V.I.D.

Muuttoresidenssiä kunnioittaa tänään läsnäolollaan yökyläilijä. Hän on nimeltään Eino Susi, tuttavien kesken Eikka vaan. V.I.D. eli Very Important Dog, neljä ja puoli kuukautta parsonrusselinterrieriä suoraan Pietarista.

Muuttomies leikittää Eikkaa pahvilaatikon kanssa, Eikka leikkii, minä otan molemmista valokuvia. Sanomalehdet saavat kyytiä ja pahvilaatikosta tulee luola.

Ja muutto, sehän ei etene.



---------

Tänään soi Jarkko Martikaisen Valssi tanssitaidottomille. "Ylämäessä tönin sua eteenpäin, alamäessä vauhtias jarrutan." Voiko mitään sen kauniimpaa toiselle sanoakaan?

Tiistai-iltana

Muutto on edistynyt. Ja kommunikointi kolmen sanan päälauseilla.

Olemme katsoneet tänään vain kahden ja puolen tunnin ajan vanhoja valokuvia ja muinaista tiskausvideota tietokoneen ruudulta. Ja pakanneet monta pahvilaatikkoa. Monta on enemmän kuin kaksi. Tunnelin päässä näkyy valoa.

Harkitsen vakavasti blogin hyllyttämistä kunnes paremmat ajat koittavat. Harras lukija kun kommentoi äsken tätä yritelmää seuraavasti:

"Elämänlaadun noustessa juttujen taso vastaavasti laskee."

---------

Tänään soi kaksimielisten humppaiskelmien kruunaamaton kuningas, Eila Torvelan Köyhä ja savolainen. "Sellainen julli, vahva kuin mulli." Öö, TÄH?

Maanantai-iltana

Perunoita on epäergonomista kuoria siten, että kattila on lattialla.

Muuttoa ei edistä juurikaan, jos aloittaa pakkaamisen valokuvalaatikosta niin, että nostelee valokuvan kerrallaan pois laatikosta ja käy näyttämässä jokaista kuvaa yksitellen epäergonomiselle perunankuorijalle.

Muuttoon on alle viikko. Me emme muuta, me teemme SWOT-analyysejä ja juomme appelsiinimehua suoraan purkista.

---------

Tänään soi hirvittävän yllätyksellisesti Samuli Putron soololevy Elämä on juhla ja kappale Mitäpä jos. Mittatilaustyönä.

Sunnuntai-iltapäivänä

Pöydällä on purkki rasvatonta luomumaitoa. Sen kyljessä lukee että

Pitkä on kesän kieli
kun se kurkottaa kohti,
kun lasken terälehdistä,
oletko minun tähteni täällä.

Syömme aamiaista kello kaksi. Vielä ei ole kesä, vielä voi kävellä jään yli Seurasaareen.

---------

Tänään soi Marko Haavisto & Poutahaukat ja biisi nimeltä Ensimmäinen kesä. "Olen kaikkien olleiden summa, tämä hetki on hiekkainen tie." Systeemin vika.

Hyviä vuosia ja niitä muitakin

Lainaan lisää Facebook-tavaraa blogin puolelle, koska strukturoitu asioiden listaaminen sujuu tällä hetkellä paremmin kuin luovempaa otetta vaativa toiminta.

Kolme asiaa vuosien varrelta ja kurkistus tulevaisuuteen, siis:

10 vuotta sitten minä...
1. Olin opetusharjoittelussa Joensuun normaalikoulussa.
2. Asuin Kaislakadulla ja elämäni muistutti Melrose Placea.
3. Murehdin vielä edellisen vuoden suuria suruja.

5 vuotta sitten minä...
1. Asuin Viikissä ja elin agraariyhteiskunnassa.
2. Vihasin työpaikkaani, joka sijaitsi henkisesti Neuvostoliitossa.
3. Kävin usein pitkillä ja hartailla lounailla Simonessa.

3 vuotta sitten minä...
1. Opettelin ensimmäistä kertaa elämässäni olemaan sinkku.
2. Katselin ikkunasta näkyviä Johanneksen kirkon torneja.
3. Pidin paljon työstäni, vaikka se syöksikin minut taloudelliseen ahdinkoon.

Vuosi sitten minä...
1. Asuin Moskovassa.
2. Haaveilin Pariisista.
3. Kuvittelin jääväni eläkkeelle valtionhallinnosta.

Tähän asti tänä vuonna minä...
1. Olen etsinyt uutta kotia ja löytänytkin sellaisen.
2. Olen kadottanut jo kaksi pienen pientä muistitikkua, enkä aio hankkia niitä enää lisää.
3. Olen humpsahtanut rinnakkaistodellisuuteen, jossa yks kaks ostellaan rakkausmuumimukeja ja toisiinsa matchaavia häämekkoja ja -kravatteja, mutta suunnitellaan silti ensi kesän Ilosaarirockia ihan niin kuin ennen vanhaan.

Eilen minä...
1. Lähdin aikaisin töistä hakemaan asukaspysäköintitunnusta rakennusviraston asiakaspalvelupisteestä.
2. Vedin lipat Makkaratalon kynnyksellä. Rystynen raapiutui, nilkka ja ranne kipeät.
3. Olin illalla ikävissäni.

Tänään minä...
1. Olen korvannut talvipalttoon rikki menneen napin hakaneulalla.
2. Olen käynyt Krunikassa hammaslääkärissä.
3. Menen noin kuuden ja puolen tunnin kuluttua linja-autoasemalle vastaanottokomiteaksi.

Huomenna...
1. Herään onnellisena.
2. Menen kohottamaan läksiäismaljan Lontooseen muuttavalle lapsuudenystävälle.
3. Näiden kahden toimenpiteen välissä yritän suorittaa muuton vaatimia toimenpiteitä muuttomiehen suosiollisella avustuksella.

---------

Tänään soi Spitfire ja Настроение. Ensi viikon keikkaa odotellessa.

Elämämme tarkoitus

Minua harmittaa suuresti, etten ole säästänyt monen vuoden takaista listan sähköpostikeskustelua, jossa pohdittiin elämän tarkoitusta.

Muistan yhden ehdotuksen kuitenkin ulkoa. Se kuului kirjaimellisesti näin:

To lööv, and to be löövd.

---------

Tänään soi Riston Rakkauden rock. Glooriaa humanistibloggarille, joka osaa nyt liittää Youtube-videoita suoraan postauksiinsa! (Tarjolla siis nyt myös se Emmauksen tiellä -elokuvan kohtaus tuossa vähän alempana.)

25 tarkkaan harkittua faktaa

En kykene mihinkään omaperäiseen, joten lainaan Facebookkia. Tässä siis 25 faktaa Laurakaisasta, yksinoikeudella blogin puolella, ettei naamakirja vahingossakaan varasta haurasta identiteettiäni:

1. Minulla ei ole korvakoruja varten tehtyjä reikiä korvissani. Ei ole nyt, eikä ole koskaan ollutkaan. Tällä voittaa usein pisteen ainakin naisseurassa käydyssä en oo koskaan -kisassa.

2. Olemassaoloni ei ole itsestäänselvyys. Äitini sairasti vihurirokon minua odottaessaan ja lääkäri oli antanut täydet valtuudet päättää, syntyykö mahdollisesti kuuro tai muuten viallinen lapsi maailmaan vai ei. Äiti päätti riskeerata. Olen siitä iloinen.

3. Ja vain valikoivasti kuuro.

4. Vasen polveni on rikki. Asiasta tietämättömät rinnallakävelijät ovat monesti kulkeneet hetken vaiti pää kallellaan ja kysyneet sitten, mistä tuo ääni oikein tulee. Tovin ihmeteltyäni olen tajunnut, että "tuo ääni" on napse, joka kuuluu polvestani kun kävelen. En itse kiinnitä siihen huomiota.

5. Lempiruokani on juusto. Kaikissa olomuodoissaan. Olen kuin se Wallace and Gromit -animaation Wallace, joka juuston loputtua lähtee transsissa kuumatkalle hakemaan sitä sieltä lisää. CHEEEEEESE.

6. Innostun varauksetta asioista.

7. Innostumisen arvoisia asioita ovat mielestäni lähestulkoon kaikki asiat. Huuliharpunsoitto, yksinäiset mummot, Venäjän hallintojärjestelmä, mahdollisuus puhua Finlandia Vodkasta Venäjän televisiossa, matkat sinne sun tänne, konsertit, uudet bändit, uudet ihmiset, uudet tulevaisuudensuunnitelmat.

8. Aika monesta asiasta lakkaan innostumasta yhtä nopeasti kuin aloitin niistä innostumaan.

9. Meinaan joka kerta jossain vaiheessa purskahtaa itkuun onnesta kun tapaan veljenpoikani Aleksanterin eli Aksun eli Paukun eli Paten. Koska hän on mainio, koska hän on veljenpoikani, ja koska hän on.

10. Kun asutaan, asutaan joko landella tai ytimessä. Edellä mainittujen välimaasto ei ole vaihtoehto. Ydin määritellään siten, että kotiin pääsee ratikalla.

11. Ajankäytöllä mitattuna tärkein viiteryhmäni, millään tavalla muita viiteryhmiä väheksymättä, on entisten ja nykyisten pietarilaisten sähköpostilista.

12. Minulla on kaikki muut Toivelaulukirjat paitsi kakkonen ja kolmonen. Ja kaikki ahkerassa käytössä.

13. Osaan rentoutua saunassa vain silloin kun saunon yhdessä jonkun muun kanssa. Sauna on sosiaalinen kokemus.

14. En osaa pitää ilmeitäni kurissa. Se on hyvin, hyvin huono ominaisuus työhön liittyvissä ikävissä tilanteissa.

15. En osaa neuloa sukkaa. (Tai mitään muutakaan.)

16. Osaan rakentaa periskoopin.

17. Tietyllä tavalla omituisinta, mitä minulle koskaan on tapahtunut, on se kun kanssani kommunikoitiin tunne-elämän asioista Iltalehden iltatytön välityksellä.

18. Parhaita vaatteita ovat asenteella varustetulla tekstillä varustetut teepaidat. Suosikkejani tällä hetkellä ovat Herra Ylpön bändipaita, jossa lukee Tyttö epäkunnossa, kesämökkiläispatrioottinen Kaikki Puumalan puolesta –paita, CMX:n taannoinen bändipaita jossa on teksti Matemaattinen sydän aineettomassa ruumiissa, ehdottomasti eniten kommentteja vastakkaiselta sukupuolelta kerännyt I love football (because my Daddy does) –teepaita sekä uusi hieno sinivalkoinen radiopaita Yle Shopista.

19. Uskon sellaiseen rakkauteen, jossa ollaan samalla myös ystäviä keskenään. En pysty tajuamaan sukupuolipoteroihin kaivautuvaa parisuhdemallia, jossa nainen nalkuttaa ja mies pyrkii pois pirtistä aina kun tulee pieninkin tilaisuus.

20. Uskon myös sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Uskoa tasa-arvoisempaan huomiseen luovat pienet mutta merkitykselliset asiat. Kuten se, että meille palkattiin juuri töihin kolmekymppinen pätevä nainen eikä inisty yhtään synnytysiästä tai äitiyslomapeikosta. Tai toissapäivänä Feministin käsikirjan itselleen hankkinut poikaystävä.

21. Musiikki on minulle megalomaanisen tärkeä asia. En väheksy omaakaan musisointiani, joka tähtää vain ja ainoastaan itseni ilahduttamiseen, mutta varsinkin muiden, taitavampien, tekemää musiikkia ilman olisi vaikea kuvitella elävänsä.

22. En katso televisiota juuri koskaan, ehkä frekvenssillä kerta per kaksi kuukautta ja silloinkin kylässä. Tätä on jatkunut vuosikausia. Televisio-ohjelmista pysyy nykyisinä mediataloaikoina varsin hyvin perillä lukemalla kotimaisten sanoma- ja iltapäivälehtien nettisivuja.

23. Poikkeuksen edelliseen muodostavat Suomen jalkapallomaajoukkueen ottelut.

24. Olen surkean huono olemaan väärässä. Näin neutraalissa tilanteessa, kuten tätä kirjoittaessa, pystyn myöntämään asian. Väärässä ollessani en pysty.

25. Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että olen ihan älyttömän mahtava tyyppi.

---------

Tänään soi CMX:n HC-EP, joka kolahti tänään vihdoin postiluukustani. Särökitara on uusi haitari.

Kuva-arvoitus

Olen taannoin ilahduttanut ystäviäni oheisella kuva-arvoituksella:




Oikea vastaus tuli Pietarista: "Vihdoinkin!!! Kyllä se kauan ottiki!"

----------

Tänään soi Kitkerien Neitsyiden Feministirock. Sopivaa taustamusiikkia Rosa Meriläisen ja Liisa Huhdan Feministin käsikirjan lukemiseen. Anne Moilasen Tulta Munille! -ohjelman uutta jaksoa odotellessa.

Ystävän päivä

Kohtaus Markku Pölösen elokuvasta Emmauksen tiellä:

- Kuolisitko minun puolesta?

- Totta kai kuolisin.

- Vaikka kitumalla?

- Vaikka heti!

Ei kommentteja.



---------

Tänään soi Samuli Putron soololevyn minun mielestäni paras sävelmä, Kansikuvapoika. Etusivun tyttö ja kansikuvapoika jäänevät henkiin viime viikolla aikaansaamastaan mediakohusta.

Oi nuoruus

Penkkariautoletka ajoi äsken pitkin Bulevardia. Huuto ja mekastus kuului ikkunan läpi kadulta viidenteen kerrokseen.

Olin itse hihkumassa kuorma-auton lavalla aurinkoisena pakkaspäivänä 15 vuotta sitten. Teddykarhu kera lehmän, kengurun ja mustanaamion. Fuck the Duck ja mummo, joka kysyi myöhemmin valokuvia katsellessaan, mitä tuossa teidän luokan auton perässä olevassa lakanassa oikein lukee.

Siitä tuntuu olevan hyvin pitkä aika.

Eilen illalla mietin, että kuitenkin juuri nyt tuntuu aika paljon samalta kuin silloin. Aika moni asia.

---------

Tänään soi eilisten Samuli Putro -iltamien teemalevy Elämä on juhla. Erityisesti Mitäpä jos -biisin ehdoton helmiriimi: "Mitäpä jos jäät työttömäksi, mitäpä jos et aikuistu, pyörit tuolla pillifarkuissas ja olet kuuskyt?"

Parasta ryhmää

Koska olen tänään aika sanaton, ja värjännyt puolet valkoisista alusvaatteistani pyykkikoneeseen harhautuneella villasukalla vaaleanpunaisiksi, siirrymme suoraan päivän biisiin.

----------

Tänään soi Laura Sippolan uusi levy ja biisi nimeltä Parasta ryhmää:

Aamu sarastaa ja
ensimmäinen lautta lähtee
sen kannelle noustaan
meri on kaunis sen suola tuoksuu
pian aurinko silmämme avaa
Kun ystävyys on kaikkein
kauneinta tässä maailmassa
on hyvä tehdä töitä ja olla olemassa
on hyvä rakastaa ja sielustansa soittaa
loputonta jamisävelmää

Parasta ryhmää pullollaan
Parasta ryhmää mull' on vaan

The world is turning and twisted

Matkustin tänä aamuna raitiovaunulla töihin. Kuuntelin ämppärin kuulokkeista Hanna Marshia. 60 minuutin torkutuksen ansiosta oli jo valoisaa.

Rappukäytävästä ulos astuessa tuntui AIVAN selvästi siltä, että on jo kevät. Tai ehkä -talvi. Mutta paino sillä kevät-osalla joka tapauksessa.

Mannerheimintiellä sininen taivas heijastui parittoman puolen talojen ikkunoista.

Oli hyvä olo. Ja mieli myös.

---------

Tänään siis Hanna Marsh ja Floating. And you stay by my side as we watch the world going blind.

* EDIT: Saamastamme instant-palautteesta johtuen vaihdamme päivän biisin vähemmän lällyksi In Flamesin Only for the Weakiksi. Jos ruotsalainen sukkahousuhevi kerran täyttää äijyyden kriteerit?

But now old friends are acting strange

Bloginpitäjä nuokkuu kaikkensa antaneena läppärin yllä ja pohtii, olisiko mahdollista järjestää kalenteriin viikonlopustatoipumislomaa. Aateluus ja kulttuurikriitikkous kuitenkin velvoittavat, joten tässä arvostelut yhdestä jos toisestakin viikonlopun kylddyyritapauksesta:

Perjantaina matkustin junalla Lahteen kera kahden Mission. Missio ykkönen oli löytää harmaa pusero hääjuhlatarkoituksiin. Lopputulos: harmaiden puseroiden valmistus on lopetettu, joten sellaista ei löytynyt Lahdestakaan. Missio kakkonen onnistui paremmin, se oli Lahden sinfoniaorkesterin, Emma Salokosken ja Johanna Iivanaisen Joni Mitchell -tribuuttikonsertti, jonne seurueemme kokoontui Jyväskylä-Varkaus-Mikkeli-Helsinki -akselilta. Lievästä virkamiestyövaikutelmasta huolimatta konsertti oli ehdottoman hyvä kokemus, kaunista laulua ja loppua kohti irrottelevampaa soitantaakin. Lahden Sibelius-talo on sitä paitsi hieno, ja sieltä saa Hot Drinksejä edulliseen hintaan. Miinuspisteitä annamme poliisivaltiomaisesta suhtautumisesta maksaviin asiakkaisiin: Nasu-parka aiheutti järjestyshäiriön nousemalla toisen parven viimeisen penkkirivin päässä seisomaan tuolinsa viereen encoren aikana. Anarkiaa!

Sitten Trio Peräkamari söi Mamma Mariassa yhden pitsan ja kaksi ämpärillistä pastaa ja poistui Volvon perä lennokkaassa sivuluisussa kohti Helsinkiä. Lyhyiden ja pitkien valojen keskinäisestä paremmuudesta lumisadeolosuhteissa käytiin "am I right or am I right" -tyyppistä keskustelua, kunnes keskustelijat havaitsivat lumisateen lakanneen aikapäiviä sitten.

Lauantaiaamuna menin huuliharppukurssille. Osaan nyt soittaa huuliharpulla Pienen pieni veturi -biisin. Tämän tekstin otsikosta johtuen jouduin jättämään sunnuntaiaamun opetustuokion väliin, mutta joskus elämä vain ajaa huuliharpunsoiton ohi.

Lauantaipäivä sujui rattoisasti termodynamiikan ja suggestopedisen pianomusiikin parissa. Kontribuutioni pianovälitteiselle suggestopedialle oli merkittävä, termodynamiikalle sen sijaan minulla ei ollut juuri annettavaa. "Baari" oli ainoa sana, jonka melkein-diplomi-insinöörin termodynaamisesta mutinasta tunnistin. Luulen tosin, että sillä ei tarkoitettu soittoruokalaa vaan Sir Napier Shaw'n keksintöä vuodelta 1909.

Suggestopedisen tuokion jälkeen vaihdoin mekkoa kuusi kertaa ja sen jälkeen suunnistimme kohti keskustaa ja myöhäistä lounasta. Termodynamiikka ja vaatteenvaihtoruljanssi olivat nipistäneet lounasajasta ratkaisevan tunnin joten tyydyimme Hesburgerin pikatarjoiluihin. Tästä aiheutui käänteinen aikatauluongelma: olimme puoli tuntia etuajassa Studio Elsan ulko-ovella. Koska olen nykyään parempi ihminen kuin ennen, myönnän julkisesti tehneeni eilen pahasti ja väärin mainitessani ympyrätalon S-marketin kohdalla lompsiessamme, ettei herraseuralainen ollut edelleenkään ostanut tupakkaa vaikka kyseinen ostos piti suorittaa jo perjantai-iltana. Paheensa autuaasti unohtaneen herraseuralaisen keskushermosto alkoi välittömästi vaatia nikotiinia, joten käytimme jäljelläolevan puolituntisen harhailemalla ympäri Kalliota allekirjoittaneen hatarien "kyllä tässä jossain ihan nurkan takana piti olla R-kioski" -opasteiden mukaan. Lopulta löysimme vähintään eksoottisen vietnamilaisen kulmakaupan, ja ostos saatiin suoritettua. Tomera paheksuntani kärsi hieman edellä mainitusta kiistattomasta osuudestani poikapoloisen paheen poluille johdatteluun. Jos se nyt kuolee keuhkosyöpään, se on sitten minun syy. Kiitos ja anteeks. Meinasimme tosin molemmat demokraattisesti menettää henkemme kerrostalon katolta romahtaneen lumikasan alle.

LM-ristiretki kesti juuri niin kauan, että lopulta sinne teatteriin tuli kuitenkin kiire. Legendaarinen Pippe-täti tuli sentään bongattua teatterin ulko-ovella, ja rouheaan uuteen nahkarotsiinsa naamioitunut Nasu nöykkiöläisystävineen sisäpuolelta. Studio Elsa on siis Helsingin kaupungingteatterin sivurakennuksen pieni näyttämö, ja siellä menee vielä helmikuun loppuun asti Pirkko Saision Kielletyt laulut. Nasu on oikeassa siinä, että esityksen poliittinen sanoma on ainakin Venäjän suossa kaulaansa myöten kahlaavalle ehkä vähän yllätyksetön ja kliseinen: "Demokratia on kuollut, eläköön pyhä Venäjä" olisi ollut oivaltavasti sanottu viitisen vuotta sitten. Siitä huolimatta Kielletyt laulut kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan - laulut ovat hienoja, muusikot loistavia, laulajat tunteella mukana ja erityismaininnan annamme renessanssi-ihminen Janne Marja-aholle, joka tanssi, kiipeili, kaatuili, näytteli ja lauloi i h a n käsittämättömän hyvin. Kylmät väreet -efektin aikaansaavia kappaleita oli useita, kerran melkein itkin. Hienoa ja vaikeasti määriteltävän karismaattista teatteria.

Esityksen jälkeen joukkomme täydentyi satunnaisella serkulla, joka on aina läsnä kuten Suru John Irvingin Kaikki isäni hotellit -teoksessa kun tämän suvun jäsenten kanssa liikkuu Helsingin kulttuurikarkeloissa. Toverissa oli yksityistilaisuus joten suunnistimme punaisten lyhtyjen kafe-bariin. Kun Suomesta saa itsetehtyä gulassia ravintolasta kello 10 lauantai-iltana, on se jo mainitsemisen arvoista. Mikähän sen baarin nimi on? Toisella linjalla, joka tapauksessa. Seuratkaa punaisia lyhtyjä. Illan taiteellisuutta korostivat baarinnurkan televisiosta näkynyt Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ja satunnaisen serkun kanssa esitetty Hassisen Koneen Jeesus tulee -biisi runonlausuntaversiona.

Kalliosta matkamme jatkui Dubrovnikiin, serkun tosin jätimme Vaasankadulle ja espoolaiset suunnistivat takaisin Espooseen. Jäljelle jäi siis taas kerran vain Trio Peräkamari. Dubrovnikissa esiintyi Markscheider Kunstin, pietarilaisen loistavan ska-bändin, soittajista koostettu lattaribändi Tres jotakin, muistaakseni Muchachos. Dubrovnik on ihana paikka, tai olisi, jos siellä ei saisi polttaa tupakkaa tai ranteenpaksuisia sikareita. [Hetki paheksuntaa.] On se itse asiassa ihana röökinkatkuisenakin. MKunstit miellyttävät ehkä enemmän MKunsteina, mutta joka tapauksessa keikkakokemus oli vahvasti kiitettävä, ja tällä kertaa annamme erikoismaininnan lattariversiolle venäläisestä Tumma on yö eli Тёмная ночь -kappaleesta. Erikoismainitsimme Nasun kanssa myös vetopasunistin, basistin sekä kitaristilaulajan.

Keikan jälkeen nyhjötimme sohvassa ja kävimme huutokeskustelua, kunnes ymmärsimme lähteä kotiin. Ymmärrys tuli sen verran myöhäisessä vaiheessa, että taksin saaminen oli jokseenkin haastavaa ja vesisateessa seisominen jokseenkin ikävää. Jokseenkin hyödytöntä oli yrittää piiloutua edellä mainitun herraseuralaisen hupun alle sateensuojatarkoituksessa. Lopulta tuli taksi, ja pääsimme kauan kaivatun täyden jääkaapin ääreen. Seurueen happo-osasto antoi kriittistä palautetta siitä, että seurueen maltillisesti alkoholijuomiin suhtautuva osasto oli antanut syksyn mökkireissulta jääneiden Sandels-olutpullojen pilaantua jääkaapissaan. Nimeltä mainitsematon seurueen jäsen joi kostoksi niistä yhden ja koston suloisuutta alleviivatakseen luki juomaprosessin aikana pullon kyljessä olevaa oluttynnyritekstiä ääneen - ruotsiksi.

Sitten ei menty ihan heti nukkumaan mutta jossain vaiheessa kuitenkin, ja kaikki muut kuorsasivat vähän paitsi allekirjoittanut, joka ei ainakaan tunnusta.

Eilinen saattoi hyvinkin olla loppuelämäni ensimmäinen päivä. Jos loppuelämän suhteen saa esittää toiveita, se voisi olla aikalailla eilisen kaltainen.

---------

Tänään soi Joni Mitchellin Both sides now. Something's lost, something's gained.

I've looked at life from both sides now
From up and down, and still somehow
It's life's illusions I recall
I really don't know life at all

Yltiökulttuuria

Edessä on viikonloppu. Ja takana samanmoinen, melkein samassa seurassa.

Tänään on kaksi asuntolainaneuvottelua, junamatka Lahteen ja Volvokyyti takaisin, siinä välissä Joni Mitchell -tribuuttikonsertti. Muista ostaa aamupalalle kahvimaitoa yökyläilijöitä varten. Voikohan Afroditen suudelman rakentaa kahvista, maidosta ja viskistä?

Huomenna on huuliharpun soittoa, Kiellettyjä Lauluja kaupunginteatterissa, aina kaikissa tilanteissa mukana oleva Topi-serkku ja sen jälkeen joku, joka on melkein kuin Markscheider Kunst muttei kuitenkaan, joka tapauksessa Libertén sijasta Dubrovnikissa, ehkä, vaikka osa bändistä on kai Amerikassa, tai sitten ne eivät koskaan päässeet sinne, tai ovat vissiin jo tulossa takaisin.

TÄH?!

Sunnuntaina on lisää huuliharpun soittoa, eikä ehkä sitten muuta.

Ja nyt on kaikilla väsymys siitä edellisestä eikä aavistustakaan, mistä lähteestä saatavilla energiavarannoilla tämän tulevan oikein jaksaa.

Luultavasti sellaisilla, että on kivaa puuhaa ja hyvää seuraa. Niillä eväillä porskuttaa lyhyemmilläkin yöunilla, varsinkin jos Afrodite välillä vähän pussaa.

---------

Tänään soi Joni Mitchellin You Turn Me On, I'm A Radio. Ja ihan pikkasen korni.

A day late, a dollar short

Laurakaisa on juuri tänään häpeämättömän onnellinen.

Tämä harvinainen kirkkauden hetki johtuu siitä, että Leonardo DiCaprio muistuttaa erehdyttävästi entistä miestäni, sitä juoppoa ja uskotonta, Revolutionary Road -elokuvassa. Minun epätoivoni muistutti Kate Winsletin epätoivoa samassa elokuvassa. Ja meidän elämämme olisi hyvin pian muistuttanut Leonardo DiCaprion ja Kate Winsletin roolihahmojen elämää, jos en olisi lakannut ajattelemasta kustannuksia ja hyötyjä ja kävellyt tieheni Pietarinkadulta.

En toki päässyt kovin kauas. Mutta Tehtaankadun ja Kapteeninkadun risteykseen, omaan tornikamariini kuitenkin, ja eroa niillä kahdella elämällä oli saman verran kuin universumeilla keskenään.

Elokuva sai miettimään kaikkia niitä muitakin vaiheita ja suvantoja, joista olen kävellyt tieheni. Kaikkia niitä ihmisiä, joiden luota olen polskinut karkuun. Lähteminen on helppoa, kun sen on kerran tehnyt, enkä minä tiedä, tekeekö se loppujen lopuksi yhtään onnellisemmaksi kuin se toinen vaihtoehto. Se, missä kaikesta huolimatta jäädään.

Tiedän vain, että en halua asua lähiössä enkä halua elämää, jonka sisällöstä pieninkään osa muodostuu pyykkien silittämisestä. Jos näillä parametreillä voi saada perhe-elämän, olen siihen valmis. Jos ei, en ole.

Ja ilman perhe-elämää voi saavuttaa jotain sellaista, joka siinä toisessa vaihtoehdossa on aivan liian helppoa sysiä perhe-elämän toisen osapuolen niskoille, ja juuri tänään se tekee minut häpeämättömän onnelliseksi:

Jos joku kaunis päivä huomaan elämäni menneen pieleen, voin syyttää siitä vain ja ainoastaan itseäni.

---------

Tänään soi Hanoi Rocksin täydellisesti tähän iltaan sopiva otsikkobiisi.

And no one saves the day
It's no one else's fault
When you're a day late or a dollar short

Korkeakoulupoliittinen tiedonanto

Olin kansantaloudelliselta katsantokannalta loistavan alun jälkeen melko surkea opiskelija. Rysäytin kasaan neljässä vuodessa hirveän kasan sekalaisia opintoviikkoja, sitten menin opetusharjoitteluun, sieltä yksiin töihin, sitten toisiin ja kolmansiin. Gradu ja pari muuta pikku juttua jäivät kesken.

En ollut kuitenkaan toivoton. Sain gradun valmiiksi, vain kolmen vuoden yrittämisen, ahdistuksen, totaalisen hermoromahduksen ja sitkeän yön pimeinä tunteina tapahtuneen tietokoneen naputuksen ansiosta. Oikeasti suurin kiitos siitä, että voin nyt kirjailla koulutustietoihini kunniakkaan FM-lyhenteen, kuuluu maisterihautomolle ja sen silloiselle vetäjälle Juha Hakalalle. Ilman häntä en olisi luultavasti koskaan valmistunut.

Ilman häntä en myöskään koskaan olisi rohjennut maakuntalehden sunnuntainumerossa omalla nimelläni ja kasvokuvallani kertoa, kuinka surkeaa ohjausta sain gradulleni. Kuinka ohjaaja halveksi avoimesti aihettani, ehdotti tällä ohjauskerralla että nyt kannattaisi tehdä näin ja seuraavalla haukkui minut lyttyyn siitä, että olin tehnyt näin kun olisi pitänyt tehdä noin, sekoili ja sähläsi ja aiheutti kaikin puolin enemmän harmia kuin hyötyä graduprojektilleni. Olin hukassa, neuvoton ja hämmentynyt.

Kasvattelin eilisestä blogitekstistä tuttua v-käyrää aikani ja otin sitten yhteyttä maisterihautomoon. Viikon päästä minulla oli Missio ("tehdään Suomen huonoin gradu, surkea räpellys joka kuitenkin opinnäytetyöksi hyväksytään niin, että maisterin paperit sujahtavat plakkariin"), Teoreettinen Viitekehys ja Järkevä Tutkimussuunnitelma. Tähän tarvittiin muistaakseni kaksi sähköpostiviestiä. Toiset vaan osaa.

Kirjoitin gradun pääasiassa kahden palkattoman vapaaviikon öinä. Päivisin nukuin.

Gradu valmistui, oli aika mennä kypsyyskokeeseen. Edellä mainittu ohjaajaprofessorini ilmoitti, että kypsäriä varten minun täytyy matkustaa satojen kilometrien päähän maakuntayliopistoon yleisenä tenttipäivänä, vaikka tiedekunnan ohjeissa luki selvällä suomen kielellä, että tuon pikku muodollisuuden voi suorittaa ennalta sopien myös muiden yliopistojen yleisissä tenttitilaisuuksissa. Kilahdin ja lähetin kiukkuisen reklamaation tiedekunnan kansliaan. Tiedekunnan kanslia totesi, että minulla on perustuslaillinen oikeus tehdä kypsyyskoe kotipaikkani Helsingin yliopiston yleisessä tentissä. Olin melko voitonriemuinen.

Suomen huonoin gradu tuli aikanaan hyväksytyksi arvosanalla magna cum laude approbatur. Silloin voitonriemuni purskahteli yli äyräidensä.

Se, miksi jaarittelin ilmoille nämä elähtäneet muistelmat, johtuu siitä että mikään ei Suomen yliopistoissa näemmä ole muuttunut. Opiskelijoille vittuilu, niiden jättäminen oman onnensa nojaan ja pedagogisesti vahingollinen ylenkatse ovat näemmä arkipäivää myös muualla kuin omassa Alma Materissani.

Kaikille yliopisto-opettajille voisin siksi antaa tiedoksi seuraavan kasvatustieteellisen totuuden: Asioita, joita ei osaa, on aika hankala ratkaista ilman opastusta.

---------

Tänään soi Nine Inch Nailsin Something I Can Never Have. Omistettuna kaikille niille, jotka ovat joskus takoneet otsikoihinsa yliopistomaailman ysituumaisia rautanauloja.

Punavuori-blues

Tulevasta vuokra-asumisestani huolimatta olen edelleen aktiivinen toimija asuntomarkkinoilla.

Minulla on viitisen kappaletta toinen toistaan sekavampia lainatarjouksia ja olen äärettömän raivoissani siitä, että kaikki Suomen pankit ovat nimistöllisesti yhdys sana vammaisia. Luen Taloussanomia ja saan tukka nousee pystyyn omia aikojaan -kohtauksia. Kitisen ja ruikutan ystävilleni, jotka jaksavat olla kannustavia ynnä konstruktiivisia. Minä en jaksa.

Luulen, että asunnonostokipinää pitää sinnikkäästi yllä jonkinlainen v-käyrän kipupisteen ylitys. En millään haluaisi olla aikuinen ja asuntovelallinen, mutta en myöskään enää kertakaikkisesti jaksa muuttaa koko ajan jonnekin. Tuleva huushollini on koti numero 15 lyhyenlännän elämäni varrella, ja kun ottaa huomioon, että 2000-luvulla muuttotahti on ollut suunnilleen kerta per vuosi -tasolla, alkaa jatkuva sinne tänne roudautuminen uuvuttaa. Muuttaminen on kallista, turhauttavaa ja keikauttaa elämän aina hetkiseksi päälaelleen. Päälakikokemukset ovat terveellisiä, mutta rajansa niilläkin. Kaipaan rauhaa ja jatkuvuutta. Ainakin kuvittelen niin.

Kävin tänään katsomassa yksiötä Merimiehenkadulla. Siinä oli kaikki muu, mitä asunnolta edellytän, paitsi ikkuna josta näkyvät Johanneksen kirkon tornit. Mutta check-listalla sitä ennen olevat osoite, rakennusvuosi alle 1940, toimiva kylppäri, toimiva keittiö, parvi ja kaappitilaa kuitenkin. Näiden lisäksi on vielä yksi kriteeri: pianon on mahduttava.

Kriteerilistani on muuten varsin harkittu: Osoite on ainut todella merkittävä tekijä asunnossa. En pidä uusista taloista, ja 40-luvun jälkeen asuntojen huonekorkeudet ovat romahtaneet. Sen sijaan pidän nukkumisesta paikoissa, joista tulee karhu talvipesässä -tyyppinen olo, joten parvi on mainio ratkaisu. Toki myös siksi, että ykköskriteerini rajaa asuinneliöt melko minimiin ja parvi tuplaa pari neliötä. Minimissäkin voi olla kylpyhuone, jossa voi käydä suihkussa kastelematta jokaista kylpyhuoneessa olevaa esinettä ja asiaa litimäräksi. Minimissä voi olla myös keittiö, jossa voi laittaa ruokaa. Ja minimissä voi olla tarpeeksi kaappeja minun maalliselle omaisuudelleni. Minimiin mahtuu pianokin.

Olo on juuri nyt niin numb, että olisin voinut ostaa sen asunnon vaikka saman tien. Joo, ihan ookoo, ei tässä mitään vikaa ole, otetaan tää. Ehkä se olisikin hyvä asunnonostofilosofia? Tunnepitoiset päätökset kun osoittautuvat usein melko kehnoiksi päätöksiksi.

Tai sitten kasvatan vielä hetkisen aikaa v-käyrää.

---------

Tänään soi suloisen pikku Olavin Punavuori-blues. Joka tärähti soimaan päähän Merimiehenkatua alaspäin tallatessa.

Ajatusten vapaakauppaa

Matkustin viikonlopuksi Mikkeliin. Tämän jälkeen mikään tuskin enää on niin kuin ennen.

Opin paljon uutta itsestäni ja elämästä. Opin sen, että kykyni operoida kolmen tunnin yöunilla on rajallinen, vaikka kykyni keskustella aamuviiteen ei sitä olisikaan. Opin, että joku muukin voi olla CMX:n keikasta sitä mieltä, että kyseessä on uskonnollinen kokemus. Opin senkin, että jos auto ei lähde pakkasella käyntiin, sitä ei saa käyntiin välttämättä edes käynnistyskaapeleilla, vaan tarvitaan tiepalvelumies, jolta auton käynnistäminen ei myöskään välttämättä käy kuin tanssi. Ja ei, kyseessä ei toki ollut oma rakas Corollani, joka lähtee käyntiin iloisesti vaikka metrin paksuisen hangen alta. Jälleen yksi oppitunti siitä, ettei koskaan kannata ostaa ranskalaista autoa. Volvot sen sijaan ovat asia erikseen. Ja kello kahdeksalta soittavat huolestuneet äidit kalsarikyselyineen.

Opin Mikkelin Oraakkelille ostetun kahvinkeitintupaantuliaislahjan myötä sen, että Moccamasterit ovat maailman parhautta sekä sen, että suodatinpaperista tulee kahviin selluloosan maku. Kun kahviasiantuntija keitteli puoli kolmelta sunnuntaiaamuna sumppia köyhän pojan valkovenäläisiä eli metroseksuaalista kaffeplöröä varten, ei selluloosan sivumaku ilmeisesti enää haitannut. Poikien kanssa keskustelimme yön tunteina yliopistouudistuksesta, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ahdingosta, Viktor Tsoista, Pietarista sekä siitä, mitä tapahtuu kun juo yhtä aikaa viskiä ja vodkaa. Ja kumpaa se nyt sitten milläkin hetkellä lasissa sattuu olemaan. Kuka häntä tietää. Ainakin yllättäviä ylösnousemuksia.

Nukahdin aamuyöllä kotistudioksi muutetun olohuoneen sohvalle korvan juuressa kitaralla soitettu Akvariumin Человек из Кемерова tuutulaulunani. Nukuin autuaasti silloinkin, kun Mikkelin Oraakkeli kävi ystävällisesti ilmoittamassa tuutulauluista rankempaan settiin siirtyneille muusikonrentuille, että studioaika on päättynyt tältä yöltä. Olisin nukkunut autuaasti aamulla pitkään, ellei erään nimeltä mainitsemattoman nuoren neron herätyskello olisi soinut, vaikka yhtään kenenkään ei pitänyt mennä aikataulutetusti yhtään mihinkään.

Opin myös käsitteen munakäsi-Kanerva, ja sen jälkeen olen katsonut maailmaa uusin silmin. Luulen, että maailma entisin silmin oli parempi paikka.

Opin, että vanhallepiialle tekee välillä eetvarttia tulla pois yksinäiseltä mukavuusalueeltaan ja käydä Prismassa, laittaa ruokaa, saunoa, syödä, harjata hampaita ja nukkua tai valvoa yhdessä muiden ihmisten kanssa. Tiesin opettelemattakin, että minulla on hauskoja, fiksuja ja ihania ystäviä. Opin, että vuorokaudessa voi sekä nukkua että nauraa osapuilleen saman verran tunteja.

Ja opin tuntemaan Pierre Bourdieun. Mutta siitä kerron lisää myöhemmin.

---------

Tänään soi CMX:n Routa. Routa, Routa. Kaikille tuttu biisi. Eikumikäseoli.