka jälkeen singahdimme Akateemiseen, jossa tapasimme Mellin, ja totesimme yhteen ääneen olevamme nälkäisiä. Harhailtuamme täysien kuppiloitten äärellä puolisen tuntia totesin, että perusperiaatteena olkoon tästä lähin seuraava: Jos pidetään ravintolaa, pannaan se kerralla niin isoksi että sinne mahtuu asiakkaita sisään. Onko selvä. Häh. Systeri raapi tuskastuneena itikanpuremiaan ja minä murisin vihaisesti. Melli suhtautui tilanteeseen stoalaisen tyynesti.
Löytyi sitten lopulta yksi istumapaikoilla varustettu tapasravintola, mahat täytettiin ja suunnattiin kohti Tennaria, jossa Taiteiden yön ohjelman mukaan oli tarjolla kantelemusiikkia sekä ilmainen sisäänpääsy Karjala-näyttelyyn ja naamakirjan mukaan ekstrabonuksena legendaarinen Pippe-täti. Uusille lukijoille kerrottakoon, että Pippe on ystäväni täti, ja kaksikko ystävä ynnä täti vieraili luonani Moskovassa kulttuuri- ja maailmanparannushenkisesti viime talvena. Pippe-täti kärsi matkalla pysyviä vaurioita langettuaan polvilleen Kristus Vapahtajan kirkon portailla.
Käyttäydyimme Pippe-tädin kanssa konsertissa tavoillemme uskollisina huonosti ja olimme suorittaa ulosmarssin kun onneton kanteleyhtyeen basisti alkoi vonguttaa instrumenttiaan ranskalaisella jousella. Kardinaalivirhe. (Jousijuttu oli se ranskalainen silta aasille, hutera ja huojuva sellainen, mutta silta kumminkin.) Tapasin myös satunnaisen serkun, jonka tapaaminen näemmä kuuluu asiaan kun tämän suvun jäsenten kanssa erehtyy ulos kodistaan.
Pippe-tädistä erottuamme yritimme suunnistaa Senaatintorin megalomaaniseen 1968-konserttiin. Koska ilmaiskonsertti ei voi olla loppuunmyyty, pitänee sanoa että Senaatintori oli täyteen ahdettu, eikä sinne päässyt kuin viekkaudella ja vääryydellä. Keskusta oli pullollaan kiukkuisia ihmisiä, puolet kansakuntamme neropateista oli liikenteessä joko autolla, pyörällä tai tyhjillä lastenvaunuilla. Voittajan valintoja kaikki tyynni, kun kävellenkin oli mahdotonta päästä Espalla eteen tai taakse.
Kypsyin tungokseen noin kymmenessä minuutissa ja lähdin talsimaan kohti Haagaa. Ajattelin kävellä ainakin Töölöön asti silmät avoimina yössä rehottavalle taiteelle. Bottalle päästyäni kurvasin Jaskan grillille ja jonotin lihapiirakan kinkulla ja kananmunalla kuunnellen oopperan sulosäveliä. Ihmisiä oli sopivasti, laulajat kajauttelivat aarioitaan komeasti ja tunnelma pimenevässä illassa oli leppoisan lämmin.
Ratikassa matkalla kotiin tuhdissa tuiterissa ollut nuori mies kitaran kanssa lausui seuraavat kuolemattomat sanat: "Soittoa ja laulua. Kaikki muu on turrrrhaa."
Mutta siitä lihapiirakasta oli kyllä ranskalainen keittiö kaukana.
---------
Tänään soi Vilma Timonen Quartet ja biisi nimeltä Lost and Found. Tuttavien kesken ihan Lostari vaan.
Kun oikein yhdistelee asioita, saa tälle päivälle ranskalaisen teeman. Selvittelin aamupäivällä ranskan kielen jatko-opiskelumahdollisuuksia Helsingissä. Sitten söin lounasta entisen ranskanopiskelutoverin, nykyisen virkavapaaveljen kanssa. Lounas sisälsi Suomessa asumisen ihmettelyä ja viroistamme meidät vapauttaneen työnantajan häpeämätöntä mollaamista ynnä asiantuntijan ja neuvonantajan arvoille sopimatonta hihittelyä.
Sitten soittelin vähän lisää ranskan kielen opiskeluaiheisia puheluja. Ja tein suhde- ja puhdetöitä.
Pääkaupungissamme vietettiin tänään taiteiden yötä. Aloitin sen ostamalla uusintaliput Martti Suosalon Luolamieheen. Sitten menin palauttamaan pikkusysteriltä lainaamiani hätävara-astioita, jonka jälkeen singahdimme Akateemiseen, jossa tapasimme Mellin, ja totesimme yhteen ääneen olevamme nälkäisiä. Harhailtuamme täysien kuppiloitten äärellä puolisen tuntia totesin, että perusperiaatteena olkoon tästä lähin seuraava: Jos pidetään ravintolaa, pannaan se kerralla niin isoksi että sinne mahtuu asiakkaita sisään. Onko selvä. Häh. Systeri raapi tuskastuneena itikanpuremiaan ja minä murisin vihaisesti. Melli suhtautui tilanteeseen stoalaisen tyynesti.
Löytyi sitten lopulta yksi istumapaikoilla varustettu tapasravintola, mahat täytettiin ja suunnattiin kohti Tennaria, jossa Taiteiden yön ohjelman mukaan oli tarjolla kantelemusiikkia sekä ilmainen sisäänpääsy Karjala-näyttelyyn ja naamakirjan mukaan ekstrabonuksena legendaarinen Pippe-täti. Uusille lukijoille kerrottakoon, että Pippe on ystäväni täti, ja kaksikko ystävä ynnä täti vieraili luonani Moskovassa kulttuuri- ja maailmanparannushenkisesti viime talvena. Pippe-täti kärsi matkalla pysyviä vaurioita langettuaan polvilleen Kristus Vapahtajan kirkon portailla.
Käyttäydyimme Pippe-tädin kanssa konsertissa tavoillemme uskollisina huonosti ja olimme suorittaa ulosmarssin kun onneton kanteleyhtyeen basisti alkoi vonguttaa instrumenttiaan ranskalaisella jousella. Kardinaalivirhe. (Jousijuttu oli se ranskalainen silta aasille, hutera ja huojuva sellainen, mutta silta kumminkin.) Tapasin myös satunnaisen serkun, jonka tapaaminen näemmä kuuluu asiaan kun tämän suvun jäsenten kanssa erehtyy ulos kodistaan.
Pippe-tädistä erottuamme yritimme suunnistaa Senaatintorin megalomaaniseen 1968-konserttiin. Koska ilmaiskonsertti ei voi olla loppuunmyyty, pitänee sanoa että Senaatintori oli täyteen ahdettu, eikä sinne päässyt kuin viekkaudella ja vääryydellä. Keskusta oli pullollaan kiukkuisia ihmisiä, puolet kansakuntamme neropateista oli liikenteessä joko autolla, pyörällä tai tyhjillä lastenvaunuilla. Voittajan valintoja kaikki tyynni, kun kävellenkin oli mahdotonta päästä Espalla eteen tai taakse.
Kypsyin tungokseen noin kymmenessä minuutissa ja lähdin talsimaan kohti Haagaa. Ajattelin kävellä ainakin Töölöön asti silmät avoimina yössä rehottavalle taiteelle. Bottalle päästyäni kurvasin Jaskan grillille ja jonotin lihapiirakan kinkulla ja kananmunalla kuunnellen oopperan sulosäveliä. Ihmisiä oli sopivasti, laulajat kajauttelivat aarioitaan komeasti ja tunnelma pimenevässä illassa oli leppoisan lämmin.
Ratikassa matkalla kotiin tuhdissa tuiterissa ollut nuori mies kitaran kanssa lausui seuraavat kuolemattomat sanat: "Soittoa ja laulua. Kaikki muu on turrrrhaa."
Mutta siitä lihapiirakasta oli kyllä ranskalainen keittiö kaukana.
---------
Tänään soi Vilma Timonen Quartet ja biisi nimeltä Lost and Found. Tuttavien kesken ihan Lostari vaan.
Asiantunteva päivä
Otetaan kymmenen venäläistä yhteistyökumppania ja viisitoista suomalaista kollegaa. Pistetään ne samaan tilaan. Todetaan, että niillä on vain yksi yhteinen kieli, nimittäin se, joka kalkattaa kahta yhtä aikaa omien hampaiden välissä.
Saadaan tällä reseptillä aikaiseksi hysteriaa hipova väsymys, joka ei saa millään ilveellä rauhoituttua yöpuulle.
---------
Tänään soi Kolmannen Naisen Uupumusharhaa. Vaikka eivät ne ajat niin ankeat olekaan.
Saadaan tällä reseptillä aikaiseksi hysteriaa hipova väsymys, joka ei saa millään ilveellä rauhoituttua yöpuulle.
---------
Tänään soi Kolmannen Naisen Uupumusharhaa. Vaikka eivät ne ajat niin ankeat olekaan.
keskiviikko 20. elokuuta 2008
Kuuma, köyhä ja ystävällinen
Kävipä niin, että äitini, tämän blogin kantava voima, jäädä pätkähti hetki sitten eläkkeelle. Mikä väkisinkin tarkoittaa sitä, ettei itsekään nyt enää ihan alakoululaisesta käy, jos äitikin on eläkemummo. Siis eläkeläinen, ja myös mummo.
Aleksanterin kuulumiset, sivujuonteena: Hänen isällään on siunattu kyky laskeutua yksivuotiaan kanssa ns. samalle tasolle, joten suku oli päässyt ihastelemaan ääneen kikattavaa lasta jolle isä oli lukenut kuvakirjasta tarinoita HYYYYYTELÖstä ja IGLUsta. Tämä vitsi ei kirjoitettuna naurata, mutta harva 1-vuotias osaakaan vielä lukea. Aksusta otettiin taannoin 1-vuotisvalokuvat, ja hänet oli 1-vuotisneuvolassa rokotettu kaikenlaisia kamalia tauteja vastaan, mikä puolestaan oli aiheuttanut lievää kuumetta ja kärttyilyä. Minä mietin, että joskus tulee varmaankin päivä, jolloin katsomme valokuvaa missä pieni mies istuu isossa tuolissa ja huokailemme, miten kauan siitä jo on, vaikka vastahan se oli.
Mutta nyt se on onneksi vielä nyt.
Vaan piti kirjoitta äidistä, joka jäi eläkkeelle ja teki pesäeron työelämään matkustamalla Armeniaan. Tänään äidiltä tuli viesti, jossa hän raportoi Armeniassa olevan kuumaa, köyhää ja ystävällisiä ihmisiä. Tarja Halosen taannoin istuttama puu oli tarkastettu, ja Jerevanissa toimii kännykkä mutta muualla ei.
Minä mietin Armeniaa, jossa olen itsekin kerran käynyt. Silloin oli Suomen EU-puheenjohtajuus ja Vardavar-juhla yhtä aikaa. Ensin mainittu sai minut sinkoilemaan puolijuoksua ympäri Jerevania, jälkimmäinen sai armenialaiset sinkoilemaan perässäni ja sinkauttelemaan niskaani ämpäritolkulla kylmää vettä. Kun pahin vesisota oli laantunut, minä juttelin pienessä matkamuistommyymälä-ravintolassa vanhan sedän kanssa. Setä soitti dudukia ja minä ihastelin sen surullista, kaihoisaa ääntä. Lakattuaan soittamasta setä totesi, että dudukin ääni on surullinen kuin meidän elämämme täällä.
Armenian kirkko on maailman vanhin kristillinen valtionkirkko. Armenian kieltä on kirjoitettu 400-luvulta. Siihen aikaan aika monessa paikassa vielä rapsuteltiin intellektuellin harrastuneisuuden herätessä täitä omasta tai kenties naapurin päästä. Tänään Armenia on kaikista ilmansuunnista eristetty, Karabahin sodan halvaannuttama kehitysmaa, josta ei kuumuutta eikä köyhyyttä puutu.
Maailma kääntyilee kummallisiin asentoihin. Se, mikä eilen saattoi olla totta, on tänään lakannut olemasta. Valtasuhteet vaihtuvat, ideologiat muuttavat muotoaan, vallankumoukset jyräävät hallitusten yli ja syntyy uusia hallituksia uusien vallankumousten jyrättäviksi.
Mikä silloin on tärkeää? Yksilön kannalta ehkä pieni mies, joka istuu suuressa tuolissa. Se, että minä sain tänään pöydän ja sen ääreen vieraita, joista tulin hyvin iloiseksi. Jääskeläisen puusepän tekemä lipasto jossa on suuret laatikot. Ystävät sähköpostin ja tekstiviestin päässä. Hilpeä vastaus kuriiripalvelureklamaatioon.
Ja samalla kuitenkin yksilökin on vain juuri sen yhden tekstiviestin päässä kummallisesti kääntyilevästä maailmasta. Yksilöllä on ystäviä ja tuttavia, jotka ovat yrittäneet julkiselta sanalta piilossa saada konflikteja sulamaan ja uusia sotia estetyksi ja jotka nyt valokeilaan hetkeksi nostettuina yrittävät saada rauhaa aikaan.
Maailma kääntyilee. Istun pöytäni ääressä ja toivon sen pysyvän hetkisen paikoillaan.
---------
Tänään äänessä tietenkin Armenian omat pojat maailmalla: System of a Down ja Chop Suey. Erästä tunnettua hevikitaristia lainaten: "SOAD on poppia".
Aleksanterin kuulumiset, sivujuonteena: Hänen isällään on siunattu kyky laskeutua yksivuotiaan kanssa ns. samalle tasolle, joten suku oli päässyt ihastelemaan ääneen kikattavaa lasta jolle isä oli lukenut kuvakirjasta tarinoita HYYYYYTELÖstä ja IGLUsta. Tämä vitsi ei kirjoitettuna naurata, mutta harva 1-vuotias osaakaan vielä lukea. Aksusta otettiin taannoin 1-vuotisvalokuvat, ja hänet oli 1-vuotisneuvolassa rokotettu kaikenlaisia kamalia tauteja vastaan, mikä puolestaan oli aiheuttanut lievää kuumetta ja kärttyilyä. Minä mietin, että joskus tulee varmaankin päivä, jolloin katsomme valokuvaa missä pieni mies istuu isossa tuolissa ja huokailemme, miten kauan siitä jo on, vaikka vastahan se oli.
Mutta nyt se on onneksi vielä nyt.
Vaan piti kirjoitta äidistä, joka jäi eläkkeelle ja teki pesäeron työelämään matkustamalla Armeniaan. Tänään äidiltä tuli viesti, jossa hän raportoi Armeniassa olevan kuumaa, köyhää ja ystävällisiä ihmisiä. Tarja Halosen taannoin istuttama puu oli tarkastettu, ja Jerevanissa toimii kännykkä mutta muualla ei.
Minä mietin Armeniaa, jossa olen itsekin kerran käynyt. Silloin oli Suomen EU-puheenjohtajuus ja Vardavar-juhla yhtä aikaa. Ensin mainittu sai minut sinkoilemaan puolijuoksua ympäri Jerevania, jälkimmäinen sai armenialaiset sinkoilemaan perässäni ja sinkauttelemaan niskaani ämpäritolkulla kylmää vettä. Kun pahin vesisota oli laantunut, minä juttelin pienessä matkamuistommyymälä-ravintolassa vanhan sedän kanssa. Setä soitti dudukia ja minä ihastelin sen surullista, kaihoisaa ääntä. Lakattuaan soittamasta setä totesi, että dudukin ääni on surullinen kuin meidän elämämme täällä.
Armenian kirkko on maailman vanhin kristillinen valtionkirkko. Armenian kieltä on kirjoitettu 400-luvulta. Siihen aikaan aika monessa paikassa vielä rapsuteltiin intellektuellin harrastuneisuuden herätessä täitä omasta tai kenties naapurin päästä. Tänään Armenia on kaikista ilmansuunnista eristetty, Karabahin sodan halvaannuttama kehitysmaa, josta ei kuumuutta eikä köyhyyttä puutu.
Maailma kääntyilee kummallisiin asentoihin. Se, mikä eilen saattoi olla totta, on tänään lakannut olemasta. Valtasuhteet vaihtuvat, ideologiat muuttavat muotoaan, vallankumoukset jyräävät hallitusten yli ja syntyy uusia hallituksia uusien vallankumousten jyrättäviksi.
Mikä silloin on tärkeää? Yksilön kannalta ehkä pieni mies, joka istuu suuressa tuolissa. Se, että minä sain tänään pöydän ja sen ääreen vieraita, joista tulin hyvin iloiseksi. Jääskeläisen puusepän tekemä lipasto jossa on suuret laatikot. Ystävät sähköpostin ja tekstiviestin päässä. Hilpeä vastaus kuriiripalvelureklamaatioon.
Ja samalla kuitenkin yksilökin on vain juuri sen yhden tekstiviestin päässä kummallisesti kääntyilevästä maailmasta. Yksilöllä on ystäviä ja tuttavia, jotka ovat yrittäneet julkiselta sanalta piilossa saada konflikteja sulamaan ja uusia sotia estetyksi ja jotka nyt valokeilaan hetkeksi nostettuina yrittävät saada rauhaa aikaan.
Maailma kääntyilee. Istun pöytäni ääressä ja toivon sen pysyvän hetkisen paikoillaan.
---------
Tänään äänessä tietenkin Armenian omat pojat maailmalla: System of a Down ja Chop Suey. Erästä tunnettua hevikitaristia lainaten: "SOAD on poppia".
tiistai 19. elokuuta 2008
Oodi Helsingille
Tai oikeastaanhan kaupunki tarjoaa meille vain näyttämön. Mutta on helpompi näytellä kun näyttämöllä viihtyy. Sanoo hän, joka on vannonut aina pysyvänsä kulisseissa.
Mutta minä kuulkaa niin pidän siitä, että olen täällä. Pidän siitä, että törmäilen jatkuvasti tuttuihin ihmisiin. Pidän siitä, että kohtaan aidosti tuntemattomienkin kanssa. Sitä toki tapahtuu muuallakin kuin kotimaassa, mutta se on silti jotenkin erilaista kun yhteisymmärryksen taso voi olla joskus niin äärettömän pienestä kiinni. Pidän siitä ajatuksesta, että tämän syksyn jälkeen tulee uusi syksy, eikä minun tarvitse lähteä silti mihinkään. Että kaikkea ei tarvitse tehdä nyt, vaan voi säästää huomiseksi, ensi viikoksi, talven varalle ja muutenkin myöhemmäksi.
Ajatelkaa nyt. Kävelin tänään töistä kohti rautatieasemaa, ja kohtasin matkallani kenkäkaupan ikkunassa eripariset kengät, jotka minun oli saatava. Naiset tietävät tämän tunteen, ehkä miehetkin. Toisessa kengässä on kissa ja toisessa koira, sanotaan vaikka että kissa oli edullisempi ja maksoi vain 40 euroa niin koiran hinnaksi jää silloin enää 89 euroa. Melkein halpaa. Uusia kenkiä piti esitellä, joten soitin pikkusysterille, ja osuimme hänen alaovelleen yhtä aikaa. Kengät hyväksyttiin. Meillä oli nälkä, joten lähdimme Toriin iltapalalle, ettei tänäänkään tarvitsisi mennä kauppaan. Söimme hyviä täytettyjä leipiä ja vaahtosimme kovaäänisesti Venäjän imperialistisista pyrkimyksistä ynnä kyvyttömyydestä käsitellä historiaansa Aikuisella ja Järkevällä tavalla pestolla kuorrutettu punasipuli suupielestä roiskuen.
Välihuomautus: Kaikki te maailman päättäjät, jotka luette blogiani. Sain tänään painosta uudet käyntikorttini, joissa lukee monella kielellä Venäjä-asiantuntija, joten minulla on kiistaton mandaatti sanoa sanottavani. Kulkaa siis: Jos te nyt annatte Venäjän Federaation päästä pikku Georgia-tempauksestaan kuin koira veräjästä, ei meille kenellekään tule jatkossa kunnian kukko laulamaan. Lukekaa historiaa, vaikka Saksan tapahtumista ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja oppikaa ynnäilemään ykkösiä. En minä halua, että meidän Aksun pitää joskus tulevaisuudessa mennä tappelemaan jonnekin toiselle puolelle maailmaa huonosti organisoiduissa Nato-joukoissa, minä haluaisin, että joku kertoisi tuolle naapurissa huojuvalle savijalkaiselle jättiläiselle että sen ei sovi kuitenkaan tehdä ihan mitä tahansa tai tulee tupenrapinat. En kyllä ihan sataprosenttisen varmasti tiedä, miten se käytännössä tehdään, mutta siksi en olekaan maailman päättäjä.
Mutta kenkätarina jatkuu. Tai itse asiassa, siinähän se melkein olikin. Jutun juoni oli siis se, että oli kivaa että saattoi ex tempore ostaa kengät ja ex tempore mennä esittelemään niitä ja ex tempore ajautua Toriin iltapalalle. Aterian jälkeen sovimme epämääräisesti tekevämme jotain taiteellista Taiteiden yönä, riemuitsimme hieman Joneksen pikaisesta Suomettumisilmiöstä johtuen ja erkanimme. Ajelin junalla Huopalahteen ja siitä fillarilla kotiin. Kuuntelin Oncen soundtrackia ja yritin saada siivoamisvaihdetta päälle. Luiskahti pianonsoitto- ja bloginkirjoitusvaihteelle.
Voi harmi.
---------
Tänään soi edelleen se Oncen soundtrack. Voi kuinka kaunista.
Mutta minä kuulkaa niin pidän siitä, että olen täällä. Pidän siitä, että törmäilen jatkuvasti tuttuihin ihmisiin. Pidän siitä, että kohtaan aidosti tuntemattomienkin kanssa. Sitä toki tapahtuu muuallakin kuin kotimaassa, mutta se on silti jotenkin erilaista kun yhteisymmärryksen taso voi olla joskus niin äärettömän pienestä kiinni. Pidän siitä ajatuksesta, että tämän syksyn jälkeen tulee uusi syksy, eikä minun tarvitse lähteä silti mihinkään. Että kaikkea ei tarvitse tehdä nyt, vaan voi säästää huomiseksi, ensi viikoksi, talven varalle ja muutenkin myöhemmäksi.
Ajatelkaa nyt. Kävelin tänään töistä kohti rautatieasemaa, ja kohtasin matkallani kenkäkaupan ikkunassa eripariset kengät, jotka minun oli saatava. Naiset tietävät tämän tunteen, ehkä miehetkin. Toisessa kengässä on kissa ja toisessa koira, sanotaan vaikka että kissa oli edullisempi ja maksoi vain 40 euroa niin koiran hinnaksi jää silloin enää 89 euroa. Melkein halpaa. Uusia kenkiä piti esitellä, joten soitin pikkusysterille, ja osuimme hänen alaovelleen yhtä aikaa. Kengät hyväksyttiin. Meillä oli nälkä, joten lähdimme Toriin iltapalalle, ettei tänäänkään tarvitsisi mennä kauppaan. Söimme hyviä täytettyjä leipiä ja vaahtosimme kovaäänisesti Venäjän imperialistisista pyrkimyksistä ynnä kyvyttömyydestä käsitellä historiaansa Aikuisella ja Järkevällä tavalla pestolla kuorrutettu punasipuli suupielestä roiskuen.
Välihuomautus: Kaikki te maailman päättäjät, jotka luette blogiani. Sain tänään painosta uudet käyntikorttini, joissa lukee monella kielellä Venäjä-asiantuntija, joten minulla on kiistaton mandaatti sanoa sanottavani. Kulkaa siis: Jos te nyt annatte Venäjän Federaation päästä pikku Georgia-tempauksestaan kuin koira veräjästä, ei meille kenellekään tule jatkossa kunnian kukko laulamaan. Lukekaa historiaa, vaikka Saksan tapahtumista ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja oppikaa ynnäilemään ykkösiä. En minä halua, että meidän Aksun pitää joskus tulevaisuudessa mennä tappelemaan jonnekin toiselle puolelle maailmaa huonosti organisoiduissa Nato-joukoissa, minä haluaisin, että joku kertoisi tuolle naapurissa huojuvalle savijalkaiselle jättiläiselle että sen ei sovi kuitenkaan tehdä ihan mitä tahansa tai tulee tupenrapinat. En kyllä ihan sataprosenttisen varmasti tiedä, miten se käytännössä tehdään, mutta siksi en olekaan maailman päättäjä.
Mutta kenkätarina jatkuu. Tai itse asiassa, siinähän se melkein olikin. Jutun juoni oli siis se, että oli kivaa että saattoi ex tempore ostaa kengät ja ex tempore mennä esittelemään niitä ja ex tempore ajautua Toriin iltapalalle. Aterian jälkeen sovimme epämääräisesti tekevämme jotain taiteellista Taiteiden yönä, riemuitsimme hieman Joneksen pikaisesta Suomettumisilmiöstä johtuen ja erkanimme. Ajelin junalla Huopalahteen ja siitä fillarilla kotiin. Kuuntelin Oncen soundtrackia ja yritin saada siivoamisvaihdetta päälle. Luiskahti pianonsoitto- ja bloginkirjoitusvaihteelle.
Voi harmi.
---------
Tänään soi edelleen se Oncen soundtrack. Voi kuinka kaunista.
maanantai 18. elokuuta 2008
Once
Jos elämäni olisi nyt elokuva, se olisi mielellään Once.
Sellainen pieni, viipyilevä indieleffa jossa olisi ihan tavallista ja välillä sataisi vettä ja aika tavallisille ihmisille tapahtuisi pieniä mutta mukavia asioita. Jossa olisi kieltämättä paljon helkkarin hyvää musiikkia. Vähän mälsiä menneisyyksiä eikä ihan pilvettömiä tulevaisuuksia, mutta silti hyviä hetkiä. Imuri, jota voisi vetää perässä pitkin katukiveyksiä ja teetä bändiharkkoihin keittelevä isäpappa.
Elokuva, joka ei olisi piiruakaan elämää suurempi, jossa ei tapaisi lentokoneessa komeita gentlemanneja ja jossa Iltalehden iltatyttö ei puhuisi ainakaan minulle vaan vaikenisi vaikka kokonaan. Jossa kukaan ei olisi kuullutkaan presidentin lahjoittamista valkoisista ruusuista eikä kavereitten sohvilta löytyisi kreikkalaisen jumalan näköisiä ranskalaisia miehiä.
Jossa kaikki olisi jotenkin paljon pienempää ja vaatimattomampaa. Mutta samalla ehkä todempaa, oikeampaa, vähemmän elokuvaa ja enemmän elämää.
Sellaista, josta voisi silti kertoa tarinan. Tehdä pari biisiä. Kirjoittaa ehkä kirjan.
"Take this sinking boat and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice you had a choice
You've made it now"
---------
Tänään soi Oncen soundtrack, jota metsästettiin kahden samassa näytöksessä olleen tuntemattoman tytön kanssa hihitellen peräkanaa pitkin Stadin musiikkiosastoja. Vähän itkettävän hyvää musiikkia. Onneksi sähköpostiin pamahtanut pyhäkoulukuoro suoraan 80-luvulta vastapainoksi naurattaa.
Sellainen pieni, viipyilevä indieleffa jossa olisi ihan tavallista ja välillä sataisi vettä ja aika tavallisille ihmisille tapahtuisi pieniä mutta mukavia asioita. Jossa olisi kieltämättä paljon helkkarin hyvää musiikkia. Vähän mälsiä menneisyyksiä eikä ihan pilvettömiä tulevaisuuksia, mutta silti hyviä hetkiä. Imuri, jota voisi vetää perässä pitkin katukiveyksiä ja teetä bändiharkkoihin keittelevä isäpappa.
Elokuva, joka ei olisi piiruakaan elämää suurempi, jossa ei tapaisi lentokoneessa komeita gentlemanneja ja jossa Iltalehden iltatyttö ei puhuisi ainakaan minulle vaan vaikenisi vaikka kokonaan. Jossa kukaan ei olisi kuullutkaan presidentin lahjoittamista valkoisista ruusuista eikä kavereitten sohvilta löytyisi kreikkalaisen jumalan näköisiä ranskalaisia miehiä.
Jossa kaikki olisi jotenkin paljon pienempää ja vaatimattomampaa. Mutta samalla ehkä todempaa, oikeampaa, vähemmän elokuvaa ja enemmän elämää.
Sellaista, josta voisi silti kertoa tarinan. Tehdä pari biisiä. Kirjoittaa ehkä kirjan.
"Take this sinking boat and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice you had a choice
You've made it now"
---------
Tänään soi Oncen soundtrack, jota metsästettiin kahden samassa näytöksessä olleen tuntemattoman tytön kanssa hihitellen peräkanaa pitkin Stadin musiikkiosastoja. Vähän itkettävän hyvää musiikkia. Onneksi sähköpostiin pamahtanut pyhäkoulukuoro suoraan 80-luvulta vastapainoksi naurattaa.
sunnuntai 17. elokuuta 2008
Ps. Oodi Olaville
Pikkusysteri on päivittänyt pitkästä aikaa blogiaan. En malta olla linkkaamatta tätä, koska kyseinen artistiesittely on ehdottomasti parhainta artistiesittelyjen aatelia.
Rok
Olen taas reaaliaikaisesti kytkeytynyt maailmanlaajuiseen verkkoon. Huhuu, täällä ollaan! Kun Welho suvaitsi toimittaa minulle vihdoin toimivan modeemin, sekä siihen yhden kappaleen kaikkia tarvittavia piuhoja eikä kahta kappaletta yhdenlaisia eikä yhtään toisenlaisia, kesti netin asennus 9,5 minuuttia. Otin aikaa. Rakastan Welhoa, vaikka rakkauteemme tulikin kuluneen viikon aikana ryppy. Kukaan ei ole täydellinen, ja lopulta olemme kuitenkin yksin.
Koska olen netissä, voin siis kertoa teille, että Lahdessa oli ihan mahtavaa. Hanoi Rokkasi ja PMMP oli loistava, meillä oli Hetskun kanssa hieno päätanssikoreografia, parin kuukauden angsti tuli pompittua ja huudettua ulos systeemeistä ja kaiken kruunasi ehdottoman laadukas keikkaseura ynnä Postuumit Peenikset -nimisen laulu- ja soitinyhtyeen perustava kokous. Eka biisikin on sanoitettu ja sanoitus tallennettu käsipyyhepaperille. Vielä alkuviikosta minulla oli vain aavistus siitä, että seuraavassa elämässäni aion olla rokkitähti, nyt olen jo kahdessa bändissä.
Tänä viikonloppuna on menty naimisiin ympäri Suomea urakalla. Onnea siis hääpareille, ja sille Anni Ammattilapsen suunnitelmalle, että allekirjoittaneen häitä tanssitaan 9.9.2009.
Matkasin piäkaupunkiseudulle Viivikonnan ja heidän televisionsa kanssa, hyppäsin Tiksissä asemalla junaan, ajelin junalla ja ratikalla takaisin Haagaan. Kun katsoin kadulta ikkunaani, jota koristaa purjevene, tunsin tulevani kotiin.
---------
Tänään soi sitkeästi päähän jämähtänyt Hanoi Rocksin Tragedy, ynnä nuoruusmuistot. Rauha REV-169:n muistolle.
Koska olen netissä, voin siis kertoa teille, että Lahdessa oli ihan mahtavaa. Hanoi Rokkasi ja PMMP oli loistava, meillä oli Hetskun kanssa hieno päätanssikoreografia, parin kuukauden angsti tuli pompittua ja huudettua ulos systeemeistä ja kaiken kruunasi ehdottoman laadukas keikkaseura ynnä Postuumit Peenikset -nimisen laulu- ja soitinyhtyeen perustava kokous. Eka biisikin on sanoitettu ja sanoitus tallennettu käsipyyhepaperille. Vielä alkuviikosta minulla oli vain aavistus siitä, että seuraavassa elämässäni aion olla rokkitähti, nyt olen jo kahdessa bändissä.
Tänä viikonloppuna on menty naimisiin ympäri Suomea urakalla. Onnea siis hääpareille, ja sille Anni Ammattilapsen suunnitelmalle, että allekirjoittaneen häitä tanssitaan 9.9.2009.
Matkasin piäkaupunkiseudulle Viivikonnan ja heidän televisionsa kanssa, hyppäsin Tiksissä asemalla junaan, ajelin junalla ja ratikalla takaisin Haagaan. Kun katsoin kadulta ikkunaani, jota koristaa purjevene, tunsin tulevani kotiin.
---------
Tänään soi sitkeästi päähän jämähtänyt Hanoi Rocksin Tragedy, ynnä nuoruusmuistot. Rauha REV-169:n muistolle.
perjantai 15. elokuuta 2008
Nauriinnostoa
Päätimme Hetskun kanssa jo kauan aikaa sitten Moskovassa, että menemme huomenna Lahdessa katsomaan PMMP:n keikkaa. Lahteen asti minun piti päästä a) nähdäkseni kesälomalla olevan Hetskun ja b) nähdäkseni äitiyslomalta palanneen PMMP:n, jota en harmittavan työesteen vuoksi voi ensi viikolla nähdä Tavastialla.
Nyt "menen katsomaan Hetaa ja PMMP:tä Lahteen" -retkestä on tullut osapuilleen samanlainen saaga kuin venäläisestä (ainakin luulen, että se on venäläinen) sadusta jossa ukko yrittä nostaa jättiläisnaurista maasta ja lopulta kotihiirtä myöten kaikki ystävät ja kylänmiehet roikkuvat sadonkorjuuletkan jatkeena, kunnes nauris lopulta irtoaa.
Tarinamme nauris on siis yhdistetty Hetsku ja PMMP. Ensin Lateen suunnittelin matkustavani minä, ja pyysin yösijaa viikonloppua häissä Keski-Suomessa viettäviltä, vielä hetken Lahdessa asuvilta ystäviltä, jotka tunnetaan kätevällä yhteisnimityksellä Viivikonna. Viivikonna ilmoitti, että palaavat takaisin Lahteen sunnuntaina ja jatkavat sitten autolla uuteen pääkaupunkiseutukotiinsa. Minä pummasin kyydin. Sitten kävi ilmi, että vuokraemäntäni Anni Ammattilapsi on myös samaisissa häissä, tulee Viivikonnan kyydissä Lahteen ja hyppää siitä junaan joka kuljettaa hänet takaisin itärajan taa. Siis, erinomainen tilaisuus nähdä myös vuokraemäntää. Mainiota.
Seuraavaksi houkuttelin nauriinvetoon pikkusysteriä, joka oli alustavasti innostunut. Systeri kuitenkin sairastui eikä pääse mukaan. Toivon, ettei raukka pääse tänä viikonloppuna myös jotakin muuta, nimittäin eroon umpilisäkkeestään.
Soitin äsken Hetskulle, joka kertoi, että Apuväline-Anni, jota ei pidä sotkea Ammattilapsi-Anniin, on myös tulossa siippoineen Lahteen viikonlopuksi. Minä soittamaan Annille, Anni lupaamaan minulle kyydin Ooppelin kyydissä.
Kuka vielä ilmoittautuu joukon jatkoksi? Lahteen mahtuu kyllä.
---------
Tänään soi PMMP:n Matkalaulu, tietty. Ja perillä on tuolla, edessämme jossain.
Nyt "menen katsomaan Hetaa ja PMMP:tä Lahteen" -retkestä on tullut osapuilleen samanlainen saaga kuin venäläisestä (ainakin luulen, että se on venäläinen) sadusta jossa ukko yrittä nostaa jättiläisnaurista maasta ja lopulta kotihiirtä myöten kaikki ystävät ja kylänmiehet roikkuvat sadonkorjuuletkan jatkeena, kunnes nauris lopulta irtoaa.
Tarinamme nauris on siis yhdistetty Hetsku ja PMMP. Ensin Lateen suunnittelin matkustavani minä, ja pyysin yösijaa viikonloppua häissä Keski-Suomessa viettäviltä, vielä hetken Lahdessa asuvilta ystäviltä, jotka tunnetaan kätevällä yhteisnimityksellä Viivikonna. Viivikonna ilmoitti, että palaavat takaisin Lahteen sunnuntaina ja jatkavat sitten autolla uuteen pääkaupunkiseutukotiinsa. Minä pummasin kyydin. Sitten kävi ilmi, että vuokraemäntäni Anni Ammattilapsi on myös samaisissa häissä, tulee Viivikonnan kyydissä Lahteen ja hyppää siitä junaan joka kuljettaa hänet takaisin itärajan taa. Siis, erinomainen tilaisuus nähdä myös vuokraemäntää. Mainiota.
Seuraavaksi houkuttelin nauriinvetoon pikkusysteriä, joka oli alustavasti innostunut. Systeri kuitenkin sairastui eikä pääse mukaan. Toivon, ettei raukka pääse tänä viikonloppuna myös jotakin muuta, nimittäin eroon umpilisäkkeestään.
Soitin äsken Hetskulle, joka kertoi, että Apuväline-Anni, jota ei pidä sotkea Ammattilapsi-Anniin, on myös tulossa siippoineen Lahteen viikonlopuksi. Minä soittamaan Annille, Anni lupaamaan minulle kyydin Ooppelin kyydissä.
Kuka vielä ilmoittautuu joukon jatkoksi? Lahteen mahtuu kyllä.
---------
Tänään soi PMMP:n Matkalaulu, tietty. Ja perillä on tuolla, edessämme jossain.
torstai 14. elokuuta 2008
Pystymetsäorkesteri
Olipa kerran idea, jonka mukaan perustettaisiin musiikkiopiston ryhmä, joka koostuisi vain ihmisistä, jotka eivät koskaan ole soittaneet mitään instrumenttia. Ryhmän nimeksi tulisi Pystymetsäorkesteri. Idea ei millään muotoa ole allekirjoittaneen, mutta kuulin siitä tänään eilen kohdalle osuneen satunnaisen musiikinkuuntelukohtauksen ansiosta.
Nerokas idea, ja "pystymetsäorkesteri" on yksi parhaita ikinä kuulemiani sanoja. Tilanne olisi luultavasti kiitollinen myös orkesterinjohtajalle, kun ei tarvitsisi välittää pianotuntien avulla lapsina traumatisoitujen aikuisparkojen psyykkauksesta vaan voisi keskittyä olennaiseen.
Aloimme aamulla soveltaa ideaa käytäntöön Listalla, joka on siis entisistä ja nykyisistä pietarilaisista koostuva viiden naisen ja yhden miehen kokoonpano. Onglma on se, että yksi meistä on aivan liian professionaalinen muusikko voidakseen soittaa Pystymetsäorkesterissa. Hänestä teimme siis taiteellisen johtajan. Yksi bändin jäsen elätteli hetken sen suuntaisia toiveita, että voisi vapaamatkustusmeiningillä vain pukeutua rokisti ja olla soittavinaan saksofonia. Meitä on liian vähän moiseen playback-toimintaan joten instrumetti piti väkisinkin valita.
Taiteellinen johtaja ehdotti ukulelea markkinoimalla sitä kuvauksella "vidun pieni skitta." Sitten käytiin seuraava keskustelu:
- Onkse rok?
- Se on asenteesta kiinni.
Loppujen lopuksi, kaikki on.
---------
Tänään soi Lapinlahden Lintujen Rakas ukulele soi. Taas löytyi kappale, jossa on useampiakin kerroksia mennyttä elämää.
Nerokas idea, ja "pystymetsäorkesteri" on yksi parhaita ikinä kuulemiani sanoja. Tilanne olisi luultavasti kiitollinen myös orkesterinjohtajalle, kun ei tarvitsisi välittää pianotuntien avulla lapsina traumatisoitujen aikuisparkojen psyykkauksesta vaan voisi keskittyä olennaiseen.
Aloimme aamulla soveltaa ideaa käytäntöön Listalla, joka on siis entisistä ja nykyisistä pietarilaisista koostuva viiden naisen ja yhden miehen kokoonpano. Onglma on se, että yksi meistä on aivan liian professionaalinen muusikko voidakseen soittaa Pystymetsäorkesterissa. Hänestä teimme siis taiteellisen johtajan. Yksi bändin jäsen elätteli hetken sen suuntaisia toiveita, että voisi vapaamatkustusmeiningillä vain pukeutua rokisti ja olla soittavinaan saksofonia. Meitä on liian vähän moiseen playback-toimintaan joten instrumetti piti väkisinkin valita.
Taiteellinen johtaja ehdotti ukulelea markkinoimalla sitä kuvauksella "vidun pieni skitta." Sitten käytiin seuraava keskustelu:
- Onkse rok?
- Se on asenteesta kiinni.
Loppujen lopuksi, kaikki on.
---------
Tänään soi Lapinlahden Lintujen Rakas ukulele soi. Taas löytyi kappale, jossa on useampiakin kerroksia mennyttä elämää.
keskiviikko 13. elokuuta 2008
Aamufilosofiaa
Tapahtui tänä aamuna Forumin neljännessä kerroksessa:
Olin odottamassa hissiä päästäkseni alas Mannerheimintielle. Hissiä kanssani odotti harmaantunut, siistiin pukuun pukeutunut herrasmies. Kurkistin muina naisina hissitasanteen kaiteen yli, koska en ollut koskaan ajatellut, että se lasikulma on ylhäältä alas asti avointa tilaa. Herrasmiestä nauratti kurkisteluni, ja nauraduksesta alkoi keskustelu.
- Korkealla ollaan, sanoin.
- Ja ainakin ikkunasta näkyy komea maisema, vaikka aika harmaa onkin, totesi herrasmies.
- Taas yksi harmaa päivä, huokaisin.
- Niin, myönteli herrasmies, mutta loppujen lopuksi se on kyllä pelkästään omasta sisäisestä maailmasta kiinni, kuinka harmaana se näyttäytyy.
Keskustelu käytiin hississä matkalla alas. Ensimmäisessä kerroksessa toivotimme toisillemme mukavaa enemmän tai vähemmän harmaata päivää ja jatkoimme eri suuntiin.
Päivän opetus: Herättele auringonpaistetta sisuskaluissasi niin harmaata päivää voi saapua piristämään harmaantunut, filosofinen herrasmies.
---------
Tänään soi jo eilen tai toissapäivänä päähän sitkeästi jumahtanut Sielun Veljien Rakkaudesta. On se hyvä biisi, mutta ei ehkä enää kolmantena päivänä.
Olin odottamassa hissiä päästäkseni alas Mannerheimintielle. Hissiä kanssani odotti harmaantunut, siistiin pukuun pukeutunut herrasmies. Kurkistin muina naisina hissitasanteen kaiteen yli, koska en ollut koskaan ajatellut, että se lasikulma on ylhäältä alas asti avointa tilaa. Herrasmiestä nauratti kurkisteluni, ja nauraduksesta alkoi keskustelu.
- Korkealla ollaan, sanoin.
- Ja ainakin ikkunasta näkyy komea maisema, vaikka aika harmaa onkin, totesi herrasmies.
- Taas yksi harmaa päivä, huokaisin.
- Niin, myönteli herrasmies, mutta loppujen lopuksi se on kyllä pelkästään omasta sisäisestä maailmasta kiinni, kuinka harmaana se näyttäytyy.
Keskustelu käytiin hississä matkalla alas. Ensimmäisessä kerroksessa toivotimme toisillemme mukavaa enemmän tai vähemmän harmaata päivää ja jatkoimme eri suuntiin.
Päivän opetus: Herättele auringonpaistetta sisuskaluissasi niin harmaata päivää voi saapua piristämään harmaantunut, filosofinen herrasmies.
---------
Tänään soi jo eilen tai toissapäivänä päähän sitkeästi jumahtanut Sielun Veljien Rakkaudesta. On se hyvä biisi, mutta ei ehkä enää kolmantena päivänä.
lauantai 9. elokuuta 2008
Homecoming Queen
Paluu kotiin. Raportoin, että vuosien jälkeen muistaisin kaiken tämän:
Latasin viime viikonloppuna auton täyteen tavaraa ja ajelin Karjalan laulumailta Helsinkiin. Radio soitti Suomirokkia suurella tunteella ja päädyin siinä jossain Kouvolan kohdalla hihkumaan itsekseni ääneen elämän ja olemassaolon hienoutta. Sekä yksityisautoilun kiistatta emansipoivaa vaikutusta naiselliseen itsetuntoon.
Pikkusysteri hyppäsi Corollan kyytiin Hietaniemestä ja kahden keskusta-asukin yhdistetyillä Länsi-Helsingin mielikuvakartoilla pääsimme parin ohon ja muutaman eikun jälkeen perille uuteen kotiini. Kiitos Mellille hyvistä ajo-ohjeista. Kotini on söpö, kiva ja ihana. Epäilen, että sitten kun Anni Ammattilapsi haluaa tulla takaisin asuntoonsa asumaan, on hänellä vaikeuksia vuokralaisen häätämisessä. Mutta se ei onneksi ole tämän hetken murhe, ja muunlaisista emme välitä. Muuttokuorma numero yksi sisälle, pikasuihku ja haistelemaan Helsingin tuulia keskustaan. Ensimmäinen, leppoisa lauantai-ilta maistui nepalilaiselle.
Sunnuntaina meidän piti tehdä uintiretki Porkkalaan. Sää oli kuitenkin sellainen kuin se tänä kesänä on ollut, joten vaihdoimme urheilun musiikkiin ja kävimme katsomassa Pekka Halosen hienon ja laajan näyttelyn Ateneumissa. Suosittelen varauksetta, varsinkin vahvan kansallistunteen vallassa oleville entisille ekspatriaateille. Sielu lepäsi, Ateneumin portaita alas askeltaessa tuli sellainen olo, että tänne minä kuulun. Tretjakovkassa ei jostain syystä koskaan tuntunut sellaiselta, vaikka Venäjällä monesti muuten olenkin ollut kotonani. Sunnuntaina kävivät ensimmäiset vieraat kahdessa eri kokoonpanossa. Jälkimmäinen kokoonpano toi mukanaan kattilan, teetä ja omat kahvileivät, joten saatoin sanoa olevani vieraanvarainen.
Maanantaina alkoivat työt ja jatkuivat torstaihin asti. Kävin jo kesälomalla ottamassa hieman tuntumaa uuteen duuniini ja silloin entiset työkaverit epäilevät kyseessä olevan Pohjois-Korea -tyyppisen kulissin, joka paljastuu karuksi todellisuudeksi kun oikeat työt alkavat. Toistaiseksi ollaan kuitenkin menty ihan sillä samalla pohjoiskorealaisella meiningillä. Työkaverit ovat hauskoja ja mukavia. Töitä on ja ne ovat kiintoisia ja hivenen haastaviakin. Työpaikan ruokalassa on joka päivä kahta eri jälkiruokaa. Sain henkitoreissaan olleen maailman kauneimman puhelimeni tilalle maailman näppärimmän työpuhelimen. Joku muu kuin minä hoitaa tilavaraukset ja matkajärjestelyt. Minä kirjoitan selontekoja ministeriölle. Ideaalitilanne, siis.
Welhon langaton kaapelimodeemi on toistaiseksi ainoa, joka on aiheuttanut lievää pettymyksen tunnetta. Maanantaina odotin sitä saapuvaksi kuudesta yhdeksään, jolloin se oli luvannut saapua. Se saapui kymmeneltä. Tiistai-illan vietin pääkaupungin ravitsemusliikkeissä keskustellen EU:n tulevaisuudesta, evoluutiosta ja paskoista parisuhteista laatuseurassa, joka ansaitsee oman lukunsa. Keskiviikkona kävin ensimmäistä kertaa jumpassa ja olin ennen sitä, sen aikana ja sen jälkeen onnesta ymmyrkäisenä. Sekin ansaitsee taas kerran yhden luvun. Asensin myös hieman modeemia. Se ei asentunut. Torstaina tapasin ensin vanhoja moskovalaisia celsiusasteilla mitattuna hyvin viileissä mutta tunneskaalalla lämpimissä merkeissä, ja menin sitten kuuntelemaan suloista pikku Olavia ja hänen vielä suloisempia välispiikkejään Looseen. Tapasin siellä vuokraemäntäni veljen, mikä korosti sopivasti Helsingin pikkukaupunkimaisuutta.
Perjantaina tulivat muuttofirman miehet ja kantoivat kotini täyteen pahvilaatikoita. "Täyteen" tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että asunto on katosta lattiaan täynnä laatikoita, jotka täyttävät kaiken olemassaolevan tilan. Tunsin lievää epätoivoa, joka syveni, kun huomasin kadottaneeni lompakkoni taksin takapenkille. Lompakko löytyi ja viitisentoista pahvilaatikkoakin on jo tähän mennessä purettu. Niitä on yhteensä noin 70.
Ensi viikon iltaohjelmaa ei tarvinne erikseen miettiä.
---------
Tänään soi se Aknestikin Suomirokkia. Kurkku suorana.
Latasin viime viikonloppuna auton täyteen tavaraa ja ajelin Karjalan laulumailta Helsinkiin. Radio soitti Suomirokkia suurella tunteella ja päädyin siinä jossain Kouvolan kohdalla hihkumaan itsekseni ääneen elämän ja olemassaolon hienoutta. Sekä yksityisautoilun kiistatta emansipoivaa vaikutusta naiselliseen itsetuntoon.
Pikkusysteri hyppäsi Corollan kyytiin Hietaniemestä ja kahden keskusta-asukin yhdistetyillä Länsi-Helsingin mielikuvakartoilla pääsimme parin ohon ja muutaman eikun jälkeen perille uuteen kotiini. Kiitos Mellille hyvistä ajo-ohjeista. Kotini on söpö, kiva ja ihana. Epäilen, että sitten kun Anni Ammattilapsi haluaa tulla takaisin asuntoonsa asumaan, on hänellä vaikeuksia vuokralaisen häätämisessä. Mutta se ei onneksi ole tämän hetken murhe, ja muunlaisista emme välitä. Muuttokuorma numero yksi sisälle, pikasuihku ja haistelemaan Helsingin tuulia keskustaan. Ensimmäinen, leppoisa lauantai-ilta maistui nepalilaiselle.
Sunnuntaina meidän piti tehdä uintiretki Porkkalaan. Sää oli kuitenkin sellainen kuin se tänä kesänä on ollut, joten vaihdoimme urheilun musiikkiin ja kävimme katsomassa Pekka Halosen hienon ja laajan näyttelyn Ateneumissa. Suosittelen varauksetta, varsinkin vahvan kansallistunteen vallassa oleville entisille ekspatriaateille. Sielu lepäsi, Ateneumin portaita alas askeltaessa tuli sellainen olo, että tänne minä kuulun. Tretjakovkassa ei jostain syystä koskaan tuntunut sellaiselta, vaikka Venäjällä monesti muuten olenkin ollut kotonani. Sunnuntaina kävivät ensimmäiset vieraat kahdessa eri kokoonpanossa. Jälkimmäinen kokoonpano toi mukanaan kattilan, teetä ja omat kahvileivät, joten saatoin sanoa olevani vieraanvarainen.
Maanantaina alkoivat työt ja jatkuivat torstaihin asti. Kävin jo kesälomalla ottamassa hieman tuntumaa uuteen duuniini ja silloin entiset työkaverit epäilevät kyseessä olevan Pohjois-Korea -tyyppisen kulissin, joka paljastuu karuksi todellisuudeksi kun oikeat työt alkavat. Toistaiseksi ollaan kuitenkin menty ihan sillä samalla pohjoiskorealaisella meiningillä. Työkaverit ovat hauskoja ja mukavia. Töitä on ja ne ovat kiintoisia ja hivenen haastaviakin. Työpaikan ruokalassa on joka päivä kahta eri jälkiruokaa. Sain henkitoreissaan olleen maailman kauneimman puhelimeni tilalle maailman näppärimmän työpuhelimen. Joku muu kuin minä hoitaa tilavaraukset ja matkajärjestelyt. Minä kirjoitan selontekoja ministeriölle. Ideaalitilanne, siis.
Welhon langaton kaapelimodeemi on toistaiseksi ainoa, joka on aiheuttanut lievää pettymyksen tunnetta. Maanantaina odotin sitä saapuvaksi kuudesta yhdeksään, jolloin se oli luvannut saapua. Se saapui kymmeneltä. Tiistai-illan vietin pääkaupungin ravitsemusliikkeissä keskustellen EU:n tulevaisuudesta, evoluutiosta ja paskoista parisuhteista laatuseurassa, joka ansaitsee oman lukunsa. Keskiviikkona kävin ensimmäistä kertaa jumpassa ja olin ennen sitä, sen aikana ja sen jälkeen onnesta ymmyrkäisenä. Sekin ansaitsee taas kerran yhden luvun. Asensin myös hieman modeemia. Se ei asentunut. Torstaina tapasin ensin vanhoja moskovalaisia celsiusasteilla mitattuna hyvin viileissä mutta tunneskaalalla lämpimissä merkeissä, ja menin sitten kuuntelemaan suloista pikku Olavia ja hänen vielä suloisempia välispiikkejään Looseen. Tapasin siellä vuokraemäntäni veljen, mikä korosti sopivasti Helsingin pikkukaupunkimaisuutta.
Perjantaina tulivat muuttofirman miehet ja kantoivat kotini täyteen pahvilaatikoita. "Täyteen" tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että asunto on katosta lattiaan täynnä laatikoita, jotka täyttävät kaiken olemassaolevan tilan. Tunsin lievää epätoivoa, joka syveni, kun huomasin kadottaneeni lompakkoni taksin takapenkille. Lompakko löytyi ja viitisentoista pahvilaatikkoakin on jo tähän mennessä purettu. Niitä on yhteensä noin 70.
Ensi viikon iltaohjelmaa ei tarvinne erikseen miettiä.
---------
Tänään soi se Aknestikin Suomirokkia. Kurkku suorana.
keskiviikko 6. elokuuta 2008
Etsintäkuulutus
Kotona ei ole nettiä ennen kuin joku Laurakaisa sen sinne asentaa, uusissa töissä on paljon puuhaa ja Helsingissä on ollut kovin sosiaalista. On siis taas lainattava: Patience, my tinsel angels. Elämä muuttuu taas kirjalliseksi jahka netti alkaa laulaa.
Sillä välin toisaalla: Aion nyt mielenkiinnon vuoksi testata, voiko blogia käyttää kadonneiden ihmisten löytämiseen. Tämä on viesti sinulle, jonka kanssa pohdimme eräänä menneenä kesänä Espan puistossa sitä, kuinka kesistä mennään sekaisin ja yhdestäkö vain kerrallaan: Jos edelleen luet blogiani, minulla olisi yksi pieni ja arkinen kysymys ja toinen iso ja arjesta irrallaan oleva projekti, joihin erään tämänpäiväisen mielenjuolahduksen perusteella ryhdyin sinun persoonaasi yhdistämään. Jos luet tämän, otathan yhteyttä. Vaikka etunimi piste sukunimi at gmail piste com.
Jännitystä elämään. Se ei maksakaan mitään.
---------
Tänään soi, tietty, Eppu Normaalin Roudan rutinaa. Rutiseehan se.
Sillä välin toisaalla: Aion nyt mielenkiinnon vuoksi testata, voiko blogia käyttää kadonneiden ihmisten löytämiseen. Tämä on viesti sinulle, jonka kanssa pohdimme eräänä menneenä kesänä Espan puistossa sitä, kuinka kesistä mennään sekaisin ja yhdestäkö vain kerrallaan: Jos edelleen luet blogiani, minulla olisi yksi pieni ja arkinen kysymys ja toinen iso ja arjesta irrallaan oleva projekti, joihin erään tämänpäiväisen mielenjuolahduksen perusteella ryhdyin sinun persoonaasi yhdistämään. Jos luet tämän, otathan yhteyttä. Vaikka etunimi piste sukunimi at gmail piste com.
Jännitystä elämään. Se ei maksakaan mitään.
---------
Tänään soi, tietty, Eppu Normaalin Roudan rutinaa. Rutiseehan se.
lauantai 2. elokuuta 2008
Eläimellistä menoa
Hesarin nettisivuilla on testi, jonka avulla voi saada selville sisäisen eläimensä.
(Tästä muistuu mieleen se, että Hesari paperiversiona on ihmisen onnellisuuden kannalta merkittävä asia. Mutta kirjoitan siitä joskus myöhemmin lisää.)
Varokaa tätä testiä! Se saattaa paljastaa teistä uskomattomia asioita ja järkyttää maailmankuvaanne! Meidän Listan kiltti ja arka Nasu onkin oikeasti susi. Tosin sosiaalinen, ei-verenhimoinen susi. Toinen listalainen epäilee tulleensa totuudenvastaisesti kategorisoiduksi siiliksi pelkästään yhden ajattelemattoman tuh-tuh -vastauksen vuoksi. Minä puolestani olen kyhmyjoutsen, josta sanotaan näin:
Viihdyt parhaiten oman puolisosi kanssa, etkä mieluusti reissaa paikasta toiseen. Olet parisuhdekeskeinen, ja rauhallinen ja tavallinen perhe-elämä on sinua varten.
Ajattelen kiistatta, että muutos tähän suuntaan olisi ihan tervetullutta vaihtelua. Nyt puuttuu siis enää viihdyttävä puoliso, rauhallinen ja tavallinen perhe-elämä ja lobotomia, joka poistaa halun kiertää maailmaa.
Yksi yksinäinen joutsen tosiaan huutelikin tässä iltana muutamana mökkijärvellä, mutta äiti totesi huutelijasta näin: "Niiden ei pidä antaa pesiytyä omaan rantaan, ne on niin äkäsiä etteivät laske uimaan ja saattavat vielä käydä päälle." Toisaalta, ystäväni siili lausahti äsken sellaisenkin kuolemattoman totuuden, että: "Nii, eihän sitä tiijä vaikka pohjimmiten ois ihan toisenlainen, tää yleinen härdelli vaa sotkee kaiken."
Eipä tuohon liene lisättävää. Tässä testi, kiinnostuitte kuitenkin.
---------
Tänään soi J. Karjalaisen Varaani. Oisinpa se.
(Tästä muistuu mieleen se, että Hesari paperiversiona on ihmisen onnellisuuden kannalta merkittävä asia. Mutta kirjoitan siitä joskus myöhemmin lisää.)
Varokaa tätä testiä! Se saattaa paljastaa teistä uskomattomia asioita ja järkyttää maailmankuvaanne! Meidän Listan kiltti ja arka Nasu onkin oikeasti susi. Tosin sosiaalinen, ei-verenhimoinen susi. Toinen listalainen epäilee tulleensa totuudenvastaisesti kategorisoiduksi siiliksi pelkästään yhden ajattelemattoman tuh-tuh -vastauksen vuoksi. Minä puolestani olen kyhmyjoutsen, josta sanotaan näin:
Viihdyt parhaiten oman puolisosi kanssa, etkä mieluusti reissaa paikasta toiseen. Olet parisuhdekeskeinen, ja rauhallinen ja tavallinen perhe-elämä on sinua varten.
Ajattelen kiistatta, että muutos tähän suuntaan olisi ihan tervetullutta vaihtelua. Nyt puuttuu siis enää viihdyttävä puoliso, rauhallinen ja tavallinen perhe-elämä ja lobotomia, joka poistaa halun kiertää maailmaa.
Yksi yksinäinen joutsen tosiaan huutelikin tässä iltana muutamana mökkijärvellä, mutta äiti totesi huutelijasta näin: "Niiden ei pidä antaa pesiytyä omaan rantaan, ne on niin äkäsiä etteivät laske uimaan ja saattavat vielä käydä päälle." Toisaalta, ystäväni siili lausahti äsken sellaisenkin kuolemattoman totuuden, että: "Nii, eihän sitä tiijä vaikka pohjimmiten ois ihan toisenlainen, tää yleinen härdelli vaa sotkee kaiken."
Eipä tuohon liene lisättävää. Tässä testi, kiinnostuitte kuitenkin.
---------
Tänään soi J. Karjalaisen Varaani. Oisinpa se.
perjantai 1. elokuuta 2008
Valintoja
Niistähän tämä elämäksi kutsuttu touhu etupäässä koostuu.
Blogini tähänastinen päähenkilö ainakin mainintakertojen perusteella tapaa aina logoterapeuttisesti sanoa, että ihmisen tulee elämässään tehdä sellaisia valintoja, joiden kanssa kykenee elämään. Minä olen miettinyt tänä kesänä omiani, kulkenut taaksepäin askel askelelta, miettinyt joka käännöstä ja kurvia, yrittänyt muistaa valintojeni perusteita ja valintatilanteisiin johtaneita polkuja. Muistanutkin, aika paljon. Pudistellut päätäni pariinkin otteeseen.
Mutta katunut? En.
Valintoja sinänsä voi jälkikäteen, jälkiviisaasti, kirota mielessään katkerastikin, mutta jos muistaa juuri ne edellä mainitut perusteet ja tilanteet valintojen hetkellä, ei katuminen ole mahdollista. Koska itse kuitenkin tietää, ettei senhetkisen informaation, fiiliksen, perstuntuman tai pakkomielteen perusteella olisi tehnyt mitään toisin. Voi ainoastaan yrittää olla tekemättä ihan samoja virheitä ihan kauhean montaa kertaa uudelleen. Ja kun kuitenkin tekee, voi sitten taas yrittää vähän lisää.
On tietenkin oivallettava myös se, että valinnoilla on ikävät seuraukset. Ne nimittäin sulkevat toisia valintoja pois, lopullisesti. Saattavat toki aukoa uusiakin ovia, mutta ennen muuta rajaavat vaihtoehtoja. Ja se onkin ehkä aikuiseksi tulemisen merkki - että pystyy suojaamaan kuulonsa vaikka ovi nenän edessä paukahtaa kovaäänisesti kiinni.
Tämän illan valintani on olla nostalgisen surullisen haikean kiitollinen, monesta asiasta. Vaikka siitä, että jossain on joku joka tietää, että Laurakaisan nykyistenkin valintojen takapiruna häärii yhä ja edelleen mielipidevaikutttaja nimeltä Gil Crissom. Eikä niitä valintoja voi muuksi muuttaa, ennen kuin Crissomin kanssa on tehty tilit selviksi.
---------
Tänään soi Kerkko Koskisen Sateentekijä, se väärin kuultu versio liian kovalla automankassa keskellä kesäistä Mikkeliä. "En aio palata kirjoihin."
Blogini tähänastinen päähenkilö ainakin mainintakertojen perusteella tapaa aina logoterapeuttisesti sanoa, että ihmisen tulee elämässään tehdä sellaisia valintoja, joiden kanssa kykenee elämään. Minä olen miettinyt tänä kesänä omiani, kulkenut taaksepäin askel askelelta, miettinyt joka käännöstä ja kurvia, yrittänyt muistaa valintojeni perusteita ja valintatilanteisiin johtaneita polkuja. Muistanutkin, aika paljon. Pudistellut päätäni pariinkin otteeseen.
Mutta katunut? En.
Valintoja sinänsä voi jälkikäteen, jälkiviisaasti, kirota mielessään katkerastikin, mutta jos muistaa juuri ne edellä mainitut perusteet ja tilanteet valintojen hetkellä, ei katuminen ole mahdollista. Koska itse kuitenkin tietää, ettei senhetkisen informaation, fiiliksen, perstuntuman tai pakkomielteen perusteella olisi tehnyt mitään toisin. Voi ainoastaan yrittää olla tekemättä ihan samoja virheitä ihan kauhean montaa kertaa uudelleen. Ja kun kuitenkin tekee, voi sitten taas yrittää vähän lisää.
On tietenkin oivallettava myös se, että valinnoilla on ikävät seuraukset. Ne nimittäin sulkevat toisia valintoja pois, lopullisesti. Saattavat toki aukoa uusiakin ovia, mutta ennen muuta rajaavat vaihtoehtoja. Ja se onkin ehkä aikuiseksi tulemisen merkki - että pystyy suojaamaan kuulonsa vaikka ovi nenän edessä paukahtaa kovaäänisesti kiinni.
Tämän illan valintani on olla nostalgisen surullisen haikean kiitollinen, monesta asiasta. Vaikka siitä, että jossain on joku joka tietää, että Laurakaisan nykyistenkin valintojen takapiruna häärii yhä ja edelleen mielipidevaikutttaja nimeltä Gil Crissom. Eikä niitä valintoja voi muuksi muuttaa, ennen kuin Crissomin kanssa on tehty tilit selviksi.
---------
Tänään soi Kerkko Koskisen Sateentekijä, se väärin kuultu versio liian kovalla automankassa keskellä kesäistä Mikkeliä. "En aio palata kirjoihin."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
