Lintukodosta päivää

Viikonlopusta voisi kirjoittaa pienoisromaanin. En kirjoita, tiivistän:

Avantoon - saunaan - baariin kuuntelemaan Severi Pyysaloa - Nasun kanssa Memory Dreams -nimiseen ankeaan pitseriaan herkulliselle pitsalle - nukkumaan. Siinä oli perjantai.

Polkupyöräostoksille - kummitytön 4-vuotissynttäreille - Aleksanterin luo,jossa tapasimme myös eloisan suomalais-venäläisen lapsiperheen - äitille saunaan - Earth Hour pimeässä hernekeittoa syöden - kesäkeittiön suunnittelua mökille - nukkumaan. Siinä oli lauantai, mutta siitä on vielä kerrottava, että Aksu avasi oven, tapitti suoraan silmiin ja kysyi: "Millä päätee Kiinaan?" Hämmentävä kysymys. Kerroin, että junalla, ja lupasin viedä kunhan vähän kasvaa. "Nukutaan entin", sanoi veljenpoika. Siinä se lauantai oli.

Herätys - mikseikukaanmuistanutettäkellojapitisiirtää -härdelli - äitin ja pakana-aviomiehen kanssa kirkkoon kuuntelemaan Marja-Sisko Aallon jäähyväissaarnaa ikään kuin protestiksi pimeää keskiaikaa elävän synnyinpaikkakunnan ahdasmielisyydelle - tätskylle porokeitolle ynnä Aksun virvottavaksi - äitille, jonne Onni-poika veljineen saapui virpomaan - pullaa ja mehua - autolla Giggeliin. Siinä oli sunnuntai.

Ja sitten koitti maanantai, ja Moskovassa räjähti pommi kahdella metroasemalla. Minä menin Moskovassa töihin puoli yhdeksän tienoilla, ja jos menin metrolla, jäin pois Park Kultury radialnaja -asemalla. Mietin, että elämä on kuljettanut aika hyvään suuntaan kun se on kuljettanut Mikkeliin, jossa työmatkalla ainoana uhkana on räntäsateen aiheuttama vitutus. Mietin myös, hiljaisena ja kiitollisena, että oli aikamoinen ihme, ettei ketään moskovalaisista ystävistä tai kylänmiehistä osunut juuri siihen aikaan juuri sille metroasemalle. Koska kaikki ystävät ja kylänmiehet sitä samaa metroasemaa päivittäin käyttävät.

Ja lopulta maanantain kuluessa elämä palautui taas sille mikrotasolle, jossa ne merkitykselliset asiat eniten tuntuvat.

Sillä perheenjäsenellä, jolla ei vielä eilen ollut polkupyörää eikä työpaikkaa, on nyt sekä pyörä että työtä.



---------

Tänään soi Moskova ei usko kyyneliin -elokuvan nimibiisi Aleksandra. Makrotasolla tuntuu kyllä hyvin pahalta.

Vetkutusta ja venytystä

Olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta aikaansaavuus ja sen puute perhe Zhuuhkimon arjessa. Siihen on siis syy, miksi vieras- ynnä harrastehuoneessa ei voi edelleenkään majoittaa vieraita saati harrastaa. Ehkä tavarat hissuttavat itse pikkuhiljaa paikoilleen, jos niitä ei riittävän pitkään aikaan häiritse?

Tänään voi kuitenkin piirtää rastin seinään: armas puoliso osoitti sen luokan sankaruutta, joka lienee pääosin kuollut sukupuuttoon. Ensin hän kävelytti "heippa, lähdin treffeille aviomiehen kanssa" -lapulla päällikkönsä hyvästellyttä virkavaimoa ympäri mikkeliläisiä omakotitaloalueita keväisessä illassa, sen jälkeen ruokki virkavaimon kerrassaan mainiolla hirvistroganoffilla, keitti tälle kupposen teetä ja sitten ohjasi vaimoihmisen lempeällä mutta lujalla otteella Excelin ääreen.

Tuntia myöhemmin oli plärätty albumeita ja koottu epämääräisille lippusille ja lappusille kerätyistä numeroista taulukko, jonka nimeksi annettiin "hääkuvatilaus". Häihin siis tilattiin ammattivalokuvaaja, joka on ikuistanut kaikki edellisetkin olennaiset elämäni virstanpylväät, ja luvattiin pyhästi kaikille vieraille kauniita ja laadukkaita kuvia hääjuhlasta. Lopputulos: kuvat saatiin kuvaajalta syyskuun lopussa, ja ne olivat kauniita ja laadukkaita. Häävieraita ahdisteltiin albumeilla ja tiedusteltiin toivomuksia kuvien osalta. Sitten loppui innostus ja alkoi avioliiton arki. Kuvaaja-parka muistutti olemassaolostaan lahjoittamalla äitin välityksellä sen kauneimman hääkuvan suurennoksena joululahjaksi ja laittamalla samaisen kuvan roikkumaan valokuvaamonsa ikkunaan. Kuvaajan ponnistelut saivat aikaan vain pahoittelevia sähköpostiviestejä jotka eivät eskaloituneet kuvatilaukseksi asti.

Mutta nyt se on tehty. Kuvat on tilattu, ja operaatioon meni, kröhöm, vajaa tunti. Kannattipa taas vetkuttaa ja venyttää tätäkin asiaa tänne asti.

Mitä voimme oppia hääkuvaepisodista? Emme luultavasti mitään sellaista, mikä pysyisi päässä huomista kauempaa.

---------

Tänään soi Akselin ja Elinan häävalssi. "Kauan katsoin sinua syvälle silmiin, kauan katsoin, katsoin ja ajattelin: Kenties kerran hääkuvatilauksen kuvaamoon saamme, kenties kerran hääkuvien näkemisestä haaveilleet perheenjäsenet tulevat onnellisiksi."

Tilastollisia menetelmiä

Sain tänään käsiini eteläisen Helsingin kautta kiertäneen uusimman Olivia-lehden. Lehdessä on epäilemättä kaikkien tieteen sääntöjen mukaan tehty Näin löytyy se oikea -tutkimus, joka selvittää edellisen "Olisitko sinäkin onnellisempi yksin?" -artikkelin kylmäksi jättämille lukijoille sitä, kuinka oman armaan voi empirian mukaan löytää.

Minä rakastan kaikenlaisia tutkimuksia ja vastaan niihin innolla. Se johtunee siitä, että pidän itserakkaasti itsestäni puhumisesta. Osallistuin siis myös Näin löytyy se oikea -tutkimukseen, kun se oikea kerran on löytynyt. (Tänään hän toi minulle voileipiä Suomi-Venäjä -seuran kokoukseen. True love.)

Sattuneesta syystä epäilen, että otos tässä yllä mainitussa Olivian tutkimuksessa ei ole ollut erityisen laaja. Ainakin nimimerkkiä Nainen 34 on siteerattu suorastaan kiusallisen useasti.

---------

Tänään soi Agit Propin Kisällittäret. Rakkaiden helsinkiläisten järjestötoimintojen sijalle löytyi tänään uusi - kyllä aina pitää vähintään yhdessä johtokunnassa olla.

Opas Etelä-Savoon

Jos haluaa tutustua nykyiseen kotimaakuntaani, on siihen olemassa virallinen taho, ja sitten se epävirallisempi.

Katsoin äsken jakson verran epävirallista opastusta eli Äkkiä Anttolassa -televisiosarjaa vuosituhannen vaihteesta. Jos virallinen tiedotuskanava jättääkin osan Etelä-Savon saloista arvailujen varaan, on Äkkiä Anttolassa puolestaan kattavampi kuin vaativinkaan tutustuja osaa toivoa. Siinä on kaikki: eteläsuomalaiset mökkiläiset, paikalliset poikamiehet, poliisivoimat ja Suomen kesä.

Sekä tietenkin se tärkein: saimaannorppa ja sen moninaiset suojelutoimenpiteet.



---------

Tänään soi Emma Salokoski Ensemblen Veden alla, ja se on pakko lisätä tähän myös Youtube-videona että te kaikki voitte kuunnella sen. Koska se on niin kamalan kaunis kappale, ja niin totta. Ja todisteena siitä totisuudesta minä uin tänään Pankalammessa.

Oikea koko

En ole koskaan asunut maalla, enkä haluakaan. Suunnitelmiini kuului pienenä asuminen kaupungissa, jossa on metro. Olen asunut kolmessa sellaisessa. Ne olivat hyviä aikoja ja hyviä kaupunkeja. Ja silti olen vahvasti sitä mieltä, että ihmiselle yleensä ja Laurakaisa-yksilölle eritoten kaikkein sopivin asumismuoto on pikkukaupunki.

Pikkukaupungissa on kaupungin hyvät puolet, mutta ei huonoja. Siellä ei ole ehkä maalla asumisen hyviä puolia, mutta koska en keksi, mitä ne voisivat olla, ei siellä ole huonojakaan. Pienessä kaupungissa on kaikkea sopivasti eikä yhtään mitään liikaa. Autoa ei tarvitse, kävelemällä pääsee jokapaikkaan, asuminen ei ole pökerryttävän kallista, palveluja ja tarjontaa on riittämiin, ja jos alkaa kaivata enemmän kahta jälkimmäistä, voi hurauttaa Pendolinolla pääkaupunkiin.

Viime maanantaina istuimme Nasun ja muiden kumppaneiden kanssa Parnell's-baarissa parantamassa Mikkelinlaajuista vitutusta. Tänään istuimme Nasun kanssa Parnell's-baarissa juhlimassa onnellisesti maailmaa valloittamaan lähtenyttä hankehakemusta. Ensi maanantaina istumme luultavasti Parnell's-baarissa tekemässä jotain vielä tuntematonta asiaa, ja se on hyvä.

Aprikoin tänään, miksi Helsingissä ei tullut viime aikoina koskaan käytyä missään, vaikka kaikenlaisia baareja oli ympärillä kymmenittäin. Osasyynä on varmaankin vielä Helsingissä vallinnut asiaintila ja uupumus, mutta osittain missäänkäymättömyys selittyy ehkä Nasun keksimällä ison kaupungin dilemmalla: Kun tarjontaa on liikaa, tulee ähky, eikä jaksa tehdä mitään eikä sitäkään vähää. Kun baareja on yksi, ei maanantai-illan ohjelma kuihdu ainakaan siihen ettei kukaan osaisi päättää, mihin baariin mennään.

Jos mennään, mennään aina Parnell's-baariin. Ja siksi tulee mentyäkin useammin.

Ensi perjantaina Mikkelissä esiintyy Severi Pyysalo ja minä olen tänään hankkinut perheellemme avaimet avantouimarien uimakoppiin.

Asiat mallillaan.

---------

Tänään soi kevään merkiksi Liekin vanha kunnon Korppi-albumi. Vaikka Tuletko niinkuin öinen maa -biisissä on tavoitettu maaliskuun lopun tunnelma aika kahdehdittavan hyvin. Vaikka se vielä keväämpi aikakin saisi jo tulla.

Värikuvina jossain lensi linnut kun taivas oli harmaa

Keski-ikäistymiseni on johtanut surulliseen tilanteeseen: en ole juurikaan muistanut intoilla musiikista. Ellei rakkaan puolison ilta- ja aamupuhteina säveltämiä ukuleleteoksia lasketa.

Mikkelissä on iloisesti vilkkaudellaan yllättänyt elävän musiikin tarjonta. Ensimmäisenä viikonloppuna muuton jälkeen täällä esiintyivät Dave Lindholm, PMMP ja Chisu. Kharman baarissa oli perjantaina jazzia ja me menimme sinne. Ja sieltä Kalevan yökerhoon humppoomaan ja jenkkoomaan Mamban Vieläkö on kesää jäljessän tahdissa, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

Kaukana ovat intoilun ajat. CMX on vissiin studiossa. Kai niiltä tulee joskus levy, en tiedä milloin. PMMP jäi väliin jazzin takia. Ilosaarirockissa on ensi kesänä Bad Religion mutta en ole tehnyt elettäkään kysyäkseni, onko minulle taas Itä-Suomen yliopistossa järjestetty yhden osallistujan arpajaiset joiden palkintona on kaksi vapaalippua rokkiin. Ja niin päin pois.

Vietin tällä viikolla poikamiestyttöperjantaita ensin Jouni-tädin ja Nasun aka Anonyymit Työnarkomaanit ry:n kanssa baarissa ja sen jälkeen surffasin vanhojen aikojen muistoksi intternetissä muuallakin kuin huuto.netin huonekalusivuilla. Huomasin, että suloinen pikku Olavi on julkaissut uuden kappaleen. En enää muistanut, mistä ladattavaa musiikkia ennen ostin, joten opettelin käyttämään jotain satunnaista musiikinostosivua. Ja ostin Olavin kappaleen. Ensikuulemalta se kuulosti siltä, että Heikki Salo oli käynyt opettamassa Oltsulle biisintekoa.

Olavi on nuoreksi mieheksi kovin innokas laulamaan menneistä ajoista. Vähän sillai nostalgisesti, lapsuuden kesät -tyyliin, että kaikki oli ennen paremmin kunnes päättyi traagisiin marttyyrikuolemiin.

Kuuntelin Olavia ja mietin sekä mennyttä että nykyistä. Vähän tulevaakin, jota kohti ei ole enää niin kiire.

Aika on läsnä, ei pysähtyneenä vaan hiljaa entisen ja nykyisen välillä aaltoillen. Se noutaa menneestä merkitykset tämän hetken suruihin ja iloihin, nykyisten itkujen ja naurujen aihioihin.

---------

Päivän biisi on siis suloisen pikku Olavi Uusivirran Nukketalo palaa. Uusi Preeria-nimeä kantava albumi ilmestyy 7.4.

Voi hitsi

Muistin eilen illalla kello 22.39, että olemme olleet 19.3.2010 tasan puoli vuotta naimisissa.

Soitin väliaikaisesti huonekalujen kunnostusverstasta Kuvansissa pyörittävälle puolisolle ja reklamoin puolivuotishääpäivän merkillepanemattomuudesta. Hän puolustautui sillä, ettei elämäntilanne vaadi päivämäärien muistantaa. Minä puolustauduin sillä, että elämäntilanne vaatii ziljoonan muun asian muistantaa niin, ettei päivämäärä pysy päässä. Lopputulos: totesimme yksissä tuumin että puhelimeen on laitettava hälytys syyskuun 19. päivän kohdalle tai hujahtaa pian huomaamatta ohi koko varsinainen hääpäiväkin.

Puoli vuotta on kai aika lyhyt aika, jos loppuelämä (toivottavasti) on pitkä. Ja silti tuntuu siltä, että näin olisi ollut aina. Sanomista on tullut niistä asioista, joista tiesin sanomista tulevankin, mutta loppujen lopuksi sanomisen määrä on pysynyt kai melko maltillisissa lukemissa. Enimmäkseen on kauhean kivaa ja mukavaa, ihan vain se että se toinen on. Arkinen, tavallinen elämä tuntuu tuhat kertaa entistä arkea valoisammalle ja juhlakin jotenkin juhlemmalle.

Jos ajattelen kulunutta puolta vuotta, nousee yksi päivä ylitse muiden. Uudehkon höyrysilitysraudan valjastaminen suksienvoitelutarkoituksiin ja muut pienet arjen yhteentörmäykset ovat lopulta aika mitättömiä, kun niitä vertaa siihen, miten suunnaton apu ja tuki voi siitä kaikkein omimmasta, läheisimmästä ihmisestä hädän tullen olla.

John Irving on sanonut sen kirjassaan Leski vuoden verran paremmin kuin minä ikinä osaan. Englanniksi se kuulostaa vielä kauniimmalta kuin käännettynä:

"What greater thing is there for two human souls, than to feel that they are joined for life - to strengthen each other in all labor, to rest on each other in all sorrow, to minister to each other in all pain, to be one with each other in silent unspeakable memories at the moment of the last parting?"

Hyvä puolivuotinen. Jos ei muita totuuksia, niin ainakin tuo yksi.

---------

Tänään soi varmaan sitten meidän häävalssi. Ja edelleen se sama toive: Kunpa surua enemmän iloa, onnea matkallamme ois! Reijo Taipaleen tulkinta löytyy Spotifystä.

Työmatkailun ihanuus

Kävin pikavisiitillä Pietarissa.

Joskus aikaisemmin olen käynyt keskustelua siitä, onko työmatkailu kivaa vai kamalaa. Minusta kamalaa, keskustelukumppaneista ei. Ehkä työmatkustusta on siis montaa eri sorttia?

Tämänkertainen pikamatka oli onnistunut sekä sisällön että protokollan puolesta. Näin Sapsanin lähietäisyydeltä ja matkustin yksityisjunalla lounaalle Lokakuun Rautateiden varikon työmaaruokalaan. Ainutlaatuisia elämyksiä. Siitä huolimatta työmatka-angsti valtasi lopussa mielen.

Työmatkailun voi minusta kiteyttää siihen, että istuu hirvittävässä kouvolalaisessa bunkkerissa jota myös nuorison biljardibaariksi kutsutaan ja tappaa junanvaihtoaikaa päällikön kanssa. Keskustelu on mahdotonta, koska ravintolan screeneiltä pauhaa Mestiksen playoffs-ottelu KooKoo-D Team.

Not exactly my cup of tea.

---------

Tänään ei voi soida mikään muu kuin Vilperin perikunnan Piirimyyjä.

Keski-ikäisiä tunnustuksia, osa II

Asiaa mööpeleistä, kun sitä tuntuu riittävän.

Olemme päässeet siihen onnelliseen tilanteeseen, että vain kirjahyllyt ja niihin kuuluva vitriinikaappi edustavat sisustuksessamme (ks. ed. blogijuttu) niin kutsuttua "pakasta vedetty" -osastoa. Se tarkoittaa sitä, että ne on ostettu kaupasta, tarkemmin sanottuna siitä Moskovan Ikeasta joka oli lyhimmän ajomatkan päässä Moskovan kodista, ne on hankittu uusina eivätkä ne ole kuuluneet kenellekään ennen meitä. Ja hetkinen, myös samasta paikasta hankittu jakkara kuuluu samaan sarjaan.

Kaikki muu on vanhaa. Aika iso osa on jomman kumman puolen isovanhempieni jäämistöä, ja leveä onnen hymy levisi kasvoilleni kun kannoimme olohuoneen nurkkaan mummolan piirongin, Imatran kierrätyskeskuksesta ostetun sataprosenttisesti samanlaisen kirjoituspöydän minkä ääressä olen tehnyt läksyt joka päivä koko kaksitoistavuotisen koulu-urani ajan, ja laitoimme seinälle mummon peräkammarista peräisin olevan Ritsapoika -taulun. Meillä on iskän tekemä pöytä ja tv-taso, Panun siskon vanhat propeliverhot, papan nojatuolit ja kohta se Panun papan sohvakin. Ja meillä on pahkapöytä eli pöytä, joka on tehty pahkasta. (Se on aika huomaamattomasti nurkassa ja sen päällä on printteri, asiaton sivuhuom.)

Minä pidän vanhoista esineistä, joilla on tarina. Minusta on mukavaa tulla illalla töistä kotiin ja heittää avaimet eteisen lipastolle tietäen, että tätsky osti sen lipaston ensimmäisestä tilistään. Minusta on hauska katsella hassua pyörivää kirjoituspöydän puutuolia jonka löysimme Kasarmikadun vinttikomerosta ja miettiä, mistä se on peräisin kun sen pohjassa on metallinen numerolaatta. Minulle tulee sellainen olo, että juuret kasvavat varpaistani kiinni maahan kun katselen mummolan piirongin päällä olevaa, Kaukaan työläiskasarmissa 20-luvun lopulla otettua valokuvaa jossa poseeraa teini-ikäinen mummoni sisaruksineen ja vanhempineen - sen saman piirongin edessä.

Ja minusta on kutkuttavaa ajatella, että jos meillä vielä joskus on lapsi, hän voi jonakin päivänä ripustaa seinälleen vanhan, kauniin, valkokehyksisen peilin tietäen, että hänen vanhempansa löysivät sen roskalavalta ensimmäisen Mikkelin kotinsa pihalta.

Tämä on koti, jota ei sisusteta joka kevät ja syksy uudestaan viimeisimpien trendien mukaan. Tämä on 50-luvulle jämähtänyt mummola.

Hyvä, että tästä piti sellainen tullakin.

---------

Tänään soi J. Karjalaisen On kaikki niin kuin ennenkin. Siinä on aika hyvin tavoitettu se idea, mikä tämän kaltaisessa sisustamisessa on.

Keski-ikäisiä tunnustuksia, osa I

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi ihmiset alkavat aloilleen asetuttuaan ja vakiinnuttuaan sisustaa.

En tarkoita sitä, että ihmiset muuttaessaan ostavat uusiin ikkunoihiin sopivat verhot ja olohuoneen tyhjään koloon nojatuolin. Tarkoitan sisustusta. Sitä, että huushollin sisälmykset vaihdetaan kerran vuodessa uusiin ja sekä entiset että nykyiset sisälmykset näyttävät siltä, että ne on kannettu kaupasta kertakäynnillä. Kaikki mätsää kivan täydellisesti kaikkeen ja sohva on aina valkoinen. Sitten voidaan todeta rakkaalle puolisolle että emme tarvitse nyt romantiikkaa kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä tavaraa Pentikistä, noin mukaellen.

Suureksi järkytyksekseni olen havainnut, että sekä minä että rakas puoliso olemme Mikkeliin muutettuamme alkaneet sisustaa. Rakas puoliso käy tälläkin hetkellä puhelinneuvottelua rakkaan anopin kanssa aiheesta "sohva ja sen optimaalinen verhoilu", ja olemme epähuomiossa ostaneet niin paljon lamppuja että yksi majailee jo vaatehuoneen hyllyllä tarpeettomana.

Sisustuksessamme on kuitenkin eräs erityispiirre: Sohvan ja verhoilun välissä on vielä se pikku pulma, että sohva sijaitsee tällä hetkellä rakkaan puolison isovanhempien mökin aitassa, ja sohvassa sijaitsee hiiri. Jahka hiiri saadaan häädettyä, saadaan ehkä sohva. Joka on kaunis ja 50-lukulainen, kuten muukin kotimme sisustus.

Lamput noudattavat samaa linjaa: Olohuoneessa on vanhempieni ensimmäiseen yhteiseen kotiin hankkima Yki Nummen aito ja alkuperäinen Lokki, kaunis klassikko. Eteisessä on Varkauden kierrätyskeskuksesta kuudella eurolla hankittu kellertävän kukertava, luultavasti myös aito ja alkuperäinen 60-luvun lasikuuppa, jonka esteettisestä arvosta edes lampun hankkinut taloutemme osapuoli ei mene takuuseen. Halba, joka tapauksessa!

Molemmissa makuuhuoneissa on vallalla 50-lukulainen tunnelma lyhennettynä: Pitkässä messinkivarressa roikkuneet kolmekupuiset kauniit ja tyylikkäät valaisimet kolahtelivat keskivertoa ylempänä keinahtelevaan puolison päähän niin, että varsia oli pakko pätkäistä. Varren kierteen valmistus oli saaga sinänsä: kokoonpanolla rakas puoliso, Nykänen, lukuisia hiihtolomalla olevia julkisen ja yksityisen sektorin toimijoita ynnä varkautelainen omintakeinen aseseppä saatin oikea kierre varteen, lamppu varren päähän ja valo kattoon. Makkarin lamppu on huuto.net -löytö, niin kutsutun harraste- eli vierashuoneen lamppu taas Mauri-sedän kuolinpesästä peritty. Siinä on kullitetut raidat.

Keittiöön on tarjolla kolme lamppuyksilöä: muoviseksi osoittautunut, sianrakkona kaupiteltu mutta yhtä kaikki erikoinen 40-lukulainen, tarinan mukaan erään tohtorinnan jäämistöstä peräisin oleva huutonettilamppu valaisee kyökin suorittavaa porrasta, ja ruokapöydän yläpuolella killuu entisiltä kotikulmilta osto- ja myyntiliikkeestä hankittu söpö vanha ufon mallinen valaisin. Se komeroon joutunut on peräisin samaisesta Varkauden kierrätyskeskuksesta kuin eteisen valokin, ja hankittiin, koska oli myös halba. Nyt on haussa talo, jossa on kaksi keittiötä.

Näin se käy, lapset. Yksi kaunis päivä sitä huomaa olevansa keski-ikäinen ja jaarittelevansa kattovaloista.

Ennen raportoitiin baarireissuista.

---------

Tänään soi tietysti Rauli Badding Somerjoki ja Valot. Totta, niin totta.

Tänään kotona

Aina mainio Äitiharjoittelija on kirjoittanut siitä, kuinka mitääntapahtumattomuus johtaa bloginpäivittämättömyyteen.

Myös tapahtumarikkaudella on samanlainen lopputulos.

Mutta blogin kirjoittaminen on kivaa. Ja blogia lukevat hahmot ja tyypit ovat kaivanneet kuulumisia. Ja koko Mikkeliin muutto on raportoimatta, ja sitä kautta myös itselle sisäistämättä. On tapahtunut paljon hyvää, ja on tapahtunut suruista suurin. On ollut sellainen olo, ettei huvita kirjoittaa, ja yhtenä iltana tapahtui niinkin ettei oikein huvittanut edes elää. Sittemmin on tullut valoisampaa, konkreettisestikin.

Nyt olemme siis täällä. Elämme, asumme. Meillä on koti, josta puuttuu sohva ja sänky ja pari muuta juttua, mutta jossa on maailman hienoimmat (tai ainakin retroimmat) lamput. Meillä on parveke ja vaatehuone ja entisen pesukoneettoman elämän tilalla astian- ja pyykinpesukoneellinen elämä. Perjantai-iltaisin saunomme saunavuorolla ja sunnuntaiaamuisin lähdemme klo 9.15 hiihtämään.

Satunnaista vitutusta puramme Nasun ja muiden kanssa Parnell'sissa. Se on meidän kantapaikka. Täällä meidän kaupungissa. Meidän kotona.

---------
Tänään soi tietenkin Madness ja Our house. Ihan tässä meidän kadulla.

Kurkistus

Huhuu, maailma?

Jospa ihan varovaisesti sanoisin vain "hei".

Huomenna saatan sanoa jo kokonaisen lauseen. Täältä Mikkelistä.



----------

Tänään soi Chisun Sama nainen. En lupaa mitään.