Eilisen shoppailukierrokseni jälkeen vietin traditionaalisen iltapuhteen nokakkain läppärin kanssa, kirjoitin säännönmukaisen blogitekstin ja kävin Listan kanssa säännönmukaiset iltakeskustelut metroseksuaaleista ja tulevan Mikkelin kokoontumismatkan menuehdotuksista. Illan legendaarisin lause: "Kivekset on päässy valitettavasti loppumaan." Toim. huom. Puhe oli siis hirven kiveksistä. Niiden metroseksuaalisuutta ei käsitelty.
Jokailtaisten rutiinien aikana jatkoin viime päivinä rutiiniksi valitettavasti muodostunutta vesivahingoittuneiden tekstiilien pesuoperaatiota. Sitten siivosin. Tai ensin kyllä sovittelin uusia vaatteitani vanhojen vaatteitten kanssa. Sitten viikkasin pyykkiä. Sitten kello olikin jo aika paljon.
Olin luvannut tehdä suklaa-viskikakun huomista uuden vuoden vastaanottoa varten. Suosittelen lämpimästi, jumalattoman hyvää ja helppo tehdä. Tipattoman tammikuun viettäjät voivat valmistaa abso-version jättämällä viskin pois. En millään tavalla lannistunut myöhäisestä ajankohdasta, koska viime tingassa ja yösydämenä ne parhaat kakut syntyvät, vaan kävin riemumielin toimeen.
Suklaa-viskikakkuun tulee pohja keksinmuruista ja sulatetusta voista. Kaivoin keittiöni sofistikoituneimman kodinkoneen, TV-shopin kuolemattoman Mama's Handin esiin keksien murentamista varten ja lykkäsin mukiin voipalan ja mukin mikroon sulamaan. Olin Hyvä Kokki ja vahdin tavoistani poiketen voin sulamista niin, ettei se päässyt kiehumaan ja pärskiytymään pitkin mikron sisäseiniä. Taputin itseäni olalle ammattimaisesta suorituksesta.
Sitten avasin mikron oven ja jostain minulle itsellenikin hämärän peittoon jääneestä syystä kippasin reteästi kumoon mukillisen sulaa voita. Mikro on jenkkimallisen jääkaapin päällä, joten voisula levisi ensin mikron edustalle jääkaapin päälle, ja kun vielä hoin kauhusta paikalleni jähmettyneenä voivittua, rasvanorot alkoivat valua pitkin jääkaappi-pakastimen ovea. Silloin tuli Laurakaisaankin eloa.
Kun olin saanut voin irti jääkaapista, mikroaaltouunista, keittiön lattiasta, sukistani, noin kymmenestä jääkaappimagneetista ja melko epäonnistuneesti myös Gypsy Queens And Kings -yhtyeen keikkalipusta (rasvan raidoittaman joulun jumppa-aikataulun heitin surutta roskikseen), kello oli vielä hyvin paljon enemmän kuin mitä se oli ollut suklaa-viskikakkutragedian alkaessa. Päätin ilahduttaa seuruetta suklaa-viskikakulla joskus suosiollisempana ajankohtana.
Tänä aamuna kävelin Bulevardin Kakkugalleriaan. Uuden vuoden vastaanottoa sulostuttaa varmasti erittäin herkullinen Kakkugallerian Suklaatrilogia.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Hyvin paljon parempaa uutta vuotta kaikille!
---------
Tänään soi Maija Vilkkumaan Sut kuulen sut nään. Vuosi lopussa on mutta pianhan alkaa uus.
keskiviikko 31. joulukuuta 2008
tiistai 30. joulukuuta 2008
Halvalla lähtee eli Tapahtui alennusmyyntien aikaan
Minulla oli tänään töiden jälkeen ohjelmaa yhden A5:n kokoisen muistilapun verran. Menin ensin tosin Sokoksen viidennen kerroksen kahvilaan, joka oli ainoa rauhallinen kahvila koko kaupungissa, ja ruokin itseni ruisleivällä ja kupillisella teetä ennen syöksymistä alennusten ihmemaahan. Viereisessä pöydässä käytiin rauhoittavaa keskustelua siitä, miksi joku oli ilmoittanut jotain poliisille ja olisiko sittenkään pitänyt.
Nyt, viittä tuntia myöhemmin, voin olla tyytyväinen itseeni. Olen Hoitanut Asioita enemmän kuin koko joulukuussa yhteensä eli suorittanut kaikki ne rästissä olleet hommat ja pikku hankinnat jotka minun piti suorittaman jo kauan ennen joululomaa. Olen hankkinut pitkään ostoslistalla olleita vaateasioita edulliseen hintaan, ostanut kummitytölle kiitospostikortin, itselleni uuden hammasharjan ja lukuisia muita tuikitarpeellisia esineitä.
Noista vaateostoksista vielä sananen: Löysin taannoin mäyräkoirakuumeen ollessa huippulukemissaan mainion blogin nimeltä Tohtori Myllerrys. Sen välityksellä tutustuin myös Myllerryksen emännän muotiblogiin, joka osoittautui osapuilleen Suomen seuratuimmaksi blogiksi. Se on viihdyttävä mutta fiksu ja päivittyy usein, ja siinä on moni asia muutenkin kohdallaan. Suosittelen.
Kävin alennusmyyntishoppailemassa muiden venäläisturistien lailla myös joulun jälkeisenä lauantaina. Ajattelin jo silloin, edellä mainitusta Paras aika vuodesta -blogista viehättyneenä, että voisin kokeilla onneani myös muotibloggauksen saralla. Kirjallisesta elämästäni tuskin tulee kovinkaan muodikasta jatkossakaan, nimimerkillä Henkkamaukan persuksista melkein puhki hiutuneet farkut ja harmaa villatakki, mutta pienen muotiblogimaistiaisen saatan tässä vielä joku kaunis päivä ilmoille viskata. Varautukaa, kansalaiset!
Vaikka vaateshoppailun merkitystä mielenterveydelle ei sovikaan aliarvioida, ovat parhaat ostokset kuitenkin aina joko kirjoja tai levyjä. Ensin mainituista selvisin tällä kertaa helpolla&halvalla, nappaamalla Akateemisesta mukaani kirja-alekatalogin, mutta sitten päädyin Stockan levyosastolle.
Seuraavaksi joudun tekemään ostosretken Ikeaan, koska tyylikkäät ja kirjahyllyihin sopivat levylootat vetävät tällä hetkellä sisäänsä vain puolet levykokoelmastani, joka karttui tänään taas kuuden levyn verran. Ja niitä lootia on jo nyt kahdeksan.
Edith Piafia, Eppuja, Hanna Marshia ja pari osuvaa lahjaa kaupan päälle. Oi onnea.
---------
Tänään soi Eppujen Kaikki päättyy, on vain nyt. Siihen liittyy maailman romanttisin tarina nahkanauhasta ja kolmesta ruskeasta puuhelmestä.
Olipa kerran tyttö ja poika, jotka tykkäsivät kovasti toisistaan, mutta tykkääminen oli niin alkuvaiheessa, ettei siitä oikein kehdannut vielä ääneen puhua. Siksi ne siteerasivat toisilleen tätä nimenomaista päivän biisiä, jossa lauletaan, että "Niin kuin kuuluu asiaan, kaikki tähdet, kuu ja kaikki muu, aikakin, niin myös aikanaan sinä lähdet, pois häipyy taikakin, siksi rakastan sua nyt." Mutta siteerauksissa nuo kolme viimeistä sanaa korvattiin kolmella pisteellä.
Sinä vuonna se tyttö sai siltä pojalta joululahjaksi itsetehdyn kaulakorun, jossa nahkanauhaan pujotetut puuhelmet symboloivat noita kolmea pistettä. Se poika oli tehnyt itselleen samanlaisen. Sen tytön koru ikuistui passikuvaan, joka päätyi myöhemmin passiin, joka on voimassa vuoteen 2013 asti.
Maailma erotti myöhemmin tytön ja pojan toisistaan, niinhän se melko usein tekee. Mutta kun ne lähtivät kulkemaan eri suuntiin, se poika pyysi sitä tyttöä kuuntelemaan samaisen Eppu Normaalin kappaletta Olin vain tuuli. Ja ne ajattelivat toisistaan ihan kauniita ja lämpimiä ajatuksia luultavasti elämänsä loppuun asti, mikä on jo varsin kelvollinen suoritus kun sitä vertaa moneen muuhun vastaan tulleeseen ihmissuhteeseen.
Nyt, viittä tuntia myöhemmin, voin olla tyytyväinen itseeni. Olen Hoitanut Asioita enemmän kuin koko joulukuussa yhteensä eli suorittanut kaikki ne rästissä olleet hommat ja pikku hankinnat jotka minun piti suorittaman jo kauan ennen joululomaa. Olen hankkinut pitkään ostoslistalla olleita vaateasioita edulliseen hintaan, ostanut kummitytölle kiitospostikortin, itselleni uuden hammasharjan ja lukuisia muita tuikitarpeellisia esineitä.
Noista vaateostoksista vielä sananen: Löysin taannoin mäyräkoirakuumeen ollessa huippulukemissaan mainion blogin nimeltä Tohtori Myllerrys. Sen välityksellä tutustuin myös Myllerryksen emännän muotiblogiin, joka osoittautui osapuilleen Suomen seuratuimmaksi blogiksi. Se on viihdyttävä mutta fiksu ja päivittyy usein, ja siinä on moni asia muutenkin kohdallaan. Suosittelen.
Kävin alennusmyyntishoppailemassa muiden venäläisturistien lailla myös joulun jälkeisenä lauantaina. Ajattelin jo silloin, edellä mainitusta Paras aika vuodesta -blogista viehättyneenä, että voisin kokeilla onneani myös muotibloggauksen saralla. Kirjallisesta elämästäni tuskin tulee kovinkaan muodikasta jatkossakaan, nimimerkillä Henkkamaukan persuksista melkein puhki hiutuneet farkut ja harmaa villatakki, mutta pienen muotiblogimaistiaisen saatan tässä vielä joku kaunis päivä ilmoille viskata. Varautukaa, kansalaiset!
Vaikka vaateshoppailun merkitystä mielenterveydelle ei sovikaan aliarvioida, ovat parhaat ostokset kuitenkin aina joko kirjoja tai levyjä. Ensin mainituista selvisin tällä kertaa helpolla&halvalla, nappaamalla Akateemisesta mukaani kirja-alekatalogin, mutta sitten päädyin Stockan levyosastolle.
Seuraavaksi joudun tekemään ostosretken Ikeaan, koska tyylikkäät ja kirjahyllyihin sopivat levylootat vetävät tällä hetkellä sisäänsä vain puolet levykokoelmastani, joka karttui tänään taas kuuden levyn verran. Ja niitä lootia on jo nyt kahdeksan.
Edith Piafia, Eppuja, Hanna Marshia ja pari osuvaa lahjaa kaupan päälle. Oi onnea.
---------
Tänään soi Eppujen Kaikki päättyy, on vain nyt. Siihen liittyy maailman romanttisin tarina nahkanauhasta ja kolmesta ruskeasta puuhelmestä.
Olipa kerran tyttö ja poika, jotka tykkäsivät kovasti toisistaan, mutta tykkääminen oli niin alkuvaiheessa, ettei siitä oikein kehdannut vielä ääneen puhua. Siksi ne siteerasivat toisilleen tätä nimenomaista päivän biisiä, jossa lauletaan, että "Niin kuin kuuluu asiaan, kaikki tähdet, kuu ja kaikki muu, aikakin, niin myös aikanaan sinä lähdet, pois häipyy taikakin, siksi rakastan sua nyt." Mutta siteerauksissa nuo kolme viimeistä sanaa korvattiin kolmella pisteellä.
Sinä vuonna se tyttö sai siltä pojalta joululahjaksi itsetehdyn kaulakorun, jossa nahkanauhaan pujotetut puuhelmet symboloivat noita kolmea pistettä. Se poika oli tehnyt itselleen samanlaisen. Sen tytön koru ikuistui passikuvaan, joka päätyi myöhemmin passiin, joka on voimassa vuoteen 2013 asti.
Maailma erotti myöhemmin tytön ja pojan toisistaan, niinhän se melko usein tekee. Mutta kun ne lähtivät kulkemaan eri suuntiin, se poika pyysi sitä tyttöä kuuntelemaan samaisen Eppu Normaalin kappaletta Olin vain tuuli. Ja ne ajattelivat toisistaan ihan kauniita ja lämpimiä ajatuksia luultavasti elämänsä loppuun asti, mikä on jo varsin kelvollinen suoritus kun sitä vertaa moneen muuhun vastaan tulleeseen ihmissuhteeseen.
maanantai 29. joulukuuta 2008
Piilevä Tanja Karpela -geeni
Tuli tänään erään sähköpostikeskustelun yhteydessä todettua, että minulla on piilevä Tanja Karpela -geeni.
Piilevä se on siksi, että minä heitän äijän mäkeen siinä kohtaa kun Tanja täräyttää sen kanssa kihloihin.
Ei tämä nyt ehkä mene kategoriaan "ominaisuus, josta olen erityisen ylpeä", mutta onpahan yksi tunnustuksellinen blogijuttu lisää tähän kaikkeuteen.
Lupaan huomenna olla yhteskunnallisesti kantaaottavampi.
---------
Tänään on soinut koko päivän päässä U2:n New Year's Day. Ja mikään ei muutu. Tai ehkä sittenkin. "Ei uudenvuodenpäivänä. Mutta muuten kyllä. Vähitellen." (Lainaus ilman lupaa.)
* EDIT: Lainaukseen lupa myönnetty.
Piilevä se on siksi, että minä heitän äijän mäkeen siinä kohtaa kun Tanja täräyttää sen kanssa kihloihin.
Ei tämä nyt ehkä mene kategoriaan "ominaisuus, josta olen erityisen ylpeä", mutta onpahan yksi tunnustuksellinen blogijuttu lisää tähän kaikkeuteen.
Lupaan huomenna olla yhteskunnallisesti kantaaottavampi.
---------
Tänään on soinut koko päivän päässä U2:n New Year's Day. Ja mikään ei muutu. Tai ehkä sittenkin. "Ei uudenvuodenpäivänä. Mutta muuten kyllä. Vähitellen." (Lainaus ilman lupaa.)
* EDIT: Lainaukseen lupa myönnetty.
sunnuntai 28. joulukuuta 2008
Kostea kotiinpaluu
Hinauduin tänään iltahämärissä takaisin Helsinkiin. Astuin sisään huusholliin, vastaan löi trooppinen lämpötila. Täysillä hehkuva patteri ynnä lattian alla olevassa vesivahingoittuneessa kellarissa hurisevat lämpöpuhaltimet asialla.
Riensin oitis kellarikomerolle tarkastamaan vahingot. Matkalaukku on himpun verran homeessa, sen sisällä talvehtineet rinkka ja varakassi ovat täysin homepilkkujen peitossa. Olen juuri tiskannut pahvilaatikollisen keittiökaapittomaan keittiööni mahtumattomia Ikea-laseja ja arkilautasia purettuani ne ensin litimäristä muuttopapereista. Pesukoneessa pyörii kahdeksan metriä inhalle, tunkkaiselle ja homeiselle haisevaa Marimekon sinistä Heinä-kangasta, vessan lattialla odottaa omaa pyykkivuoroaan vettä tihkuva vierasvaratäkki, kymmenkunta kosteaa lakanaa ja saman verran nihkeitä froteepyyhkeitä myös edellä mainitulle cocktailille tuoksahtaen.
Kotivakuutus korvannee rinkan ja matkalaukun, mutta kukaan ei korvaa vitutusta eikä vaivannäköä.
Olen liian ärtynyt lisätäkseni tähän enää mitään.
---------
Tänään soi Stam1na. Riittävän aggressiivista musiikkia vesivahinkokäsittelyyn.
Riensin oitis kellarikomerolle tarkastamaan vahingot. Matkalaukku on himpun verran homeessa, sen sisällä talvehtineet rinkka ja varakassi ovat täysin homepilkkujen peitossa. Olen juuri tiskannut pahvilaatikollisen keittiökaapittomaan keittiööni mahtumattomia Ikea-laseja ja arkilautasia purettuani ne ensin litimäristä muuttopapereista. Pesukoneessa pyörii kahdeksan metriä inhalle, tunkkaiselle ja homeiselle haisevaa Marimekon sinistä Heinä-kangasta, vessan lattialla odottaa omaa pyykkivuoroaan vettä tihkuva vierasvaratäkki, kymmenkunta kosteaa lakanaa ja saman verran nihkeitä froteepyyhkeitä myös edellä mainitulle cocktailille tuoksahtaen.
Kotivakuutus korvannee rinkan ja matkalaukun, mutta kukaan ei korvaa vitutusta eikä vaivannäköä.
Olen liian ärtynyt lisätäkseni tähän enää mitään.
---------
Tänään soi Stam1na. Riittävän aggressiivista musiikkia vesivahinkokäsittelyyn.
lauantai 27. joulukuuta 2008
Poissaoloni on vain optista harhaa
Ostin äitille joululahjaksi Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston toimittavan runokokoelman nimeltä Pää tallella - runoja ikääntyville. Tämän tekstin otsikko on myös toistaiseksi vähän vähemmän ikääntyneen mielestä kerrassaan mainiosta kokoelmasta peräisin. Tarkemmin sanottuna Eila Kivikkahon runosta, joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:
Poissaoloni
on vain optista harhaa.
Kaiken lomassa
tikitän tiheä ja
hätääntynyt sekunti.
Olen tänä jouluna miettinyt paljon poissaoloa. Ja läsnäoloakin. Laskimme aattona, että meidän perheen jouluun on enimmillään kuulunut 12 henkeä. Viime jouluna päästiin tässä talossa kaikkien aikojen minimiin, jouluateria oli katettu vain neljälle. Tänä jouluna meitä oli viisi, ja lisäksi aksulaiset puhelimen ja sähköpostilla melkein reaaliaikaisesti lähetettyjen valokuvien välityksellä.
Valtaosa niistä ihmisistä, joiden kanssa olen eniten jouluja viettänyt, ovat siirtyneet jouluaterian äärestä siihen jouluaattoillan ohjelmanumeroon, missä käydään sytyttämässä kynttilät haudoille. Ei se aiheuta jatkuvaa itkua ja parkua, koska jäljellä on kuitenkin ydinjoukko, mutta sellaisen pienen "no höh" -olon se kuitenkin hetkellisesti tekee.
Toisaalta joulu on myös läsnäolemista. Aikaa tavata vanhoja ystäviä ja kummilapsia isoineveljineen. Totean joka kerta, että olisi oikeastaan aika kiva olla läsnä niiden elämässä vähän useamminkin - antakaa minulle vuorotteluvapaa!
---------
Tänään soi Tapio Rautavaaran Isoisän olkihattu. "Vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain." Ehkä siksikin kannattaisi keskittyä tähän hetkeen.
Poissaoloni
on vain optista harhaa.
Kaiken lomassa
tikitän tiheä ja
hätääntynyt sekunti.
Olen tänä jouluna miettinyt paljon poissaoloa. Ja läsnäoloakin. Laskimme aattona, että meidän perheen jouluun on enimmillään kuulunut 12 henkeä. Viime jouluna päästiin tässä talossa kaikkien aikojen minimiin, jouluateria oli katettu vain neljälle. Tänä jouluna meitä oli viisi, ja lisäksi aksulaiset puhelimen ja sähköpostilla melkein reaaliaikaisesti lähetettyjen valokuvien välityksellä.
Valtaosa niistä ihmisistä, joiden kanssa olen eniten jouluja viettänyt, ovat siirtyneet jouluaterian äärestä siihen jouluaattoillan ohjelmanumeroon, missä käydään sytyttämässä kynttilät haudoille. Ei se aiheuta jatkuvaa itkua ja parkua, koska jäljellä on kuitenkin ydinjoukko, mutta sellaisen pienen "no höh" -olon se kuitenkin hetkellisesti tekee.
Toisaalta joulu on myös läsnäolemista. Aikaa tavata vanhoja ystäviä ja kummilapsia isoineveljineen. Totean joka kerta, että olisi oikeastaan aika kiva olla läsnä niiden elämässä vähän useamminkin - antakaa minulle vuorotteluvapaa!
---------
Tänään soi Tapio Rautavaaran Isoisän olkihattu. "Vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain." Ehkä siksikin kannattaisi keskittyä tähän hetkeen.
perjantai 26. joulukuuta 2008
Ilman douppausta sujuvat jo hiihtoretket
Minun piti viettää joululoma samalla tavalla kuin hiljaisuuden retriitti, roikkumatta netissä ja kyttäämättä sähköpostia. Tässä ollaan - päivän toinen blogiteksti. Mutta haluan jakaa riemullisen hiihtoretkeni kanssanne.
Päätin eilen mennä hiihtämään. Menin sen sijaan vihreänharmaan fleecehuovan alle lukemaan joululahjaksi saamaani logoterapiakirjaa ja nukahdin. Tänään en vahingosta viisastuneena päättänyt mennä hiihtämään, menin vaan.
Lähtö edellytti melko suurta harrastuneisuutta aamutuimaan - olen hiihtänyt edellisen kerran kai maaliskuussa 2006 ja hiihtotamineeni olivat iloisesti hajallaan äitini vähemmän järjestyksessä olevissa kaapeissa ja komeroissa. Monot olivat haastavin osa, niitä piti etsiä eteisen kaapeista, vaatehuoneesta, leikkimökistä ja parista muusta paikasta ennen kuin ne löytyivät sieltä mistä muutkin hiihtovarusteet, varastoksi muuttuneen entisen oman huoneen vaatekaapista.
Hiihtovarustukseni ansaitsee sinänsä tulla esitellyksi, sillä se noudattaa melko ekologista kierrätysmentaliteettia - mikä toki hieman saattaa vähentää esteettistä vaikutelmaa. Minulla on tosin talviurheiluun sopiva mainio ja ehdottoman 2000-lukulainen kerrasto, ja minulla oli myös mainiot ja ehdottoman 2000-lukulaiset hiihtohanskat, kunnes äitini hövelisti lainasi niitä pikkuveljelle poissaollessani. Lienee tarpeetonta edes mainita, että minulla ei ole enää mainioita ja 2000-lukulaisia hiihtohanskoja.
Kaikki muu onkin sitten vanhaa: monot ovat sellaiset valko-keltaiset Salomonit jotka kaikilla teillä on joskus ollut, peräisin ne ovat jostain 90-luvun alkuhämäristä. Hiihtohousut ovat isävainaan vanhat, tummansiniset tuulipuvun housut, melko rumat mutta haalarimallisina erittäin toimivat. Takkina käytän pikkuveljeltä takavuosina anastettua punaista windstopperia, joka on siltä ajalta kun M-kokoiset vaatteet muistuttivat puolijoukkuetelttaa. Punainen windstopper, musta kauluri (kaulurit ovat maailman parhaita talviurheiluvaatekappaleita) ja harmaa-valkoinen pipo ovat yleisiä ulkoiluvarusteitani, eivät siis pelkästään hiihtoa varten tarkoitettuja.
Sukset ovat ukin vanhat Karhut vuosimallia "neonpunaiset vauhtiraidat ovat kuuminta hottia". Varsinaiset sauvani ovat tädin miehen vanhat rullasuksisauvat (ajatella, sellainenkin urheilulaji oli joskus olemassa kuin rullasuksihiihto), mustakeltaiset Exelit joissa on hienot heijastinnauhat. Edellisellä Saariselän reissulla niistä menivät sommat kokonaan päreiksi joten kaivoin tämän päivän hiihtolenkkiä varten autotallista esiin jotkut kovasti kasariväritteiset, mintunvihreät sauvat. Epäilen, että nekin ovat alun perin tädin miehen valikoimista.
Näissä mainioissa kamppeissani suuntasin ladulle. Latu alkaa hyvin asiakaslähtöisesti noin kymmenen metrin päästä kotiovelta, joten pääsin heti hiihdon makuun. Postilaatikolla vastaan tuli äiti, joka totesi ettei siellä voi hiihtää, väkeä on kuin Mannerheimintiellä ja latuja ei ole alamäissä ollenkaan. En lannistunut.
Väkeä tosiaan oli. Kuriositeettina mainittakoon, että noin 85 prosenttia väestä oli tuttuja. Alamäissä oli ÄTT:n (Äitin TietoToimisto) uutisoinnin vastaisesti ihan hyvät ladut. En kaatunut kertaakaan. Jouduin tosin niistämään nenän joka ikisen ylämäen laelle kiivettyäni, mikä hieman hidasti menoa.
Mutta muuten oli ihanaa! Pertsan hiihtäminen kauniissa talvisäässä, lumisten puiden keskellä, poikavauvanvaaleansinisen taivaan ja ujosti pilviharson takaa kurkistelevan oranssin talviauringon alla on ainakin yhtä kivaa kuin järvessä uiminen kesäiltana. Hiihdin ensin yhden pienen lenkin, sitten toisen vähän isomman, sitten vielä kolmannen. Loppumatkan hiihtelin naapurinpojan kanssa - ihan niin kuin joskus noin 25 vuotta sitten. Hänellä oli huomattavasti professionaalimmat tamineet.
Epäilen, että jos en nyt mene heti venyttelemään, en huomenna pääse sängystä ylös enkä siten hiihtämään lisää.
---------
Tänään soi Kitkerät neitsyet ja Kiltti tyttö. Etupäässä siksi, että siinä puhutaan hiihtämisestä, mutta myös siksi, että kappale kertoo paremmin kuin osuvasti miehisistä odotuksista 30 vuoden rajapyykin saavuttaneita itsenäisiä naisia kohtaan. Ja ehkä himpun verran myös niiden naisten elämästä.
Päätin eilen mennä hiihtämään. Menin sen sijaan vihreänharmaan fleecehuovan alle lukemaan joululahjaksi saamaani logoterapiakirjaa ja nukahdin. Tänään en vahingosta viisastuneena päättänyt mennä hiihtämään, menin vaan.
Lähtö edellytti melko suurta harrastuneisuutta aamutuimaan - olen hiihtänyt edellisen kerran kai maaliskuussa 2006 ja hiihtotamineeni olivat iloisesti hajallaan äitini vähemmän järjestyksessä olevissa kaapeissa ja komeroissa. Monot olivat haastavin osa, niitä piti etsiä eteisen kaapeista, vaatehuoneesta, leikkimökistä ja parista muusta paikasta ennen kuin ne löytyivät sieltä mistä muutkin hiihtovarusteet, varastoksi muuttuneen entisen oman huoneen vaatekaapista.
Hiihtovarustukseni ansaitsee sinänsä tulla esitellyksi, sillä se noudattaa melko ekologista kierrätysmentaliteettia - mikä toki hieman saattaa vähentää esteettistä vaikutelmaa. Minulla on tosin talviurheiluun sopiva mainio ja ehdottoman 2000-lukulainen kerrasto, ja minulla oli myös mainiot ja ehdottoman 2000-lukulaiset hiihtohanskat, kunnes äitini hövelisti lainasi niitä pikkuveljelle poissaollessani. Lienee tarpeetonta edes mainita, että minulla ei ole enää mainioita ja 2000-lukulaisia hiihtohanskoja.
Kaikki muu onkin sitten vanhaa: monot ovat sellaiset valko-keltaiset Salomonit jotka kaikilla teillä on joskus ollut, peräisin ne ovat jostain 90-luvun alkuhämäristä. Hiihtohousut ovat isävainaan vanhat, tummansiniset tuulipuvun housut, melko rumat mutta haalarimallisina erittäin toimivat. Takkina käytän pikkuveljeltä takavuosina anastettua punaista windstopperia, joka on siltä ajalta kun M-kokoiset vaatteet muistuttivat puolijoukkuetelttaa. Punainen windstopper, musta kauluri (kaulurit ovat maailman parhaita talviurheiluvaatekappaleita) ja harmaa-valkoinen pipo ovat yleisiä ulkoiluvarusteitani, eivät siis pelkästään hiihtoa varten tarkoitettuja.
Sukset ovat ukin vanhat Karhut vuosimallia "neonpunaiset vauhtiraidat ovat kuuminta hottia". Varsinaiset sauvani ovat tädin miehen vanhat rullasuksisauvat (ajatella, sellainenkin urheilulaji oli joskus olemassa kuin rullasuksihiihto), mustakeltaiset Exelit joissa on hienot heijastinnauhat. Edellisellä Saariselän reissulla niistä menivät sommat kokonaan päreiksi joten kaivoin tämän päivän hiihtolenkkiä varten autotallista esiin jotkut kovasti kasariväritteiset, mintunvihreät sauvat. Epäilen, että nekin ovat alun perin tädin miehen valikoimista.
Näissä mainioissa kamppeissani suuntasin ladulle. Latu alkaa hyvin asiakaslähtöisesti noin kymmenen metrin päästä kotiovelta, joten pääsin heti hiihdon makuun. Postilaatikolla vastaan tuli äiti, joka totesi ettei siellä voi hiihtää, väkeä on kuin Mannerheimintiellä ja latuja ei ole alamäissä ollenkaan. En lannistunut.
Väkeä tosiaan oli. Kuriositeettina mainittakoon, että noin 85 prosenttia väestä oli tuttuja. Alamäissä oli ÄTT:n (Äitin TietoToimisto) uutisoinnin vastaisesti ihan hyvät ladut. En kaatunut kertaakaan. Jouduin tosin niistämään nenän joka ikisen ylämäen laelle kiivettyäni, mikä hieman hidasti menoa.
Mutta muuten oli ihanaa! Pertsan hiihtäminen kauniissa talvisäässä, lumisten puiden keskellä, poikavauvanvaaleansinisen taivaan ja ujosti pilviharson takaa kurkistelevan oranssin talviauringon alla on ainakin yhtä kivaa kuin järvessä uiminen kesäiltana. Hiihdin ensin yhden pienen lenkin, sitten toisen vähän isomman, sitten vielä kolmannen. Loppumatkan hiihtelin naapurinpojan kanssa - ihan niin kuin joskus noin 25 vuotta sitten. Hänellä oli huomattavasti professionaalimmat tamineet.
Epäilen, että jos en nyt mene heti venyttelemään, en huomenna pääse sängystä ylös enkä siten hiihtämään lisää.
---------
Tänään soi Kitkerät neitsyet ja Kiltti tyttö. Etupäässä siksi, että siinä puhutaan hiihtämisestä, mutta myös siksi, että kappale kertoo paremmin kuin osuvasti miehisistä odotuksista 30 vuoden rajapyykin saavuttaneita itsenäisiä naisia kohtaan. Ja ehkä himpun verran myös niiden naisten elämästä.
Villiä melskettä
Joulu on sujunut rauhallisesti. Ei edes tulipaloja eikä pieniä liikenneonnettomuuksia näillä nurkilla.
Bloginpitäjä on maannut tainnoksissa sohvalla jos toisellakin ja vääntäytynyt välillä syömään vähän lisää entisen ähkyn päälle. Niin kai jouluna kuuluukin. Kunniamaininta viihtymisestä Tapio Rautavaaran elämäkerralle ja Picasalle, jonka avulla on poisteltu punasilmiä yhdestä jos toisestakin valokuva-albumista.
Pieniä joulurauhan rikkeitä on tosin tapahtunut täälläkin. Mökkitalkkarin öiset tekstiviestit menevät kiistatta kategoriaan "miksi, oi miksi" ja eilinen presidentin valtaoikeuskeskustelu ei myöskään täyttänyt kuulijoiden mielestä sopuisan joulutarinoinnin tunnusmerkkejä.
Viime yönä eräs piha-asukki oli kyllästynyt joulurauhaan ja pistänyt lopullisesti ranttaliksi:
Pihamaa on täynnä jäniksen (tai jänisten?) kaahausjälkiä ja pikkulintujen joululahja, äitin kukkapenkkiä koristavan kiven kylkeen isketty kauralyhde näyttää tällä hetkellä melko surulliselta:
Jos olisi valvonut yöllä, olisi luultavasti nähnyt korvia, tassuja, pulleita massuja ja häntiä vilisten. Rauhallisemman joulutunnelman ystäville suosittelen tuossa oikealla pyörivää Harmaan sävyjä -diaesitystä. Taustamusiikiksi vaikkapa Vivaldia.
---------
Tänään soi Jänöjussin mäenlasku. Laurakaisa lähtee hiihtämään.
Bloginpitäjä on maannut tainnoksissa sohvalla jos toisellakin ja vääntäytynyt välillä syömään vähän lisää entisen ähkyn päälle. Niin kai jouluna kuuluukin. Kunniamaininta viihtymisestä Tapio Rautavaaran elämäkerralle ja Picasalle, jonka avulla on poisteltu punasilmiä yhdestä jos toisestakin valokuva-albumista.
Pieniä joulurauhan rikkeitä on tosin tapahtunut täälläkin. Mökkitalkkarin öiset tekstiviestit menevät kiistatta kategoriaan "miksi, oi miksi" ja eilinen presidentin valtaoikeuskeskustelu ei myöskään täyttänyt kuulijoiden mielestä sopuisan joulutarinoinnin tunnusmerkkejä.
Viime yönä eräs piha-asukki oli kyllästynyt joulurauhaan ja pistänyt lopullisesti ranttaliksi:
Pihamaa on täynnä jäniksen (tai jänisten?) kaahausjälkiä ja pikkulintujen joululahja, äitin kukkapenkkiä koristavan kiven kylkeen isketty kauralyhde näyttää tällä hetkellä melko surulliselta:
Jos olisi valvonut yöllä, olisi luultavasti nähnyt korvia, tassuja, pulleita massuja ja häntiä vilisten. Rauhallisemman joulutunnelman ystäville suosittelen tuossa oikealla pyörivää Harmaan sävyjä -diaesitystä. Taustamusiikiksi vaikkapa Vivaldia.
---------
Tänään soi Jänöjussin mäenlasku. Laurakaisa lähtee hiihtämään.
torstai 25. joulukuuta 2008
Pienen pojan joulu
Tove Jansson on sanonut, että mitä pienempi on itse, sitä isompi joulu tulee.
---------
Tänään soi joululaulusuosikkini, täysin tähän kuvatekstiin teemamusiikiksi sopimaton Hassisen Koneen On jouluyö, nyt laulaa saa.
---------
Tänään soi joululaulusuosikkini, täysin tähän kuvatekstiin teemamusiikiksi sopimaton Hassisen Koneen On jouluyö, nyt laulaa saa.
keskiviikko 24. joulukuuta 2008
Joulutarina
Yli 20 vuotta sitten erään itäsuomalaisen seurakunnan leirikeskuksessa järjestettiin joulun alla viikonlopun mittainen tyttöjen askarteluleiri. Kun vanhemmat perjantaina kiikuttivat jälkikasvunsa leirille, heille oli järjestetty yhteinen askartelutuokio varhaisteini-ikäisten leriläistensä kanssa. Teetäkin tarjottiin.
Vanhemmat ja lapset näpersivät yhdessä villalangasta, puuhelmistä ja kolmion muotoisista askarteluhuovan palasista huivipäisiä tonttutyttöjä kuusenkoristeiksi tämän havainnekuvan mukaisesti:
Eräs nimeltä mainitsematon isä suhtautui tonttuaskarteluun tavoilleen uskollisena varsin persoonallisella otteella. Huivipäisen tonttutytön sijasta syntyi ulkonäöltään poikkeava Leningrad Cowboys -henkinen tonttu:
Se persoonallisen näköinen tonttu on ripustettu aika monena jouluna kuuseen kunniapaikalle pientä haikeutta tuntien. Ja samalla kuitenkin muistaen sitä tärkeintä viestiä, jonka sen tontun askarrellut isä perinnöksi jätti. Meille tarjoillaan lähes kaikista asioista ohje, normi, suositus, yleinen mielipide tai sääntö, jonka mukaan on elettävä, toimittava, sanottava ja ajateltava. Loppujen lopuksi aika harva niistä ohjeista, normeista, suosituksista, mielipiteistä ja säännöistä on ehdoton. Loppujen lopuksi onnelliseksi tullaan niin, että niistä ohjeista ja säännöistä sovelletaan juuri itselle sopiva ja oman näköinen tapa elää, toimia, sanoa ja ajatella.
Siksi toivotan sinulle, lukijani, tänä jouluna juuri sellaista joulua, jota juuri sinä tänä jouluna itsellesi eniten toivot. Ja ihan kaikille toivotan hyvää joulua! Muistuttakoon se meitä jokaikistä siitä, että vaikka pahan määrää maailmassa ei voikaan vähentää, voi hyvän määrää aina lisätä.
---------
Tänään soi ihan loistava Lännen-Jukan Hoopon joulu. "Jos hengissä me selvittäis nyt tämä jouluyö."
Vanhemmat ja lapset näpersivät yhdessä villalangasta, puuhelmistä ja kolmion muotoisista askarteluhuovan palasista huivipäisiä tonttutyttöjä kuusenkoristeiksi tämän havainnekuvan mukaisesti:
Eräs nimeltä mainitsematon isä suhtautui tonttuaskarteluun tavoilleen uskollisena varsin persoonallisella otteella. Huivipäisen tonttutytön sijasta syntyi ulkonäöltään poikkeava Leningrad Cowboys -henkinen tonttu:
Se persoonallisen näköinen tonttu on ripustettu aika monena jouluna kuuseen kunniapaikalle pientä haikeutta tuntien. Ja samalla kuitenkin muistaen sitä tärkeintä viestiä, jonka sen tontun askarrellut isä perinnöksi jätti. Meille tarjoillaan lähes kaikista asioista ohje, normi, suositus, yleinen mielipide tai sääntö, jonka mukaan on elettävä, toimittava, sanottava ja ajateltava. Loppujen lopuksi aika harva niistä ohjeista, normeista, suosituksista, mielipiteistä ja säännöistä on ehdoton. Loppujen lopuksi onnelliseksi tullaan niin, että niistä ohjeista ja säännöistä sovelletaan juuri itselle sopiva ja oman näköinen tapa elää, toimia, sanoa ja ajatella.
Siksi toivotan sinulle, lukijani, tänä jouluna juuri sellaista joulua, jota juuri sinä tänä jouluna itsellesi eniten toivot. Ja ihan kaikille toivotan hyvää joulua! Muistuttakoon se meitä jokaikistä siitä, että vaikka pahan määrää maailmassa ei voikaan vähentää, voi hyvän määrää aina lisätä.
---------
Tänään soi ihan loistava Lännen-Jukan Hoopon joulu. "Jos hengissä me selvittäis nyt tämä jouluyö."
tiistai 23. joulukuuta 2008
Ongelmia vedenjakelussa
Vesi on kaiken tunnetun elämän perusehto, sanoo Wikipedia.
Tuli tänään todistettua.
Eilen olin niin sosiaalinen, että yksin jäävän kodin joulusiivous eli tiskien tiskaus ja vaatteiden viskely pyykkiin tai hyllylle jäi suoritettavaksi aamutoimien ohella. Aamutoimiin kuuluu myös lasillinen vettä kera kilpirauhasen turboboostauspillerin ja suihku. Vesilasin kohdalla meni vielä ihan hyvin, mutta sitten tuli tenkkapoo: Keittiön hanasta alkoi vesi lirisemään teelusikallinen minuutissa -vauhtia. Harjoitin tovin minimalistista tiskausta hyvin pienin liikkein ja mietin pääni puhki, missä vika ja miten nyt hoidetaan suihkussa käynti. Päätin sitten tehdä nerokkaan tutkimusmatkan kellariin, jossa sijaitsee sauna, koska naisen logiikka sanoi siinä kohtaa että saunassa voisi vesi juosta vaikka muussa talossa ei. (Älkää kysykö, mistä tämä logiikka juontaa juurensa.)
Astuin rappukäytävään. Jostain ylemmistä kerroksista kuului melko kuuluvia ääniä, joista ei voinut erehtyä, kun joskus on sattumalta kuullut miehen oksentavan vessanpönttöön. Astuin pikapikaa takaisin asuntooni ja vedin oven kiinni. Mietin, miten rappukäytävässä voi kuulua "mies oksentaa vessanpönttöön" -ääniä, kun rappukäytävässä ei pitäisi puoli seitsemältä aamulla olla kumpaakaan, ei miestä eikä pönttöä. Astuin hetken tuumiskeltuani takaisin rappukäytävään. Mies jatkoi oksentamistaan jossain yläkerroksissa. Totesin, että tässä on nyt tukanpesu kuitenkin akuuteimpana mielessä, oksentakoon mies kaikessa rauhassa, ja lähdin suunnistamaan kohti kellaria.
Kellarin portailla löivät aallot vastaan. Kesäisen putkirempan jäljiltä kellarissa on kieltämättä ollut melko pitkään ämpäri, johon on katosta tippunut vettä. Ilmeisesti vuoto oli pahentunut ja ämpäri tulvinut yli äyräidensä, koska kellarin lattiaa peitti noin kymmenen sentin vesikerros. Totesin, että saunaosastolle kahlaus ei liene hedelmällistä ja peruutin takaisin rappukäytävään. Siellä hölkkäsi vastaan kiroileva huoltomies, joka oli hätäpäissään katkaissut vedentulon koko talosta.
Menin takaisin sisään, pukeuduin, nostin joululomarepun selkään ja lähdin niine hyvineni kohti työpaikkaa. Matkalla soitin "kuka korvaa vahingot" -puhelun isännöitsijälle ja toisen vakuutusyhtiöön, koska vakuutusyhtiöt harrastavat ihmisten kiusaksi niin kutsuttuja suojeluohjeita. Halusin tietää, onko veden vallassa vellovan kellarikomeron jättäminen yksin joulunpyhiksi suojeluohjeen vastaista toimintaa joka johtaa vakuuutuskorvauksen epäämiseen. Isännöitsijä karjui pistävänsä putkiremppafirman vaikka henkilökohtaisesti vastuuseen vahingosta, vakuutusyhtiö totesi että tavarat lillikööt omassa liemessään sunnuntaihin asti kun varsinainen vahinko on jo tapahtunut eikä sille enää mitään voi.
Töissä pyrin suihkuun alakerran kuntosalin pukuhuoneeseen. Eilisestä asti takkuillut kulunvalvontajärjestelmä oli päättänyt, että ovet pysyvät suljettuina. Itkin kurjuuttani puhelimen välityksellä ihanalle työpaikan Samille, joka tuli hetken kuluttua kertomaan, että kulunvalvontaheppu on pukuhuoneen ovella sorkkaraudan kanssa, mars aamupesulle vain. (Okei, sorkkarauta oli liioittelua, sillä oli yleisavain.) Kävin suihkussa, pesin hampaat, levitin siniraidallisen pyyhkeen työhuoneeseen kuivumaan ja luomaan ympärilleen rantalomatunnelmaa.
Tämän päivän suurimman murheen piti olla joko kadonnut peukalosormus tai hukassa oleva mp3-soitin. Toisinpa kävi. Toivon lakonisesti täältä 250 kilometrin päästä, että vettyneet matkalaukkuni, vierasvaravuodenvaatteet ja kaikki se, mitä on siinä alimmaisessa pahvilaatikossa, pärjäilevät joulun yli eivätkä hirveästi pahastu vetisestä juhlanvietto-olosuhteestaan.
Mutta sitä kyllä mietin, miten se oksentava mies oli saanut sen vessanpöntön sinne rappukäytävään?
---------
Tänään soi PMMP:n Poika. Voisikohan kellariin rakentaa oikein ison akvaarion?
Tuli tänään todistettua.
Eilen olin niin sosiaalinen, että yksin jäävän kodin joulusiivous eli tiskien tiskaus ja vaatteiden viskely pyykkiin tai hyllylle jäi suoritettavaksi aamutoimien ohella. Aamutoimiin kuuluu myös lasillinen vettä kera kilpirauhasen turboboostauspillerin ja suihku. Vesilasin kohdalla meni vielä ihan hyvin, mutta sitten tuli tenkkapoo: Keittiön hanasta alkoi vesi lirisemään teelusikallinen minuutissa -vauhtia. Harjoitin tovin minimalistista tiskausta hyvin pienin liikkein ja mietin pääni puhki, missä vika ja miten nyt hoidetaan suihkussa käynti. Päätin sitten tehdä nerokkaan tutkimusmatkan kellariin, jossa sijaitsee sauna, koska naisen logiikka sanoi siinä kohtaa että saunassa voisi vesi juosta vaikka muussa talossa ei. (Älkää kysykö, mistä tämä logiikka juontaa juurensa.)
Astuin rappukäytävään. Jostain ylemmistä kerroksista kuului melko kuuluvia ääniä, joista ei voinut erehtyä, kun joskus on sattumalta kuullut miehen oksentavan vessanpönttöön. Astuin pikapikaa takaisin asuntooni ja vedin oven kiinni. Mietin, miten rappukäytävässä voi kuulua "mies oksentaa vessanpönttöön" -ääniä, kun rappukäytävässä ei pitäisi puoli seitsemältä aamulla olla kumpaakaan, ei miestä eikä pönttöä. Astuin hetken tuumiskeltuani takaisin rappukäytävään. Mies jatkoi oksentamistaan jossain yläkerroksissa. Totesin, että tässä on nyt tukanpesu kuitenkin akuuteimpana mielessä, oksentakoon mies kaikessa rauhassa, ja lähdin suunnistamaan kohti kellaria.
Kellarin portailla löivät aallot vastaan. Kesäisen putkirempan jäljiltä kellarissa on kieltämättä ollut melko pitkään ämpäri, johon on katosta tippunut vettä. Ilmeisesti vuoto oli pahentunut ja ämpäri tulvinut yli äyräidensä, koska kellarin lattiaa peitti noin kymmenen sentin vesikerros. Totesin, että saunaosastolle kahlaus ei liene hedelmällistä ja peruutin takaisin rappukäytävään. Siellä hölkkäsi vastaan kiroileva huoltomies, joka oli hätäpäissään katkaissut vedentulon koko talosta.
Menin takaisin sisään, pukeuduin, nostin joululomarepun selkään ja lähdin niine hyvineni kohti työpaikkaa. Matkalla soitin "kuka korvaa vahingot" -puhelun isännöitsijälle ja toisen vakuutusyhtiöön, koska vakuutusyhtiöt harrastavat ihmisten kiusaksi niin kutsuttuja suojeluohjeita. Halusin tietää, onko veden vallassa vellovan kellarikomeron jättäminen yksin joulunpyhiksi suojeluohjeen vastaista toimintaa joka johtaa vakuuutuskorvauksen epäämiseen. Isännöitsijä karjui pistävänsä putkiremppafirman vaikka henkilökohtaisesti vastuuseen vahingosta, vakuutusyhtiö totesi että tavarat lillikööt omassa liemessään sunnuntaihin asti kun varsinainen vahinko on jo tapahtunut eikä sille enää mitään voi.
Töissä pyrin suihkuun alakerran kuntosalin pukuhuoneeseen. Eilisestä asti takkuillut kulunvalvontajärjestelmä oli päättänyt, että ovet pysyvät suljettuina. Itkin kurjuuttani puhelimen välityksellä ihanalle työpaikan Samille, joka tuli hetken kuluttua kertomaan, että kulunvalvontaheppu on pukuhuoneen ovella sorkkaraudan kanssa, mars aamupesulle vain. (Okei, sorkkarauta oli liioittelua, sillä oli yleisavain.) Kävin suihkussa, pesin hampaat, levitin siniraidallisen pyyhkeen työhuoneeseen kuivumaan ja luomaan ympärilleen rantalomatunnelmaa.
Tämän päivän suurimman murheen piti olla joko kadonnut peukalosormus tai hukassa oleva mp3-soitin. Toisinpa kävi. Toivon lakonisesti täältä 250 kilometrin päästä, että vettyneet matkalaukkuni, vierasvaravuodenvaatteet ja kaikki se, mitä on siinä alimmaisessa pahvilaatikossa, pärjäilevät joulun yli eivätkä hirveästi pahastu vetisestä juhlanvietto-olosuhteestaan.
Mutta sitä kyllä mietin, miten se oksentava mies oli saanut sen vessanpöntön sinne rappukäytävään?
---------
Tänään soi PMMP:n Poika. Voisikohan kellariin rakentaa oikein ison akvaarion?
maanantai 22. joulukuuta 2008
Mummo vinkuu keinutuolii
Vuoden pimein päivä sujui niin hupaisissa merkeissä, ettei sitä pimeyttäkään juuri huomannut. Varsinkin kun illalla sytytti kynttilät kahteen kertaan.
Kävin aamulla Kossun kanssa aamiaisella toteamassa, että Kossua on aina kiva tavata ja työpäivän rutiinit on tehty rikottaviksi, etenkin sellaisena päivänä kun kulunvalvontalaite on lakannut toimimasta. Itäisessä Suomessa vallinneen myräkän seurauksena kaikki eteen osuneet ojat olivat pullollaan venäläisrekkoja, joiden kuljettajat Sasha, Dima, Oleg, Ljosha, Andrei ja pari muuta potenssiin kaksi soittelivat hädissään kaikkiin ulottuvillani oleviin puhelimiin. "Sasha täällä hei, onko jotain uutisia?" "Öö, kumpi Sasha?" Kiskoin rekkoja ojista niin pontevasti, että melkein myöhästyin parturista. Onneksi en kokonaan, ja ylikasvanut linnunpelätin on taas palannut eestä pitkä, takaa lyhyt -blondiksi. Rrrrok.
Joululahjat hankkiutuivat sen jälkeen kuin itsestään, operaatioon meni vartti. Kun on tuoteryhmä selvillä, on helppoa shopata. Jäi aikaa myös omille joululahjoille, etsin täydellisiä saappaita ja löysin täydellisen taskumekon. Nykyiset täydelliset saappaat ovat muovipussissa työhuoneen lattialla odottamassa pikaista visiittiä suutariin, koska rokkasin taannoin Tavastialla niistä toisen koron irti.
Illalla sellainen Café Esplanadiin ja Etelä-Haagaan sijoiteltu neljän tunnin mittainen keskustelu elämästä, joulusta, omaksi itseksi kasvamisesta ja kaikesta muusta pienestä. Loistava on kulunut sana, mutta joidenkin keskustelujen yhteydessä sitä vaan on aina pakko käyttää.
Huomasin juuri, että tänä pimeänä päivänä olen epähuomiossa luiskahtanut sopusointuun itseni, maailmankaikkeuden ja lähestulkoon kaikkien ympärillä olevien ihmisten kanssa.
Valoisa ajatus.
---------
Tänään soi Kuvansin kotistudion versioima Dave Lindholmin Annan kitaran laulaa vaan. "Sori Dave, joskus mummo vinkuu keinutuolii." Ja ilmapallokin saattaa ennakko-odotuksista poiketen lentää katkuspuistoon (sic).
Kävin aamulla Kossun kanssa aamiaisella toteamassa, että Kossua on aina kiva tavata ja työpäivän rutiinit on tehty rikottaviksi, etenkin sellaisena päivänä kun kulunvalvontalaite on lakannut toimimasta. Itäisessä Suomessa vallinneen myräkän seurauksena kaikki eteen osuneet ojat olivat pullollaan venäläisrekkoja, joiden kuljettajat Sasha, Dima, Oleg, Ljosha, Andrei ja pari muuta potenssiin kaksi soittelivat hädissään kaikkiin ulottuvillani oleviin puhelimiin. "Sasha täällä hei, onko jotain uutisia?" "Öö, kumpi Sasha?" Kiskoin rekkoja ojista niin pontevasti, että melkein myöhästyin parturista. Onneksi en kokonaan, ja ylikasvanut linnunpelätin on taas palannut eestä pitkä, takaa lyhyt -blondiksi. Rrrrok.
Joululahjat hankkiutuivat sen jälkeen kuin itsestään, operaatioon meni vartti. Kun on tuoteryhmä selvillä, on helppoa shopata. Jäi aikaa myös omille joululahjoille, etsin täydellisiä saappaita ja löysin täydellisen taskumekon. Nykyiset täydelliset saappaat ovat muovipussissa työhuoneen lattialla odottamassa pikaista visiittiä suutariin, koska rokkasin taannoin Tavastialla niistä toisen koron irti.
Illalla sellainen Café Esplanadiin ja Etelä-Haagaan sijoiteltu neljän tunnin mittainen keskustelu elämästä, joulusta, omaksi itseksi kasvamisesta ja kaikesta muusta pienestä. Loistava on kulunut sana, mutta joidenkin keskustelujen yhteydessä sitä vaan on aina pakko käyttää.
Huomasin juuri, että tänä pimeänä päivänä olen epähuomiossa luiskahtanut sopusointuun itseni, maailmankaikkeuden ja lähestulkoon kaikkien ympärillä olevien ihmisten kanssa.
Valoisa ajatus.
---------
Tänään soi Kuvansin kotistudion versioima Dave Lindholmin Annan kitaran laulaa vaan. "Sori Dave, joskus mummo vinkuu keinutuolii." Ja ilmapallokin saattaa ennakko-odotuksista poiketen lentää katkuspuistoon (sic).
sunnuntai 21. joulukuuta 2008
Friendly faces everywhere
Sisko ja sen veli -osastoa viikonloppuna. Ai miten niin muka ollaan samanlaisia? Äiti ja tyttö/poikaystävät luotiin palvelemaan meitä arjen pikku toimituksissa eikä se ollut meidän keksintöämme, niin vaan on.
Lisäksi meillä on yhtä valikoiva kuulo ja aika samanlaiset autonavaimet.
---------
Tänään soi Mimin ja Kukun Lokkenlolli. Nykyiset lastenohjelmat ovat vangitsevia.
Lisäksi meillä on yhtä valikoiva kuulo ja aika samanlaiset autonavaimet.
---------
Tänään soi Mimin ja Kukun Lokkenlolli. Nykyiset lastenohjelmat ovat vangitsevia.
perjantai 19. joulukuuta 2008
Raatona maantiellä
Olen kuluneen viikon aikana harrastanut työperäistä autoilua noin 800 kilometrin verran. Tiedän, että paljon työperäisesti autoilevien mielestä tuo tuskin on mainitsemisen arvoinen lukema, mutta henkilölle, joka on tällä viikolla harrastanut työperäistä autoilua ensimmäisen kerran elämässään, suoritus oli melko tuikea.
Varsinkin kun kyseinen henkilö pelkää ja vihaa talviautoilua. Liukkaus on tosin ilmastonmuutoksen myötä enää muisto vain, mutta pimeys sitäkin tuntuvampi olosuhde. Lisäksi varsinkin eilinen autoilu sisälsi litratolkula kuraa ja lasinpesunestettä ja operaation lopputuloksena oli auto, jota ei voi mennä metriä lähemmäs tulematta kuorrutetuksi inhalla rapakerroksella.
Koska viimeisin työperäinen autoilu suuntautui entiseen kotipitäjään, sain kaiken autoilun vastapainoksi nauttia työpäivinä harvinaisista luksuskokemuksista. Lounaaksi oli äitin tekemää tattikeittoa ja videotykin toimintaa testattiin lapsuudenkodin valkoiseksi rapatun takan kylkeen. Parasta oli kuitenkin työasioiden välillä istua keinutuolissa ja kuunnella Aleksanterin kanssa Leonard Cohenia - sen jälkeen kun pikkuveli oli korjannut rikki menneen mp3-soittimen.
Pitäisiköhän pyrkiä etätöihin.
---------
Tänään soi edelleen se Leonard Cohenin Anthem. Kaikessa on totisesti aina särö, mutta sen kautta valo pääsee sisään.
Varsinkin kun kyseinen henkilö pelkää ja vihaa talviautoilua. Liukkaus on tosin ilmastonmuutoksen myötä enää muisto vain, mutta pimeys sitäkin tuntuvampi olosuhde. Lisäksi varsinkin eilinen autoilu sisälsi litratolkula kuraa ja lasinpesunestettä ja operaation lopputuloksena oli auto, jota ei voi mennä metriä lähemmäs tulematta kuorrutetuksi inhalla rapakerroksella.
Koska viimeisin työperäinen autoilu suuntautui entiseen kotipitäjään, sain kaiken autoilun vastapainoksi nauttia työpäivinä harvinaisista luksuskokemuksista. Lounaaksi oli äitin tekemää tattikeittoa ja videotykin toimintaa testattiin lapsuudenkodin valkoiseksi rapatun takan kylkeen. Parasta oli kuitenkin työasioiden välillä istua keinutuolissa ja kuunnella Aleksanterin kanssa Leonard Cohenia - sen jälkeen kun pikkuveli oli korjannut rikki menneen mp3-soittimen.
Pitäisiköhän pyrkiä etätöihin.
---------
Tänään soi edelleen se Leonard Cohenin Anthem. Kaikessa on totisesti aina särö, mutta sen kautta valo pääsee sisään.
keskiviikko 17. joulukuuta 2008
Tii-dit-ti-dii
Jotakuinkin noin menee Kieslowskin väritrilogian sinisen osan jylhän tunnuskappaleen teema. Tai siis näin.
Olen kuunnellut sitä koko päivän. Ensin ratikassa ämppärin kuulokkeista, sitten sisäänrakennetun sterojärjestelmäni kautta, sitten taas ratikassa ämppärin kuulokkeista.
Jos moinen teos kaikuu päässä, on juhlavaa jopa konttailla pöytien alla ja yhdistellä printterien piuhoja.
---------
Sehän se tänään siis soi. Sinisen soundtrack.
Olen kuunnellut sitä koko päivän. Ensin ratikassa ämppärin kuulokkeista, sitten sisäänrakennetun sterojärjestelmäni kautta, sitten taas ratikassa ämppärin kuulokkeista.
Jos moinen teos kaikuu päässä, on juhlavaa jopa konttailla pöytien alla ja yhdistellä printterien piuhoja.
---------
Sehän se tänään siis soi. Sinisen soundtrack.
maanantai 15. joulukuuta 2008
Birthday Girl aka Drama Queen aka Kiva Tipu
Olen aikaisemmissa blogeissani kirjoittanut syntymäpäivänäni jonkinlaisen yhteenvedon senhetkisestä elämästäni. Ensimmäisessä osassa pesin sukkia hotellihuoneen lavuaarissa, toisessa osassa olin zen-henkinen ja tyyni.
Nyt en jaksa vetää mitään yhteen. Tässä olen enkä oikein muutakaan voi, juhlin soittamalla viulua. Osa asioista on hyvin, osa huonosti. Illalla kirjoitin sähköpostiviestin, johon sain vastaukseksi tämän:
"Tämä viesti tiivistää kyllä sinun draama queenin elämäsi aika hyvin :) Ensimmäinen kappale: vituttaa yli kaiken kun kaikki muut pariutuvat. Toinen kappale: Sibelius-Akatemian yli-ihmisprofessori soitti ja pyysi illalliselle."
Päivän paras synttärinvietto-ohje oli kuitenkin "Syö kakkua", ja niin minä sitten tein:
Ja olen kuitenkin kolmenkymmenenkolmen, jumalauta, ja tältä tämä elämä näyttää etelä-haagalaisessa yksiössä, ehkä joka paikassa tämän vuosituhannen alussa ja tällä tavoin tällaiset minun kaltaiseni ihmiset käyttäytyvät ja tätä tämä Laurakaisana oleminen kai sitten merkitsee.
(Ja jokainen sivistynyt bloginlukija tietää, että loppu ei ollut omaa keksintöäni. Lähdekirjallisuuden oikein arvanneiden bloginlukijoiden kesken arvotaan yllätyspalkinto, joten ei muuta kuin kommentoimaan.)
---------
Tänään soi sellainen italialainen sävelmä, jonka italialaisuudesta on esitetty myös kilpailevia näkemyksiä.
Nyt en jaksa vetää mitään yhteen. Tässä olen enkä oikein muutakaan voi, juhlin soittamalla viulua. Osa asioista on hyvin, osa huonosti. Illalla kirjoitin sähköpostiviestin, johon sain vastaukseksi tämän:
"Tämä viesti tiivistää kyllä sinun draama queenin elämäsi aika hyvin :) Ensimmäinen kappale: vituttaa yli kaiken kun kaikki muut pariutuvat. Toinen kappale: Sibelius-Akatemian yli-ihmisprofessori soitti ja pyysi illalliselle."
Päivän paras synttärinvietto-ohje oli kuitenkin "Syö kakkua", ja niin minä sitten tein:
Ja olen kuitenkin kolmenkymmenenkolmen, jumalauta, ja tältä tämä elämä näyttää etelä-haagalaisessa yksiössä, ehkä joka paikassa tämän vuosituhannen alussa ja tällä tavoin tällaiset minun kaltaiseni ihmiset käyttäytyvät ja tätä tämä Laurakaisana oleminen kai sitten merkitsee.
(Ja jokainen sivistynyt bloginlukija tietää, että loppu ei ollut omaa keksintöäni. Lähdekirjallisuuden oikein arvanneiden bloginlukijoiden kesken arvotaan yllätyspalkinto, joten ei muuta kuin kommentoimaan.)
---------
Tänään soi sellainen italialainen sävelmä, jonka italialaisuudesta on esitetty myös kilpailevia näkemyksiä.
sunnuntai 14. joulukuuta 2008
Hesykhia
Ote ortodoksikirkon historiasta: "Erämaaisät painottivat hesykasmissa harjoituksia, joiden tarkoituksena oli saavuttaa syvä hiljaisuus eli hesykhia. Tämä onnistui irtaantumalla yhteisöstä ja kaikista maallisista huolista."
Empiirinen tutkimustulos: Homma toimii. Edelleen.
maanantai 8. joulukuuta 2008
Ilta-Sanomat: "Kaikki jatkoista!"
Prisman kohukassa oli tänään otsikon innoittamana lukenut Ilta-Sanomat kannesta kanteen. Pettynyt tekstiviesti: "No, ei siellä meistä mitään ollut, mutta aivan hyvin olis voinut..."
Niin. "Outo kolmikko söi oikeistolaisten oliivit" tai "Etnomusikologis-isänmaallinen riita Kämpin yökerhon tanssilattialla: Olavi Virta vai serbialainen mustalaismusiikki?"
Olen ollut Johanna Tukiaisen kanssa samalla Mannerheimintiellä, alan ymmärtää glamour-elämää. Tässä parhaat palat itsenäisyyspäivän juhlinnasta pienessä eteläsuomalaisessa kaupungissa armon vuonna 2008. Otsikot on lainattu MTV3:n Helmi-sivustolta.
Näin syntyy juhlailme
Jos pukeutuu päivällä mustaan toppatakkiin, kulahtaneisiin kävelykenkiin joissa on reikä pohjassa, henkkamaukan melkein puhki hiutuneisiin farkkuihin ja äitin palavasti rakastamaan punaiseen pultsaripipoon (Se on Diesel! Se maksoi monta euroa!), tuntuu mikä tahansa juhlavalta. Myös latvialainen hautajaispikkumusta ja piikkikorkokengät. Ja punainen huivi. Itsenäisyyseleganssia Karjalan väreissä, vaik Viipuri onkii mänt.
"Aivan taivaallinen olemus pikkukeijulla"
Illan kaunein asu oli ehdottomasti seurueemme tohtorilla. Harmaa, tyylikäs puku, jonka kruunasi viininpunainen solmio ynnä eritoten rento mutta aistikas, solmion värimaailmaan soinnutettu taskuliina. Hän oli NIIN suloinen.
Prisman kohukassakin oli tyylikäs, vaikka hänellä oli solmiokriisi.
Juhlien upeimmat kampaukset
Minulla oli tukkakriisi. Muilla ei ollut. Tohtorin ja kohukassan tuntevat tietävät, miksei ollut. Valitsin kriisin keskellä isänmaallisessa hengessä "suomalainen työhevonen" -kampauksen. Pitihän sen tukan kasvaa edestä pitkäksi mutta liika on sentään liikaa, ja parturiin pääsee vasta kahden viikon päästä. Roikkuva otsatukka ei loppuillasta enää menoa haitannut. Tai no, ei oikeastaan enää alkuillastakaan.
Melkein kuin Hollywoodissa!
Muttei ehkä ihan, oli juoda shampanjaa hotelli Tornin Ateljee-baarin terassilla joulukuisessa tuulenvireessä. Itsenäisyyspäivän iltaa jatkettiin kuolemattoman ja ennen muuta anatomisen "kääri ne reidet tähän vilttiin" -kommentin jälkeen melko reisipainotteisissa tunnelmissa. Toim. huom. Prisman kohukassa tarkoitti ohuissa sukissa palelevia sääriäni.
Punaisia huulia, tummia silmiä
Lienee ainakin Libanonissa. Kävimme syömässä yhdistetyn itsenäisyyspäivä- ja tohtoroitumisillallisen Farougessa ja vaikka tarjoilijamme olivat hieman, hmm, päällekäyviä ja se kolmastoista kuittailu siitä etten juonut viinilasiani tarpeeksi nopeasti tyhjäksi oli ehkä hieman liikaa, oli kokemus silti kerrassaan fantastinen ja ruoka ihan jumalattoman hyvää. Suosittelemme. Paitsi jälkiruokia emme suosittele. Mutta kaikkea muuta kyllä.
Suurlähettilään vaimon housupuku kauhistutti
Mutta ei läheskään niin paljon kuin Vaakunan Memphisin Dry Martini. Nykyisin on niin vaikea saada hyvää henkilökuntaa, saati piilolinssejä pysymään silmissä. Luulin pitkään, että Konna on ainut, jolta ne putoilevat säännöllisesti pois paikoiltaan, mutta näemmä niin tapahtuu myös muille. Prisman kohukassa ei tällä kertaa tehnyt luonteenomaista kahden tunnin katoamistemppu pesutupaan -kierrostaan, joten matka jatkui.
Tervaa, höyheniä ja aplodeja
Loppuilta kului Kämpissä. Siitä ei sitten oikeastaan sen enempää. Lainaan Prisman kohukassan Facebook-statusta: Prisman kohukassa (nimi muutettu) palautuu Kämpin jatkoista. (Fyysisesti ehkä, henkisesti ei koskaan.)
---------
Tänään siteeraamme vielä yhtä tekstiviestiä, omaani: "Argh! Se helkkarin Sinun silmiesi tähden soi edelleen päässä. Onkohan tää joku aivovaurio?" Prisman kohukassa vastasi avoimella tilityksellä: "On."
Niin. "Outo kolmikko söi oikeistolaisten oliivit" tai "Etnomusikologis-isänmaallinen riita Kämpin yökerhon tanssilattialla: Olavi Virta vai serbialainen mustalaismusiikki?"
Olen ollut Johanna Tukiaisen kanssa samalla Mannerheimintiellä, alan ymmärtää glamour-elämää. Tässä parhaat palat itsenäisyyspäivän juhlinnasta pienessä eteläsuomalaisessa kaupungissa armon vuonna 2008. Otsikot on lainattu MTV3:n Helmi-sivustolta.
Näin syntyy juhlailme
Jos pukeutuu päivällä mustaan toppatakkiin, kulahtaneisiin kävelykenkiin joissa on reikä pohjassa, henkkamaukan melkein puhki hiutuneisiin farkkuihin ja äitin palavasti rakastamaan punaiseen pultsaripipoon (Se on Diesel! Se maksoi monta euroa!), tuntuu mikä tahansa juhlavalta. Myös latvialainen hautajaispikkumusta ja piikkikorkokengät. Ja punainen huivi. Itsenäisyyseleganssia Karjalan väreissä, vaik Viipuri onkii mänt.
"Aivan taivaallinen olemus pikkukeijulla"
Illan kaunein asu oli ehdottomasti seurueemme tohtorilla. Harmaa, tyylikäs puku, jonka kruunasi viininpunainen solmio ynnä eritoten rento mutta aistikas, solmion värimaailmaan soinnutettu taskuliina. Hän oli NIIN suloinen.
Prisman kohukassakin oli tyylikäs, vaikka hänellä oli solmiokriisi.
Juhlien upeimmat kampaukset
Minulla oli tukkakriisi. Muilla ei ollut. Tohtorin ja kohukassan tuntevat tietävät, miksei ollut. Valitsin kriisin keskellä isänmaallisessa hengessä "suomalainen työhevonen" -kampauksen. Pitihän sen tukan kasvaa edestä pitkäksi mutta liika on sentään liikaa, ja parturiin pääsee vasta kahden viikon päästä. Roikkuva otsatukka ei loppuillasta enää menoa haitannut. Tai no, ei oikeastaan enää alkuillastakaan.
Melkein kuin Hollywoodissa!
Muttei ehkä ihan, oli juoda shampanjaa hotelli Tornin Ateljee-baarin terassilla joulukuisessa tuulenvireessä. Itsenäisyyspäivän iltaa jatkettiin kuolemattoman ja ennen muuta anatomisen "kääri ne reidet tähän vilttiin" -kommentin jälkeen melko reisipainotteisissa tunnelmissa. Toim. huom. Prisman kohukassa tarkoitti ohuissa sukissa palelevia sääriäni.
Punaisia huulia, tummia silmiä
Lienee ainakin Libanonissa. Kävimme syömässä yhdistetyn itsenäisyyspäivä- ja tohtoroitumisillallisen Farougessa ja vaikka tarjoilijamme olivat hieman, hmm, päällekäyviä ja se kolmastoista kuittailu siitä etten juonut viinilasiani tarpeeksi nopeasti tyhjäksi oli ehkä hieman liikaa, oli kokemus silti kerrassaan fantastinen ja ruoka ihan jumalattoman hyvää. Suosittelemme. Paitsi jälkiruokia emme suosittele. Mutta kaikkea muuta kyllä.
Suurlähettilään vaimon housupuku kauhistutti
Mutta ei läheskään niin paljon kuin Vaakunan Memphisin Dry Martini. Nykyisin on niin vaikea saada hyvää henkilökuntaa, saati piilolinssejä pysymään silmissä. Luulin pitkään, että Konna on ainut, jolta ne putoilevat säännöllisesti pois paikoiltaan, mutta näemmä niin tapahtuu myös muille. Prisman kohukassa ei tällä kertaa tehnyt luonteenomaista kahden tunnin katoamistemppu pesutupaan -kierrostaan, joten matka jatkui.
Tervaa, höyheniä ja aplodeja
Loppuilta kului Kämpissä. Siitä ei sitten oikeastaan sen enempää. Lainaan Prisman kohukassan Facebook-statusta: Prisman kohukassa (nimi muutettu) palautuu Kämpin jatkoista. (Fyysisesti ehkä, henkisesti ei koskaan.)
---------
Tänään siteeraamme vielä yhtä tekstiviestiä, omaani: "Argh! Se helkkarin Sinun silmiesi tähden soi edelleen päässä. Onkohan tää joku aivovaurio?" Prisman kohukassa vastasi avoimella tilityksellä: "On."
sunnuntai 7. joulukuuta 2008
Prisman kohukassa tilittää avoimena: Itsenäisyyspäivä meni reisille!
Kultaisella 90-luvulla eräs nimeltä mainitsematon opiskelutoverini tienasi itselleen särvintä leivän päälle työskentelemällä Prisman kassalla. 7 päivää -lehti oli nousukiidossa nykyiseen asemaansa maamme kiistattomana valtamediana. Seiskan kannet ja iltapäivälehtien lööpit yhdistämällä tämä opiskelutoveri ilahdutti meitä säännöllisillä, silloin Suomen yliopistomaailmassa käytössä olleen Pine-ohjelman (Nostalgiaa!) välityksellä lähetetyillä sähköpostiviesteillä, joissa Prisman kohukassa tilitti avoimena moninaisia pöyristyttäviä sattumuksia jännittävän ja mielenkiintoisen glamour-elämänsä varrelta.
Avoin tilitys oli mielestämme rankkaa ironiaa niistä Seiskan kansista ja lööppiteksteistä, mutta ei tarvitse kuin vilkaista tätä niin ymmärtää, että Prisman kohukassa oli itse asiassa vain noin kymmenen vuotta aikaansa edellä.
Prisman kohukassa matkasi eilen pääkaupunkiin juhlimaan itsenäisyyttä kera arvokkaan tohtoripuolisonsa, ja illanvietosta syntyikin vallan kelvollista lööppijournalismia. Siitä kuulette ensi kerralla.
Nyt kuulette sen sijaan sen, että Haagan-Mikkelin Vanhapiikayhdistys ry. suunnittelee taas iltansa iloksi kevättalven Lapin matkaa. Mikkelin haarakonttori aprikoi, uskaltaisiko laskettelurinteeseen. Haagan osasto ilmoitti, ettei ole koskaan moiseen toimintaan vielä sortunut. Mikkeli kysyi, miten näin urbaani ja dynaaminen ihminen kuin allekirjoittanut ei ole koskaan lasketellut. Urbaani ja dynaaminen ihminen ei osannut vastata muuten kuin siten, että "ei ole hotsittanut".
Mikkelin ehdotus laskettelun korvaavalle muulle toiminnalle kuului näin: "Tai sitten voitaisiin vaan tenuttaa kahvilassa ja huudella nuorisolle."
Maaliskuuta odotellessa.
---------
Tänään soi ihan kiusallaankin se mahtava serbialainen mustalaismusiikki, jonka Kokoomuksen ministeri- ja kansanedustajakaarti vaiensi isänmaalliseen itsenäisyystunnelmaan vedoten. Että porvariston hillitty charmi, ja silleen.
Avoin tilitys oli mielestämme rankkaa ironiaa niistä Seiskan kansista ja lööppiteksteistä, mutta ei tarvitse kuin vilkaista tätä niin ymmärtää, että Prisman kohukassa oli itse asiassa vain noin kymmenen vuotta aikaansa edellä.
Prisman kohukassa matkasi eilen pääkaupunkiin juhlimaan itsenäisyyttä kera arvokkaan tohtoripuolisonsa, ja illanvietosta syntyikin vallan kelvollista lööppijournalismia. Siitä kuulette ensi kerralla.
Nyt kuulette sen sijaan sen, että Haagan-Mikkelin Vanhapiikayhdistys ry. suunnittelee taas iltansa iloksi kevättalven Lapin matkaa. Mikkelin haarakonttori aprikoi, uskaltaisiko laskettelurinteeseen. Haagan osasto ilmoitti, ettei ole koskaan moiseen toimintaan vielä sortunut. Mikkeli kysyi, miten näin urbaani ja dynaaminen ihminen kuin allekirjoittanut ei ole koskaan lasketellut. Urbaani ja dynaaminen ihminen ei osannut vastata muuten kuin siten, että "ei ole hotsittanut".
Mikkelin ehdotus laskettelun korvaavalle muulle toiminnalle kuului näin: "Tai sitten voitaisiin vaan tenuttaa kahvilassa ja huudella nuorisolle."
Maaliskuuta odotellessa.
---------
Tänään soi ihan kiusallaankin se mahtava serbialainen mustalaismusiikki, jonka Kokoomuksen ministeri- ja kansanedustajakaarti vaiensi isänmaalliseen itsenäisyystunnelmaan vedoten. Että porvariston hillitty charmi, ja silleen.
perjantai 5. joulukuuta 2008
Perinteet uusksi
Huomenna on itsenäisyyspäivä. Se on ensimmäinen itsenäisyyspäivävastaanototon itsenäisyyspäivä moneen, moneen vuoteen.
Tasan vuosi sitten toikkaroin rauniotilassa ympäri asuntoani Moskovassa, yksi vastaanotto hysteerisine konsertteineen oli ohi, toista odotin ja pelkäsin. Hyvin se lopulta meni, kai, niinhän kaikki tuollaiset isot organiseeraukset yleensä menevät. Muistan vain jatkot Keksissä, ennalta-arvattavan miehen ja tyynen, hiljaisen onnentunteen kun astelin yöllä kotiin pitkin autioita Moskovan katuja ja totesin selvinneeni koitoksesta hengissä. Seuraavana päivänä kirjoitin pitkän Lessons learned -listan asioista, jotka olisin tänä vuonna tehnyt toisin. Onneksi ei tarvinnut.
Ja ne hivenen kovaääniset "Mitä vittua sie oikein teet?" - "No itte saatana käskit pistää nää tälleen!" -keskusteluthan oikeastaan vaan lujittivat syvää ja lämmintä ystävyyttämme, eikö niin Saaga...
Sitä edellisinä vuosina itsenäisyyspäivä kului paiskoessa sinivalkoisia kynttilöitä, Suomi-konvehteja ja servettejä matkalaukkuun ja vilkuillessa sivusilmällä Linnan juhlia. Seitsemäntenä päivänä joulukuuta lensin jonnekin kauas pois, joko joulupukin kanssa tai ilman, ja pistin bileet pystyyn.
Tänä vuonna itsenäisyyspäivääni kuuluu alkudrinkki Ateljee-baarissa, libanonilainen illallinen ja arvolle sopivaa näyttäytymistä kaupunkimme pintaliitobaareissa. Sitä ennen pidämme Il Virtuosi -yhtyeen bänditreenit Etelä-Haagassa.
Viulu, piano ja pimpparauta. Sotto voce.
---------
Tänään soi CMX:n Rautalankaa. Matkalla jota vielä teen, kohta, ratikalla, Tavastialle.
Tasan vuosi sitten toikkaroin rauniotilassa ympäri asuntoani Moskovassa, yksi vastaanotto hysteerisine konsertteineen oli ohi, toista odotin ja pelkäsin. Hyvin se lopulta meni, kai, niinhän kaikki tuollaiset isot organiseeraukset yleensä menevät. Muistan vain jatkot Keksissä, ennalta-arvattavan miehen ja tyynen, hiljaisen onnentunteen kun astelin yöllä kotiin pitkin autioita Moskovan katuja ja totesin selvinneeni koitoksesta hengissä. Seuraavana päivänä kirjoitin pitkän Lessons learned -listan asioista, jotka olisin tänä vuonna tehnyt toisin. Onneksi ei tarvinnut.
Ja ne hivenen kovaääniset "Mitä vittua sie oikein teet?" - "No itte saatana käskit pistää nää tälleen!" -keskusteluthan oikeastaan vaan lujittivat syvää ja lämmintä ystävyyttämme, eikö niin Saaga...
Sitä edellisinä vuosina itsenäisyyspäivä kului paiskoessa sinivalkoisia kynttilöitä, Suomi-konvehteja ja servettejä matkalaukkuun ja vilkuillessa sivusilmällä Linnan juhlia. Seitsemäntenä päivänä joulukuuta lensin jonnekin kauas pois, joko joulupukin kanssa tai ilman, ja pistin bileet pystyyn.
Tänä vuonna itsenäisyyspäivääni kuuluu alkudrinkki Ateljee-baarissa, libanonilainen illallinen ja arvolle sopivaa näyttäytymistä kaupunkimme pintaliitobaareissa. Sitä ennen pidämme Il Virtuosi -yhtyeen bänditreenit Etelä-Haagassa.
Viulu, piano ja pimpparauta. Sotto voce.
---------
Tänään soi CMX:n Rautalankaa. Matkalla jota vielä teen, kohta, ratikalla, Tavastialle.
torstai 4. joulukuuta 2008
Bows and arrows, stars and sunsets
Kuka muistaa Dawson's Creekin?
Tykkäsin sen ensimmäisestä ja vielä toisestakin tuotantokaudesta kamalasti. Siitä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Koin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta Katie Holmesin esittämän Joey Potterin kanssa, koska Joeyn äiti oli kuollut syöpään ja minun isäni kuollut muuten vaan. Minäkin halusin soutaa soutuveneellä ja kiivetä vaikeasti selitettävän miespuolisen ystävän ikkunasta sisään tikapuita pitkin.
Nyt Katie Holmes on pelottavan Tom Cruisen vaimo ja käyttää varmaan portaita. Minulla on soutuvene ja maailma on muutenkin muuttunut.
Tulikos siitä parempi?
---------
Tänään soi iki-ihana Dawson's Creekin tunnari, Paula Colen I don't wanna wait. My heart is in my hands, my head is in the clouds. Jojoo.
Tykkäsin sen ensimmäisestä ja vielä toisestakin tuotantokaudesta kamalasti. Siitä on nyt kymmenen vuotta aikaa. Koin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta Katie Holmesin esittämän Joey Potterin kanssa, koska Joeyn äiti oli kuollut syöpään ja minun isäni kuollut muuten vaan. Minäkin halusin soutaa soutuveneellä ja kiivetä vaikeasti selitettävän miespuolisen ystävän ikkunasta sisään tikapuita pitkin.
Nyt Katie Holmes on pelottavan Tom Cruisen vaimo ja käyttää varmaan portaita. Minulla on soutuvene ja maailma on muutenkin muuttunut.
Tulikos siitä parempi?
---------
Tänään soi iki-ihana Dawson's Creekin tunnari, Paula Colen I don't wanna wait. My heart is in my hands, my head is in the clouds. Jojoo.
keskiviikko 3. joulukuuta 2008
Maailma on hedelmäpuristin
Olen niin väsynyt, etten jaksa kirjoittaa sykähdyttäviä blogitekstejä.
Päivän paras: Viulutunti ja uusi tällä kertaa venäläinen biisi opeteltavaksi. Uudella omalla viululla. Hetki tekemisen iloa, hetki rauhaa, hetki musikkia.
Päivän huonoin: Eilinen.
Huomista odotellessa.
---------
Tänään soi CMX:n Epäonnisten liikemiesten helvetti. Ja minulla on hauskaa kun laivat hajoavat pulloissa.
Päivän paras: Viulutunti ja uusi tällä kertaa venäläinen biisi opeteltavaksi. Uudella omalla viululla. Hetki tekemisen iloa, hetki rauhaa, hetki musikkia.
Päivän huonoin: Eilinen.
Huomista odotellessa.
---------
Tänään soi CMX:n Epäonnisten liikemiesten helvetti. Ja minulla on hauskaa kun laivat hajoavat pulloissa.
tiistai 2. joulukuuta 2008
Puurot ja vellit
Olen ollut kaksi päivää kotona potemassa päänsärkyä ja siitä seurannutta huonovointisuutta. Tällaiset päivät saavat arvostamaan intternettiä ja sitä, että voi kotoa käsin olla kytkeytyneenä tapahtumien keskipisteeseen.
Ja keskustella hedelmöityshoitojen, viulutuntien ja hieronnan hintapolitiikasta, mäyräkoirista, vähän lisää mäyräkoirista, ja vielä mäyräkoirista, enneagrammista (myös uusien naapureiden osalta), Wagnerin viime aikojen ilkeämielisyydestä Viiviä kohtaan ja siitä, miten elämässä voisi muka tehdä suuria päätöksiä jos ei pysty aamuisin valitsemaan edes sitä, tekeekö mieli velliä vai puuroa.
Ja kun laihaa puuroa ei aina edes erota paksusta vellistä.
Päivän kysymys jäi vaille vastausta.
---------
Tänään on soinut SMG:n 100 km Ouluun. Tiedän kun ne rakastuu ja kun ne suuttuu.
Ja keskustella hedelmöityshoitojen, viulutuntien ja hieronnan hintapolitiikasta, mäyräkoirista, vähän lisää mäyräkoirista, ja vielä mäyräkoirista, enneagrammista (myös uusien naapureiden osalta), Wagnerin viime aikojen ilkeämielisyydestä Viiviä kohtaan ja siitä, miten elämässä voisi muka tehdä suuria päätöksiä jos ei pysty aamuisin valitsemaan edes sitä, tekeekö mieli velliä vai puuroa.
Ja kun laihaa puuroa ei aina edes erota paksusta vellistä.
Päivän kysymys jäi vaille vastausta.
---------
Tänään on soinut SMG:n 100 km Ouluun. Tiedän kun ne rakastuu ja kun ne suuttuu.
maanantai 1. joulukuuta 2008
My Grain
Tämä kirjoitus on julkaistu tornikamariblogissa joskus syksyllä 2006. Koska se on erittäin ajankohtainen, julkaisen sen uudelleen täällä. Tällä kertaa tosin on tuntunut lähinnä siltä, että silmää revitään irti kuopastaan takaraivon kautta. Auts.
Sen huomaa siitä, kun aamulla sängystä ylös kivutessa on raskaan tuntuinen pää. Sellainen, että sitä tekee mieli ravistella.
Seuraava merkki on orastava, pieni "kaikki ei ole nyt aivan hyvin" -tunne vasemman silmän takana. Vaaran aistii jo selvästi kun näkee auran, salaman kaltaisen värisevän valoilmiön jossakin näkökentän laitamilla. Sen jälkeen alkaa koko näkökenttä kapenemaan, ensin niin hitaasti että sitä tuskin huomaa, kunnes yllättäen eteen katsoessaan ei näe vasemmalla puolellaan mitään. Täytyy kääntää päätä. Päätä, joka on muuttunut kihelmöiväksi, tikittäväksi aikapommiksi.
Sitten se iskee. Ja se iskee aina silloin, kun särkylääkepurkki on unohtunut siihen toiseen käsilaukkuun. Se alkaa salakavalasti kuin Sibeliuksen Karelia-sarja ja ennen kuin sitä ehtii edes kunnolla huomata, kuuluu jysähdys jonka jälkeen mikään ei vuorokauteen ole ennallaan.
Päänsärky on väärä sana kuvaamaan sitä. Särky ei anna oikeutta sille tunteelle, kun päätä moukaroidaan sisältäpäin jonkinlaisilla tylpillä, raskailla esineillä ja samanaikaisesti siihen kohtaan, mistä kaikki alkoi, vasemman silmän taakse, pistellään oikein ohuella ja terävällä sukkapuikolla. Ei se ole särkyä, se on maanpäällinen helvetti. Pää tuntuu siltä kuin se olisi tehty paperinohuesta lasista ja sälähtäisi sirpaleiksi hetkenä minä hyvänsä - ja kun se on kuitenkin ainut olemassaoleva pää, on tunne varsin epämiellyttävä.
Lisäksi valo koskee silmiin, kaikki hajut kuvottavat, ruokaa tai liikkumista ei pysty ajattelemaankaan, MITÄÄN ei pysty ajattelemaan kun voi vain keskittyä pitelemään paperinohuesta lasista valmistettua pääpoloista koossa.
Myöhemmin on samanlainen olo kuin astetta liian kovatahtisen jumpan jälkeen. Tai liian pitkän lenkin, tai jonkun muun oikein raskaan fyysisen suorituksen. Moukaroinnin kohteeksi joutunut pää tuntuu pumpuliselta ja sumealta, silmiä särkee edelleen kaikki vähänkin kirkkaammat valot, tekee mieli ryömiä johonkin pimeään soppeen missä on hiljaista ja viileää ja hajutonta ja nukkua siellä väsymyksensä ja pääkivun rippeet pois.
Kaiken jälkeen tämä on varsin laiha lohtu: "Migreenin on uskottu esiintyvän tyypillisesti älykkäillä, jännittyneillä, pikkutarkoilla ja täydellisyyteen pyrkivillä ihmisillä." Mieluummin olisin hieman vähemmän älykäs.
---------
Ja pannaan nyt vielä vanhojen aikojen muistoksi sama päivän biisikin kuin silloin syksyllä 2006: Tänään soi noin tuhannetta kertaa Zen Cafén hyvänhuono, hapanimelä, katkeransuloinen, uudenkarhea Stop-albumi. Erityisesti kappale nimeltä Ja mulle nauraa variksetkin, omistettuna yhteiskunnan yksinäisimmälle jätkälle jolle nauraa variksetkin.
Sen huomaa siitä, kun aamulla sängystä ylös kivutessa on raskaan tuntuinen pää. Sellainen, että sitä tekee mieli ravistella.
Seuraava merkki on orastava, pieni "kaikki ei ole nyt aivan hyvin" -tunne vasemman silmän takana. Vaaran aistii jo selvästi kun näkee auran, salaman kaltaisen värisevän valoilmiön jossakin näkökentän laitamilla. Sen jälkeen alkaa koko näkökenttä kapenemaan, ensin niin hitaasti että sitä tuskin huomaa, kunnes yllättäen eteen katsoessaan ei näe vasemmalla puolellaan mitään. Täytyy kääntää päätä. Päätä, joka on muuttunut kihelmöiväksi, tikittäväksi aikapommiksi.
Sitten se iskee. Ja se iskee aina silloin, kun särkylääkepurkki on unohtunut siihen toiseen käsilaukkuun. Se alkaa salakavalasti kuin Sibeliuksen Karelia-sarja ja ennen kuin sitä ehtii edes kunnolla huomata, kuuluu jysähdys jonka jälkeen mikään ei vuorokauteen ole ennallaan.
Päänsärky on väärä sana kuvaamaan sitä. Särky ei anna oikeutta sille tunteelle, kun päätä moukaroidaan sisältäpäin jonkinlaisilla tylpillä, raskailla esineillä ja samanaikaisesti siihen kohtaan, mistä kaikki alkoi, vasemman silmän taakse, pistellään oikein ohuella ja terävällä sukkapuikolla. Ei se ole särkyä, se on maanpäällinen helvetti. Pää tuntuu siltä kuin se olisi tehty paperinohuesta lasista ja sälähtäisi sirpaleiksi hetkenä minä hyvänsä - ja kun se on kuitenkin ainut olemassaoleva pää, on tunne varsin epämiellyttävä.
Lisäksi valo koskee silmiin, kaikki hajut kuvottavat, ruokaa tai liikkumista ei pysty ajattelemaankaan, MITÄÄN ei pysty ajattelemaan kun voi vain keskittyä pitelemään paperinohuesta lasista valmistettua pääpoloista koossa.
Myöhemmin on samanlainen olo kuin astetta liian kovatahtisen jumpan jälkeen. Tai liian pitkän lenkin, tai jonkun muun oikein raskaan fyysisen suorituksen. Moukaroinnin kohteeksi joutunut pää tuntuu pumpuliselta ja sumealta, silmiä särkee edelleen kaikki vähänkin kirkkaammat valot, tekee mieli ryömiä johonkin pimeään soppeen missä on hiljaista ja viileää ja hajutonta ja nukkua siellä väsymyksensä ja pääkivun rippeet pois.
Kaiken jälkeen tämä on varsin laiha lohtu: "Migreenin on uskottu esiintyvän tyypillisesti älykkäillä, jännittyneillä, pikkutarkoilla ja täydellisyyteen pyrkivillä ihmisillä." Mieluummin olisin hieman vähemmän älykäs.
---------
Ja pannaan nyt vielä vanhojen aikojen muistoksi sama päivän biisikin kuin silloin syksyllä 2006: Tänään soi noin tuhannetta kertaa Zen Cafén hyvänhuono, hapanimelä, katkeransuloinen, uudenkarhea Stop-albumi. Erityisesti kappale nimeltä Ja mulle nauraa variksetkin, omistettuna yhteiskunnan yksinäisimmälle jätkälle jolle nauraa variksetkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
