Mutta koti ei selvästikään etsi ihmistä, koska ei ole tullut ovelle kolkuttelemaan.
Olen siis jälleen kerran aloittanut asennemuutoksen omistusasumista kohtaan. Kuulin uutisia, jotka saivat minut sisäistämään erään ikävän tosiasian: Tämä nykyinen kotikoloni ei ole ikuisesti minun, vaan Anni Ammattilapsi saattaa tarvita sitä joskus itselleen takaisin. (Kolmea vesivahinkoa viidessä kuukaudessa ei tule ikävä, muuta kyllä.)
Toistaiseksi olen käynyt katsomassa yhtä asuntoa. Se oli kiva. Kun meni ovesta ulos, näkyivät Johanneksen kirkon tornit. Tämä on fiksaatio: Johanneksen kirkon tornien pitää näkyä, silloin kaikki on hyvin. Luulen, että aika moni muu olisi kommentoinut asuntoa termillä "hirveä läävä". Minä en, koska minulla on Erikoinen Maku. Se tarkoittaa sitä, että keskustan jugend-taloihin kalliilla rahalla remontoidut, modernit sisustukset tummine parkettilattioineen ja leikkaussalikeittiöineen näyttävät minusta ihan kamalilta, persoonattomilta ja epäviihtyisiltä. Jos pitää valita, otan mieluummin läävän ja opettelen ehkä joku kaunis päivä remontoimaan. Mieluiten haluaisin sellaisen kodin, jossa olisi "alkuperäinen keittiö".
Tai siis ottaisin läävän ja opettelisin remontoimaan, jos en ahdistuisi sitä ennen kuoliaaksi. En halua asua missään muualla kuin Helsingin keskustassa, tämä syrjähyppy Haagaan on sen osoittanut. Jokapaikkaan pitää päästä kävelemällä, ja jokainen paikkani sijaitsee keskustassa tai sen liepeillä. Voin jopa tarpeen tullen tinkiä Johanneksen kirkon torneista mutta en sijainnista keskusta-alueella. Ymmärrän, että tämä vaatimus rajaa tulevan kodin neliöt melko lailla minimiin. Se ei ole edes uhraus: osoite on asunnossa oleellisin asia ja yksi ihminen ei tarvitse loppujen lopuksi kauheasti tilaa. Jos tarvitsee, hänellä on liikaa tavaraa. En tavoittele kuuta taivaalta tai 60 neliötä ynnä toimivaa kakluunia jugend-talossa, tavoittelen toimivaa keittiötä, vessaa jossa on suihku (tämä ei tarkoita keittiötä jossa on suihku) ja jonkinlaista mahdollisuutta rakentaa tavaroille kaappi tai pari, jos niitä ei ennestään ole.
Näihin valtaviin haaveisiin yhdistetään keskivertoa paremmat vuositulot, ja mitä saadaan lopputulokseksi? Ei varaa edes koirankoppiin, ainakaan ilman järkyttävää lainaa ja noin 30 000 euron korkokuluja pankille. Niitä voi toki pienentää suurentamalla kuukausierää ja siten kurjistamalla elämänsä pelkäksi asuntolainanmaksamiseksi, mitä en halua. Haluan elää, nauttia siitä, ja ostaa myös uusia kenkiä.
Jatkan tätä asuntoangstia vielä useassa blogitekstissä, sen takaan. Jos otan tarpeeksi pieniä askelia, pääsen ehkä vielä joskus maaliin. Tähän mennessä olen paitsi käynyt katsomassa asuntoa, myös aloittanut totuttelun asuntovelallisen ankeaan elämään. Ostin kaupasta kaksi kiloa punajuuria 69 sentillä.
Lisäksi olen romahtanut useita kertoja henkisesti kaikkien ystävieni, tuttavieni ja sukulaisteni niskaan ahdistustani ilmoille ulisten. Voi olla, että projektin päättyessä minulla ei ole enää ystäviä eikä tuttavia ja sukulaiset, ne muutenkin kovin harvalukuiset, ovat kaikonneet taivaan tuuliin.
Jäämme jännityksellä odottamaan tulevia aikoja.
---------
Tänään soi Ismo Alanko Säätiön Tyhmää. Siinä on osapuilleen kaikki, mitä tällä hetkellä ajattelen finanssipolitiikasta.
torstai 8. tammikuuta 2009
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Kadotetut
Olen viime vuoden viimeisen kvartaalin aikana kadottanut enemmän asioita kuin koko elämäni varrella yhteensä. Olen päivästä riippuen ärtynyt tai ahdistunut etsiessäni yleensä 30,5 neliön asunnostani jotain tuiki tärkeää arjen pikku kapinetta, joka ihan varmasti vielä 15 minuuttia sitten sijaitsi jossain näkösällä.
Muistan itse asiassa kadottaneeni iäksi aikaisemmin vain yhden merkittävän esineen, pienestä tbilisiläisestä taidekaupasta ostamani älyttömän hienon emalisormuksen jossa oli mielikuvituksellinen kolmio yhdistettynä metallihäkkyrään jonka päässä oli pampula. Tiedän, että tämä kuulostaa lähinnä wtf-osastolta, mutta se oli oikeasti kaunis ja omannäköinen uniikkikoru. Tragikoomista on se, että sormus myös katosi Tbilisiin, tosin ostohetkestä oli silloin kulunut jo vuosi tai pari.
Vieläkin harmittaa.
Viime syksy jää historiaan varsinkin siksi, että kadotin kolme kertaa lompakon taksin takapenkille. En ole koskaan aikaisemmin kadottanut lompakkoani mihinkään, jos ei oteta lukuun sitä kertaa kun minut ryöstettiin. Silloinkin lompakko löytyi, tosin rahoja ja suomalaista opiskelijakorttia köyhempänä.
Lompakon lisäksi oli hukassa vähän kaikki muukin. Puhelimen laturi, silmälasit, punainen muistikirja jossa on kannessa jäniksen kuva ja teksti "I like it sloppy and weird", muistikirja jossa on kannessa mustavalkoinen valokuva ja Jane Austen -lainaus "If adventures will not befall a young lady in her own village, she must seek them abroad". Alushame on ollut hukassa elokuusta asti, lokakuussa se löytyi mutta laitoin sen niin hyvään talteen että sitä voidaan pitää iäksi menetettynä koska en ole nähnyt siitä vilaustakaan sen jälkeen. Iäksi on siis menetetty myös mahdollisuus pukeutua hameisiin.
Joulun alla sattui tragedia, joka melkein ylitti sietokykyni: hukkasin samana päivänä melkein uuden mp3-soittimen ja äidin vanhan luokkasormuksen, joka on kulkenut mukana peukalossani vuodesta 1999. Molemmat olivat kirpaisevia kadotuksia, mp3-soitin on jokapäiväinen kaveri ja ilman sormusta olo tuntuu alastomalta. Onneksi molemmat löytyivät, ämppäri olkalaukun sivutaskusta jonka olin mielestäni ratsannut kadonneen olennaisesineen olinpaikkaa selvittäessäni noin 17 kertaa ja sormus lattialla levällään leuhottaneen matkalaukun vuorin taitoksesta. Olin hetken onnellinen. Eihän se kauaa kestänyt.
Toistaiseksi toinen iäksi kadottamani esine on työpaikalta saamani uusi, hieno ja erittäin pienikokoinen muistitikku. Olin siitä ensin kovin iloinen, koska se oli niin uskomattoman pieni ja olevinaan kätevä: tuon linkin kuvassa tikku on osapuilleen luonnollisessa koossaan. Tikku oli ollut hallussani päivän, kun olin jo ehtinyt kadottaa sen viidesti. Kymmenennen päivän kohdalla se hukkui lopullisesti. Luulen, että heitin sen vahingossa roskikseen vanhojen Hesarien välissä. Ainut lohtuni on se, etten kymmenessä päivässä ollut ehtinyt tallentaa tikulle mitään arkaluontoista materiaalia.
Tilasin nolona omalla rahalla nettikaupasta uuden, samanlaisen. Kun se saapuu, aion köyttää sen lipastoon, valtamerialukseen, pihakeinuun tai muuhun vastaavaan esineeseen jotta se ei heti hukkuisi. Muistitikkujen keksijät eivät selvästikään ole ottaneet mielenterveydellistä aspektia huomioon yhä pienempiä ja pienempiä tikkuja suunnitellessaan.
---------
Tänään soi Pariisin Kevät ja yksi "tämä mukaan autiolle saarelle" -biiseistäni, Pikku Huopalahti. Koska ovathan ne talot niin kuin keksipaketteja. Ja se mummokin on ihan oikeassa.
Muistan itse asiassa kadottaneeni iäksi aikaisemmin vain yhden merkittävän esineen, pienestä tbilisiläisestä taidekaupasta ostamani älyttömän hienon emalisormuksen jossa oli mielikuvituksellinen kolmio yhdistettynä metallihäkkyrään jonka päässä oli pampula. Tiedän, että tämä kuulostaa lähinnä wtf-osastolta, mutta se oli oikeasti kaunis ja omannäköinen uniikkikoru. Tragikoomista on se, että sormus myös katosi Tbilisiin, tosin ostohetkestä oli silloin kulunut jo vuosi tai pari.
Vieläkin harmittaa.
Viime syksy jää historiaan varsinkin siksi, että kadotin kolme kertaa lompakon taksin takapenkille. En ole koskaan aikaisemmin kadottanut lompakkoani mihinkään, jos ei oteta lukuun sitä kertaa kun minut ryöstettiin. Silloinkin lompakko löytyi, tosin rahoja ja suomalaista opiskelijakorttia köyhempänä.
Lompakon lisäksi oli hukassa vähän kaikki muukin. Puhelimen laturi, silmälasit, punainen muistikirja jossa on kannessa jäniksen kuva ja teksti "I like it sloppy and weird", muistikirja jossa on kannessa mustavalkoinen valokuva ja Jane Austen -lainaus "If adventures will not befall a young lady in her own village, she must seek them abroad". Alushame on ollut hukassa elokuusta asti, lokakuussa se löytyi mutta laitoin sen niin hyvään talteen että sitä voidaan pitää iäksi menetettynä koska en ole nähnyt siitä vilaustakaan sen jälkeen. Iäksi on siis menetetty myös mahdollisuus pukeutua hameisiin.
Joulun alla sattui tragedia, joka melkein ylitti sietokykyni: hukkasin samana päivänä melkein uuden mp3-soittimen ja äidin vanhan luokkasormuksen, joka on kulkenut mukana peukalossani vuodesta 1999. Molemmat olivat kirpaisevia kadotuksia, mp3-soitin on jokapäiväinen kaveri ja ilman sormusta olo tuntuu alastomalta. Onneksi molemmat löytyivät, ämppäri olkalaukun sivutaskusta jonka olin mielestäni ratsannut kadonneen olennaisesineen olinpaikkaa selvittäessäni noin 17 kertaa ja sormus lattialla levällään leuhottaneen matkalaukun vuorin taitoksesta. Olin hetken onnellinen. Eihän se kauaa kestänyt.
Toistaiseksi toinen iäksi kadottamani esine on työpaikalta saamani uusi, hieno ja erittäin pienikokoinen muistitikku. Olin siitä ensin kovin iloinen, koska se oli niin uskomattoman pieni ja olevinaan kätevä: tuon linkin kuvassa tikku on osapuilleen luonnollisessa koossaan. Tikku oli ollut hallussani päivän, kun olin jo ehtinyt kadottaa sen viidesti. Kymmenennen päivän kohdalla se hukkui lopullisesti. Luulen, että heitin sen vahingossa roskikseen vanhojen Hesarien välissä. Ainut lohtuni on se, etten kymmenessä päivässä ollut ehtinyt tallentaa tikulle mitään arkaluontoista materiaalia.
Tilasin nolona omalla rahalla nettikaupasta uuden, samanlaisen. Kun se saapuu, aion köyttää sen lipastoon, valtamerialukseen, pihakeinuun tai muuhun vastaavaan esineeseen jotta se ei heti hukkuisi. Muistitikkujen keksijät eivät selvästikään ole ottaneet mielenterveydellistä aspektia huomioon yhä pienempiä ja pienempiä tikkuja suunnitellessaan.
---------
Tänään soi Pariisin Kevät ja yksi "tämä mukaan autiolle saarelle" -biiseistäni, Pikku Huopalahti. Koska ovathan ne talot niin kuin keksipaketteja. Ja se mummokin on ihan oikeassa.
tiistai 6. tammikuuta 2009
No man is an island
"Human beings do not thrive when isolated from others." Näin sanoi muuan John Donne joskus 1500- ja 1600-lukujen taitteessa.
Minä ajattelin kuitenkin tänään kirjoittaa saarista.
Lainaan ensin itseäni huhtikuulta 2007:
Kävelin taas tänään saarta ympäri ja kuuntelin hienoa sinfoniaa. Jää soi sulaessaan. Isot jäälautat pomputtivat bassojaan rantakivikkoa vasten, aivan rannassa murskaantunut jäämassa kujersi ja vihelsi, kristalliakin kirkkaampi ohut riite helisi kuin ksylofoni särkyessään aamuauringon lämmössä. Tuuli puhalsi aaltojen tahtiin nousevan ja laskevan rytmin ja varjoisissa poukamissa kuului vain hiljainen ritinä ja kohina, kun aurinko haurastutti vielä voitolla olevaa paksua, yhtenäistä jääkerrosta. Satunnaiset ohikulkijat laavulla vetivät huppuja tiukemmin kiinni ja päivittelivät luihin ja ytimiin yltävää, selältä puhkuvaa tuulta, minä käänsin pipon reunoja pois korvilta että kuulisin paremmin kaikki jään äänet.
Ja muutaman kymmenen metrin päässä jään reunasta, avovedessä, kulki punakylkinen rahtilaiva matkalla jonnekin kauas.
Saari on minulle tärkeä paikka. Se sijaitsee harmittavasti noin 250 kilometrin päässä vakituisilta asuinsijoiltani, joten ihan jokaisen arkipäivän huvitukseksi siitä ei ole. Tänä aamuna optimaalista lenkkimaastoa valitessani tajusin Helsingin ulkoilureittikartan suosiollisella avustuksella, että asun nykyään kävelymatkan päässä Seurasaaresta. Seurasaari oli Pietarinkadun aikoina melko säännöllinen viikonloppukäveleskelyn kohde mutta viime vuosina se on aivan turhaan painunut unholaan omien Helsinki-paikkojen listalta.
Heureka, siis. Seurasaarikin on saari. Omassa saaressani ei tosin vilise kymmeniätuhansia ihmisiä ja luonnonläheisyys tarkoittaa siellä jotain muuta kuin "pähkinä tänne ja sassiin tai puren sua nilkkaan" -asenteella varustettuja gangsterioravia. Oma saareni ei myöskään ole ulkoilmamuseo ja polutkin ovat siellä hyvin paljon Seurasaarta kapeammat. Mutta silti: kiistaton saari jolla on kaikki saaren olennaisimmat tunnusmerkit ja vielä huomattava sijaintietu omaan saareeni verrattuna.
Palasin juuri kotiin tyytyväisenä kahden tunnin reippaan lenkin jälkeen. Gangsterioravat olivat yhtä ohi kulkevaa lapsiparkaa ahdistelevaa yksilöä lukuunottamatta vielä nukkumassa, samoin kymmenettuhannet ihmiset. Seurasaaressa ei valitettavasti voi harrastaa lempilajiani, rantakiviä pitkin juoksemista ja itsensä altistamista vakaville nilkkavammoille, mutta mutkikkaita ja kallioisia rantapolkuja siellä kuitenkin on. Ja tärkein saaren elementti: selältä puhaltava tuuli, joka humisuttaa puunlatvoja ja saa haukkomaan henkeä syöksyessään sieraimista sisään. Jota vastaan voi kääntää kasvonsa ja tuntea olevansa osa maisemaa. Jolle voi kääntää selän ja todeta, että ähä, tässä kumminkin seison enkä kaadu vaikka mitä yrittäisit.
Hyvä löytö. Aion ottaa siitä kaiken ilon irti.
Nyt siirrymme päivän proosallisempaan osuuteen. Makaronilaatikkoa ja vakuutuslainsäädännön opiskelua. Eikö kukaan lähtisi luistelemaan?
---------
Tänään soi CMX:n Kivinen kirja. Joulupukki toi Kaikki hedelmät -kokoelman, jota ikuisuusfani ei voi olla omistamatta, mutta taitaa kuitenkin kuunnella jatkossakin mieluummin albumikokonaisuuksia kaikkine äkkiväärine epähitteineen.
Minä ajattelin kuitenkin tänään kirjoittaa saarista.
Lainaan ensin itseäni huhtikuulta 2007:
Kävelin taas tänään saarta ympäri ja kuuntelin hienoa sinfoniaa. Jää soi sulaessaan. Isot jäälautat pomputtivat bassojaan rantakivikkoa vasten, aivan rannassa murskaantunut jäämassa kujersi ja vihelsi, kristalliakin kirkkaampi ohut riite helisi kuin ksylofoni särkyessään aamuauringon lämmössä. Tuuli puhalsi aaltojen tahtiin nousevan ja laskevan rytmin ja varjoisissa poukamissa kuului vain hiljainen ritinä ja kohina, kun aurinko haurastutti vielä voitolla olevaa paksua, yhtenäistä jääkerrosta. Satunnaiset ohikulkijat laavulla vetivät huppuja tiukemmin kiinni ja päivittelivät luihin ja ytimiin yltävää, selältä puhkuvaa tuulta, minä käänsin pipon reunoja pois korvilta että kuulisin paremmin kaikki jään äänet.
Ja muutaman kymmenen metrin päässä jään reunasta, avovedessä, kulki punakylkinen rahtilaiva matkalla jonnekin kauas.
Saari on minulle tärkeä paikka. Se sijaitsee harmittavasti noin 250 kilometrin päässä vakituisilta asuinsijoiltani, joten ihan jokaisen arkipäivän huvitukseksi siitä ei ole. Tänä aamuna optimaalista lenkkimaastoa valitessani tajusin Helsingin ulkoilureittikartan suosiollisella avustuksella, että asun nykyään kävelymatkan päässä Seurasaaresta. Seurasaari oli Pietarinkadun aikoina melko säännöllinen viikonloppukäveleskelyn kohde mutta viime vuosina se on aivan turhaan painunut unholaan omien Helsinki-paikkojen listalta.
Heureka, siis. Seurasaarikin on saari. Omassa saaressani ei tosin vilise kymmeniätuhansia ihmisiä ja luonnonläheisyys tarkoittaa siellä jotain muuta kuin "pähkinä tänne ja sassiin tai puren sua nilkkaan" -asenteella varustettuja gangsterioravia. Oma saareni ei myöskään ole ulkoilmamuseo ja polutkin ovat siellä hyvin paljon Seurasaarta kapeammat. Mutta silti: kiistaton saari jolla on kaikki saaren olennaisimmat tunnusmerkit ja vielä huomattava sijaintietu omaan saareeni verrattuna.
Palasin juuri kotiin tyytyväisenä kahden tunnin reippaan lenkin jälkeen. Gangsterioravat olivat yhtä ohi kulkevaa lapsiparkaa ahdistelevaa yksilöä lukuunottamatta vielä nukkumassa, samoin kymmenettuhannet ihmiset. Seurasaaressa ei valitettavasti voi harrastaa lempilajiani, rantakiviä pitkin juoksemista ja itsensä altistamista vakaville nilkkavammoille, mutta mutkikkaita ja kallioisia rantapolkuja siellä kuitenkin on. Ja tärkein saaren elementti: selältä puhaltava tuuli, joka humisuttaa puunlatvoja ja saa haukkomaan henkeä syöksyessään sieraimista sisään. Jota vastaan voi kääntää kasvonsa ja tuntea olevansa osa maisemaa. Jolle voi kääntää selän ja todeta, että ähä, tässä kumminkin seison enkä kaadu vaikka mitä yrittäisit.
Hyvä löytö. Aion ottaa siitä kaiken ilon irti.
Nyt siirrymme päivän proosallisempaan osuuteen. Makaronilaatikkoa ja vakuutuslainsäädännön opiskelua. Eikö kukaan lähtisi luistelemaan?
---------
Tänään soi CMX:n Kivinen kirja. Joulupukki toi Kaikki hedelmät -kokoelman, jota ikuisuusfani ei voi olla omistamatta, mutta taitaa kuitenkin kuunnella jatkossakin mieluummin albumikokonaisuuksia kaikkine äkkiväärine epähitteineen.
maanantai 5. tammikuuta 2009
Pk-seuraa pk-seudulla
"Simpsakka vanhapiika tarjoaa päiväkahviseuraa. Pannu kuumana Etelä-Haagassa!"
Nojoo. Ihan noin alas en ole (vielä) vajonnut.
Päätin kuitenkin panostaa tänään YYA-hengessä mahdollisesti joskus kohdalle osuvien päiväkahvien laatuun ja kannoin äsken kotiin uuden kahvinkeittimen. Kyseessä on itse asiassa vanha kahvinkeitin, jonka pelastin Lontooseen muuttavan lapsuudenystävän keittiöstä. En itse juo kahvia kuin hätätilanteissa, joissa on pakko pysyä hereillä keinolla millä hyvänsä, joten kahvinkeitin on pelkkä vierasvara ja siten melkoinen turhake. Mutta mitäpä sitä ei maalliseen mammonaan hukkuvan ystävän eteen tekisi.
Edellinen kahvinkeitin on herättänyt kahvia juovissa vieraissa hilpeyttä jo monen monta vuotta. Sekin on peräisin muuttokuormasta, jossa se oli päätymässä Moskovaan, kunnes anastin sen korvaukseksi kaikesta kärsimästäni pahasta. Keitin on minikokoinen, kerralla saa keiteltyä ehkä puolitoista mukillista kahvia kun oikein pontevasti yrittää. Verbi on todellakin "keitellä", minikahvinkeitin ei sovellu kiireisiin aamuihin eikä muuhunkaan hötkyilyyn. Puolitoista mukia kahvia valmistetaan hartaasti ja huolella, välillä pidetään kymmenen minuutin ruplutustaukoja jolloin mitään ei tapahdu mutta ääniefektit ovat mittavat. Keitin siis ääntelee kuin en edes tiedä mikä, joka tapauksessa kovaa ja pitkäkestoisesti. Minusta se on hauska ja sympaattinen mutta kenties hieman ärsyttävä. Kahvia kuluttavaa kansanosaa se ärsyttää yleensä enemmän kuin hieman. Ulkopuolisten luottamusta pikku keittimeeni kuvastaa se, että talouteni muonavahvuuteen hetkeksi liittynyt ranskalainen toi omissa rajallisissa matkatavaroissaan espressopannun.
Nyt minulla on uusi kahvinkeitin, ja ystävällä yksi murhetta aiheuttava esine vähemmän. Luulen, että ostan vielä sen himmenneen kirpputoripeilin, pyydän vuokraemännältä luvan seinän rei'ittämiseen ja vähennän samalla toisenkin murheen ystävän korkeasta pinosta. Muuttaminen on aina yhtä hirveää, vaikka perillä odottaisikin oma armas ja ihana kaupunki.
---------
Tänään soi Zen Cafén Mustaa. Kyllä mä toivon että musta olis ollut vähän parempaan.
Nojoo. Ihan noin alas en ole (vielä) vajonnut.
Päätin kuitenkin panostaa tänään YYA-hengessä mahdollisesti joskus kohdalle osuvien päiväkahvien laatuun ja kannoin äsken kotiin uuden kahvinkeittimen. Kyseessä on itse asiassa vanha kahvinkeitin, jonka pelastin Lontooseen muuttavan lapsuudenystävän keittiöstä. En itse juo kahvia kuin hätätilanteissa, joissa on pakko pysyä hereillä keinolla millä hyvänsä, joten kahvinkeitin on pelkkä vierasvara ja siten melkoinen turhake. Mutta mitäpä sitä ei maalliseen mammonaan hukkuvan ystävän eteen tekisi.
Edellinen kahvinkeitin on herättänyt kahvia juovissa vieraissa hilpeyttä jo monen monta vuotta. Sekin on peräisin muuttokuormasta, jossa se oli päätymässä Moskovaan, kunnes anastin sen korvaukseksi kaikesta kärsimästäni pahasta. Keitin on minikokoinen, kerralla saa keiteltyä ehkä puolitoista mukillista kahvia kun oikein pontevasti yrittää. Verbi on todellakin "keitellä", minikahvinkeitin ei sovellu kiireisiin aamuihin eikä muuhunkaan hötkyilyyn. Puolitoista mukia kahvia valmistetaan hartaasti ja huolella, välillä pidetään kymmenen minuutin ruplutustaukoja jolloin mitään ei tapahdu mutta ääniefektit ovat mittavat. Keitin siis ääntelee kuin en edes tiedä mikä, joka tapauksessa kovaa ja pitkäkestoisesti. Minusta se on hauska ja sympaattinen mutta kenties hieman ärsyttävä. Kahvia kuluttavaa kansanosaa se ärsyttää yleensä enemmän kuin hieman. Ulkopuolisten luottamusta pikku keittimeeni kuvastaa se, että talouteni muonavahvuuteen hetkeksi liittynyt ranskalainen toi omissa rajallisissa matkatavaroissaan espressopannun.
Nyt minulla on uusi kahvinkeitin, ja ystävällä yksi murhetta aiheuttava esine vähemmän. Luulen, että ostan vielä sen himmenneen kirpputoripeilin, pyydän vuokraemännältä luvan seinän rei'ittämiseen ja vähennän samalla toisenkin murheen ystävän korkeasta pinosta. Muuttaminen on aina yhtä hirveää, vaikka perillä odottaisikin oma armas ja ihana kaupunki.
---------
Tänään soi Zen Cafén Mustaa. Kyllä mä toivon että musta olis ollut vähän parempaan.
sunnuntai 4. tammikuuta 2009
Neljä ällää, uusi yritys
Yritin eilen kirjoittaa tämän. Yritän nyt uudestaan.
Rakas ystäväni, toinen itse valituista sisaristani, teki vähän aikaa sitten elämänmuutoksen yhteydessä mainion listan asioista, joita hän haluaa lisää elämäänsä. En muista niistä kaikkia sanasta sanaan, mutta asioita oli kaiketikin neljä, ja yksi niistä oli "enemmän tanssia". Ajatelkaa, miten hienosti ajateltu.
Rakas ystäväni, toinen itse valituista sisaristani, sanoi ennen joulua suosittelevansa varauksetta samanlaisen listan tekemistä myös minulle. Uudenvuodenpäivänä, kun oli hiljaista, niin teinkin. Listalle ilmaantui vain hieman väkisin vääntäen neljä ällällä alkavaa asiaa, jotka täten julkaisen katekismuksenomaisesti muistaakseni ne itse ja pyytääkseni ystäviä minua niistä vuoden mittaan muistuttamaan.
Ällä ykkönen: Lisää livekontakteja!
Se on: Sekä omia ihmisiä että uusia ihmisiä että musiikkia koskien kaipaan lisää oikean elämän kohtaamisia.
Enkä malta olla tässä yhteydessä näpäyttämättä, että jokapäiväisihminen merkitsee minun sanastossani eri asiaa kuin tylsän päivän sähköpostiautomaatti. Ensin mainittua ei pitäisi olla varaa hylätä. Jälkimmäisen voi, surutta. Se koira älähtäköön, johon tämä sisäpiiritoteamus kalahtaa.
En toki tulisi toimeen ilman Listaa, enkä aio tullakaan. (toim. huom. Lista on siis entisten, nykyisten ja tulevien pietarilaisten sähköpostilista, kuuden laatuihmisen konsentraatioksi muodostunut jokapäiväinen rakastamiskanava ja foorumi kaikenlaiselle arjen yläpuolelle nousevalle keskustelulle.) Aion kuitenkin pyrkiä voimakkaasti siihen, että tapaisin säännöllisesti kaikkia listalaisia maantieteellisten mahdollisuuksien mukaan. Sama koskee muitakin ystäviä ja kylänmiehiä: Tampere, Pietari, Moskova, Jyväskylä, Lontoo, Berliini ja muut maailman kaupungit, täältä tullaan. Erityinen asema maailman kaupunkien joukossa olkoon silti synnyinpitäjälläni, rakkaalla perheellä, maailman suloisimmalla Aleksanterilla, muillakin armailla kummikakaroilla isoveljineen ja heidän vanhemmillaan, joita minulla on ollut jo vuosikausia ilo kutsua ystävikseni.
Oma sijansa on toki myös heillä, jotka asuvat vielä Helsingissä eivätkä ole muuttaneet pois.
Haluan myös treffeille, koska treffit piristävät vanhanpiian arkea enemmän kuin mikään muu. Jos sinulla on tuttavapiirissäsi aivan syyttä suotta pariutumaton, fiksu, filmaattinen ja järkyttävän komea ynnä sopivasti rokkaava poikamies, ilmianna hänet oitis osoitteeseen asiakarual@netti.fi. Jos mies on hullu, nössö, juuri täräyttänyt entiselle tyttöystävälleen pullan uuniin, nössö, liimautunut exään, nössö, kotimaista pop-lyriikkaa ymmärtämätön, nössö tai vain teepaitojen välityksellä kommunikoiva, jätä ilmianto tekemättä. (Sori, pojat. Ei millään pahalla, ainakaan kovin paljon.)
Livekohtaamiset hyvien bändien ja artistien kanssa kuuluvat myös tähän kategoriaan. Keikkaseuraa kaivataan.
Ällä kakkonen: Lisää литература:a!
Tuo vaikeasti venäjän kieltä osaamattomille avautuva sana on translitteroituna literatura, jonka kaikkia kieliä osaavat tietävät kirjallisuudeksi.
Se on: lisää kirjoittamista ja lisää lukemista.
Aion tänä vuonna hakea Kriittisen korkeakoulun kirjoittajaoppiin. Toivon pääseväni. Aion tänä vuonna selvittää, olisiko minulla mahdollisuutta omistautua nykyistä enemmän kirjoittamiselle, edes hetkeksi.
Ja aion ihan tosissani roikkua vähemmän netissä, tuijottaa vähemmän seinää, ja lukea enemmän niitä hyviä kirjoja, joita muut ihmiset ovat iloksemme aikojen saatossa kirjoittaneet.
Ällä kolmonen: Lisää liikettä, mielellään luonnossa!
Se on: Ylös, ulos ja lenkille. Se on myös Saariselän matka, ja se on erityisesti kesämökki.
Ostin alennusmyynnistä uudet ulkoiluvaatteet. Housut, jotka ovat sopivan pitkät mutta joihin mahtuisi noin kolme takalistoani. (En anna sen häiritä, muunlaisia ulkoiluhousuja ei valmisteta, paitsi sellaisia joissa on edellä mainitun takalisto-ominaisuuden lisäksi liian lyhyet lahkeet. Kaikkea ei voi ihminen saada, jos hänellä on läntisen Euroopan pisimmät sääret.) Takin, jossa on sopivan pitkät hihat ja joka on hienon ja teknisen näköinen ja tuntuinen. Ja pipon, joka pitää todistetusti avoimelta Saimaan selältä tammikuussa puhaltavan tuulen poissa korvien välistä huminoimasta. Aion ryhtyä ulkoiluttamaan niitä säännöllisesti. Aion myös entisenä jokapaikkaankävelijänä tutkiskella mahdollisuuksia kävellä tai pyöräillä töihin, vaikka se edellyttäisikin aikaisemmin heräämistä.
Matkustan maaliskuussa Saariselälle. Siellä aion hiihtää ja muuttua paremmaksi ihmiseksi. Se on mahdollista, olen kaksi vuotta sitten tehnyt niin. Aion myös viettää kesäloman mökilläni ja ehkä Islannissa osittain. Molemmat sisältävät liikettä ja luontoa.
Sateen sattuessa menen jumppaan tai työpaikan kuntosalille. Ensimmäiseen kohtaan sanomme Oi Kyllä! Toiseen kohtaan sanomme että just joo, ja lehmätkin lentää.
Ällä nelonen: Lisää laatua aikaan!
Se on: Jo mainittu kertaalleen tuolla ylempänä.
Siteeraan itseäni ja äsken sanomaani: Aion ihan tosissani roikkua vähemmän netissä ja tuijottaa vähemmän seinää. Kummastakaan ei ole suurempaa hyötyä saati iloa, koska ensimmäinen tympii ja jälkimmäinen ei suinkaan ole yhtään meditatiivista toimintaa vaan yleensä turhan murehdintaa.
Säästyvän ajan aion käyttää laadukkaasti. Teen aika paljon niitä asioita, mitä nytkin teen noilta kahdelta toiminnolta yli jäävällä ajalla. Meditatiivisen puolen voin ottaa haltuun eksymällä silloin tällöin Krunikassa sijaitsevaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon noin viideltä illansuussa, ja erityisesti noin kuudelta lauantaisin.
En hengästy. Olen, ja nautin olostani. Teen pieniä korjausliikkeitä, mutta oikeaan suuntaan.
---------
Tänään soi Apulannan Ylijäämävalumaa. Hyvistä asioista kyllä kannattaa pitää kiinni, mutta muistaa kuitenkin koko ajan niiden(kin) asioiden tarkoitus.
Rakas ystäväni, toinen itse valituista sisaristani, teki vähän aikaa sitten elämänmuutoksen yhteydessä mainion listan asioista, joita hän haluaa lisää elämäänsä. En muista niistä kaikkia sanasta sanaan, mutta asioita oli kaiketikin neljä, ja yksi niistä oli "enemmän tanssia". Ajatelkaa, miten hienosti ajateltu.
Rakas ystäväni, toinen itse valituista sisaristani, sanoi ennen joulua suosittelevansa varauksetta samanlaisen listan tekemistä myös minulle. Uudenvuodenpäivänä, kun oli hiljaista, niin teinkin. Listalle ilmaantui vain hieman väkisin vääntäen neljä ällällä alkavaa asiaa, jotka täten julkaisen katekismuksenomaisesti muistaakseni ne itse ja pyytääkseni ystäviä minua niistä vuoden mittaan muistuttamaan.
Ällä ykkönen: Lisää livekontakteja!
Se on: Sekä omia ihmisiä että uusia ihmisiä että musiikkia koskien kaipaan lisää oikean elämän kohtaamisia.
Enkä malta olla tässä yhteydessä näpäyttämättä, että jokapäiväisihminen merkitsee minun sanastossani eri asiaa kuin tylsän päivän sähköpostiautomaatti. Ensin mainittua ei pitäisi olla varaa hylätä. Jälkimmäisen voi, surutta. Se koira älähtäköön, johon tämä sisäpiiritoteamus kalahtaa.
En toki tulisi toimeen ilman Listaa, enkä aio tullakaan. (toim. huom. Lista on siis entisten, nykyisten ja tulevien pietarilaisten sähköpostilista, kuuden laatuihmisen konsentraatioksi muodostunut jokapäiväinen rakastamiskanava ja foorumi kaikenlaiselle arjen yläpuolelle nousevalle keskustelulle.) Aion kuitenkin pyrkiä voimakkaasti siihen, että tapaisin säännöllisesti kaikkia listalaisia maantieteellisten mahdollisuuksien mukaan. Sama koskee muitakin ystäviä ja kylänmiehiä: Tampere, Pietari, Moskova, Jyväskylä, Lontoo, Berliini ja muut maailman kaupungit, täältä tullaan. Erityinen asema maailman kaupunkien joukossa olkoon silti synnyinpitäjälläni, rakkaalla perheellä, maailman suloisimmalla Aleksanterilla, muillakin armailla kummikakaroilla isoveljineen ja heidän vanhemmillaan, joita minulla on ollut jo vuosikausia ilo kutsua ystävikseni.
Oma sijansa on toki myös heillä, jotka asuvat vielä Helsingissä eivätkä ole muuttaneet pois.
Haluan myös treffeille, koska treffit piristävät vanhanpiian arkea enemmän kuin mikään muu. Jos sinulla on tuttavapiirissäsi aivan syyttä suotta pariutumaton, fiksu, filmaattinen ja järkyttävän komea ynnä sopivasti rokkaava poikamies, ilmianna hänet oitis osoitteeseen asiakarual@netti.fi. Jos mies on hullu, nössö, juuri täräyttänyt entiselle tyttöystävälleen pullan uuniin, nössö, liimautunut exään, nössö, kotimaista pop-lyriikkaa ymmärtämätön, nössö tai vain teepaitojen välityksellä kommunikoiva, jätä ilmianto tekemättä. (Sori, pojat. Ei millään pahalla, ainakaan kovin paljon.)
Livekohtaamiset hyvien bändien ja artistien kanssa kuuluvat myös tähän kategoriaan. Keikkaseuraa kaivataan.
Ällä kakkonen: Lisää литература:a!
Tuo vaikeasti venäjän kieltä osaamattomille avautuva sana on translitteroituna literatura, jonka kaikkia kieliä osaavat tietävät kirjallisuudeksi.
Se on: lisää kirjoittamista ja lisää lukemista.
Aion tänä vuonna hakea Kriittisen korkeakoulun kirjoittajaoppiin. Toivon pääseväni. Aion tänä vuonna selvittää, olisiko minulla mahdollisuutta omistautua nykyistä enemmän kirjoittamiselle, edes hetkeksi.
Ja aion ihan tosissani roikkua vähemmän netissä, tuijottaa vähemmän seinää, ja lukea enemmän niitä hyviä kirjoja, joita muut ihmiset ovat iloksemme aikojen saatossa kirjoittaneet.
Ällä kolmonen: Lisää liikettä, mielellään luonnossa!
Se on: Ylös, ulos ja lenkille. Se on myös Saariselän matka, ja se on erityisesti kesämökki.
Ostin alennusmyynnistä uudet ulkoiluvaatteet. Housut, jotka ovat sopivan pitkät mutta joihin mahtuisi noin kolme takalistoani. (En anna sen häiritä, muunlaisia ulkoiluhousuja ei valmisteta, paitsi sellaisia joissa on edellä mainitun takalisto-ominaisuuden lisäksi liian lyhyet lahkeet. Kaikkea ei voi ihminen saada, jos hänellä on läntisen Euroopan pisimmät sääret.) Takin, jossa on sopivan pitkät hihat ja joka on hienon ja teknisen näköinen ja tuntuinen. Ja pipon, joka pitää todistetusti avoimelta Saimaan selältä tammikuussa puhaltavan tuulen poissa korvien välistä huminoimasta. Aion ryhtyä ulkoiluttamaan niitä säännöllisesti. Aion myös entisenä jokapaikkaankävelijänä tutkiskella mahdollisuuksia kävellä tai pyöräillä töihin, vaikka se edellyttäisikin aikaisemmin heräämistä.
Matkustan maaliskuussa Saariselälle. Siellä aion hiihtää ja muuttua paremmaksi ihmiseksi. Se on mahdollista, olen kaksi vuotta sitten tehnyt niin. Aion myös viettää kesäloman mökilläni ja ehkä Islannissa osittain. Molemmat sisältävät liikettä ja luontoa.
Sateen sattuessa menen jumppaan tai työpaikan kuntosalille. Ensimmäiseen kohtaan sanomme Oi Kyllä! Toiseen kohtaan sanomme että just joo, ja lehmätkin lentää.
Ällä nelonen: Lisää laatua aikaan!
Se on: Jo mainittu kertaalleen tuolla ylempänä.
Siteeraan itseäni ja äsken sanomaani: Aion ihan tosissani roikkua vähemmän netissä ja tuijottaa vähemmän seinää. Kummastakaan ei ole suurempaa hyötyä saati iloa, koska ensimmäinen tympii ja jälkimmäinen ei suinkaan ole yhtään meditatiivista toimintaa vaan yleensä turhan murehdintaa.
Säästyvän ajan aion käyttää laadukkaasti. Teen aika paljon niitä asioita, mitä nytkin teen noilta kahdelta toiminnolta yli jäävällä ajalla. Meditatiivisen puolen voin ottaa haltuun eksymällä silloin tällöin Krunikassa sijaitsevaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon noin viideltä illansuussa, ja erityisesti noin kuudelta lauantaisin.
En hengästy. Olen, ja nautin olostani. Teen pieniä korjausliikkeitä, mutta oikeaan suuntaan.
---------
Tänään soi Apulannan Ylijäämävalumaa. Hyvistä asioista kyllä kannattaa pitää kiinni, mutta muistaa kuitenkin koko ajan niiden(kin) asioiden tarkoitus.
lauantai 3. tammikuuta 2009
Neljä ällää
Kun kirjoitin otsikon, huomasin, että siihen liittyy assosiaatio. Kaksikin.
Neljä ällää kuusipuussa on Simo Ojasen nuortenkirja kasikytluvulta. Kirjassa seikkailee hikari-Hillevi, johon samastuin, vaikka hän tuntui kovin aikuiselta lukijaminään verrattuna. Luin nimittäin kotikylän kirjaston nuortenosaston läpi ala-asteikäisenä, yläasteella olin jo tanakasti aikuisten osaston asiakas. Kirja aiheutti jonkinlaisen parin kuukauden trauman siitä, ettei koulumenestys välttämättä takaakaan menestystä koulun jälkeen. Sitten alkoi kesäloma, ja sen aikana trauma hävisi.
Toinen assosiaatio: kirjoitin itse ylioppilaskirjoituksissa neljä ällää. Kolme vierasta kieltä keväällä, äidinkielen suuresti suivaantuneena seuraavana syksynä. Olin kirjoittanut koko lukioajan kirkkaasti yli ällän rajan meneviä aineita, kunnes kolmannella luokalla äidinkielen opettajaksi tuli äijä, joka vihasi avoimesti ja kiertelemättä kiistatta melko kärkeviä ja varsin mustavalkoisia poliittisia mielipiteitäni. Muun muassa himpun verran antimilitaristinen Uudenmaan jääkäripataljoonan esitteestä kirjoittamani aineistoaine sai opettajan lausumaan kuolemattomat "täytyy vain ihmetellä, kuinka joku VOI olla tätä mieltä" -sanat. Hienoa toimintaa kansankynttilältä, jota vihasin katkerasti vuoden -95 syksyyn ja vihdoin saavuttamaani äidinkielen ällään asti.
Jo nuorella iällä esiin tulleesta luonteeni vittumaisuudesta ja hysteerisestä oikeassa olemisen tarpeesta johtuen kävin arvioittamassa jokaisen kirjoittamani ja mielipidenatsin korkeintaan cum laudeksi arvioiman ainekirjoitustehtävän koulun muilla äidinkielen opettajilla ja sain kaikilta muilta poikkeuksetta sen maagisen ällän rajan ylittäviä pistemääriä. Jos olisin nyt lukion kolmasluokkalainen, nostaisin luultavasti asiasta metelin. Lukion kolmannen luokan keväällä olin nuori ja rakastunut, ja tyydyin syksyn revanssiin. Tarkastin toki etukäteen, kuka lukee ja lähettää eteenpäin koulumme ylioppilasaineet. Natsisika ei ollut tarkastajien joukossa, ja jostain kumman syystä sain molemmista aineista liki täydet pisteet. Ja sen puuttuvan, neljännen ällän. Josta ei ole ollut kerrassaan mitään hyötyä myöhemmässä elämässä, mutta periaatteen vuoksi on joskus tehtävä myös hyödyttömiä asioita.
Kun joku kaunis päivä olen julkaissut esikoisteokseni, aion lähettää sen tälle lukion kolmannen luokan äidinkielenmaikalleni varustettuna ylläolevalla muistolla. Jälleen yksi syy saada se kirja valmiiksi.
Mutta miksi tämän tekstin otsikko on neljä ällää? Kerron siitä huomenna, tämä harhaantunut nuoruusmuistelu riittäköön tälle päivälle. Olen viettänyt aamupäivän pelastaen pulasta nelihenkistä venäläisperhettä ja heidän peräänajettua autoaan ja iltapäivän juoruten, shopaten ja hengaillen pakkasen puremassa Helsingissä. On tullut aika kellahtaa vaaka-asentoon kera... Vakuutuslainsäädäntö -nimisen kirjan.
Hurraa, aikuisopiskelu.
---------
Tänään soi tänä aamuna kuuntelemani Zen Cafén Taivas on kirkas ja napakka. Neljä ällää, yksi pistettä vaille ja lyhyen matikan B. Melkein sama kuin "lukion loppu ja kuusi ällää". Ehkä assosiaatio numero kaksi juontaakin juurensa siitä?
Neljä ällää kuusipuussa on Simo Ojasen nuortenkirja kasikytluvulta. Kirjassa seikkailee hikari-Hillevi, johon samastuin, vaikka hän tuntui kovin aikuiselta lukijaminään verrattuna. Luin nimittäin kotikylän kirjaston nuortenosaston läpi ala-asteikäisenä, yläasteella olin jo tanakasti aikuisten osaston asiakas. Kirja aiheutti jonkinlaisen parin kuukauden trauman siitä, ettei koulumenestys välttämättä takaakaan menestystä koulun jälkeen. Sitten alkoi kesäloma, ja sen aikana trauma hävisi.
Toinen assosiaatio: kirjoitin itse ylioppilaskirjoituksissa neljä ällää. Kolme vierasta kieltä keväällä, äidinkielen suuresti suivaantuneena seuraavana syksynä. Olin kirjoittanut koko lukioajan kirkkaasti yli ällän rajan meneviä aineita, kunnes kolmannella luokalla äidinkielen opettajaksi tuli äijä, joka vihasi avoimesti ja kiertelemättä kiistatta melko kärkeviä ja varsin mustavalkoisia poliittisia mielipiteitäni. Muun muassa himpun verran antimilitaristinen Uudenmaan jääkäripataljoonan esitteestä kirjoittamani aineistoaine sai opettajan lausumaan kuolemattomat "täytyy vain ihmetellä, kuinka joku VOI olla tätä mieltä" -sanat. Hienoa toimintaa kansankynttilältä, jota vihasin katkerasti vuoden -95 syksyyn ja vihdoin saavuttamaani äidinkielen ällään asti.
Jo nuorella iällä esiin tulleesta luonteeni vittumaisuudesta ja hysteerisestä oikeassa olemisen tarpeesta johtuen kävin arvioittamassa jokaisen kirjoittamani ja mielipidenatsin korkeintaan cum laudeksi arvioiman ainekirjoitustehtävän koulun muilla äidinkielen opettajilla ja sain kaikilta muilta poikkeuksetta sen maagisen ällän rajan ylittäviä pistemääriä. Jos olisin nyt lukion kolmasluokkalainen, nostaisin luultavasti asiasta metelin. Lukion kolmannen luokan keväällä olin nuori ja rakastunut, ja tyydyin syksyn revanssiin. Tarkastin toki etukäteen, kuka lukee ja lähettää eteenpäin koulumme ylioppilasaineet. Natsisika ei ollut tarkastajien joukossa, ja jostain kumman syystä sain molemmista aineista liki täydet pisteet. Ja sen puuttuvan, neljännen ällän. Josta ei ole ollut kerrassaan mitään hyötyä myöhemmässä elämässä, mutta periaatteen vuoksi on joskus tehtävä myös hyödyttömiä asioita.
Kun joku kaunis päivä olen julkaissut esikoisteokseni, aion lähettää sen tälle lukion kolmannen luokan äidinkielenmaikalleni varustettuna ylläolevalla muistolla. Jälleen yksi syy saada se kirja valmiiksi.
Mutta miksi tämän tekstin otsikko on neljä ällää? Kerron siitä huomenna, tämä harhaantunut nuoruusmuistelu riittäköön tälle päivälle. Olen viettänyt aamupäivän pelastaen pulasta nelihenkistä venäläisperhettä ja heidän peräänajettua autoaan ja iltapäivän juoruten, shopaten ja hengaillen pakkasen puremassa Helsingissä. On tullut aika kellahtaa vaaka-asentoon kera... Vakuutuslainsäädäntö -nimisen kirjan.
Hurraa, aikuisopiskelu.
---------
Tänään soi tänä aamuna kuuntelemani Zen Cafén Taivas on kirkas ja napakka. Neljä ällää, yksi pistettä vaille ja lyhyen matikan B. Melkein sama kuin "lukion loppu ja kuusi ällää". Ehkä assosiaatio numero kaksi juontaakin juurensa siitä?
perjantai 2. tammikuuta 2009
2009
Jiin olisi pitänyt julkaista tämä blogijuttunsa jo aaton puolella. Olisin kaivannut sitä silloin. Eläkeläisuusivuosi vanhapiikatyyliin, soundtrackina Tapsa Rautavaara. Seurueen sairauden runtelemat alle 30-vuotiaat jäsenet poistuivat parkuen koteiinsa jo alkuillasta, itse sinnittelin suvun kanssa puolilleöin ja kopsahdin sitten koiran paikalle ihan niin kuin ennen vanhaan.
Uusi vuosi alkoi tekstiviestillä, joka alkoi sanalla Apua. Se on paras tapa saada ihminen tuntemaan itsensä tarpeelliseksi.
Uuden vuoden ensimmäinen päivä päättyi pikkuveljen sohvalle, jossa lojui sulassa sovussa yksi toipilas, yksi potilas ja yksi lupaavasti aivasteleva soon-to-be molemmat. Mäkkiruokaa, televisiota ja huonoja juttuja - ihan parasta ajanvietettä siis. Ja aamujunalla takaisin töihin.
---------
Tänään soi Hanna Marshin The Dreamer And The Brave One. Stockan alennuskorista, 5 euroa 90 senttiä. Ja kuka vielä väittää ettei hyvää ja halpaa saa. "Going our separate ways, as far as the east blows from the west."
Uusi vuosi alkoi tekstiviestillä, joka alkoi sanalla Apua. Se on paras tapa saada ihminen tuntemaan itsensä tarpeelliseksi.
Uuden vuoden ensimmäinen päivä päättyi pikkuveljen sohvalle, jossa lojui sulassa sovussa yksi toipilas, yksi potilas ja yksi lupaavasti aivasteleva soon-to-be molemmat. Mäkkiruokaa, televisiota ja huonoja juttuja - ihan parasta ajanvietettä siis. Ja aamujunalla takaisin töihin.
---------
Tänään soi Hanna Marshin The Dreamer And The Brave One. Stockan alennuskorista, 5 euroa 90 senttiä. Ja kuka vielä väittää ettei hyvää ja halpaa saa. "Going our separate ways, as far as the east blows from the west."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
