Lopettamispäätöksiä

Luin eilen Hesarin nettisivuilta, että uuden Nytin ykkösuutinen on tämä. The Crashin muistolle täytyi kaivaa Youtubesta esille Sugared-video ja käyttää 3 min 21 sek Teemu Brunilan määkimisen kuunteluun ja katseluun.

The Crash ei ole missään tapauksessa ollut minulle ikinä niin kutsuttu Tärkeä Yhtye, mutta muutamia huikeita kappaleita se on silti saanut aikaan. Ja huikeisiin kappaleisiin liittyviä huikeita muistoja. Huikeudesta johtuen mielen valtasi eilen hetkellinen haikeus, sellainen, mikä bändien lopettamisuutisiin aina väistämättä liittyy. Ne ovat vähän niin kuin eroja - väistämättömiä, mutta silti kipeitä. Aikakausien loppuja, joiden akuutissa vaiheessa ei vielä näe uusien aikakausien mahdollisuuksia eikä sitä, että vanhat levyt pysyvät hyllyssä sittenkin kun yhtyettä ei enää ole. Ellei sitten jätä levyjä hölmöyksissään entisen kumppanin hyllyyn.

Olen silti täysin ja kokonaan sen lähestymistavan kannalla, että bändien on parempi lopettaa silloin kun lopettamisen aika on tullut. Suomi ja ehkä koko universumi on jos ei nyt väärällään niin vähän sinne suuntaan kuitenkin kehäraakeiksi latistuneita entisiä suuruuksia, jotka tekevät uskollisesti sitä yhtä ja samaa biisiä aina uudelleen saavuttamatta koskaan enää edes kymmentä prosenttia alkuperäisen hengestä ja voimasta. Kuten Yö. Tai jotka kiertävät sitkeästi kesäfestareita soittamassa niitä joskus 90-luvun loppupuolella puhki kulahtaneita hittejään, joita kaikki kuvittelevat haluavansa kuulla mutta joiden kuulemisesta tulee silti antikliimaksinen puoli tuntia jauhettu purkka -olo. Kuten Eppu Normaali.

Samuli Putro käsittelee teemaa erinomaisen virkistävästi soololevyllään kappaleessa Hoidetaan kämppä Berliinistä. Kappaleessa nuori tyttö kysyy kaveriltaan, että mikä tämä Ruisrockin päälavalla tutiseva pappapoppoo oikein on, johon kaveri vastaa että "näillä on se biisi, se Todella kaunis." Ymmärrän hyvin, jos tuo on artistin kauhukuva itsestään vuosien päästä. Zen Café on minulle niin kutsuttu Todella Tärkeä Yhtye, mutta mieluummin näkisin sen kuolevan tällä tavalla, hiljaa ja arvokkaasti, kuin soittelemalla hamaan ikuisuuteen yhtä ja samaa Todella kaunista ja Pihaa ilman sadettajaa, kenties 15 minuutin tunnistamattomiksi proge-versioiksi sovitettuina.

Bändit lopettavat, ihmiset kuolevat, sitä ennen ne yleensä eroavat. Luonnonlakeja. Jotkut bändit saattavat jatkaakin, siihen asti kunnes kuolo korjaa viimeisenkin muusikon. Jotkut ihmiset, vastoin yleistä luuloa, jatkavat yhdessä samaan pisteeseen asti. Rock-uskottavuus siinä kyllä kärsii, joutuu tekemään kompromissejakin. Niin kauan kun on jotain annettavaa, kannattaa minusta jatkaa. Ja kuka sen sitten määrittelee, mihin asti se riittää.

Kiitos The Crashille. "If you're not around here, I am gonna fall" on Teemu Brunila joskus määkinyt. Mutta eihän se oikeasti niin mene. Elämä jatkuu, aikakaudet vaihtuvat. Tulee uusia ihmisiä, uusia levyjä. Uudet muistot kerrostuvat vanhojen päälle ja hiljalleen peittävät ne näkymättömiin. Siellä ne kaikki ovat, yhtä kaikki, piilossa jossain.

Kasvualustana kaikelle uudelle.


---------

Sehän se, päivän biisi. The Crash ja Thorn In My Side. Aika aikaa kutakin, sokerista ja suolaista.