The Morning After

Tietämättömille tiedoksi, että otsikko on Fatih No Moren biisi. FNM-asiaa siis edelleen, nyt keikkaraportin muodossa.

Eilen Facebookissa eräs kommentoija kommentoi näin: "Toivon hartaasti ettet joudu huomenna sanomaan, ettei sinulla ole enää uskoa Faith No Moreen." En joudu. Sanoin samaisessa naamakirjassa heti keikan jälkeen vain että "Oi Mike. Oi." Nyt sanon sen saman vähän analyyttisemmin. Ja olen aika samoilla linjoilla Hesarin Jussi Ahlrothin kanssa. Vaikka jutun kuvatekstissä lukikin aamulla että Billy Gould on FNM:n kitaristi vaikka se oikeasti on kyllä basisti.

Mike Patton lienee amerikkalaisen ellei koko kaikkeutemme populaarikulttuurin vaikuttavimpia live-esiintyjiä. Enkä ole näkemyksineni yksin. Sellaista raivoa, intensiteettiä, ironiaa, sarkasmia, sekunnissa aikaisemmasta täysin päinvastaiseen vaihtuvaa tunnelmaa ja ihan älyttömän mielikuvituksellista ihmisäänen käyttöä ei ihan joka ukosta löydy. Ja vaikka keikka oli selkeästi vanhojen muistojen lämmittelyä, mitä aloitusbiisinä kuultu Reunited-hempeily aika voimaperäisesti alleviivasi, ei siinä ollut hitustakaan myötähäpeän tunteita aiheuttavaa eppunormaali-virkamiesrokkauksen makua tyyliin bändi nauraa koko matkan pankkiin. Bändihän varmasti nauraa, mutta melko savotan pistivät silti pystyyn maksavien asiakkaidensa iloksi. Pattonista nyt voisi paasata vaikka miten, mutta kyllä muukin yhtye saa kiitosta ja kunniaa tiukasta soitosta.

Siitä voi sen sijaan taittaa peistä hamaan hautaan saakka, onko Faith No More Pattonin lukuisista projekteista mielenkiintoisin, kuulijaa tai itse Mike Pattonia haastavin, kaupallisin, tylsin, maneerisin, mitä vaan. Minusta Faith No More on parhautta. Siinä on palikat kohdallaan, ja lisäksi siinä on minun oma, ainutkertainen 90-lukulainen nuoruuteni. En minä siitä sen enempää osaa sanoa.

Ainut miinus siitä, etteivät ne soittaneet She Loves Me Notia. Ja siitä, että se sitruunaperseinen eukko joka edessäni sai raivokohtauksen siksi että joku kaljupäinen kaveri hänen vieressään uskalsi pomppia hetken aikaa ylös alas Be Aggressiven aikana, olisi voinut sisäistää tulleensa rokkikeikalle eikä konserttisaliin. Säälinsekaiset terveiset eukon seuralaisparalle, joka sai loppukeikan ajan tyynnytellä hysteeristä rouvaansa.

Kaikille keski-ikäistyminen ei sovi.

---------

Tänään soi, tietty, vielä Faith No More ja Gentle art of making enemies. Koska kaikista kovasti kolahtaneista keikkabiiseistä se jostain syystä kolahti kaikkein kovimmin. Ja onhan se nyt, herranen aika, ihan tajuttoman hyvä kappalekin. Nelikymppisyys tosin pukee Mike Pattonia vielä paremmin kuin allaolevassa videossa vallalla oleva kolmas vuosikymmen.