Postikortti Moskovasta

Entiset kaupungit ovat vähän niin kuin entiset ihmiset.

Jotain niissä on tuttua, sellaista mikä pysyy. Kuitenkin niissä on niin paljon vierasta, että tulee väkisin mieleen sellainenkin teoria, että se tuttuus on vain omien mielikuvien ja mustojen kerrostumaa, jotain mitä on joskus ollut mutta ei ole enää. Ihmiset muuttuvat, kaupungit samalla tavalla.

Olen Moskovassa. Asuin täällä vuoden, ja kirjoitin pois lähtiessäni näin:

Ei Moskovasta ehtinyt oikein tulla minun kaupunkini. Ajattelin tänä yönä, kävellessäni sillan yli kotiin ja katsellessani Gorkin puistoon rakennetulla eksklusiiviterassilla jammailevaa jazzbändiä ja VIP-vieraita, että juuri samanlainen olo minulle jäi koko Moskovasta. Hienoa, upeaa, järjetöntä, mahtavaa, ilotulitusta ja taivasta pyyhkiviä laservaloja.

Ja minä katselen sitä kaikkea sillan kaiteen yli, ihan läheltä. Kuulen musiikin, näen lavan tapahtumat, tunnen nenässäni shaslikin tuoksun.

Mutten kuitenkaan kuulu joukkoon.

Samanlainen olo minulla on edelleen. Tiedän reitit, tunnen kadut ja tajuan metroaseman nimestä, millä laidalla kaupunkia ollaan. Ymmärrän, että venäläisessä konferenssissa eivät aikataulut voi pitää paikkaansa, koska aikataulut eivät täällä pidä paikkaansa, paitsi juna-aikataulut. Katselen huvittuneena kaaosta joka on täällä nimeltään bardak, ja suhtaudun siihen tyynin mielin koska tiedän, että lopulta asiat kuitenkin järjestyvät. Vastailen ihmettelevien ulkomaalaisten kollegoitteni kysymyksiin siitä, miksi joku on noin eikä näin ja miksi se venäläinen sanoi niin vaikka asia oli päinvastoin. Ymmärrän jopa kongressin iltatilaisuutta, jossa jaetaan 800 kappaletta erinäisiä palkintoja, muistolaattoja, pystejä ja pokaaleja, koska se Kuuluu Asiaan. Ymmärrän myös tekohauskaa, mistälie paikalle haalittua juontajaa, joka yrittää kertoa huonoja vitsejä ja saada väsyneen yleisön nauramaan niille.

Mutta ymmärryksestä huolimatta kyllästyn lopulta kuuntelemaan vahvalla venäläisaksentilla tulkittuja Beatles-covereita, joita esittää Yamaha-sähköurkua takova takatukkamies kahden kiemurtelevan blondin kanssa. Lähden ulos Moskovan iltaan, kävelen Aleksandrovskii Sadin halki kohti majapaikkaani. Sireenit tuoksuvat, jossain visertää vielä illanvirkku lintu. Silloin minä hetken ajan tunnen, että Moskova pitää minusta ja minä Moskovasta.

Mutta pääasiassa olen kuitenkin iloinen siitä, ettei minun tarvitse jäädä tänne.

---------

Tänään soi itseoikeutetusti entisen kaupunkini ja vanhan blogini muistoksi Ultra Bra ja Moskova. Eikä minulle ole vieläkään selvinnyt, onko Helsinki tunnin edellä vai jäljessä.