Aino tahtoo

Pitkästä aikaa teatteria eilen. Siis ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Kulttuurisuursyömäri.

Vuoden teatteri 2009 on Avoimet ovet, ja minun puolestani se voi olla vielä usean tulevankin vuoden. En ole nähnyt siellä mitään huonoa koskaan ja teatterin keskellä salia oleva näyttämö on lisäksi ovela ja saa kaiken näytellyn tuntumaan jotenkin paljaalta ja läpinäkyvältä.

Eilisen elämys oli nimeltään Aino - tahdon tämän rakkauden. Se kertoo Sudenmorsiamen kirjoittaneen Aino Kallaksen elämästä ja rakkaudesta Eino Leinoon. Tai sitten se kertoo elämästä ja rakkaudesta, ja rakkauden ristiriidasta, ja tunteen ylivallasta järkeä kohtaan vai olikohan se sittenkin toisinpäin.

Ainon ensimmäinen näytös oli jotenkin ponneton. Ei missään nimessä täysin, eikä ollenkaan huono, mutta vähän ponneton. Ainon toinen näytös sai itkemään ja tuntemaan kipeitä tunteita. Avoimet ovet ei pettänyt taaskaan.

Ainosta tuli mieleen montakin omaa elämän kerrostumaa. Jäämisen ja lähtemisen problematiikka, järjen ja selvästi väärässä olevan mutta silti omaa tahtoa vahvemman tunteen käsirysy. Valtava kaipuu vapauteen ja oikeana omana itsenään olemiseen, lapsellinen usko siihen että joku muu voi seistä sen vapauden tiellä tai toisaalta avata portin, joka sinne johtaa. Voi Aino, ei kukaan sitä vapautta vie eikä kukaan sitä toisaalta tarjoakaan. Itse on elettävä niin että on oikea, oma itsensä, itse levitettävä siipensä ja räpiköitävä ilmaan. Ei kompromisseihin pidä tyytyä, mihinkään ei pidä vain tyytyä, mutta vapauden saavuttaessaan on hyväksyttävä myös se, että sillä rannalla seisoo yksin.

Loppuun vielä lainaus Jukka Pitkäsen mainiosti esittämältä Eino Leinolta. Siis näytelmän Eino Leinolta, en tiedä onko hän itse tätä koskaan lausunut:

Rappiolle johtaa kaksi tietä: boheemi ja pikkuporvarillinen.

Ehkä rappiolta välttyy jos yrittää askeltaa polkua jonnekin niiden välimaastoon?

---------

Tänään soi Status Quon In the Army. Puolustusvoimat, antakaa tiskaaja takaisin!