Eilisen shoppailukierrokseni jälkeen vietin traditionaalisen iltapuhteen nokakkain läppärin kanssa, kirjoitin säännönmukaisen blogitekstin ja kävin Listan kanssa säännönmukaiset iltakeskustelut metroseksuaaleista ja tulevan Mikkelin kokoontumismatkan menuehdotuksista. Illan legendaarisin lause: "Kivekset on päässy valitettavasti loppumaan." Toim. huom. Puhe oli siis hirven kiveksistä. Niiden metroseksuaalisuutta ei käsitelty.
Jokailtaisten rutiinien aikana jatkoin viime päivinä rutiiniksi valitettavasti muodostunutta vesivahingoittuneiden tekstiilien pesuoperaatiota. Sitten siivosin. Tai ensin kyllä sovittelin uusia vaatteitani vanhojen vaatteitten kanssa. Sitten viikkasin pyykkiä. Sitten kello olikin jo aika paljon.
Olin luvannut tehdä suklaa-viskikakun huomista uuden vuoden vastaanottoa varten. Suosittelen lämpimästi, jumalattoman hyvää ja helppo tehdä. Tipattoman tammikuun viettäjät voivat valmistaa abso-version jättämällä viskin pois. En millään tavalla lannistunut myöhäisestä ajankohdasta, koska viime tingassa ja yösydämenä ne parhaat kakut syntyvät, vaan kävin riemumielin toimeen.
Suklaa-viskikakkuun tulee pohja keksinmuruista ja sulatetusta voista. Kaivoin keittiöni sofistikoituneimman kodinkoneen, TV-shopin kuolemattoman Mama's Handin esiin keksien murentamista varten ja lykkäsin mukiin voipalan ja mukin mikroon sulamaan. Olin Hyvä Kokki ja vahdin tavoistani poiketen voin sulamista niin, ettei se päässyt kiehumaan ja pärskiytymään pitkin mikron sisäseiniä. Taputin itseäni olalle ammattimaisesta suorituksesta.
Sitten avasin mikron oven ja jostain minulle itsellenikin hämärän peittoon jääneestä syystä kippasin reteästi kumoon mukillisen sulaa voita. Mikro on jenkkimallisen jääkaapin päällä, joten voisula levisi ensin mikron edustalle jääkaapin päälle, ja kun vielä hoin kauhusta paikalleni jähmettyneenä voivittua, rasvanorot alkoivat valua pitkin jääkaappi-pakastimen ovea. Silloin tuli Laurakaisaankin eloa.
Kun olin saanut voin irti jääkaapista, mikroaaltouunista, keittiön lattiasta, sukistani, noin kymmenestä jääkaappimagneetista ja melko epäonnistuneesti myös Gypsy Queens And Kings -yhtyeen keikkalipusta (rasvan raidoittaman joulun jumppa-aikataulun heitin surutta roskikseen), kello oli vielä hyvin paljon enemmän kuin mitä se oli ollut suklaa-viskikakkutragedian alkaessa. Päätin ilahduttaa seuruetta suklaa-viskikakulla joskus suosiollisempana ajankohtana.
Tänä aamuna kävelin Bulevardin Kakkugalleriaan. Uuden vuoden vastaanottoa sulostuttaa varmasti erittäin herkullinen Kakkugallerian Suklaatrilogia.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Hyvin paljon parempaa uutta vuotta kaikille!
---------
Tänään soi Maija Vilkkumaan Sut kuulen sut nään. Vuosi lopussa on mutta pianhan alkaa uus.
keskiviikko 31. joulukuuta 2008
tiistai 30. joulukuuta 2008
Halvalla lähtee eli Tapahtui alennusmyyntien aikaan
Minulla oli tänään töiden jälkeen ohjelmaa yhden A5:n kokoisen muistilapun verran. Menin ensin tosin Sokoksen viidennen kerroksen kahvilaan, joka oli ainoa rauhallinen kahvila koko kaupungissa, ja ruokin itseni ruisleivällä ja kupillisella teetä ennen syöksymistä alennusten ihmemaahan. Viereisessä pöydässä käytiin rauhoittavaa keskustelua siitä, miksi joku oli ilmoittanut jotain poliisille ja olisiko sittenkään pitänyt.
Nyt, viittä tuntia myöhemmin, voin olla tyytyväinen itseeni. Olen Hoitanut Asioita enemmän kuin koko joulukuussa yhteensä eli suorittanut kaikki ne rästissä olleet hommat ja pikku hankinnat jotka minun piti suorittaman jo kauan ennen joululomaa. Olen hankkinut pitkään ostoslistalla olleita vaateasioita edulliseen hintaan, ostanut kummitytölle kiitospostikortin, itselleni uuden hammasharjan ja lukuisia muita tuikitarpeellisia esineitä.
Noista vaateostoksista vielä sananen: Löysin taannoin mäyräkoirakuumeen ollessa huippulukemissaan mainion blogin nimeltä Tohtori Myllerrys. Sen välityksellä tutustuin myös Myllerryksen emännän muotiblogiin, joka osoittautui osapuilleen Suomen seuratuimmaksi blogiksi. Se on viihdyttävä mutta fiksu ja päivittyy usein, ja siinä on moni asia muutenkin kohdallaan. Suosittelen.
Kävin alennusmyyntishoppailemassa muiden venäläisturistien lailla myös joulun jälkeisenä lauantaina. Ajattelin jo silloin, edellä mainitusta Paras aika vuodesta -blogista viehättyneenä, että voisin kokeilla onneani myös muotibloggauksen saralla. Kirjallisesta elämästäni tuskin tulee kovinkaan muodikasta jatkossakaan, nimimerkillä Henkkamaukan persuksista melkein puhki hiutuneet farkut ja harmaa villatakki, mutta pienen muotiblogimaistiaisen saatan tässä vielä joku kaunis päivä ilmoille viskata. Varautukaa, kansalaiset!
Vaikka vaateshoppailun merkitystä mielenterveydelle ei sovikaan aliarvioida, ovat parhaat ostokset kuitenkin aina joko kirjoja tai levyjä. Ensin mainituista selvisin tällä kertaa helpolla&halvalla, nappaamalla Akateemisesta mukaani kirja-alekatalogin, mutta sitten päädyin Stockan levyosastolle.
Seuraavaksi joudun tekemään ostosretken Ikeaan, koska tyylikkäät ja kirjahyllyihin sopivat levylootat vetävät tällä hetkellä sisäänsä vain puolet levykokoelmastani, joka karttui tänään taas kuuden levyn verran. Ja niitä lootia on jo nyt kahdeksan.
Edith Piafia, Eppuja, Hanna Marshia ja pari osuvaa lahjaa kaupan päälle. Oi onnea.
---------
Tänään soi Eppujen Kaikki päättyy, on vain nyt. Siihen liittyy maailman romanttisin tarina nahkanauhasta ja kolmesta ruskeasta puuhelmestä.
Olipa kerran tyttö ja poika, jotka tykkäsivät kovasti toisistaan, mutta tykkääminen oli niin alkuvaiheessa, ettei siitä oikein kehdannut vielä ääneen puhua. Siksi ne siteerasivat toisilleen tätä nimenomaista päivän biisiä, jossa lauletaan, että "Niin kuin kuuluu asiaan, kaikki tähdet, kuu ja kaikki muu, aikakin, niin myös aikanaan sinä lähdet, pois häipyy taikakin, siksi rakastan sua nyt." Mutta siteerauksissa nuo kolme viimeistä sanaa korvattiin kolmella pisteellä.
Sinä vuonna se tyttö sai siltä pojalta joululahjaksi itsetehdyn kaulakorun, jossa nahkanauhaan pujotetut puuhelmet symboloivat noita kolmea pistettä. Se poika oli tehnyt itselleen samanlaisen. Sen tytön koru ikuistui passikuvaan, joka päätyi myöhemmin passiin, joka on voimassa vuoteen 2013 asti.
Maailma erotti myöhemmin tytön ja pojan toisistaan, niinhän se melko usein tekee. Mutta kun ne lähtivät kulkemaan eri suuntiin, se poika pyysi sitä tyttöä kuuntelemaan samaisen Eppu Normaalin kappaletta Olin vain tuuli. Ja ne ajattelivat toisistaan ihan kauniita ja lämpimiä ajatuksia luultavasti elämänsä loppuun asti, mikä on jo varsin kelvollinen suoritus kun sitä vertaa moneen muuhun vastaan tulleeseen ihmissuhteeseen.
Nyt, viittä tuntia myöhemmin, voin olla tyytyväinen itseeni. Olen Hoitanut Asioita enemmän kuin koko joulukuussa yhteensä eli suorittanut kaikki ne rästissä olleet hommat ja pikku hankinnat jotka minun piti suorittaman jo kauan ennen joululomaa. Olen hankkinut pitkään ostoslistalla olleita vaateasioita edulliseen hintaan, ostanut kummitytölle kiitospostikortin, itselleni uuden hammasharjan ja lukuisia muita tuikitarpeellisia esineitä.
Noista vaateostoksista vielä sananen: Löysin taannoin mäyräkoirakuumeen ollessa huippulukemissaan mainion blogin nimeltä Tohtori Myllerrys. Sen välityksellä tutustuin myös Myllerryksen emännän muotiblogiin, joka osoittautui osapuilleen Suomen seuratuimmaksi blogiksi. Se on viihdyttävä mutta fiksu ja päivittyy usein, ja siinä on moni asia muutenkin kohdallaan. Suosittelen.
Kävin alennusmyyntishoppailemassa muiden venäläisturistien lailla myös joulun jälkeisenä lauantaina. Ajattelin jo silloin, edellä mainitusta Paras aika vuodesta -blogista viehättyneenä, että voisin kokeilla onneani myös muotibloggauksen saralla. Kirjallisesta elämästäni tuskin tulee kovinkaan muodikasta jatkossakaan, nimimerkillä Henkkamaukan persuksista melkein puhki hiutuneet farkut ja harmaa villatakki, mutta pienen muotiblogimaistiaisen saatan tässä vielä joku kaunis päivä ilmoille viskata. Varautukaa, kansalaiset!
Vaikka vaateshoppailun merkitystä mielenterveydelle ei sovikaan aliarvioida, ovat parhaat ostokset kuitenkin aina joko kirjoja tai levyjä. Ensin mainituista selvisin tällä kertaa helpolla&halvalla, nappaamalla Akateemisesta mukaani kirja-alekatalogin, mutta sitten päädyin Stockan levyosastolle.
Seuraavaksi joudun tekemään ostosretken Ikeaan, koska tyylikkäät ja kirjahyllyihin sopivat levylootat vetävät tällä hetkellä sisäänsä vain puolet levykokoelmastani, joka karttui tänään taas kuuden levyn verran. Ja niitä lootia on jo nyt kahdeksan.
Edith Piafia, Eppuja, Hanna Marshia ja pari osuvaa lahjaa kaupan päälle. Oi onnea.
---------
Tänään soi Eppujen Kaikki päättyy, on vain nyt. Siihen liittyy maailman romanttisin tarina nahkanauhasta ja kolmesta ruskeasta puuhelmestä.
Olipa kerran tyttö ja poika, jotka tykkäsivät kovasti toisistaan, mutta tykkääminen oli niin alkuvaiheessa, ettei siitä oikein kehdannut vielä ääneen puhua. Siksi ne siteerasivat toisilleen tätä nimenomaista päivän biisiä, jossa lauletaan, että "Niin kuin kuuluu asiaan, kaikki tähdet, kuu ja kaikki muu, aikakin, niin myös aikanaan sinä lähdet, pois häipyy taikakin, siksi rakastan sua nyt." Mutta siteerauksissa nuo kolme viimeistä sanaa korvattiin kolmella pisteellä.
Sinä vuonna se tyttö sai siltä pojalta joululahjaksi itsetehdyn kaulakorun, jossa nahkanauhaan pujotetut puuhelmet symboloivat noita kolmea pistettä. Se poika oli tehnyt itselleen samanlaisen. Sen tytön koru ikuistui passikuvaan, joka päätyi myöhemmin passiin, joka on voimassa vuoteen 2013 asti.
Maailma erotti myöhemmin tytön ja pojan toisistaan, niinhän se melko usein tekee. Mutta kun ne lähtivät kulkemaan eri suuntiin, se poika pyysi sitä tyttöä kuuntelemaan samaisen Eppu Normaalin kappaletta Olin vain tuuli. Ja ne ajattelivat toisistaan ihan kauniita ja lämpimiä ajatuksia luultavasti elämänsä loppuun asti, mikä on jo varsin kelvollinen suoritus kun sitä vertaa moneen muuhun vastaan tulleeseen ihmissuhteeseen.
maanantai 29. joulukuuta 2008
Piilevä Tanja Karpela -geeni
Tuli tänään erään sähköpostikeskustelun yhteydessä todettua, että minulla on piilevä Tanja Karpela -geeni.
Piilevä se on siksi, että minä heitän äijän mäkeen siinä kohtaa kun Tanja täräyttää sen kanssa kihloihin.
Ei tämä nyt ehkä mene kategoriaan "ominaisuus, josta olen erityisen ylpeä", mutta onpahan yksi tunnustuksellinen blogijuttu lisää tähän kaikkeuteen.
Lupaan huomenna olla yhteskunnallisesti kantaaottavampi.
---------
Tänään on soinut koko päivän päässä U2:n New Year's Day. Ja mikään ei muutu. Tai ehkä sittenkin. "Ei uudenvuodenpäivänä. Mutta muuten kyllä. Vähitellen." (Lainaus ilman lupaa.)
* EDIT: Lainaukseen lupa myönnetty.
Piilevä se on siksi, että minä heitän äijän mäkeen siinä kohtaa kun Tanja täräyttää sen kanssa kihloihin.
Ei tämä nyt ehkä mene kategoriaan "ominaisuus, josta olen erityisen ylpeä", mutta onpahan yksi tunnustuksellinen blogijuttu lisää tähän kaikkeuteen.
Lupaan huomenna olla yhteskunnallisesti kantaaottavampi.
---------
Tänään on soinut koko päivän päässä U2:n New Year's Day. Ja mikään ei muutu. Tai ehkä sittenkin. "Ei uudenvuodenpäivänä. Mutta muuten kyllä. Vähitellen." (Lainaus ilman lupaa.)
* EDIT: Lainaukseen lupa myönnetty.
sunnuntai 28. joulukuuta 2008
Kostea kotiinpaluu
Hinauduin tänään iltahämärissä takaisin Helsinkiin. Astuin sisään huusholliin, vastaan löi trooppinen lämpötila. Täysillä hehkuva patteri ynnä lattian alla olevassa vesivahingoittuneessa kellarissa hurisevat lämpöpuhaltimet asialla.
Riensin oitis kellarikomerolle tarkastamaan vahingot. Matkalaukku on himpun verran homeessa, sen sisällä talvehtineet rinkka ja varakassi ovat täysin homepilkkujen peitossa. Olen juuri tiskannut pahvilaatikollisen keittiökaapittomaan keittiööni mahtumattomia Ikea-laseja ja arkilautasia purettuani ne ensin litimäristä muuttopapereista. Pesukoneessa pyörii kahdeksan metriä inhalle, tunkkaiselle ja homeiselle haisevaa Marimekon sinistä Heinä-kangasta, vessan lattialla odottaa omaa pyykkivuoroaan vettä tihkuva vierasvaratäkki, kymmenkunta kosteaa lakanaa ja saman verran nihkeitä froteepyyhkeitä myös edellä mainitulle cocktailille tuoksahtaen.
Kotivakuutus korvannee rinkan ja matkalaukun, mutta kukaan ei korvaa vitutusta eikä vaivannäköä.
Olen liian ärtynyt lisätäkseni tähän enää mitään.
---------
Tänään soi Stam1na. Riittävän aggressiivista musiikkia vesivahinkokäsittelyyn.
Riensin oitis kellarikomerolle tarkastamaan vahingot. Matkalaukku on himpun verran homeessa, sen sisällä talvehtineet rinkka ja varakassi ovat täysin homepilkkujen peitossa. Olen juuri tiskannut pahvilaatikollisen keittiökaapittomaan keittiööni mahtumattomia Ikea-laseja ja arkilautasia purettuani ne ensin litimäristä muuttopapereista. Pesukoneessa pyörii kahdeksan metriä inhalle, tunkkaiselle ja homeiselle haisevaa Marimekon sinistä Heinä-kangasta, vessan lattialla odottaa omaa pyykkivuoroaan vettä tihkuva vierasvaratäkki, kymmenkunta kosteaa lakanaa ja saman verran nihkeitä froteepyyhkeitä myös edellä mainitulle cocktailille tuoksahtaen.
Kotivakuutus korvannee rinkan ja matkalaukun, mutta kukaan ei korvaa vitutusta eikä vaivannäköä.
Olen liian ärtynyt lisätäkseni tähän enää mitään.
---------
Tänään soi Stam1na. Riittävän aggressiivista musiikkia vesivahinkokäsittelyyn.
lauantai 27. joulukuuta 2008
Poissaoloni on vain optista harhaa
Ostin äitille joululahjaksi Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston toimittavan runokokoelman nimeltä Pää tallella - runoja ikääntyville. Tämän tekstin otsikko on myös toistaiseksi vähän vähemmän ikääntyneen mielestä kerrassaan mainiosta kokoelmasta peräisin. Tarkemmin sanottuna Eila Kivikkahon runosta, joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:
Poissaoloni
on vain optista harhaa.
Kaiken lomassa
tikitän tiheä ja
hätääntynyt sekunti.
Olen tänä jouluna miettinyt paljon poissaoloa. Ja läsnäoloakin. Laskimme aattona, että meidän perheen jouluun on enimmillään kuulunut 12 henkeä. Viime jouluna päästiin tässä talossa kaikkien aikojen minimiin, jouluateria oli katettu vain neljälle. Tänä jouluna meitä oli viisi, ja lisäksi aksulaiset puhelimen ja sähköpostilla melkein reaaliaikaisesti lähetettyjen valokuvien välityksellä.
Valtaosa niistä ihmisistä, joiden kanssa olen eniten jouluja viettänyt, ovat siirtyneet jouluaterian äärestä siihen jouluaattoillan ohjelmanumeroon, missä käydään sytyttämässä kynttilät haudoille. Ei se aiheuta jatkuvaa itkua ja parkua, koska jäljellä on kuitenkin ydinjoukko, mutta sellaisen pienen "no höh" -olon se kuitenkin hetkellisesti tekee.
Toisaalta joulu on myös läsnäolemista. Aikaa tavata vanhoja ystäviä ja kummilapsia isoineveljineen. Totean joka kerta, että olisi oikeastaan aika kiva olla läsnä niiden elämässä vähän useamminkin - antakaa minulle vuorotteluvapaa!
---------
Tänään soi Tapio Rautavaaran Isoisän olkihattu. "Vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain." Ehkä siksikin kannattaisi keskittyä tähän hetkeen.
Poissaoloni
on vain optista harhaa.
Kaiken lomassa
tikitän tiheä ja
hätääntynyt sekunti.
Olen tänä jouluna miettinyt paljon poissaoloa. Ja läsnäoloakin. Laskimme aattona, että meidän perheen jouluun on enimmillään kuulunut 12 henkeä. Viime jouluna päästiin tässä talossa kaikkien aikojen minimiin, jouluateria oli katettu vain neljälle. Tänä jouluna meitä oli viisi, ja lisäksi aksulaiset puhelimen ja sähköpostilla melkein reaaliaikaisesti lähetettyjen valokuvien välityksellä.
Valtaosa niistä ihmisistä, joiden kanssa olen eniten jouluja viettänyt, ovat siirtyneet jouluaterian äärestä siihen jouluaattoillan ohjelmanumeroon, missä käydään sytyttämässä kynttilät haudoille. Ei se aiheuta jatkuvaa itkua ja parkua, koska jäljellä on kuitenkin ydinjoukko, mutta sellaisen pienen "no höh" -olon se kuitenkin hetkellisesti tekee.
Toisaalta joulu on myös läsnäolemista. Aikaa tavata vanhoja ystäviä ja kummilapsia isoineveljineen. Totean joka kerta, että olisi oikeastaan aika kiva olla läsnä niiden elämässä vähän useamminkin - antakaa minulle vuorotteluvapaa!
---------
Tänään soi Tapio Rautavaaran Isoisän olkihattu. "Vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain." Ehkä siksikin kannattaisi keskittyä tähän hetkeen.
perjantai 26. joulukuuta 2008
Ilman douppausta sujuvat jo hiihtoretket
Minun piti viettää joululoma samalla tavalla kuin hiljaisuuden retriitti, roikkumatta netissä ja kyttäämättä sähköpostia. Tässä ollaan - päivän toinen blogiteksti. Mutta haluan jakaa riemullisen hiihtoretkeni kanssanne.
Päätin eilen mennä hiihtämään. Menin sen sijaan vihreänharmaan fleecehuovan alle lukemaan joululahjaksi saamaani logoterapiakirjaa ja nukahdin. Tänään en vahingosta viisastuneena päättänyt mennä hiihtämään, menin vaan.
Lähtö edellytti melko suurta harrastuneisuutta aamutuimaan - olen hiihtänyt edellisen kerran kai maaliskuussa 2006 ja hiihtotamineeni olivat iloisesti hajallaan äitini vähemmän järjestyksessä olevissa kaapeissa ja komeroissa. Monot olivat haastavin osa, niitä piti etsiä eteisen kaapeista, vaatehuoneesta, leikkimökistä ja parista muusta paikasta ennen kuin ne löytyivät sieltä mistä muutkin hiihtovarusteet, varastoksi muuttuneen entisen oman huoneen vaatekaapista.
Hiihtovarustukseni ansaitsee sinänsä tulla esitellyksi, sillä se noudattaa melko ekologista kierrätysmentaliteettia - mikä toki hieman saattaa vähentää esteettistä vaikutelmaa. Minulla on tosin talviurheiluun sopiva mainio ja ehdottoman 2000-lukulainen kerrasto, ja minulla oli myös mainiot ja ehdottoman 2000-lukulaiset hiihtohanskat, kunnes äitini hövelisti lainasi niitä pikkuveljelle poissaollessani. Lienee tarpeetonta edes mainita, että minulla ei ole enää mainioita ja 2000-lukulaisia hiihtohanskoja.
Kaikki muu onkin sitten vanhaa: monot ovat sellaiset valko-keltaiset Salomonit jotka kaikilla teillä on joskus ollut, peräisin ne ovat jostain 90-luvun alkuhämäristä. Hiihtohousut ovat isävainaan vanhat, tummansiniset tuulipuvun housut, melko rumat mutta haalarimallisina erittäin toimivat. Takkina käytän pikkuveljeltä takavuosina anastettua punaista windstopperia, joka on siltä ajalta kun M-kokoiset vaatteet muistuttivat puolijoukkuetelttaa. Punainen windstopper, musta kauluri (kaulurit ovat maailman parhaita talviurheiluvaatekappaleita) ja harmaa-valkoinen pipo ovat yleisiä ulkoiluvarusteitani, eivät siis pelkästään hiihtoa varten tarkoitettuja.
Sukset ovat ukin vanhat Karhut vuosimallia "neonpunaiset vauhtiraidat ovat kuuminta hottia". Varsinaiset sauvani ovat tädin miehen vanhat rullasuksisauvat (ajatella, sellainenkin urheilulaji oli joskus olemassa kuin rullasuksihiihto), mustakeltaiset Exelit joissa on hienot heijastinnauhat. Edellisellä Saariselän reissulla niistä menivät sommat kokonaan päreiksi joten kaivoin tämän päivän hiihtolenkkiä varten autotallista esiin jotkut kovasti kasariväritteiset, mintunvihreät sauvat. Epäilen, että nekin ovat alun perin tädin miehen valikoimista.
Näissä mainioissa kamppeissani suuntasin ladulle. Latu alkaa hyvin asiakaslähtöisesti noin kymmenen metrin päästä kotiovelta, joten pääsin heti hiihdon makuun. Postilaatikolla vastaan tuli äiti, joka totesi ettei siellä voi hiihtää, väkeä on kuin Mannerheimintiellä ja latuja ei ole alamäissä ollenkaan. En lannistunut.
Väkeä tosiaan oli. Kuriositeettina mainittakoon, että noin 85 prosenttia väestä oli tuttuja. Alamäissä oli ÄTT:n (Äitin TietoToimisto) uutisoinnin vastaisesti ihan hyvät ladut. En kaatunut kertaakaan. Jouduin tosin niistämään nenän joka ikisen ylämäen laelle kiivettyäni, mikä hieman hidasti menoa.
Mutta muuten oli ihanaa! Pertsan hiihtäminen kauniissa talvisäässä, lumisten puiden keskellä, poikavauvanvaaleansinisen taivaan ja ujosti pilviharson takaa kurkistelevan oranssin talviauringon alla on ainakin yhtä kivaa kuin järvessä uiminen kesäiltana. Hiihdin ensin yhden pienen lenkin, sitten toisen vähän isomman, sitten vielä kolmannen. Loppumatkan hiihtelin naapurinpojan kanssa - ihan niin kuin joskus noin 25 vuotta sitten. Hänellä oli huomattavasti professionaalimmat tamineet.
Epäilen, että jos en nyt mene heti venyttelemään, en huomenna pääse sängystä ylös enkä siten hiihtämään lisää.
---------
Tänään soi Kitkerät neitsyet ja Kiltti tyttö. Etupäässä siksi, että siinä puhutaan hiihtämisestä, mutta myös siksi, että kappale kertoo paremmin kuin osuvasti miehisistä odotuksista 30 vuoden rajapyykin saavuttaneita itsenäisiä naisia kohtaan. Ja ehkä himpun verran myös niiden naisten elämästä.
Päätin eilen mennä hiihtämään. Menin sen sijaan vihreänharmaan fleecehuovan alle lukemaan joululahjaksi saamaani logoterapiakirjaa ja nukahdin. Tänään en vahingosta viisastuneena päättänyt mennä hiihtämään, menin vaan.
Lähtö edellytti melko suurta harrastuneisuutta aamutuimaan - olen hiihtänyt edellisen kerran kai maaliskuussa 2006 ja hiihtotamineeni olivat iloisesti hajallaan äitini vähemmän järjestyksessä olevissa kaapeissa ja komeroissa. Monot olivat haastavin osa, niitä piti etsiä eteisen kaapeista, vaatehuoneesta, leikkimökistä ja parista muusta paikasta ennen kuin ne löytyivät sieltä mistä muutkin hiihtovarusteet, varastoksi muuttuneen entisen oman huoneen vaatekaapista.
Hiihtovarustukseni ansaitsee sinänsä tulla esitellyksi, sillä se noudattaa melko ekologista kierrätysmentaliteettia - mikä toki hieman saattaa vähentää esteettistä vaikutelmaa. Minulla on tosin talviurheiluun sopiva mainio ja ehdottoman 2000-lukulainen kerrasto, ja minulla oli myös mainiot ja ehdottoman 2000-lukulaiset hiihtohanskat, kunnes äitini hövelisti lainasi niitä pikkuveljelle poissaollessani. Lienee tarpeetonta edes mainita, että minulla ei ole enää mainioita ja 2000-lukulaisia hiihtohanskoja.
Kaikki muu onkin sitten vanhaa: monot ovat sellaiset valko-keltaiset Salomonit jotka kaikilla teillä on joskus ollut, peräisin ne ovat jostain 90-luvun alkuhämäristä. Hiihtohousut ovat isävainaan vanhat, tummansiniset tuulipuvun housut, melko rumat mutta haalarimallisina erittäin toimivat. Takkina käytän pikkuveljeltä takavuosina anastettua punaista windstopperia, joka on siltä ajalta kun M-kokoiset vaatteet muistuttivat puolijoukkuetelttaa. Punainen windstopper, musta kauluri (kaulurit ovat maailman parhaita talviurheiluvaatekappaleita) ja harmaa-valkoinen pipo ovat yleisiä ulkoiluvarusteitani, eivät siis pelkästään hiihtoa varten tarkoitettuja.
Sukset ovat ukin vanhat Karhut vuosimallia "neonpunaiset vauhtiraidat ovat kuuminta hottia". Varsinaiset sauvani ovat tädin miehen vanhat rullasuksisauvat (ajatella, sellainenkin urheilulaji oli joskus olemassa kuin rullasuksihiihto), mustakeltaiset Exelit joissa on hienot heijastinnauhat. Edellisellä Saariselän reissulla niistä menivät sommat kokonaan päreiksi joten kaivoin tämän päivän hiihtolenkkiä varten autotallista esiin jotkut kovasti kasariväritteiset, mintunvihreät sauvat. Epäilen, että nekin ovat alun perin tädin miehen valikoimista.
Näissä mainioissa kamppeissani suuntasin ladulle. Latu alkaa hyvin asiakaslähtöisesti noin kymmenen metrin päästä kotiovelta, joten pääsin heti hiihdon makuun. Postilaatikolla vastaan tuli äiti, joka totesi ettei siellä voi hiihtää, väkeä on kuin Mannerheimintiellä ja latuja ei ole alamäissä ollenkaan. En lannistunut.
Väkeä tosiaan oli. Kuriositeettina mainittakoon, että noin 85 prosenttia väestä oli tuttuja. Alamäissä oli ÄTT:n (Äitin TietoToimisto) uutisoinnin vastaisesti ihan hyvät ladut. En kaatunut kertaakaan. Jouduin tosin niistämään nenän joka ikisen ylämäen laelle kiivettyäni, mikä hieman hidasti menoa.
Mutta muuten oli ihanaa! Pertsan hiihtäminen kauniissa talvisäässä, lumisten puiden keskellä, poikavauvanvaaleansinisen taivaan ja ujosti pilviharson takaa kurkistelevan oranssin talviauringon alla on ainakin yhtä kivaa kuin järvessä uiminen kesäiltana. Hiihdin ensin yhden pienen lenkin, sitten toisen vähän isomman, sitten vielä kolmannen. Loppumatkan hiihtelin naapurinpojan kanssa - ihan niin kuin joskus noin 25 vuotta sitten. Hänellä oli huomattavasti professionaalimmat tamineet.
Epäilen, että jos en nyt mene heti venyttelemään, en huomenna pääse sängystä ylös enkä siten hiihtämään lisää.
---------
Tänään soi Kitkerät neitsyet ja Kiltti tyttö. Etupäässä siksi, että siinä puhutaan hiihtämisestä, mutta myös siksi, että kappale kertoo paremmin kuin osuvasti miehisistä odotuksista 30 vuoden rajapyykin saavuttaneita itsenäisiä naisia kohtaan. Ja ehkä himpun verran myös niiden naisten elämästä.
Villiä melskettä
Joulu on sujunut rauhallisesti. Ei edes tulipaloja eikä pieniä liikenneonnettomuuksia näillä nurkilla.
Bloginpitäjä on maannut tainnoksissa sohvalla jos toisellakin ja vääntäytynyt välillä syömään vähän lisää entisen ähkyn päälle. Niin kai jouluna kuuluukin. Kunniamaininta viihtymisestä Tapio Rautavaaran elämäkerralle ja Picasalle, jonka avulla on poisteltu punasilmiä yhdestä jos toisestakin valokuva-albumista.
Pieniä joulurauhan rikkeitä on tosin tapahtunut täälläkin. Mökkitalkkarin öiset tekstiviestit menevät kiistatta kategoriaan "miksi, oi miksi" ja eilinen presidentin valtaoikeuskeskustelu ei myöskään täyttänyt kuulijoiden mielestä sopuisan joulutarinoinnin tunnusmerkkejä.
Viime yönä eräs piha-asukki oli kyllästynyt joulurauhaan ja pistänyt lopullisesti ranttaliksi:
Pihamaa on täynnä jäniksen (tai jänisten?) kaahausjälkiä ja pikkulintujen joululahja, äitin kukkapenkkiä koristavan kiven kylkeen isketty kauralyhde näyttää tällä hetkellä melko surulliselta:
Jos olisi valvonut yöllä, olisi luultavasti nähnyt korvia, tassuja, pulleita massuja ja häntiä vilisten. Rauhallisemman joulutunnelman ystäville suosittelen tuossa oikealla pyörivää Harmaan sävyjä -diaesitystä. Taustamusiikiksi vaikkapa Vivaldia.
---------
Tänään soi Jänöjussin mäenlasku. Laurakaisa lähtee hiihtämään.
Bloginpitäjä on maannut tainnoksissa sohvalla jos toisellakin ja vääntäytynyt välillä syömään vähän lisää entisen ähkyn päälle. Niin kai jouluna kuuluukin. Kunniamaininta viihtymisestä Tapio Rautavaaran elämäkerralle ja Picasalle, jonka avulla on poisteltu punasilmiä yhdestä jos toisestakin valokuva-albumista.
Pieniä joulurauhan rikkeitä on tosin tapahtunut täälläkin. Mökkitalkkarin öiset tekstiviestit menevät kiistatta kategoriaan "miksi, oi miksi" ja eilinen presidentin valtaoikeuskeskustelu ei myöskään täyttänyt kuulijoiden mielestä sopuisan joulutarinoinnin tunnusmerkkejä.
Viime yönä eräs piha-asukki oli kyllästynyt joulurauhaan ja pistänyt lopullisesti ranttaliksi:
Pihamaa on täynnä jäniksen (tai jänisten?) kaahausjälkiä ja pikkulintujen joululahja, äitin kukkapenkkiä koristavan kiven kylkeen isketty kauralyhde näyttää tällä hetkellä melko surulliselta:
Jos olisi valvonut yöllä, olisi luultavasti nähnyt korvia, tassuja, pulleita massuja ja häntiä vilisten. Rauhallisemman joulutunnelman ystäville suosittelen tuossa oikealla pyörivää Harmaan sävyjä -diaesitystä. Taustamusiikiksi vaikkapa Vivaldia.
---------
Tänään soi Jänöjussin mäenlasku. Laurakaisa lähtee hiihtämään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
