Valinnat ovat puhuttaneet viime aikoina. Sinäkin, lukijani, voit ilmaista mielipiteesi yhdestä valinnasta tuossa oikealla. Valinnan teen toki minä, tykkäysperiaatteella. Mutta aina on kivaa olla osa näennäisdemokratiaa!
Olin tänä aamuna jälleen valintatilanteessa, jossa minulla oli kaksi kilpailevaa vaihtoehtoa.
Tutut ja turvalliset, mukavat kesäballerinat, tai entisistä sihteeriajoista muistoksi jääneet ruskeat ja älyttömän mukavat, maltilliset korkokengät.
Tai niin luulin. Olen käyttänyt ruskeita kenkiä edellisen kerran entisissä töissä, ja siellä ei tarvinnut kävellä. Riitti, kun hallitsi omaa maailmankaikkeuttaan lennonjohtotornilta näyttävän työpöydän takaa. Tänään piti kävellä ensin UFF:n keräyslaatikolle, sitten lasinkeräyspisteelle ja sitten työmaalle. Jo puolivälissä pikkuvarpaita kivisti. Hiihdin koko työpäivän paljain varpain konttorissa ja sain osakseni kysyviä katseita. Kotimatkaa varten teippasin pikkuvarpaat laastareilla ja hiissutin kotiin. Puhuin puhelimessa sankarikalastajan kanssa ja ulisin tuskaani lankoja pitkin Norjaan.
Lopputulos, ei ulinan vaan kenkävalinnan: Vasemman jalan pikkuvarpaassa on mojova vesikello. Oikean jalan pikkuvarpaassa on oikean pikkuvarpaan kokoinen vesikello. Meidän piti mennä Mellin kanssa tänään puistojumppaan, mutta lenkkareita ei voinut edes ajatella. Minun piti hakea vast'ikään diplomi-insinööriytyneen puolison kirjattuna kirjeenä lähetetty tutkintotodistus Kasarmitorin postista. Edes ikimukavia Vagabondin vuosikausia vanhoja rokkikenkiä ei voinut nykiä jalkaan.
Aamuisesta valinnastani seurasi valinta, jolle ei ollut vaihtoehtoja:
Olen läpsytellyt koko illan kovaäänisesti pitkin Ullanlinnaa kulahtaneilla flip-flopeilla ja puistojumpannut paljasjaloin. Nyt istun tässä, katselen mustia jalkapohjiani ja yritän miettiä flip-floppeihin sopivaa työasustetta huomiseksi.
Vakituinen blogikokki onkii onnellisena Norjanmerellä, ja minähän en ruokaa laita. Siksi viikonloppuna söin pääsääntöisesti Nasun erinomaisia ja sydänystävällisiä grillaustuotoksia. Makkaraa saunan kiukaassa á la Tuhkamunakeittiö:
Muutenkin loistava mökkiviikonloppu takana: aina kun olin ulkona, satoi vettä. Aina kun istuin liikennevälineessä, oli helle. Poikkeuksena oli luterilaisen kesämökkiläisen lauantaiaamu, jolloin 15 vuotta vanhoihin bikineihin sonnustautuneena siirsin halkopinon ja kuurasin soutuveneen puhtaaksi mäntysuovalla ja vanhalla tiskiharjalla. Peruskesämeininki perusasioiden äärellä.
---------
Tänään soi Mikkelissä ravintolalaiva Toivolla raikunut Martti Servon Ufo tarjosi kaakaon. Ja Nasu puolestaan tarjosi lonkeron.
Se on kivaa, ja tuntuu oikealta ja parhaalta ratkaisulta. Häät ovat pienet - kriteerinä on se, että vieraiden on mahduttava yhden pöydän ympärille. Pöytä on tosin aika iso. Ei ole valkoista mekkoa, ei kirkkoseremonioita, ei morsiuskimppua eikä ainakaan mitään halvatun hääkarkkeja. Otsasuoni alkaa tykyttää koko sanan mainitsemisestakin. Hääkarkit! Maailman oleellisin asia. Näin on. Epäilyttää, miten ilman niitä voi ylipäänsä kukaan mennä naimisiin.
Ainut hääaskartelu, minkä tein ilomielin, oli kutsukorttien väkerrys. Sulhanen olisi halunnut kutsua vieraat sähköpostilla mutta muisti ilmeisesti sitten, etteivät isovanhempansa ole (ainakaan vielä) siirtyneet internetin ihmemaahan. Istuimme siis, tuleva hääpari, viime maanantaina tunnin ajan äitin keittiönpöydän ääressä ja leikkasimme ja liimasimme Tiimarista ostettuun vähän kulmasta kurttaantuneeseen alennuspahviin Poladroid-kuvia tallinnalaisista sashlikravintoloista. Siinä se. Kivutonta ja mukavaa. Yksikään kaaso ei menettänyt mielenterveyttään ja rakkauskin kukoisti.
Aion purjehtia avioliiton satamaan tyynen rauhallisesti, ilman sen kummempaa säätöä ja härdelliä. Matkassa on kuitenkin ollut yksi dilemma, ja se dilemma on sukunimi.
Minulla on näpsäkkä, lyhyt, ytimekäs, norjalaisten esi-isien komealta kalskahtavasta nimestä suomennettu sukunimi, josta pidän paljon. Pienenä tosin halusin nen-päätteisen sukunimen koska muillakin oli, mutta sittemmin olen tullut järkiini.
Nyt olisi tarjolla toinen näpsäkkä, melkein yhtä lyhyt ja ytimekäs, omaa nimeäni paljon harvinaisempi ja luultavasti jonkun venäläisen esi-isän Jekimoff-nimestä suomennettu sukunimi, josta olen aina pitänyt paljon. Siinäkään ei ole nen-päätettä, mutta kuka nyt sellaista kaipaakaan.
Lähdetään siitä, että yhdysnimet ovat poissuljettuja. Minulla on vahva mielipide siitä, että elämässä ollaan joko tai, ei sekä että. Kaikenlaiset naftaliinista kaivetut mummon tyttönimet ja muut kikkailut ovat mielestäni myös turhaa hienostelua, semminkin kun sulho haluaa säilyttää oman sukunimensä myös avioliittoon astuessaan.
Minulla on myös 33,5 vuodessa muotoutunut vahva identiteetti omana itsenäni näpsäköine ja ytimekkäine sukunimineni. Lisäksi minulla on toiveena saada lapsi tai useampi. Jälkikasvulla tulee olla isänsä nimi, enkä osaa tätä perustella. Niin minusta kuuluu olla - kun äiti sen lapsen synnyttää ja se on kiistatta osa häntä, voi isä puolestaan ottaa lapsen omakseen antamalla sille nimensä. Mutta jos minulla ei ole jälkikasvun isän nimeä, pelkään tuntevani oloni ulkopuoliseksi kun muu perhe on yhden niminen ja minä toisen. Ja jollain tavalla minusta on asiallista, että yhdellä perheellä on yksi nimi.
Ja sitten minulla on jonkinlainen yhteiskunnallisesti valveutunut, lievästi takaraivossa häiritsevä tunne siitä, että emansipoituneen 2000-luvun feministinaisen ei ole kuitenkaan sopivaa noudattaa moista 1800-lukulaista patriarkkaperinnettä, vaan pitää syntymässä saamansa oma ja täysin kelvollinen sukunimi itsellään myös avioliiton aikana. 2000-lukulainen, gender-tiedostava puolisokin on huolissaan siitä, että leimautuu taantumukselliseksi jos nimeä päädyn vaihtamaan. Ei vaiskaan, ei se huolissaan ole. 2000-lukulaisuus ilmenee tässä asiassa etenkin niin, että sulho on kieltäytynyt ottamasta kantaa puoleen tai toiseen koko nimiasian suhteen, toteaa vaan että sukunimi tulee olemaan minun joten niin on päätöksenteonkin laita.
Enpä tiedä, kuinka sukunimikysymyksessä vielä käy. Kerran tein jo päätöksen, ja lähetin vihkivälle laamannille sukunimipaperin täytettynä ja allekirjoitettuna, mutta vielähän tässä on kolmisen kuukautta aikaa arpoa. Pitäisikö pistää blogissa äänestys pystyyn?
---------
Tänään soi The Beautiful Southin Don't Marry Her, Fuck Me. Melko epäkonventionaalista hääteemamusiikkia ehkä, mutta tiedetäänpähän ainakin, mihin ei tule pyrkiä.
Tietämättömille tiedoksi, että otsikko on Fatih No Moren biisi. FNM-asiaa siis edelleen, nyt keikkaraportin muodossa.
Eilen Facebookissa eräs kommentoija kommentoi näin: "Toivon hartaasti ettet joudu huomenna sanomaan, ettei sinulla ole enää uskoa Faith No Moreen." En joudu. Sanoin samaisessa naamakirjassa heti keikan jälkeen vain että "Oi Mike. Oi." Nyt sanon sen saman vähän analyyttisemmin. Ja olen aika samoilla linjoilla Hesarin Jussi Ahlrothin kanssa. Vaikka jutun kuvatekstissä lukikin aamulla että Billy Gould on FNM:n kitaristi vaikka se oikeasti on kyllä basisti.
Mike Patton lienee amerikkalaisen ellei koko kaikkeutemme populaarikulttuurin vaikuttavimpia live-esiintyjiä. Enkä ole näkemyksineni yksin. Sellaista raivoa, intensiteettiä, ironiaa, sarkasmia, sekunnissa aikaisemmasta täysin päinvastaiseen vaihtuvaa tunnelmaa ja ihan älyttömän mielikuvituksellista ihmisäänen käyttöä ei ihan joka ukosta löydy. Ja vaikka keikka oli selkeästi vanhojen muistojen lämmittelyä, mitä aloitusbiisinä kuultu Reunited-hempeily aika voimaperäisesti alleviivasi, ei siinä ollut hitustakaan myötähäpeän tunteita aiheuttavaa eppunormaali-virkamiesrokkauksen makua tyyliin bändi nauraa koko matkan pankkiin. Bändihän varmasti nauraa, mutta melko savotan pistivät silti pystyyn maksavien asiakkaidensa iloksi. Pattonista nyt voisi paasata vaikka miten, mutta kyllä muukin yhtye saa kiitosta ja kunniaa tiukasta soitosta.
Siitä voi sen sijaan taittaa peistä hamaan hautaan saakka, onko Faith No More Pattonin lukuisista projekteista mielenkiintoisin, kuulijaa tai itse Mike Pattonia haastavin, kaupallisin, tylsin, maneerisin, mitä vaan. Minusta Faith No More on parhautta. Siinä on palikat kohdallaan, ja lisäksi siinä on minun oma, ainutkertainen 90-lukulainen nuoruuteni. En minä siitä sen enempää osaa sanoa.
Ainut miinus siitä, etteivät ne soittaneet She Loves Me Notia. Ja siitä, että se sitruunaperseinen eukko joka edessäni sai raivokohtauksen siksi että joku kaljupäinen kaveri hänen vieressään uskalsi pomppia hetken aikaa ylös alas Be Aggressiven aikana, olisi voinut sisäistää tulleensa rokkikeikalle eikä konserttisaliin. Säälinsekaiset terveiset eukon seuralaisparalle, joka sai loppukeikan ajan tyynnytellä hysteeristä rouvaansa.
Kaikille keski-ikäistyminen ei sovi.
---------
Tänään soi, tietty, vielä Faith No More ja Gentle art of making enemies. Koska kaikista kovasti kolahtaneista keikkabiiseistä se jostain syystä kolahti kaikkein kovimmin. Ja onhan se nyt, herranen aika, ihan tajuttoman hyvä kappalekin. Nelikymppisyys tosin pukee Mike Pattonia vielä paremmin kuin allaolevassa videossa vallalla oleva kolmas vuosikymmen.
Is a dream a lie if it won't come true, or is it something worse?
Näin laulaa Bruce Springsteen teoksessaan The River. Kuuntelimme sitä autossa toissa perjantaiyöna matkalla Pistohiekan lavalta takaisin mökille. Niityt verhoutuivat usvaan, taivaalla oli täysikuu, oli kesäyö. Noin kuvainnollisesti.
Springsteenin Brucella on biisissään nähdäkseni johtoajatuksena se, että kun ihmisen koko elämä lipsahtaa joksikin ihan muuksi kuin mitä ihminen ehkä epämääräisesti oli joskus toivonut, uskonut ja unelmoinut, ihmisestä tulee katkera. Tai välinpitämätön, mikä on vielä pahempi kohtalon oikku.
Minä olen kai huono puhumaan tästä. Olen vaihtanut elämää lukemattomia kertoja, allekirjoittanut Anja Kaurasen Sonja O:n sanat: "Pako on minun vapauteni, ilkeästi kirskahtava takaportti on minulle vapaudenportti". Ainakaan sillä tavalla ei katkeroidu, eikä muutu välinpitämättömäksi. Sielulle se elämäntapa tosin näyttää välillä raastinrautaa, mutta sieluhan on uusiutuva luonnonvara.
Olen 13 vuoden ajan odottanut. En toki joka päivä, en palavasti enkä pakkomielteellä. Mutta odottanut, silti. Tänään en enää odota, tänään toimin. Tänään menen Kaisanimeen Faith No Moren keikalle, näen ensimmäistä kertaa elämässäni livenä bändin, jota arvostan ulkomaisista yhtyeistä ylivoimaisesti eniten. Lämppärinä on CMX, mikä kuuluu asiaan, koska nämä bändit kuuluvat myös mielessäni yhteen.
Olen varhaiskeski-ikäinen, asiantuntijatehtävissä työskentelevä akateeminen nainen. Uskon, että tulen säilymään katkeroitumattomana ja väliä pitävänä edelleen, kunhan vain säilytän kykyni innostua siitä, että ihmiset soittavat toisille ihmisille musiikkia. Ja uskon myös siihen, että unelmat kannattaa pitää sen suuruisina, että niitä kykenee itse toteuttamaan, omassa elämässään, jos ei nyt ihan joka päivä niin pari kertaa kesässä kumminkin.
---------
Tänään soi Faith No Moren Angel Dust -levy. Vuosi on 1996, pukeudun säästösyistä pikkuveljen ylijäämäleviksiin, opiskelen yliopistossa enkä tiedä, mikä minusta tulee isona. Uudella poikaystävällä on poninhäntä ja hän soittaa minulle musiikkia, jollaista en ole koskaan ennen kuullut.
Ensin en tosin ollut. Olin vain väsynyt, aamujunalla stadiin palaava kesämökkiläinen ja juhannuksenviettäjä joka hilautui asemalta työmaalle kassia raahaten ryytyneenä, nuhjaantuneena ja itikanpuremiaan kuopsuttaen.
Työpäivän jälkeenkään en vielä ollut turisti vaan kotiin palaava kesäleski. Koti odotti palatessaan sellaisena kun se nyt näillä lämpöasteilla odottaa, kun bioroskis on unohtunut viedä juhannuksenviettoon lähtiessä. Kotoa oli siis paras paeta siltä seisomalta Kaivariin puistojumppaamaan. Puistojumppa seitsemän tuntia aikaisemmin nautitun mustajuurisosekeiton ja neljän tunnin yöunien voimin on, kuulkaa, kovaa puuhaa, mutta kivaa silti.
Turismi alkoi puistojumpan jälkeen. Tulin kotiin, kävin suihkussa, pukeuduin uuteen kesämekkoon ja uusiin gladiaattorisandaaleihin. Tänä kesänä kuuluu olla gladiaattorisandaalit. Naamioiduin Panun pornokeisariaurinkolaseihin salaperäisen ja kohtalokkaan turistinaisen lookia tavoitellen ja lähdin kaupungille. Päätin viedä itseni ulos syömään.
Ja kaupungilla oli kesä. Jotenkin letkeää ja leppoisaa, lämmintäkin. Vein itseni La Famigliaan ja söin lohipastaa. Luin Autolla Baltiassa -matkaopasta paremman puutteessa. Sitten kävelin takaisin kotiin, kotimatkalla ostin Kasarmikadun S-marketista jäätelön.
Tuli mieleen se yksi Eeva Kilven runo:
Nukkumaan käydessäni ajattelen: huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, puhun ystävällisesti ja ihaillen. Kehun: sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.
Hyviä hetkiä, nämäkin. Kesäleskenä kesäkaupungissa.
---------
Tänään soi puistojumpassa kuultu versio José Gonzálezin Heartbeats-biisistä. Tämä on paras ikinä tehty mainos, minusta:
Tilasin tässä päivänä muutamana Olivia-lehden, kolme numeroa kympillä. Syypää siihen oli Paras aika vuodesta -blogi, johon olin hyvin ihastunut. Kenties kotona vallalla olevasta dissauskampanjasta johtuen en ole enää niinkään suuri Stella-fani, mutta samaisilta Olivian nettisivuilta löytyvää Anna-Leena Härkösen loistavaa ruokablogia seuraan sitäkin suuremmalla hartaudella. Tai lähinnä kuoliaaksinaurannalla. Siihen on linkki tuossa oikealla.
Eilen, kun piti olla joko Olavi Uusivirran keikalla tai pakkaamassa juhannustavaroita tai suunnittelemassa juhannusmenyytä (helppo ja kalevalaisten alkusointujen mukainen toimeksianto: kaikki muut syö kaikkea paitsi Toni ei syö tomaattia ja Sini pelkää sieniä), makasin sohvalla maha täynnä tajunnanräjäyttäneen uuden tuttavuuden, nepalilaisravintola Gorkhan malai koftaa ja luin uusinta Oliviaa.
Sattuneesta syystä silmiini osui otsikko "Kaasot puhuvat - Elämäni kauhein päivä". Selasin jutun esiin ja ahmaisin kerralla pari aukeamaa utopistista tarinaa, joka ilmeisesti kuitenkin on totta. Lukukokemuksen jälkeen oli mielessä vain yksi kysymys: Mikä näitä naisia vaivaa? Naisilla en tarkoita nyt haastateltuja kaasoja vaan morsioita.
Artikkelin aihepiiristä innostuneena menin tutustumaan naimisiin.infon hääfoorumiin. Ja tulin sieltä samalla ovenavauksella pois. Kokemuksen jälkeen mielessä oleva kysymys oli tämä: Mikä HELVETTI näitä naisia oikein vaivaa???
En sinällään vastusta 200 hengen prinsessahäitä. Jos joku sellaiset haluaa, hän ne saakoon. Mutta naiivisti kuvittelin, että tällöin myös niiden häiden järjestäminen olisi kivaa. Ilmeisesti olin täysin väärässä.
Ahdistus, stressi, angsti, itkupotkuraivarit ja muiden, lievempien kategorioiden riidat kaason/anopin/pitopalvelun/naapurin koiran kanssa, 20 kilon laihdutus ennen vihkimistä, vastustelevan sulhasen raahaus ympäri häämessuja, väärän värinen hääkutsun kirjekuori ja kolme senttiä liian lyhyt kermakakkumekon helma. Siinä asiat, jotka läiskivät silmille tulevien aviovaimojen tilityksistä hääfoorumilla. Ehkä kuvaavin pikakelauksella vastaan tullut kommentti oli tämä nimimerkki Nellenin viesti: "Mulle iski heti kosinnan jälkeen älytön stressi, että missä mennään naimisiin, mikä ihana juhlapaikka sitä löydetään jne."
Jep jep.
Mulle iski heti kosinnan jälkeen älytön nälkä, ja sitten mentiin syömään sairaan hyvää sashlikkia pienen, neuvostoliittolaiselta näyttävän tienvarsikuppilan aurinkoiselle terassille ja pussailtiin ja oltiin onnellisia ja lähetettiin Nasulle tekstiviesti että jos laiva uppoaa ja me sen mukana niin kerro kaikille että mentiin kihloihin. Ainakin jotain tässä elämässä olen mielestäni tehnyt siis oikein.
Kun aloimme kosinnan jälkeen puhua häistä, totesimme ykskantaan että lähtökohtien suhteen olemme yhtä mieltä: Hääpäivästä EI missään tapauksessa tule elämämme onnellisinta ja ikimuistoisinta päivää. Toivottavasti tulee hyvät, mukavat ja lämminhenkiset juhlat lähimpien läsnäollessa niin, että kaikki mahtuvat samaan pöytään istumaan. Toivottavasti ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Toivottavasti anoppi ymmärtää, että poika haluaa pukeutua tärkeään tilaisuuteen Miska-karhun kuvalla varustettuun teepaitaan.
Ja toivottavasti niitä onnellisia ja ikimuistoisia hetkiä, ehkä jopa kokonaisia päiviä, tulee jatkossakin sen verran ettei yksittäisistä päivistä koskaan tarvitse puhua superlatiivein.
---------
Tänään soi, taas, itseoikeutetusti, Jarkko Martikaisen Valssi tanssitaidottomille. Tärräytänpä selityksen vuoksi tähän koko viisun sanat, vaikka valssia me kyllä osaamme tanssia:
1, 2, 3, vaihtuu valssin askeleet. Ei ne taitu niin kuin vuodet ovat taittuneet. Painajaisten vierasväki saapuu irvimään: ”ei ne osaa tanssia omissa häissäänkään…”
Vaan Fred Astairekin kademielin tanssii taivaassaan: hän tanssii niin kuin enkeli vaan kuollut on. Ei voi palata maailmaan.
Vanhaherra Cohen tanssi loppuun rakkauden. Itse suosin jatkuvuutta. Siksi tanssi en. Jos vain toisten toiveita käyn täällä täyttämään, sekoitan vain pahemmin jo valmiin sekopään.
Siksi muita selitysten syitä Kuule et: Vain toisilleen on mies ja nainen ja vain toisilleen tilivelvolliset tällä matkalla, jossa näin
Jotkut käyvät ulkokultaisuuttaan vaalimaan: sääntökirjaan tartutaan kuin lapseen hukkuvaan… Kurttuotsin etiketin mukaan eletään ja jos se etiketti petti, sitten itketään…
Kuka häissään oli päissään? aivan sama se, kunhan matka yhteinen on eikä kesken jää matkan varrelle… Tälle matkalle, jossa näin
Yksi lysti muulle, nyt kun kaksi on perhe. Siirto siitä mihin vain on mahtava erhe. Ja yhden väitteen vielä laulaa tanssitaidoton: alku kangerrella saa, jos loppu kaunis on.
Olen pohdiskellut viime aikoina kirjoittamista sattuneesta syystä niin kovin, etten enää saa kirjoitetuksi lainkaan. Aivan kuten kohtalotoveri-Hetskulla, blogin tekstiloota pursuilee aloitettuja ja tuskastuneena hetkeä myöhemmin kesken jätettyjä tarinanalkuja. Harva se päivä joutuu toteamaan, että parempi blogi ilman uutta tekstiä kuin varustettuna uudella mutta väkisin ja hampaat irvessä väännetyllä pakkopullakirjoituksella.
Ajattelin siis tänään vain kertoa teille, että olen elossa. Olen myös viettänyt kesän ensimmäisen pitkän viikonlopun mökilläni, aloittanut katiskakalastuksen, saanut saaliiksi kuusi pientä särkeä, ja soudattanut Panua vesisateessa ympäri järveä. Olen käynyt samaisen Panun kanssa Pistohiekan lavalla tanssimassa, juhlinut 60-vuotiasta keinoenoa, tuijottanut etanan etenemistä tienposkessa, tutustunut Aleksanterin kanssa kääpään ja tavannut eilen uuden ihmisen. Hän oli yhdeksän päivän ikäinen, hyvin pieni ja hyvin unessa. Hänen vanhempansa olivat nykyhetkeen orientoituneita ja täysjärkisiä, vaikka kutsuivatkin toisiaan nimillä Meijeri ja Jätehuolto.
Elämä on siis hyvää. Pian se jatkuu juhannuksen muodossa samaisella mökillä, samaisen katiskan kera, samaisella Pistohiekan lavalla tanssien.
Loppukevennyksenä video, jossa noin minuutin ja 40 sekunnin kohdalla ruutuun tepastelee eräs maanmainio nuorimies maanmainion isänsä kanssa.
---------
Tänään soi Olavi Uusivirran Huomenna hän tulee. Nyt uskon ihmeisiin, ja lähden tanssimaan. Vaikken osaakaan.
Viime viikonloppuna, kuten kaikki tietävät, tuli kesä.
Kesä tuli jo perjantaina, kun istuimme ystävän kanssa Espan puistossa kahvilla ja jätskillä, kiipesimme Tähtitorninmäelle ihastelemaan kaunista kaupunkiamme ja hölkyttelimme sitten Kallioon, josta löytyi mainio Cafe Mascot ja kolme kappaletta Martti Suosalon ja kumppaneiden esittämää Vladimir Vysotskin biisiä. Myöhemmin Kallioon löysi tiensä myös Team Harhailevat Savolaiset, joista toinen oli Mascotin koettuaan sitä mieltä että nyt muuten muutetaan Kallioon. Mikäpä siinä.
Lauantaina kesä sai hetken tulla toimeen ihan itsekseen ikkunan takana, kun päivä samaisen ikkunan sisäpuolella lähti käyntiin kovin hitaanlaisesti. Siitä se sitten nytkähti kuitenkin liikkeelle, ensin iltapäivällä Veräjämäkeen jeesaamaan Hyvinkäältä takaisin sivilisaatioon palanneen ystävän ja tämän perheen muuttoa ja sitten pikaisen kotivisiitin kautta takaisin Kallioon. Tai tarkemmin ilmaistuna Kurviin, jossa Apuväline-Anni ja Compumimo viettivät kaikkia mahdollisia iloisia ja ihania juhlia yhtä aikaa. Mukana olivat myös Hetsku ja Mikkomikko, joiden näkeminen lauantaina aamupäivästä kirvoitti spontaanin toivomuksen edellä mainittujen pikaisesta muutosta Helsinkiin. Tulkaa tänne, armaat. Mielellään heti. Niin, ja ne juhlat. Nehän olivat vähintäänkin legendaariset, niin kuin ne aina siinä osoitteessa ovat tavanneet olla.
Poistuimme edellisestä illasta uupuneina kotiin kolmosen ratikan suosiollisella avustuksella eli aikaisin. Sunnuntaina heräsin puoli kuudelta, joka on myös aikaisin. Tämä ilmiö on nimeltään vanhuus.
Ja se sunnuntai sitten. Se kului aamusta iltaan asti hyvässä seurassa Kaivarin auringonpaisteessa merituulen vilvoiteltavana, loistavia eväitä syöden, laiskasti tarinoiden. Peruslistaporukan lisäksi viltin reunalla piipahti myös satunnainen lapsuudenystävä sekä satunnainen Pippe-täti kavaljeereineen. Jälkimmäisistä ensin mainittu vetäisi mahat pullollaan nurmikolla köllöttäneelle hippijengille kunnon taukojumpan, josta lausumme ikikiitoksen.
Illalla menimme kotiin, ja lähdimme heti takaisin ulos. Menimme istumaan Caruselin kallioille ja katsomaan merta. Aurinko lämmitti, aalto ei vienyt miestä mukanaan vaikka vähän yrittikin.
Oli kesä, oli ollut ihana päivä, kaikki oli hyvin.
---------
Tänään soi Lou Reedin Perfect Day, koska sunnuntai oli juuri sellainen. Tässä tosin variaatioartistien esittämänä, koska juuri tämä versio tutustutti minut tähän kappaleeseen:
Äiti, vaimo, tytär, isosisko ja täti.
Karjalainen, savolainen, kesämökkiläinen. Aikuiskokelas.
Maailmaa on parasta määritellä kirjoittamalla ja naisella on oltava oma huone. Tarpeen vaatiessa naisen huoneeseen mahtuu myös mies, kitara ja MoccaMaster.
