Kuinka pelastetaan maailma?

Vastaus kysymykseen on: kenkä kerrallaan.



Olen itse juuri sellainen muka-tiedostava olevinaan-valveutunut kansalainen, joka on huolissaan ilmastonmuutoksesta ja ympäristön tilasta, yrittää tehdä eettisiä valintoja ruoka- ja vaatekaupassa, paasaa Tampereella käydessään biojäteroskiksen puutteesta ja pui henkistä nyrkkiä espoolaisille keski-ikäisille miehille, jotka eivät suostu matkustamaan bussilla.

Tosiasiassa olen kuitenkin melko suruttomasti lennellyt ympäri maailmaa sekä työ- että vapaa-ajan matkoilla, ostanut aikuisikänäni ellen nyt vuoren niin ainakin keskikokoisen tunturin korkuisen kasan kenkiä (joita en sitten kuitenkaan ole käyttänyt loppuun) ja hankkinut harkitsemattomasti aasialaisten lasten ja muiden riistettyjen parkojen tekemiä ryysyjä joista ison osan olen puoli vuotta myöhemmin kiikuttanut UFF:n tai Fidan vaatekeräyslaatikkoon. Surkuhupaisaa ekofilosofiaani kuvaa ehkä parhaiten tämä tornikamariblogissa syyskuussa 2006 julkaistu tositarina:

"Kuriositeettina mainittakoon, että meillä on ollut jo pidemmän aikaa Öljy loppuu! -kerho. Kerhon kokoukset päätyvät yleensä turhautuneen ympäristöuhkapäivittelyn kautta henkeä ahdistavaan ja kurkkua kuristavaan, paniikinomaiseen tunnelmaan "ku ei myö kuitenkaa voija tehä tälle asialle YHTÄÄ MITÄÄ", ja sitten hoetaan kuorossa että öljy loppuu, öljy loppuu, öljy loppuu ja pukeudutaan säkkiin ja ripotellaan yllemme tuhkaa ja murehditaan kaikkien niiden miljoonien tyhjentämiemme raejuustopurkkien kohtaloa. Lisäksi jompi kumpi kerhon jäsenistä livauttaa aina jossakin vaiheessa ilmoille itkuisen tunnustuksen: "Mut oikeesti mie kyllä silti haluaisin sen citymaasturin vaik mie tiijän ettei sais...""

(Toim. huom. Minä en sentään koskaan ole halunnut citymaasturia. Ja päälle hieman tekopyhää paheksuntaa.)



Moni asia muuttui elämässäni, kun koitti kuluvan vuoden helmikuu ja hippi tuli taloon. (Toim. huom. numero kaksi, kutsun puolisoani hipiksi ja kun näin teen, kyseessä on hellittelynimi. Jos olen vihainen, kutsun häntä diplomi-insinööriksi.) Hippi on vaikuttanut toki ennen muuta henkiseen hyvinvointiini, mutta merkittävä on myös hipin jättämä jälki kulutustottumuksiini.

Hippi kun on niitä hippejä, jotka paasaamisen lisäksi yrittävät - toki vaihtelevalla menestyksellä - toteuttaa paasaamaansa myös käytännön valinnoissa. Hippi ei halua lentää lomalle, joten äitille luvattu palkintomatkaviikonloppu Vilnassa vaihtui automatkaan Baltiassa. (Paras vaihtoehto olisi toki ollut pysyä paikoillaan, mutta täysi neljän hengen henkilöauto voitti vähemmän huonona vaihtoehtona.) Hippi harkitsee jokaista ostamaansa asiaa viidestätoista minuutista puoleentoista tuntiin, ja tämä tarkoittaa aivan kaikkea alkaen S-marketin tomaattimurskasta päätyen tamperelaisen museokaupan Istuva härkä -teepaitaan. (Valtaosassa tapauksista hippi jättää kokonaan ostamatta.) Hippi ihailee silmät lapsuusvalokuvista tutulla tavalla loistaen Korkeavuorenkadulle parkkeerattua punaista Ferraria, mutta on jääräpäisesti sitä mieltä että kaupungissa voi liikkua kävelemällä ja pidemmille matkoille Volvo ja Toyota riittävät seuraaviksi 20 vuodeksi. (Ja sitten voidaankin jo ostaa sähköauto.) Hippi tykkää hyvästä liharuuasta mutta päättää askeltaa haparoivasti Akuliina Saarikosken viitoittamalla tiellä ja siirtyä kasvissyöjäksi viitenä päivänä viikossa. (Itse tapettua lihaa saa syödä useammin.)



Hippi on kulkenut niin kauan kuin minä muistan Camelin ruskeissa kävelykengissä. Kesällä kesämalleissa, talvella talvi-. Kesäkuun alussa hipin kesä-Camelit tekivät tepposet: niiden ommel repsahti vanhuuttaan ja koko kengän päällinen repesi melkein kahtia. Hippi muuttui murheen murtamaksi, kävi neuvotteluja helsinkiläisten suutariliikkeiden kanssa, ei taipunut lähes neljä vuotta vanhojen kenkien korjauttamiseen yli 30 euron hintaan ja kulki kenkä auki repsottaen Stockan alennusmyynteihin asti. Sieltä hippi hankki 50% halvennuksella noin puolitoista tuntia kestäneen harkinnan ja sovittelun jälkeen Tommy Hilfigerin valkoiset nauhatennarit. Hippi oli sitä mieltä, että kallis merkki on laadun tae ja näki luultavasti sielunsa silmin itsensä tallustelemassa Tommy-tennareissaan vielä jossain kesän 2025 kohdalla.



Hippi on käyttänyt tennareita tänä kesänä kaikkina niinä päivinä, jolloin hän ei ole kulkenut paljasjaloin. (Näitäkin päiviä on lukuisia.) Tennarit ovat tallanneet hiekkateitä ja kaupunkien katuja, vierailleet neljässä eri maassa ja jenkanneet tanssilavalla. Ne ovat edelleen melko valkoiset, mutta niiden saumojen liimaukset ovat alkaneet hieman repsottaa, toinen kengännauha on katkennut ja koska hippi on puolisonsa lailla voimakas kanta-astuja, ovat molepien tennareitten pohjat kuluneet kantapään ulkosyrjän kohdalta varsin ohuiksi.

Kävimme tänään hipin kanssa kaupungilla. Hippi sai kaupassa ahdistuskohtauksen kansakuntamme kulutushysterian johdosta ja manasi samoilla lämpimillä myös kelvottomat, parissa kuukaudessa lähes käyttökelvottomiksi kuluneet Tommy-tennarinsa sekä hipin kalloon Tommy-tennareiden ylivertaisuutta sumuttanen markkinamiehen alimpaan helvettiin. Tässä vaiheessa hipin morsio, jolla oli ollut harhaoppisessa mielessään ajatus hankkia häitä varten uudet, violetit kengät ja saman väriset sukkahousut, luotsasi hipin tiukalla kyynärpääotteella ulos jalkinemyymälästä kohti ekologista, turhia neliöitä sisältämätöntä ja sijaintinsa puolesta yksityisautoilun tarpeettomaksi tekevää kotia.



Kotona hippi kaivoi esiin neulan ja siimaa, istui sohvannurkkaan ja ähersi vanhojen, rakkaiden Camel bootsiensa parissa yhden iltapuhteen. Lopputulos: hipin Camelit ovat taas ehjät ja valmiit kohtaamaan neljännen syksynsä. Hippi hyrisee tyytyväisyyttään ja lukee Tekniikka & Talous -lehdestä sähköautoartikkelia kriittisiä huomioita ääneen mutisten. Yksi pieni maailman kulmapala tuli tänäänkin pelastettua.



---------

Tänään soi Ismo Alangon Kamaan ja tavaraan. Tekstin sisältämästä lievästä ironiasta huolimatta olen kuitenkin sitä mieltä, että hippi on tässä asiassa ihan oikeassa ja hipin esimerkkiä olisi itse kunkin hyvä seurata. Häihin aion silti hankkia ne violetit kengät, ja käyttää niitä sen jälkeen niiden elinkaaren loppuun saakka. Tai kunnes kuolema meidät erottaa.