perjantai 26. kesäkuuta 2009

Valinnan vaikeudesta

Menen syksyllä naimisiin.

Se on kivaa, ja tuntuu oikealta ja parhaalta ratkaisulta. Häät ovat pienet - kriteerinä on se, että vieraiden on mahduttava yhden pöydän ympärille. Pöytä on tosin aika iso. Ei ole valkoista mekkoa, ei kirkkoseremonioita, ei morsiuskimppua eikä ainakaan mitään halvatun hääkarkkeja. Otsasuoni alkaa tykyttää koko sanan mainitsemisestakin. Hääkarkit! Maailman oleellisin asia. Näin on. Epäilyttää, miten ilman niitä voi ylipäänsä kukaan mennä naimisiin.

Ainut hääaskartelu, minkä tein ilomielin, oli kutsukorttien väkerrys. Sulhanen olisi halunnut kutsua vieraat sähköpostilla mutta muisti ilmeisesti sitten, etteivät isovanhempansa ole (ainakaan vielä) siirtyneet internetin ihmemaahan. Istuimme siis, tuleva hääpari, viime maanantaina tunnin ajan äitin keittiönpöydän ääressä ja leikkasimme ja liimasimme Tiimarista ostettuun vähän kulmasta kurttaantuneeseen alennuspahviin Poladroid-kuvia tallinnalaisista sashlikravintoloista. Siinä se. Kivutonta ja mukavaa. Yksikään kaaso ei menettänyt mielenterveyttään ja rakkauskin kukoisti.

Aion purjehtia avioliiton satamaan tyynen rauhallisesti, ilman sen kummempaa säätöä ja härdelliä. Matkassa on kuitenkin ollut yksi dilemma, ja se dilemma on sukunimi.

Minulla on näpsäkkä, lyhyt, ytimekäs, norjalaisten esi-isien komealta kalskahtavasta nimestä suomennettu sukunimi, josta pidän paljon. Pienenä tosin halusin nen-päätteisen sukunimen koska muillakin oli, mutta sittemmin olen tullut järkiini.

Nyt olisi tarjolla toinen näpsäkkä, melkein yhtä lyhyt ja ytimekäs, omaa nimeäni paljon harvinaisempi ja luultavasti jonkun venäläisen esi-isän Jekimoff-nimestä suomennettu sukunimi, josta olen aina pitänyt paljon. Siinäkään ei ole nen-päätettä, mutta kuka nyt sellaista kaipaakaan.

Lähdetään siitä, että yhdysnimet ovat poissuljettuja. Minulla on vahva mielipide siitä, että elämässä ollaan joko tai, ei sekä että. Kaikenlaiset naftaliinista kaivetut mummon tyttönimet ja muut kikkailut ovat mielestäni myös turhaa hienostelua, semminkin kun sulho haluaa säilyttää oman sukunimensä myös avioliittoon astuessaan.

Minulla on myös 33,5 vuodessa muotoutunut vahva identiteetti omana itsenäni näpsäköine ja ytimekkäine sukunimineni. Lisäksi minulla on toiveena saada lapsi tai useampi. Jälkikasvulla tulee olla isänsä nimi, enkä osaa tätä perustella. Niin minusta kuuluu olla - kun äiti sen lapsen synnyttää ja se on kiistatta osa häntä, voi isä puolestaan ottaa lapsen omakseen antamalla sille nimensä. Mutta jos minulla ei ole jälkikasvun isän nimeä, pelkään tuntevani oloni ulkopuoliseksi kun muu perhe on yhden niminen ja minä toisen. Ja jollain tavalla minusta on asiallista, että yhdellä perheellä on yksi nimi.

Ja sitten minulla on jonkinlainen yhteiskunnallisesti valveutunut, lievästi takaraivossa häiritsevä tunne siitä, että emansipoituneen 2000-luvun feministinaisen ei ole kuitenkaan sopivaa noudattaa moista 1800-lukulaista patriarkkaperinnettä, vaan pitää syntymässä saamansa oma ja täysin kelvollinen sukunimi itsellään myös avioliiton aikana. 2000-lukulainen, gender-tiedostava puolisokin on huolissaan siitä, että leimautuu taantumukselliseksi jos nimeä päädyn vaihtamaan. Ei vaiskaan, ei se huolissaan ole. 2000-lukulaisuus ilmenee tässä asiassa etenkin niin, että sulho on kieltäytynyt ottamasta kantaa puoleen tai toiseen koko nimiasian suhteen, toteaa vaan että sukunimi tulee olemaan minun joten niin on päätöksenteonkin laita.

Enpä tiedä, kuinka sukunimikysymyksessä vielä käy. Kerran tein jo päätöksen, ja lähetin vihkivälle laamannille sukunimipaperin täytettynä ja allekirjoitettuna, mutta vielähän tässä on kolmisen kuukautta aikaa arpoa. Pitäisikö pistää blogissa äänestys pystyyn?

---------

Tänään soi The Beautiful Southin Don't Marry Her, Fuck Me. Melko epäkonventionaalista hääteemamusiikkia ehkä, mutta tiedetäänpähän ainakin, mihin ei tule pyrkiä.

15 kommenttia:

Vagabonda. kirjoitti...

Tosi vaikea dilemma.

Meidän perheessä on yksi Möttönen, mutta ei me olla sitä kauheesti syrjitty nimen takia.

Itse olen herkutellut ajatuksella tyrkyllä olevasta kolmiosaisesta sukunimihirviostä kolmen etunimeni perässä.

Teet vain mikä parhaalta tuntuu.

Hetsku kirjoitti...

Äänestys pystyyn. En tosin tiedä mitä äänestäisin sillä olen myös jo pohtinut samaa ongelmaa (kääk!) ihan samoin perustein, joten haluaisin osallistua sunkin nimen pohdintaan.

nimim. Hetsku nyt, Hetsku aina,
M-e nyt muttei aina?

Tiina kirjoitti...

Tuo polaroid-ohjelma on ihana, kiitos linkistä! :)

Laurakaisa kirjoitti...

Hanibani, mietin kyllä teidän Möttöstäkin yhtenä esimerkkitapauksena erilaisista sukunimivalinnoista :)

Hetsku, kohtalotoverini: Joo-o, ehkä se on äänestys. En vaan tiijjä, ilkiäiskö sitä laittaa molemmat sukunimet näkyville intternet-julkisuuteen. Vaikka tuskin tätä blogia juuri muut kun tutut lukee.

Tiina, eipä kestä. Se on tosi hyvä pikku ohjelma, eikä kauheen kauaa vielä pc-käyttäjien käytössä. Mäkkiläiset ovat saaneet nauttia siitä jo pidempään.

Hetsku kirjoitti...

Eihän sun tartte niitä nimiä laittaa, annat vaan ihmisten äänestää että pidätkö omasi vai vaihdatko. Tutut tietää kyllä nimet :)

Laurakaisa kirjoitti...

Oukkei, ja eikun äänestämään!

Unknown kirjoitti...

oma tyylini on tietenkin oikein ja paras, joten tee sinäkin niin:
- oma nimi pidetään ja oman nimen kanssa kuollaan.
- kysäise vielä josko siippa haluaisi ottaa sinun nimesi. jos kyllä, silloin kaikki ongelmat ovat sillä ratkaistu
- lapset. paha pähkinä purtavaksi. minä ajattelin sen omalla kohdallani niin, että koska olen niin ehdoton oman nimeni suhteen, voin jonkin verran joustaa lasteni nimissä. ovat perkele isänsä nimisiä. kyllä se vähän korpeaa, mutta sen kanssa voi elää. miehen nimen kanssa tuskin voisin.

Laurakaisa kirjoitti...

Siippa ei tahdo. Ja on ihan oikeutetusti sitä mieltä, että jos hän ei tahdo vaihtaa nimeä, ei kenenkään muunkaan tarvitse.

Miulla on ulkopuoliseksijäämistrauma ja siksi tuo sama nimi perheen kanssa -asia on ehkä niin akuutti. Vaikka mistäs sitäkään tietää, tuleeko niitä mukuloita koskaan.

Dilemmaa kerrakseen.

Vagabonda. kirjoitti...

Sitten jos toisesta tulee julkkis ja teillä on eri sukunimet, niin on helpompi piiloutua paparazzeilta. Eiks nii!?

Laurakaisa kirjoitti...

Voi kökkö, koko ajan tulee lisää asioita jotka pitää EHDOTTOMASTI ottaa huomioon sukunimiasiassa. Gnaaaaaa... äänestäkää urakalla että tulee tarpeeks iso otos ja voin tukeutua siihen. Ei vaiskaan, ihan itte aion päättää. Mutta onhan tää selvästi merkittävä yhteiskunnallinen aihepiiri kun herättää näin paljon keskustelua!

Andy kirjoitti...

Heissan, eksyin blogiisi googlaillessani Olivia-lehden kaasotarinoita ja pohdintasi sukunimen mahdollisesta vaihdosta kiinnitti huomioni. Itse otin miehen nimen kun reilu vuosi sitten mentiin naimisiin, mutta lähipiiristä löytyy ihan kaikkia ratkaisuja, mm. vaimonsa sukunimen ottanut mieshenkilö. Itse vaihdoin kahdesta syystä varmaan lähinnä. Ensinnäkin halusin että meillä on yhteinen nimi, kun on yhteinen elämäkin. Ja toiseksi, en ole ikinä erityisemmin pitänyt tyttönimestäni, kun taas miehen nimi on oikeinkin kaunis ja sointuva. Päätös oli siis jokseenkin helpompi kuin sinulla. Se miksi kuitenkin lähdin kommentoimaan oli tuo patriarkaalisen perinteen ylläpito. Muistui mieleen kun ennen meidän häitä juttelin miehen siskon kanssa, joka on aikanaan tästä kauniista ja sointuvasta, sekä harvinaisesta nimestä luopunut miehensä varsin tavanomaiseen nimeen vaihtaessaan. Kysyin että oliko päätös hänelle ollut vaikea, johon hän vastasi ettei se ollut, koska miehen nimihän se hänen oma sukunimensäkin on. Hän vain valitsi miehensä nimen isänsä nimen sijaan.

Mitään varsinaista pointtiahan jutulla ei ole, kunhan tuli mieleen, kun itse en ainakaan ikinä ollut asiaa tuolta kantilta ajatellut. Ja pienet krumeluurittomat häät on just parhaat, ei meilläkään mitään hääkarkkeja edes harkittu. Pöytiin laitettiin Fazerin sinisiä konvehteja, koska suklaa ja kahvi nyt vaan kuuluu yhteen. ;)

Laurakaisa kirjoitti...

Andy, kiitos erittäin hyvästä havainnosta - totta kyllä, omakin sukunimeni on isän puolelta peräisin. Arvasin että tästä asiasta kannattaa avautua blogissa, tervetulleita huomioita satelee sieltä täältä.

Anonyymi kirjoitti...

Onnittelut tulevan avioitumisen johdosta!

Jos nimen vaihtaminen epäilyttää, älä vaihda. Jos asia joskus myöhemmin alkaa kaduttaa, voit ottaa miehesi nimen siinä vaiheessa ilman mainittavampaa byrokratiaa.

Laurakaisa kirjoitti...

No, joo. Mutta ei. En usko, että päätöstä helpottaisi sen siirtäminen hamaan tulevaisuuteen. Yleensä pitkistäminen vain mutkistaa asioita.

Myrkytär kirjoitti...

Itse olin ennen naimisiin menoa sitä mieltä, että pidän oman sukunimeni, koska se oli tuolloin kulkenut mukanani reilut 30 vuotta. Kun sitten naimisiinmeno oli ajankohtaista, ja olin hyvin raskaana, tajusin että haluan koko perheelle saman sukunimen. Otin siis mieheni nimen. Mies olisi hyväksynyt senkin että pitäisin oman sukunimeni, muttei itse halunnut nimeään vaihtaa. Yhdistelmäsukunimi ei tullut kyseeseen, kun siitä olisi tullut hirviömäisen pitkä. Nimenvaihdoksen myötä ei identiteettini kadonnut, kuten lapsellisesti pelkäsin, vaan olen edelleen ihan sama ihminen. Tällaiset asiat siis meillä vaikuttivat nimen valintaan, joku muu on vastaavassa tilanteessa varmana valinnut toisin.