Perhe harrastaa, osa kaksi

Jos joku ei ole vielä asiaa blogista tai arkielämästä havainnut, taloudessamme asustaa Huushollaava Mies. Hän on ollut sellainen niin kauan kuin muistan: Ensimmäinen ensimmäisellä hankkimallani digikameralla kuvattu videoklippi heiluu hetken pitkin seiniä ja lattioita ja tarkentaa sitten pietarilaisessa keittiössä tiskaavaan nuorukaiseen, jota tiskipöytä ulottuu noin polviin. Seuraa kuvaajan piipittävällä äänellä lausuma selostus: "Panu tiskaa".



Panu on sittemmin tiskannut hyvin uutterasti. Ja laittanut ruokaa myös. Minä en ole vieläkään lukenut sen digikameran käyttöohjetta, ja sitä paitsi koko kamera hävisi kesällä 2007 jonnekin Pekingiin.



Minä en pidä tiskaamisesta. Ruualaitto on minusta mukavaa silloin, kun on tulossa juhlat. Myös leipominen on satunnaisesti kivaa. Mutta armaaseen puolisooni verrattuna asianharrastukseni ruuanlaiton suhteen on kiistatta miinuksella, ja pahasti. Yleensä keskityn muihin, paremmin hallitsemiini hommiin, kuten pyykin viikkaamiseen. Joskus yritän auttaa, koska minun on annettu ymmärtää, että yhteinen kokkaus lähentää ja tiivistää perhesuhteita.



Lopputulos: Sunnuntaina minulta murtui varvas, kun laitoimme yhdessä iltapalaa ja pääkokki pyörähti pahaa-aavistamatta pienessä keittiönurkkauksessa lähietäisyydellä hengailevan apulaisensa jalkapöydän päälle. Nyt istun kirjoittamassa tätä pelkällä oikealla kädellä. Vasemman käden keskisormi sojottaa kohti kattoa tiukasti laastaroituna ja sitä viilentää vajaa pakastehernepussi. Kylmä, koho ja kompressio johtuvat siitä, että yritin äsken sekaantua keittiöaskareisiin ja pilkkoa perunoita sillä aikaa kun seuraava Panu´s Diets valmistuu. Pilkoin ensin pari perunaa ja sitten oman sormenpääni.



Samaisella kokkiveitsellä olen joskus aiheuttanut itselleni sairaalareissun ja rivin tikkejä etusormeen. Nyt yritän selvitä kotikonstein ollakseni Marian sairaalan päivystyspolin sijasta paikan päällä sitten kun savujuustolla ja sienillä täytetyt hirvenliharullat tulevat pois uunista.



Mitä tästä opimme? Jätä kokkiveitsiheilunta niille, jotka osaavat lajin luonnostaan.

---------

Tänään soi Neljän Baritonin Pop-musiikkia. Koska se tyttö menee naimisiin, sen pojan kanssa naimisiin. Sen hyppyritukkakesäpojan.



Kuva: www.hackman.fi

Perheen yhteinen harrastus

Kun läheisestä ystävästä tulee eräänä kauniina päivänä pyytämättä, yllätyksenä ja vähän epähuomiossakin elämänkumppani, on yhteistä puuhaa ja puheenaiheita kenties keskivertoa pariskuntaa enemmän. Hyvä niin.



Yksi yhteinen harrastus on kuitenkin ylitse muiden. Sitä on olemassa 40 osaa siirrettävän kovalevyn syövereissä, joten harrastusta on säännösteltävä, että sitä riittäisi pidemmäksi aikaa.



Harrastuksen nimi on Shaun the Sheep, suomennettuna Late Lammas. Kerrassaan mainio vaha-animaatio Wallacen ja Gromitin tekijöiltä. Shaun on nokkela lammasnuorukainen, jonka lauman tapahtumarikasta elämää jaksoissa seurataan. Persoonallisten lampaiden lisäksi mukana seikkailee ainakin lampaiden punaniskaisäntä, hölmö mutta hyväntahtoinen lammaskoira sekä naapuriaitauksen kolme raggarisikaa.



Suositellaan lämmöllä kaikille, jotka haikailevat päiviinsä hyvää tuulta. Yksikin jakso päivässä riittää.

Kuvat: http://shaun-sheep.com

---------

Tänään soi tietenkin Shaun the Sheepin tunnari.

Panu's Diets

Tänään olen pääsääntöisesti syönyt rakkaudella valmistettua adzharalaista hatsapuria tomaatti-sipuli-korianterisalaatin, adzhikan ja munakoisosäilykkeen kera.




Mutta sivutoimisesti olen syönyt myös puoli pussillista einesbroileripyöryköitä Mannerheimintiellä, koska ennen hatsapurin valmistumista kävimme kokin kanssa käynnistämässä uimastadionkauden ja uidessa alkaa aina huikomaan. Tai hiukomaan. Tässä nälkäinen kokki kyttää hatsapurinsa valmistumista:




---------

Tänään soi Varkauden lahja maailmankaikkeudelle, Bone5 ja Making Enemies. Biisin nimi sopinee kuvaamaan Georgian ulkopolitiikkaa, vaikka kulinaristejahan tässä varsinaisesti ollaan.

Panu's Diets

Tänään olen pääsääntöisesti syönyt rakkaudella valmistettua ja sydämenkuvin koristeltua hatsapuria tomaatti-sipuli-korianterisalaatin, adzhikan ja munakoisosäilykkeen kera.



---------

Tänään soi Ismo Alangon Elämä on hauras. Myös pikkuvarpaat ovat sitä, jos niiden päälle hypähtää roteva kaksimetrinen mies. Lääkärin hoitosuositus murtuneeseen varpaaseen: "Pysy vähän loitommalla siitä puolisosta."

Postikortti Moskovasta

Entiset kaupungit ovat vähän niin kuin entiset ihmiset.

Jotain niissä on tuttua, sellaista mikä pysyy. Kuitenkin niissä on niin paljon vierasta, että tulee väkisin mieleen sellainenkin teoria, että se tuttuus on vain omien mielikuvien ja mustojen kerrostumaa, jotain mitä on joskus ollut mutta ei ole enää. Ihmiset muuttuvat, kaupungit samalla tavalla.

Olen Moskovassa. Asuin täällä vuoden, ja kirjoitin pois lähtiessäni näin:

Ei Moskovasta ehtinyt oikein tulla minun kaupunkini. Ajattelin tänä yönä, kävellessäni sillan yli kotiin ja katsellessani Gorkin puistoon rakennetulla eksklusiiviterassilla jammailevaa jazzbändiä ja VIP-vieraita, että juuri samanlainen olo minulle jäi koko Moskovasta. Hienoa, upeaa, järjetöntä, mahtavaa, ilotulitusta ja taivasta pyyhkiviä laservaloja.

Ja minä katselen sitä kaikkea sillan kaiteen yli, ihan läheltä. Kuulen musiikin, näen lavan tapahtumat, tunnen nenässäni shaslikin tuoksun.

Mutten kuitenkaan kuulu joukkoon.

Samanlainen olo minulla on edelleen. Tiedän reitit, tunnen kadut ja tajuan metroaseman nimestä, millä laidalla kaupunkia ollaan. Ymmärrän, että venäläisessä konferenssissa eivät aikataulut voi pitää paikkaansa, koska aikataulut eivät täällä pidä paikkaansa, paitsi juna-aikataulut. Katselen huvittuneena kaaosta joka on täällä nimeltään bardak, ja suhtaudun siihen tyynin mielin koska tiedän, että lopulta asiat kuitenkin järjestyvät. Vastailen ihmettelevien ulkomaalaisten kollegoitteni kysymyksiin siitä, miksi joku on noin eikä näin ja miksi se venäläinen sanoi niin vaikka asia oli päinvastoin. Ymmärrän jopa kongressin iltatilaisuutta, jossa jaetaan 800 kappaletta erinäisiä palkintoja, muistolaattoja, pystejä ja pokaaleja, koska se Kuuluu Asiaan. Ymmärrän myös tekohauskaa, mistälie paikalle haalittua juontajaa, joka yrittää kertoa huonoja vitsejä ja saada väsyneen yleisön nauramaan niille.

Mutta ymmärryksestä huolimatta kyllästyn lopulta kuuntelemaan vahvalla venäläisaksentilla tulkittuja Beatles-covereita, joita esittää Yamaha-sähköurkua takova takatukkamies kahden kiemurtelevan blondin kanssa. Lähden ulos Moskovan iltaan, kävelen Aleksandrovskii Sadin halki kohti majapaikkaani. Sireenit tuoksuvat, jossain visertää vielä illanvirkku lintu. Silloin minä hetken ajan tunnen, että Moskova pitää minusta ja minä Moskovasta.

Mutta pääasiassa olen kuitenkin iloinen siitä, ettei minun tarvitse jäädä tänne.

---------

Tänään soi itseoikeutetusti entisen kaupunkini ja vanhan blogini muistoksi Ultra Bra ja Moskova. Eikä minulle ole vieläkään selvinnyt, onko Helsinki tunnin edellä vai jäljessä.

Tiistai, huhtikuu, Helsinki, tuulinen ilta

Jos joku kysyy minulta joskus, mitä tein keväällä 2009, vastaan näin: Kävelin ympäri kaupunkia, pidin kädestä kiinni, oli kylmää, kuulasta ja kaunista. Niin kului koko kevät. Olin onnellinen.



"You got your hair combed back and your sunglasses on, babe." - Don Henley



Mestoilla.




"My baby drove up in a brand new Cadillac." - The Renegades



Stadin kingi.



Varma kesän merkki. (Ei-helsinkiläisille tiedoksi, että talvella tässä kohtaa on silta Uunisaareen.)



Tällä saarella: Helsingfors Simsällskap, perustettu 1887. Vernissa-, öljy- ja ruumisarkkutehtaat ovat jo lopettaneet toimintansa.



"Ne oli meitä varten tehty aivan varmasti
ne portaat tyhjyyteen joita ahnaasti kapusimme." - A.W. Yrjänä



"Славься, Отечество наше свободное." Da zdravstvui, Timo Karhunen!



Ei se oo niin justiinsa.


---------

Tänään soi Kollaa kestää ja Kevät.

"Kevät ja kaupunki elämää täynnä
Ja minä vielä mukana, taisin sittenkin selvitä."

Aino tahtoo

Pitkästä aikaa teatteria eilen. Siis ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Kulttuurisuursyömäri.

Vuoden teatteri 2009 on Avoimet ovet, ja minun puolestani se voi olla vielä usean tulevankin vuoden. En ole nähnyt siellä mitään huonoa koskaan ja teatterin keskellä salia oleva näyttämö on lisäksi ovela ja saa kaiken näytellyn tuntumaan jotenkin paljaalta ja läpinäkyvältä.

Eilisen elämys oli nimeltään Aino - tahdon tämän rakkauden. Se kertoo Sudenmorsiamen kirjoittaneen Aino Kallaksen elämästä ja rakkaudesta Eino Leinoon. Tai sitten se kertoo elämästä ja rakkaudesta, ja rakkauden ristiriidasta, ja tunteen ylivallasta järkeä kohtaan vai olikohan se sittenkin toisinpäin.

Ainon ensimmäinen näytös oli jotenkin ponneton. Ei missään nimessä täysin, eikä ollenkaan huono, mutta vähän ponneton. Ainon toinen näytös sai itkemään ja tuntemaan kipeitä tunteita. Avoimet ovet ei pettänyt taaskaan.

Ainosta tuli mieleen montakin omaa elämän kerrostumaa. Jäämisen ja lähtemisen problematiikka, järjen ja selvästi väärässä olevan mutta silti omaa tahtoa vahvemman tunteen käsirysy. Valtava kaipuu vapauteen ja oikeana omana itsenään olemiseen, lapsellinen usko siihen että joku muu voi seistä sen vapauden tiellä tai toisaalta avata portin, joka sinne johtaa. Voi Aino, ei kukaan sitä vapautta vie eikä kukaan sitä toisaalta tarjoakaan. Itse on elettävä niin että on oikea, oma itsensä, itse levitettävä siipensä ja räpiköitävä ilmaan. Ei kompromisseihin pidä tyytyä, mihinkään ei pidä vain tyytyä, mutta vapauden saavuttaessaan on hyväksyttävä myös se, että sillä rannalla seisoo yksin.

Loppuun vielä lainaus Jukka Pitkäsen mainiosti esittämältä Eino Leinolta. Siis näytelmän Eino Leinolta, en tiedä onko hän itse tätä koskaan lausunut:

Rappiolle johtaa kaksi tietä: boheemi ja pikkuporvarillinen.

Ehkä rappiolta välttyy jos yrittää askeltaa polkua jonnekin niiden välimaastoon?

---------

Tänään soi Status Quon In the Army. Puolustusvoimat, antakaa tiskaaja takaisin!

Nyt on joku pulassa

Hetsku on kirjoittanut ongelmasta, jota Äitiharjoittelija kommenteissa komppaa.

Kun ei ehdi. Viitsi. Ole energiaa. Aikaa. Huvitusta.

Ja silti blogin pitäminen on mukavaa. Mukavaa olisi kertoa asioista, kirjata niitä ylös että muistaisi. Voisi kertoa äitienpäiväviikonlopusta, hälläväliä-ylinopeussakoista, illanistujaisista suvun kanssa. Siitä, miltä tuntuu kun pieni veljenpoika koputtaa makuuhuoneen oveen kello 5.40 lauantaiaamuna ja huutaa "Auaa", mikä tarkoittaa Lauraa. Siitäkin, miltä tuntuu kömpiä sängystä kello 5.41 lauantaiaamuna, alkaa kiivetä pienen veljenpojan kanssa portaita ylös ja alas ja huhuilla vierustoveri keittämään lapselle puuroa. Voisi mainita heittäneensä lauantai-iltana mökillä talviturkin ja muistaneensa järvelle katsellessaan sitä, mitä joku kerran sanoi: Että vielä joskus löytyy sellainen mies tai poika, jonka kanssa voi viettää syksyä mökillä haluamatta olla kenenkään muun kanssa ainakaan minkään ulkomaisen kaupungin epäselvyydessä. Todeta, että kevättäkin voi viettää sillä tavalla.

Ja siitäkin voisi kertoa, että Panu's Diets on valmistanut vastahakoisille aterioitsijoille chilillä ryyditettyä jauhelihapastakastiketta ja piilottanut joukkoon kaksi naurista. Ja erityisesti siitä, kun eilen Linnanmäen illassa kaksi henkiseen ropelihattuun pukeutunutta äijää kadotti rock-henkisyytensä mutta palasi vastalahjaksi takaisin vuoteen 1987. Miksei siitäkin, että toisinaan on ihan hyväksyttävää olla tyttö, pelätä kieputtimia ja istua penkillä vilkuttamassa kieputtimissa pyöriville äijille, jotka vilkuttavat takaisin päät samaan suuntaan kenossa.

Tiesittekö muuten, että hattaraan kuluu saman verran sokeria kuin kolmeen sokeripalaan ja yhdessä hattarassa on juuri sopivasti tavaraa täyttämään neljä aikuista tai yksi lapsen maha. Veikkaan, että ette.

Huomisaamuna koittaa siirtymä lapsuudesta teini-ikään: sulho lähtee sotimaan. Aamukammassa tosin tämän palveluksen osalta vain neljä piikkiä.

---------

Tänään soi Zen Café ja Ongelma. Yleinen ja yhtäläinen, sellainen.

Päivän tärkein ateria

Alkuun selventävä asianhaara:

En ole syönyt aamiaista sitten lukioaikojen. Poikkeustilanteita ovat hotelliaamiaiset, aamiaistreffit sekä satunnaiset viikonloput.

Aamulla syöminen edellyttää sitä, että heräämisen ja syömisen välillä on kohtuullisen pitkä aika. Heti vällyjen välistä noustua ei ruoka maistu. Arkiaamuina heräämisen ja ulko-ovesta ulos syöksymisen väliaika on vuosien saatossa tiivistynyt noin puoleen tuntiin, ja viime aikoina aamurutiineihin lisätystä kahvit sänkyyn -manööveristä huolimatta aamut ovat arkisin aivan liian lyhyitä puuronkeittoon tai voileivän tekoon.

Moskovassa asuessani olin pyörtyä nälkäkuolemasta osapuilleen joka toinen arkipäivä, koska ikiaikaisen säännön mukaan lounastunti työpaikassani alkoi klo 13 ja päättyi klo 14. Yhteen asti iltapäivällä sätkiminen tyhjin vatsoin oli tuskaa. Pari kertaa yritin syödä pussipuuroa aamupäivällä, mutta nälkä yltyi siitä sietämättömäksi.

Paluu Suomeen, muun maailman mittakaavassa poikkeustilalounasaikojen maahan, oli tältäkin osin ihana. Lounaalle mennään joka päivä klo 11.

Joskus aamulla kuitenkin on kiljuva nälkä ja hutjakka olo. Silloin apuun rientää palveluntarjoaja. Hän on noussut aamulla riittävän aikaisin, valmistanut aimo kasan herkkuvoileipiä, asetellut ne kauniisti vitriiniin ja avannut ovensa. Sitten minä höyryän paikalle, ohikulkumatkalla kohti työpaikkaa, valitsen vitriinistä tunnelmaan sopivan herkkuleivän, asettelen sen paperipussissaan hellästi laukkuun päällimmäiseksi ja kävelen kevein jaloin loppumatkan kulman taakse. En ruoki lamaa, tuen pienyrittäjyyttä. Haen keittiöstä kupillisen sitruunateetä, revin paperipussin halki ja suojelen sillä näppäimistöni murusilta. Sitten vietän kiireettömän aamupalahetken kera herkkuleivän, teekupin ja nettihesarin, Facebookin ja Gmailin.

Omia nettisivuja palveluntarjoajalla ei ole, söpön pikkudelin nimi on joka tapauksessa Herkkukori ja se sijaitsee Helsingin Punavuoressa, osoitteessa Uudenmaankatu 17. Kaikki missä on ruisleipää on ainakin hyvää, varsinkin 2,60 euroa maksava maksapateereissari. Testatkaa ja todetkaa itse.

---------

Tänään soi Ne Luumäkien Onnellinen perhe, koska se oli ainut mieleen tuleva biisi jossa on sana aamupala.

Laiska, tyhmä ja saamaton

Laurakaisa Perjantai ei tänään pidä Laurakaisa Torstaista. Laurakaisa Torstai lähti nimittäin eilen humputtelemaan kaupungille ja jätti tekemättä liudan asioita, jotka Laurakaisa Torstain olisi ehdottomasti pitänyt tehdä. Ne kaatuivat Laurakaisa Perjantain niskaan ja näyttää vahvasti siltä, että osansa sijaiskärsimyksestä tulevat saamaan myös niinkin sivulliset henkilöt kuin Laurakaisa Lauantai, Lauarakaisa Sunnuntai ja Laurakaisa Maanantaikin.

Saamattoman ihmisen kirous on herätä aamulla klo 5.40 ehtiäkseen hoitamaan pinon eilen hoitamatta jääneitä asioita ennen syöksymistään seminaariin, joka alkaa klo 8.30.

Saamattoman ihmisen siunaus on se, kun kuuden jälkeen aamulla töihin astellessaan saa hetkeksi omakseen puoliunisen, keväisen Helsingin.

---------

Tänään soi siis Zen Café ja Laiska, tyhmä ja saamaton. Asenne pitäisi vaihtaa.

Rikas, rakas, köyhä, varas

Tämän päivän Hesarissa oli valitettavasti vain maksullisesta digidigilehdestä löytyvä Mari Koistisen Kuluttavaa elämää -sarjassa julkaistu kolumni otsikolla Vaatimaton pakosta vai valinnasta.

Ostin taannoin John Naishin joka paikassa toitotetun Riittää jo! -kirjan jossa etsitään ja osin löydetäänkin uusia näkökulmia kulutus- ja hösellyskeskeiseen elämäntyyliimme. Hyvä kirja. Mari Koistisen kolumnissa pohditaan kovasti muodikkaan joutilaisuuden ja antimaterialistisuuden nimiin vannovan uudenlaisen elämäntavan cooliutta verrattuna vaatimattomien, oikeasti pienituloisten tai muuten oravanpyörästä tipahtaneiden kanssaihmisten valintoihin. "Vähäistä kulutusta ja joutilaisuutta arvostetaan vain, kun niitä toteuttaa ihminen, joka halutessaan voisi helposti olla myös kiireinen ja hyvätuloinen." Tottahan se on. Ei köyhäilyssä ole mitään siistiä, jos se on köyhäilyä pakon edessä.

Minä haastaisin mielelläni ihmisiä pohtimaan valintojaan. Koska valintoja me teemme, isoissa ja pienissä asioissa. Kolmekymppinen pieten lasten isä, joka tilittää jatkuvaa työkiirettä ja lasten kanssa vietetyn yhteisen ajan vähyyttä ja kehtaa esittää asian vielä niin kuin sille ei olisi vaihtoehtoja, on minusta tehnyt kiistatta valinnan. Usein sen nimi näillä leveysasteilla on omakotitalo Espoossa ja 2000-luvun loppupuolella valmistettu auto. Suotta minusta nillittää, olisi valinnut toisin jos ei ole tyytyväinen.

Minä olen valinnut - ja valintaani vetänyt mukaan myös puolisoni - 28 neliön asunnon, johon ei mahdu määrättömästi vaatteita tai kenkiä ja jossa pyykit on kuivatettava keskellä lattiaa silloinkin kun keskilattialle olisi muuta käyttöä. Mutta josta on seitsemän minuutin kävelytyömatka, jota varten ei tarvitse sitovaa ja ahdistavaa asuntolainaa ja jossa on korkea katto ja kultaisilla tähdillä kuvioitu porraskäytävä. Autokantaan kuuluu ilmainen perintö-Toyota vuodelta 1997 ja maakuntaan hajasijoitettu 90-luvun alun kartanovolvo, joilla olemme ajatelleet pärjätä seuraavat kymmenisen vuotta.

Kuluttaminen, jos mikä, on valinta. Ekologinen, taloudellinen, eettinen, poliittinen. Ostatko israelilaisen sionistipaprikan vai muoviin pakatun, afrikkalaisia laittomia siirtolaisia riistävän espanjalaisversion? Haluatko ylellisen eksklusiivielintarvikkeen vai kelpaako lähikaupan Pirkka tai Rainbow? Voiko jättiläismäisellä hiilijalanjäljellä varustetut närpiöläiset luomutomaatit korvata kotimaisilla nauriilla ja jos voi, mitä tehdään kun tekee mieli ketsuppia?



Naurista on tänä keväänä ostettu. Vaatteita ja kenkiä ei. Hopeiset kihlasormukset, joista tulee naimisiin menon jälkeen vihkisormukset, valittiin MIPS-eli Material Input Per Service -mittarin mukaan - hopea törsää uusiutumattomia luonnonvaroja vain murto-osan siitä mitä kulta, valkokulta tai platina. Kalevala Korun sormukset valmistetaan Suomessa joten lamaakaan ei ruokittu. Ja sormusten timanttien puutetta ihmettelevät voivat lukea Andreï Makinen Vain rakkaus -teoksen, jossa kyseisten hyödykkeiden asemaa maailmanpolitiikassa on varsin raadollisesti kuvattu.

Vähemmän kuluttamista, perusteltuja valintoja, vähemmän ylpeilyä täydellä kalenterilla, enemmän kiireetöntä aikaa. Se on minun reseptini varhaiskeski-ikäiseen onneen. Eräät meistä puolestaan toteuttavat downshiftingiä syömällä puunkuoripuuroa suoraan ämpäristä.

(Toim. huom. Puunkuoripuuro = Myllärin Luomu -nimisistä runsaskuituisista hiutaleista valmistettu puuro, joka näyttää, tuntuu ja maistuu siltä niin kuin se olisi valmistettu oksanpätkistä. Perusasioiden äärellä.)

---------

Tänään on soinut koko päivän Shostakovitsh Spotifyn välityksellä. Erinomaista opiskelumusiikkia.

Mahtava konsepti

Mitä tapahtuu, kun suljetaan vuorokaudeksi 28 neliön yksiöön yksi sikalenssupotilas ja toinen bronkiitista kärsivä tekniikan ylioppilas?

Ei ainakaan Kuljetusten vakuuttaminen -tenttiin lukua tai diplomityön viimeistelyä.

Olemme saaneet aikaan noin yhdeksän ja puoli kappaletta lyijykynällä suherrettuja lyhyitä, pitkiä, keskipitkiä ja puolilyhyitä nimilistoja, allekirjoittaneen ahdistusta, bronkiittiteekkarin stoalaista tyynnyttelyä, loistavan idean camo-kuvioidusta koltusta, "think outside of the box" -huudahduksia ja niitä seuranneita erittäin huonoja ja toteuttamiskelvottomia ideoita ynnä sinnikästä intternetin selausta, joka päättyi lopulta siihen että kirjoitin Googleen sanan "jotain" ja painoin entteriä. Hirvipaisti, tätileegio, Jarkko Martikaisen Valssi tanssitaidottomille, 2000-luvun kansallispuku, riistäjäpitopalvelut ja Panun Keittiö. Soppa on valmis.

Miksi ylipäätään tarvitaan vihkijää? Eikö naimisiin voisi mennä kirjallisella ilmoituksella, kun vuokrasopimuksenkin voi tehdä ilman laamannin läsnäoloa?

Kohta on puoliyö, ja meillä on kahdeksan toinen toistaan mahtavampaa konseptia Erittäin Epäkonventionaaliselle Hääjuhlalle. Niitä yhdistää vain yksi asia: Nasu ja haitari.

Hyvä että sentään se.



---------

Tänään soi Essi Wuorelan Naimisiin. Possunpunaiset suunnitelmat, indeed. Vittu jee.

Vappua kansalle

Oheisen dagen efter -kuvan myötä toivotan kaikille lukijoille aurinkoista vappua.

Ja eilisiä vieraita kiitän siitä, että pöytä oli tänä aamuna tämän näköinen.

 

---------

Tänään soi viime yönä Kasarmitorilla raikunut Anonyymin Teekkarilaulajan morsiolleen esittämä Sua vain yli kaiken mä rakastan.