En pidä Suuren Maailman Suurista Bändeistä. Juurikaan.
Taannoinen Madonna-kohkaus esimerkiksi meni täysin yli hilseen. Madonna, joo, ikoni mikä ikoni, mutta mennä nyt tuijottamaan jotain puolikkaan tulitikun mittaista tätiä hiekkakentälle entiseen satamaan...? Tuttavapiirissäkin on liuta ihmisiä, jotka odottavat elokuuta innoissaan ja sydän pamppaillen, enkä mitenkään halua heidän odotustaan väheksyä - minulle Madonna on kuitenkin merkityksetön artisti ja keikkaolosuhde kuulostaa niin epäviihtyisältä, etten pysty tajuamaan syytä hyperventiloimiseen.
En ylipäänsä ymmärrä stadionkeikkojen hienoutta. Suomalaisten rokkifestareitten päälavat ovat suuruusluokkaa ehdoton maksimi, kaikki siitä ylöspäin on liikaa. Tämä näkemys johtuu ehkä siitä, että stadionkeikkoja tekevät bändit eivät ole juurikaan lähellä sydäntäni, mikä taas ei johdu eksentrisestä ja yläluokkaisesta musiikkimausta vaan siitä, että kuuntelen perin vähän ulkomaista musiikkia. Tai vähän on ehkä vähän väärin sanottu, mutta pienemmällä intensiteetillä kuin kotimaista. Ja jos kuuntelukokemuksen intensiteetti puuttuu, ei yleensä viitsi lähteä keikallekaan, ellei sinne voi kävellä sisään hetken mielijohteesta. Stadionkeikoille ei voi. Niille pitää olla ostamassa lippuja saman tien kun liput ilmaantuvat myyntiin, paukuttaa puhelimeen tauotta lipunmyyntikorporaation numeroa ja samalla klikkailla hiirellä jumiin mennyttä nettisivua. Sekin on järjetöntä toimintaa, jossa väistämättä tulee aina kysyneeksi itseltään, miksi minä oikein tätä teen.
Olen jo kauan vastannut "Minkä bändin/artistin keikalle menisit, jos saisit valita ihan minkä vain?" -kysymyksiin yksiselitteisesti ja hetkeäkään miettimättä Faith No More. Ja kuvitellut aina, etten koskaan tätä haavettani saavuta. Kiero kalifornialaisyhtye on kulkenut mukana 90-luvun puolivälistä asti ja Mike Patton on yksiselitteisesti ihana. Pattonin uudemmat tekeleet eivät epäeksentriseen mainstream-musiikkimakuuni oikein uppoa, vaikka se italialainen gangsterimeininki viime vuoden Ilosaarirockissa olikin mahtavaa, mutta Faith No Moressa on kaikki kohdallaan. Särö, mutkat, angsti, outous, tuttuus, CMX, Joensuu, Radio Helsinki, nuoruus, nykypäivä.
Ja Faith No More tulee kesäkuun 24. päivä keikalle Kaisaniemeen. Ja minä olen hetki sitten naputellut puhelimeeni tauotta lipunmyyntikorporaation numeroa ja samalla klikkaillut hiirellä jumiin mennytttä nettisivua, joka sitten aukesi ja suostui välittämään minulle kaksi lippua Faith No Moren Kaisaniemen keikalle.
"What a day - don't you touch it."
---------
Tänään soi itseoikeutetusti Faith No More ja Midlife Crisis. I'm thirty-something, ja innoissani kuin teini-ikäinen.
---------
EDIT, klo 11.50: Faith No More teki Madonnat. Kansakunta ysärinostalgian vallassa, tai lipunmyyntikorporaatioilla liian pienet kapasiteetit?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti