Laurakaisa on juuri tänään häpeämättömän onnellinen.
Tämä harvinainen kirkkauden hetki johtuu siitä, että Leonardo DiCaprio muistuttaa erehdyttävästi entistä miestäni, sitä juoppoa ja uskotonta, Revolutionary Road -elokuvassa. Minun epätoivoni muistutti Kate Winsletin epätoivoa samassa elokuvassa. Ja meidän elämämme olisi hyvin pian muistuttanut Leonardo DiCaprion ja Kate Winsletin roolihahmojen elämää, jos en olisi lakannut ajattelemasta kustannuksia ja hyötyjä ja kävellyt tieheni Pietarinkadulta.
En toki päässyt kovin kauas. Mutta Tehtaankadun ja Kapteeninkadun risteykseen, omaan tornikamariini kuitenkin, ja eroa niillä kahdella elämällä oli saman verran kuin universumeilla keskenään.
Elokuva sai miettimään kaikkia niitä muitakin vaiheita ja suvantoja, joista olen kävellyt tieheni. Kaikkia niitä ihmisiä, joiden luota olen polskinut karkuun. Lähteminen on helppoa, kun sen on kerran tehnyt, enkä minä tiedä, tekeekö se loppujen lopuksi yhtään onnellisemmaksi kuin se toinen vaihtoehto. Se, missä kaikesta huolimatta jäädään.
Tiedän vain, että en halua asua lähiössä enkä halua elämää, jonka sisällöstä pieninkään osa muodostuu pyykkien silittämisestä. Jos näillä parametreillä voi saada perhe-elämän, olen siihen valmis. Jos ei, en ole.
Ja ilman perhe-elämää voi saavuttaa jotain sellaista, joka siinä toisessa vaihtoehdossa on aivan liian helppoa sysiä perhe-elämän toisen osapuolen niskoille, ja juuri tänään se tekee minut häpeämättömän onnelliseksi:
Jos joku kaunis päivä huomaan elämäni menneen pieleen, voin syyttää siitä vain ja ainoastaan itseäni.
---------
Tänään soi Hanoi Rocksin täydellisesti tähän iltaan sopiva otsikkobiisi.
And no one saves the day
It's no one else's fault
When you're a day late or a dollar short
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti