Minulla on parveke, ja olen siitä hyvin iloinen.
Pidän kasvattamisesta eikä kevät ole tuntunut moneen vuoteen kunnolliselta keväältä kun ei ole ollut tilaisuutta työntää kynsiä multaan. Kesämökki ei ole tuonut ratkaisua ongelmaan - mökillä kasvaa sammalta, mustikanvarpuja, jäkälää ja hiekkaa eli viljelytoimintojen kannalta se on niin kutsuttu Mission Impossible. Helsingissä suunnittelimme vakavasti vapaamuurareitten joutilaan takapihasuikaleen valjastamista kaupunkiviljelylle, nyt haaveissa on hieman enemmän perunamaata.
Toistaiseksi on kuitenkin se parveke, ja tänään oli olevinaan oiva päivä käydä töiden jälkeen autolla hakemassa puutarhakaupasta multaa istutuskautta varten. Muuten suunnitelma oli täysin onnistunut, mutta parvekeviljelijän mieli musteni kun "Kesäkukkamulta" -nimikkeellä varustettu säkki piti ennen takakonttiin nostamista kaivaa esiin räntäkerroksen alta.
Suomen kevät.
Lohdutukseksi menimme kierrätyskeskukseen ja ostimme 50 eurolla ensiluokkaisen levitettävän laverin ja neljä Lahden huonekalutehtaan 50-luvulla valmistamaa pientä laittoa vaativaa tuolia.
---------
Tänään soi kappale nimeltä Kuuraiset puut Maija Vilkkumaan uudelta levyltä. Jotenkin tämä kuulostaa häiritsevästi Maija Vilkkumaan edellisiltä levyiltä. Vaikka kyllä "ja jossakin rakastuu onnekkaammin jotkut muut" on ihan hyvin sanottu, silti. Siltäkin on joskus tuntunut. Nyt on saunailta, 50-luvun sohva, mustikkasmoothie ja Heikki Hyytiäisen Pientalon tulisijat -teos. Eikä enää jotkut muut.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
tiistai 20. huhtikuuta 2010
A Sort of Homecoming
Olimme häämatkalla. Kävimme melkein Tbilisissä, mutta emme ihan.
Raportoin lisää jahka jaksan. Tällä välin pyydämme lukemaan Helsingin Sanomia ja Länsi-Savoa.
---------
Tänään, ja jo aika monta päivää, soi tämä. Selitykset lienevät tarpeettomia, biisi puhukoon puolestaan.
Raportoin lisää jahka jaksan. Tällä välin pyydämme lukemaan Helsingin Sanomia ja Länsi-Savoa.
---------
Tänään, ja jo aika monta päivää, soi tämä. Selitykset lienevät tarpeettomia, biisi puhukoon puolestaan.
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
Addiktio
Naisenne rintamalta raportoi: Olen jäänyt koukkuun.
Ennen helmikuun alkua olin koukussa muotiblogeihin. Luin niitä päivittäin, useita. Sitten elämä keikahti ympäri ja muotiblogit lakkasivat kiinnostamasta, jotenkin ne tuntuvat vähän, hmm, tyhjänpäiväisiltä.
Nyt olen jo viikon ajan istunut illat nokka kiinni koneessa ja suoltanut sohvalla päivystävälle puolisolle suuhuni ennen sopimattomia sanoja. Höyrysulku, pönttöuuni, rossipohja, pinkopahvi, kuumabitumointi. Minua kiinnostavat huomattavasti enemmän rakenneasiat kuin sisustus. Meillä on jo sisustus! Nyt tarvitaan talo. Ja olen ymmärtänyt, että vanhassa talossa asuminen edellyttää ainakin jonkinlaista vanhan talon ymmärtämystä.
Perulainen runoilija César Vallejo on kirjoittanut mainiosti näin:
"Uudet talot ovat kuolleempia kuin vanhat koska niiden seinät on tehty kivestä tai teräksestä mutta ei ihmisistä. Talo astuu maailmaan, ei silloin kun se on saatu rakennetuksi vaan silloin kun siinä aletaan asua. Talo elää yksinomaan ihmisistä, niinkuin hauta."
Ja vielä näin:
"Todellisuudessa kaikki ovat lähteneet talosta, mutta totuus on että kaikki ovat jääneet. Eikä se mikä on jäänyt ole heidän muistonsa vaan he itse. Eikä ole niinkään että he jäisivät vaan he jatkuvat talon läpi. Teot ja toiminnot lähtevät talosta junalla tai lentokoneella, ratsain tai jalan tai maassa raahautuen. Se mikä jatkuu talossa on orgaani, parhaillaan tapahtuvassa ajassa tai ympyränkehällä toimiva tekijä. Askelet ovat menneet, suudelmat, anteeksiannot, rikokset. Se mikä jatkuu talossa on jalka, huulet, silmät, sydän. Kiellot ja vahvistukset, hyvä ja paha ovat hajaantuneet. Se mikä jatkuu talossa on teon subjekti."
Tämä runo on julkaistu antologiassa nimeltä Kello nolla, ja se on minun asumisfilosofiani ydin. Järki toki mukaan - kyllä terveellä rossipohjallakin on oma olennainen sijansa tässä maailmassa.
---------
Tänään soi Rintamamiestalo.fi -forumilta erään kirjoittajan allekirjoituksesta bongattu, minusta hyvin osuva Anna Erikssonin Huojuva talo. "Huojuva talo, äiti kuule minua, voimat ei riitä, en tiedä mitä tehdä..." Hymyilyttävä signature, kerrassaan.
Ennen helmikuun alkua olin koukussa muotiblogeihin. Luin niitä päivittäin, useita. Sitten elämä keikahti ympäri ja muotiblogit lakkasivat kiinnostamasta, jotenkin ne tuntuvat vähän, hmm, tyhjänpäiväisiltä.
Nyt olen jo viikon ajan istunut illat nokka kiinni koneessa ja suoltanut sohvalla päivystävälle puolisolle suuhuni ennen sopimattomia sanoja. Höyrysulku, pönttöuuni, rossipohja, pinkopahvi, kuumabitumointi. Minua kiinnostavat huomattavasti enemmän rakenneasiat kuin sisustus. Meillä on jo sisustus! Nyt tarvitaan talo. Ja olen ymmärtänyt, että vanhassa talossa asuminen edellyttää ainakin jonkinlaista vanhan talon ymmärtämystä.
Perulainen runoilija César Vallejo on kirjoittanut mainiosti näin:
"Uudet talot ovat kuolleempia kuin vanhat koska niiden seinät on tehty kivestä tai teräksestä mutta ei ihmisistä. Talo astuu maailmaan, ei silloin kun se on saatu rakennetuksi vaan silloin kun siinä aletaan asua. Talo elää yksinomaan ihmisistä, niinkuin hauta."
Ja vielä näin:
"Todellisuudessa kaikki ovat lähteneet talosta, mutta totuus on että kaikki ovat jääneet. Eikä se mikä on jäänyt ole heidän muistonsa vaan he itse. Eikä ole niinkään että he jäisivät vaan he jatkuvat talon läpi. Teot ja toiminnot lähtevät talosta junalla tai lentokoneella, ratsain tai jalan tai maassa raahautuen. Se mikä jatkuu talossa on orgaani, parhaillaan tapahtuvassa ajassa tai ympyränkehällä toimiva tekijä. Askelet ovat menneet, suudelmat, anteeksiannot, rikokset. Se mikä jatkuu talossa on jalka, huulet, silmät, sydän. Kiellot ja vahvistukset, hyvä ja paha ovat hajaantuneet. Se mikä jatkuu talossa on teon subjekti."
Tämä runo on julkaistu antologiassa nimeltä Kello nolla, ja se on minun asumisfilosofiani ydin. Järki toki mukaan - kyllä terveellä rossipohjallakin on oma olennainen sijansa tässä maailmassa.
---------
Tänään soi Rintamamiestalo.fi -forumilta erään kirjoittajan allekirjoituksesta bongattu, minusta hyvin osuva Anna Erikssonin Huojuva talo. "Huojuva talo, äiti kuule minua, voimat ei riitä, en tiedä mitä tehdä..." Hymyilyttävä signature, kerrassaan.
tiistai 6. huhtikuuta 2010
En omaa selkärankaa, kannatan vain puhelinlankaa
Sain tänään puhelun puhelinmyyjältä. Tapaus ylittää uutiskynnyksen, sillä minulla on ollut noin sata vuotta sama omissa nimissäni oleva puhelinnumero, ja siihen jonkinlainen puhelinmyyjäesto. Nyt olen luopunut tuosta numerosta, ottanut omaksi numerokseni entisen työnumeron, ja ilmeisesti tämän muutoksen ansiosta taas jonkun tulkinnan mukaan vapaata riistaa puhelinmyyntimarkkinoilla.
Kanaljat.
No, puhelin siis soi, pyytämättä ja yllätyksenä, kesken kiireisen pääsiäisenjälkeisen työkaaoksen. Vastasin. Langan päässä lirkutteli nuori, reipas ja iloinen naishenkilö, joka lirkuttelun lomassa sai sanotuksi, että "he" (jäi epäselväksi, ketkä) ovat päättäneet palkita minut jostain, josta en saanut selvää, ja palkinto ojennetaan vuoden mittaisen Trendi-lehden tilauksen muodossa hintaan kolme euroa viiskyt senttiä. Lirkutus ja sirkutus ennen yllä mainittua tiedonantoa kesti noin vartin, tässä vaiheessa tarinaa sain ängettyä sanaisen talikkoni väliin.
Ilmoitin ystävälliseen mutta napakkaan sävyyn, että olen oikeustoimikelpoinen, ajattelukyvyllä varustettu henkilö ja tähän asti itse tehnyt päätökset siitä, mitä painettuja julkaisuja kotiini tilaan. Ilmoitin, etten ole tätä luovuttamatonta oikeutta kenellekään toistaiseksi antanut, enkä anna. Ilmoitin myös, että en ottaisi vastaan vuoden pituista Trendiä vaikka ilmaiseksi saisin, enkä ainakaan niin, että joutuisin maksamaan siitä kolme euroa viiskyt senttiä. Kiitos mutta ei kiitos.
Naishenkilö-poloinen lakkasi sirkuttamasta ja lirkuttamasta, mutisi että aijaajoonoeisitmoi ja sulki puhelimen. Minä ajattelin säälien naisparkaa, joka moista ihmistenkiusaamista työkseen joutuu tekemään, ja manasin markkinamiestä, joka moisen idioottimaisen puhelinmyyntityön on keksinyt. Ja sitten manasin vähän aikaa sitä tuntematonta tahoa, joka lupaa kysymättä kuvitteli isovelimäisesti minun haluavan tilata Trendin vuodeksi kolmella eurolla viidelläkymmenellä sentillä. Kaselikkoon kajahti se profilointi.
Kun härdelli rauhoittui, aloin etsiskellä itselleni uutta puhelinmyyntikieltoa. Jos joku tietää, mistä sellaisen saa maksamatta kuutta euroa vuodessa, otan vinkit ilomielin vastaan.
Lopetan tänään lähettämällä lämpimiä ajatuksia sille Graanin Alkon myyjälle, joka meni pahaa-aavistamatta kysymään sahanpurujen peittämältä, hyllyjen välissä tukka takussa seisovalta ja 2-tahtiöljyltä haisevalta osa-aikametsurilta, voisiko olla avuksi. Myyjä-polon ilme oli kuulemma näkemisen arvoinen kun äijähahmo oli ilmoittanut valmistavansa vaimolle illalliseksi ruijanpallasta purjo-fenkolipedillä ja ajatelleensa lorauttaa sekaan hieman hyvää valkoviiniä.
---------
Tänään soi Juice Leskisen Puhelinpylvään henkinen elämä. Tällaisia sanoituksia ei osaa kukaan enää tehdä.
Kanaljat.
No, puhelin siis soi, pyytämättä ja yllätyksenä, kesken kiireisen pääsiäisenjälkeisen työkaaoksen. Vastasin. Langan päässä lirkutteli nuori, reipas ja iloinen naishenkilö, joka lirkuttelun lomassa sai sanotuksi, että "he" (jäi epäselväksi, ketkä) ovat päättäneet palkita minut jostain, josta en saanut selvää, ja palkinto ojennetaan vuoden mittaisen Trendi-lehden tilauksen muodossa hintaan kolme euroa viiskyt senttiä. Lirkutus ja sirkutus ennen yllä mainittua tiedonantoa kesti noin vartin, tässä vaiheessa tarinaa sain ängettyä sanaisen talikkoni väliin.
Ilmoitin ystävälliseen mutta napakkaan sävyyn, että olen oikeustoimikelpoinen, ajattelukyvyllä varustettu henkilö ja tähän asti itse tehnyt päätökset siitä, mitä painettuja julkaisuja kotiini tilaan. Ilmoitin, etten ole tätä luovuttamatonta oikeutta kenellekään toistaiseksi antanut, enkä anna. Ilmoitin myös, että en ottaisi vastaan vuoden pituista Trendiä vaikka ilmaiseksi saisin, enkä ainakaan niin, että joutuisin maksamaan siitä kolme euroa viiskyt senttiä. Kiitos mutta ei kiitos.
Naishenkilö-poloinen lakkasi sirkuttamasta ja lirkuttamasta, mutisi että aijaajoonoeisitmoi ja sulki puhelimen. Minä ajattelin säälien naisparkaa, joka moista ihmistenkiusaamista työkseen joutuu tekemään, ja manasin markkinamiestä, joka moisen idioottimaisen puhelinmyyntityön on keksinyt. Ja sitten manasin vähän aikaa sitä tuntematonta tahoa, joka lupaa kysymättä kuvitteli isovelimäisesti minun haluavan tilata Trendin vuodeksi kolmella eurolla viidelläkymmenellä sentillä. Kaselikkoon kajahti se profilointi.
Kun härdelli rauhoittui, aloin etsiskellä itselleni uutta puhelinmyyntikieltoa. Jos joku tietää, mistä sellaisen saa maksamatta kuutta euroa vuodessa, otan vinkit ilomielin vastaan.
Lopetan tänään lähettämällä lämpimiä ajatuksia sille Graanin Alkon myyjälle, joka meni pahaa-aavistamatta kysymään sahanpurujen peittämältä, hyllyjen välissä tukka takussa seisovalta ja 2-tahtiöljyltä haisevalta osa-aikametsurilta, voisiko olla avuksi. Myyjä-polon ilme oli kuulemma näkemisen arvoinen kun äijähahmo oli ilmoittanut valmistavansa vaimolle illalliseksi ruijanpallasta purjo-fenkolipedillä ja ajatelleensa lorauttaa sekaan hieman hyvää valkoviiniä.
---------
Tänään soi Juice Leskisen Puhelinpylvään henkinen elämä. Tällaisia sanoituksia ei osaa kukaan enää tehdä.
maanantai 5. huhtikuuta 2010
Rakasta minua nyt kun kaikki muut ovat menneet
Olen ajatellut viime aikoina synkkiä ajatuksia.
Omassa elämässä on kaikki paremmin kuin koskaan osasin edes kuvitella, mutta makrotason kysymykset vaivaavat mieltä. Olen muuttanut maakuntaan, jossa menee huonommin kuin Pohjois-Karjalassa eikä edes niin kovin paljon paremmin kuin Kainuussa, millä tahansa mittareilla tarkasteltuna. Lama tosin ei ole pahemmin kouraissut, mutta se johtuu siitä ettei ole oikein mitään mitä kouraista.
Lisäksi minua murehduttavat päivittäin muun muassa paperiteollisuuden rakennemuutos, kasvihuoneilmiö ja röyhtäilevät nuoret miehet pitsaravintoloissa. Kaikki merkit kertovat minulle, että asiat ovat huonosti, enkä mitenkään keksi, millä konstilla ne saisi paremmiksi muuttumaan. Ainoa johtoajatus tuntuu olevan se, että katsoipa asioita mistä vinkkelistä tahansa, ne asiat olivat ennen jollain käsittämättömällä tavalla hyvin paljon paremmin kuin nyt.
Ehkä tästä ajatuksesta johtuu sekin, että olen hinannut kotiimme objektiivisesti arvioiden yltiöpäisen runsaasti kaikkea vanhaa kamaa. Jos ei ajan pysäyttäminen siihen vanhaan ja hyvään kerran onnistu ulkomaailmassa, voi sitä yrittää ainakin oman huushollin seinien sisällä? Mielenkiintoinen teoria. Sitä sietää tutkia enemmänkin.
Kuuntelin tänä aamuna olohuoneen puolelta kuuluvaa ohjelmaa sukupuuttoon kuolevista simpansseista, söin ruisleipää ja luin Helsingin Sanomia. (Simpanssien lisäksi myös paperilehden kuolema murehduttaa.) Törmäsin pieneen juttuun, jossa kulttuuritoimittaja Kaisa Heinänen kertoi vierailustaan Caj Bremerin valokuvanäyttelyyn, jossa itse valokuvaaja oli sattumalta ollut paikalla ja kertonut töistään kiinnostuneelle yleisölle.
Juttu loppui näin: "Valokuvauksen tekniikka on mullistunut, mutta Bremerin humanismi kestänyt. Yhä edelleen ihminen mykistyy surun ja menetyksen edessä, rakastuu, ihmettelee sitä maailmaa, jota ei ennen ole nähnyt, nukahtelee aurinkoon päiväunille, tekee työtään, lohduttaa itkevää lasta, nousee puolustamaan oikeuksiaan, ujostelee kameraa, yrittää selviytyä."
Ehkä kaikki ei olekaan huonommin maailmassa, eikä paremmin omassa elämässä. Ehkä kaikki on samalla tavalla, nyt ja ikuisesti, ja muutos johtuu vain siitä, että kameran etsin osuu tutisevissa käsissämme eri kohtaan maailmaa aina uutta kuvaa otettaessa.
---------
Tänään soi Juice Leskisen 3.30. "Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo, vieläkö meillä on kaljaa?" Siinä se on ehkä parhaiten kiteytetty, yleisen ja yksityisen välinen moniulotteinen liitto.
Omassa elämässä on kaikki paremmin kuin koskaan osasin edes kuvitella, mutta makrotason kysymykset vaivaavat mieltä. Olen muuttanut maakuntaan, jossa menee huonommin kuin Pohjois-Karjalassa eikä edes niin kovin paljon paremmin kuin Kainuussa, millä tahansa mittareilla tarkasteltuna. Lama tosin ei ole pahemmin kouraissut, mutta se johtuu siitä ettei ole oikein mitään mitä kouraista.
Lisäksi minua murehduttavat päivittäin muun muassa paperiteollisuuden rakennemuutos, kasvihuoneilmiö ja röyhtäilevät nuoret miehet pitsaravintoloissa. Kaikki merkit kertovat minulle, että asiat ovat huonosti, enkä mitenkään keksi, millä konstilla ne saisi paremmiksi muuttumaan. Ainoa johtoajatus tuntuu olevan se, että katsoipa asioita mistä vinkkelistä tahansa, ne asiat olivat ennen jollain käsittämättömällä tavalla hyvin paljon paremmin kuin nyt.
Ehkä tästä ajatuksesta johtuu sekin, että olen hinannut kotiimme objektiivisesti arvioiden yltiöpäisen runsaasti kaikkea vanhaa kamaa. Jos ei ajan pysäyttäminen siihen vanhaan ja hyvään kerran onnistu ulkomaailmassa, voi sitä yrittää ainakin oman huushollin seinien sisällä? Mielenkiintoinen teoria. Sitä sietää tutkia enemmänkin.
Kuuntelin tänä aamuna olohuoneen puolelta kuuluvaa ohjelmaa sukupuuttoon kuolevista simpansseista, söin ruisleipää ja luin Helsingin Sanomia. (Simpanssien lisäksi myös paperilehden kuolema murehduttaa.) Törmäsin pieneen juttuun, jossa kulttuuritoimittaja Kaisa Heinänen kertoi vierailustaan Caj Bremerin valokuvanäyttelyyn, jossa itse valokuvaaja oli sattumalta ollut paikalla ja kertonut töistään kiinnostuneelle yleisölle.
Juttu loppui näin: "Valokuvauksen tekniikka on mullistunut, mutta Bremerin humanismi kestänyt. Yhä edelleen ihminen mykistyy surun ja menetyksen edessä, rakastuu, ihmettelee sitä maailmaa, jota ei ennen ole nähnyt, nukahtelee aurinkoon päiväunille, tekee työtään, lohduttaa itkevää lasta, nousee puolustamaan oikeuksiaan, ujostelee kameraa, yrittää selviytyä."
Ehkä kaikki ei olekaan huonommin maailmassa, eikä paremmin omassa elämässä. Ehkä kaikki on samalla tavalla, nyt ja ikuisesti, ja muutos johtuu vain siitä, että kameran etsin osuu tutisevissa käsissämme eri kohtaan maailmaa aina uutta kuvaa otettaessa.
---------
Tänään soi Juice Leskisen 3.30. "Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo, vieläkö meillä on kaljaa?" Siinä se on ehkä parhaiten kiteytetty, yleisen ja yksityisen välinen moniulotteinen liitto.
maanantai 29. maaliskuuta 2010
Lintukodosta päivää
Viikonlopusta voisi kirjoittaa pienoisromaanin. En kirjoita, tiivistän:
Avantoon - saunaan - baariin kuuntelemaan Severi Pyysaloa - Nasun kanssa Memory Dreams -nimiseen ankeaan pitseriaan herkulliselle pitsalle - nukkumaan. Siinä oli perjantai.
Polkupyöräostoksille - kummitytön 4-vuotissynttäreille - Aleksanterin luo,jossa tapasimme myös eloisan suomalais-venäläisen lapsiperheen - äitille saunaan - Earth Hour pimeässä hernekeittoa syöden - kesäkeittiön suunnittelua mökille - nukkumaan. Siinä oli lauantai, mutta siitä on vielä kerrottava, että Aksu avasi oven, tapitti suoraan silmiin ja kysyi: "Millä päätee Kiinaan?" Hämmentävä kysymys. Kerroin, että junalla, ja lupasin viedä kunhan vähän kasvaa. "Nukutaan entin", sanoi veljenpoika. Siinä se lauantai oli.
Herätys - mikseikukaanmuistanutettäkellojapitisiirtää -härdelli - äitin ja pakana-aviomiehen kanssa kirkkoon kuuntelemaan Marja-Sisko Aallon jäähyväissaarnaa ikään kuin protestiksi pimeää keskiaikaa elävän synnyinpaikkakunnan ahdasmielisyydelle - tätskylle porokeitolle ynnä Aksun virvottavaksi - äitille, jonne Onni-poika veljineen saapui virpomaan - pullaa ja mehua - autolla Giggeliin. Siinä oli sunnuntai.
Ja sitten koitti maanantai, ja Moskovassa räjähti pommi kahdella metroasemalla. Minä menin Moskovassa töihin puoli yhdeksän tienoilla, ja jos menin metrolla, jäin pois Park Kultury radialnaja -asemalla. Mietin, että elämä on kuljettanut aika hyvään suuntaan kun se on kuljettanut Mikkeliin, jossa työmatkalla ainoana uhkana on räntäsateen aiheuttama vitutus. Mietin myös, hiljaisena ja kiitollisena, että oli aikamoinen ihme, ettei ketään moskovalaisista ystävistä tai kylänmiehistä osunut juuri siihen aikaan juuri sille metroasemalle. Koska kaikki ystävät ja kylänmiehet sitä samaa metroasemaa päivittäin käyttävät.
Ja lopulta maanantain kuluessa elämä palautui taas sille mikrotasolle, jossa ne merkitykselliset asiat eniten tuntuvat.
Sillä perheenjäsenellä, jolla ei vielä eilen ollut polkupyörää eikä työpaikkaa, on nyt sekä pyörä että työtä.
---------
Tänään soi Moskova ei usko kyyneliin -elokuvan nimibiisi Aleksandra. Makrotasolla tuntuu kyllä hyvin pahalta.
Avantoon - saunaan - baariin kuuntelemaan Severi Pyysaloa - Nasun kanssa Memory Dreams -nimiseen ankeaan pitseriaan herkulliselle pitsalle - nukkumaan. Siinä oli perjantai.
Polkupyöräostoksille - kummitytön 4-vuotissynttäreille - Aleksanterin luo,jossa tapasimme myös eloisan suomalais-venäläisen lapsiperheen - äitille saunaan - Earth Hour pimeässä hernekeittoa syöden - kesäkeittiön suunnittelua mökille - nukkumaan. Siinä oli lauantai, mutta siitä on vielä kerrottava, että Aksu avasi oven, tapitti suoraan silmiin ja kysyi: "Millä päätee Kiinaan?" Hämmentävä kysymys. Kerroin, että junalla, ja lupasin viedä kunhan vähän kasvaa. "Nukutaan entin", sanoi veljenpoika. Siinä se lauantai oli.
Herätys - mikseikukaanmuistanutettäkellojapitisiirtää -härdelli - äitin ja pakana-aviomiehen kanssa kirkkoon kuuntelemaan Marja-Sisko Aallon jäähyväissaarnaa ikään kuin protestiksi pimeää keskiaikaa elävän synnyinpaikkakunnan ahdasmielisyydelle - tätskylle porokeitolle ynnä Aksun virvottavaksi - äitille, jonne Onni-poika veljineen saapui virpomaan - pullaa ja mehua - autolla Giggeliin. Siinä oli sunnuntai.
Ja sitten koitti maanantai, ja Moskovassa räjähti pommi kahdella metroasemalla. Minä menin Moskovassa töihin puoli yhdeksän tienoilla, ja jos menin metrolla, jäin pois Park Kultury radialnaja -asemalla. Mietin, että elämä on kuljettanut aika hyvään suuntaan kun se on kuljettanut Mikkeliin, jossa työmatkalla ainoana uhkana on räntäsateen aiheuttama vitutus. Mietin myös, hiljaisena ja kiitollisena, että oli aikamoinen ihme, ettei ketään moskovalaisista ystävistä tai kylänmiehistä osunut juuri siihen aikaan juuri sille metroasemalle. Koska kaikki ystävät ja kylänmiehet sitä samaa metroasemaa päivittäin käyttävät.
Ja lopulta maanantain kuluessa elämä palautui taas sille mikrotasolle, jossa ne merkitykselliset asiat eniten tuntuvat.
Sillä perheenjäsenellä, jolla ei vielä eilen ollut polkupyörää eikä työpaikkaa, on nyt sekä pyörä että työtä.
---------
Tänään soi Moskova ei usko kyyneliin -elokuvan nimibiisi Aleksandra. Makrotasolla tuntuu kyllä hyvin pahalta.
torstai 25. maaliskuuta 2010
Vetkutusta ja venytystä
Olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta aikaansaavuus ja sen puute perhe Zhuuhkimon arjessa. Siihen on siis syy, miksi vieras- ynnä harrastehuoneessa ei voi edelleenkään majoittaa vieraita saati harrastaa. Ehkä tavarat hissuttavat itse pikkuhiljaa paikoilleen, jos niitä ei riittävän pitkään aikaan häiritse?
Tänään voi kuitenkin piirtää rastin seinään: armas puoliso osoitti sen luokan sankaruutta, joka lienee pääosin kuollut sukupuuttoon. Ensin hän kävelytti "heippa, lähdin treffeille aviomiehen kanssa" -lapulla päällikkönsä hyvästellyttä virkavaimoa ympäri mikkeliläisiä omakotitaloalueita keväisessä illassa, sen jälkeen ruokki virkavaimon kerrassaan mainiolla hirvistroganoffilla, keitti tälle kupposen teetä ja sitten ohjasi vaimoihmisen lempeällä mutta lujalla otteella Excelin ääreen.
Tuntia myöhemmin oli plärätty albumeita ja koottu epämääräisille lippusille ja lappusille kerätyistä numeroista taulukko, jonka nimeksi annettiin "hääkuvatilaus". Häihin siis tilattiin ammattivalokuvaaja, joka on ikuistanut kaikki edellisetkin olennaiset elämäni virstanpylväät, ja luvattiin pyhästi kaikille vieraille kauniita ja laadukkaita kuvia hääjuhlasta. Lopputulos: kuvat saatiin kuvaajalta syyskuun lopussa, ja ne olivat kauniita ja laadukkaita. Häävieraita ahdisteltiin albumeilla ja tiedusteltiin toivomuksia kuvien osalta. Sitten loppui innostus ja alkoi avioliiton arki. Kuvaaja-parka muistutti olemassaolostaan lahjoittamalla äitin välityksellä sen kauneimman hääkuvan suurennoksena joululahjaksi ja laittamalla samaisen kuvan roikkumaan valokuvaamonsa ikkunaan. Kuvaajan ponnistelut saivat aikaan vain pahoittelevia sähköpostiviestejä jotka eivät eskaloituneet kuvatilaukseksi asti.
Mutta nyt se on tehty. Kuvat on tilattu, ja operaatioon meni, kröhöm, vajaa tunti. Kannattipa taas vetkuttaa ja venyttää tätäkin asiaa tänne asti.
Mitä voimme oppia hääkuvaepisodista? Emme luultavasti mitään sellaista, mikä pysyisi päässä huomista kauempaa.
---------
Tänään soi Akselin ja Elinan häävalssi. "Kauan katsoin sinua syvälle silmiin, kauan katsoin, katsoin ja ajattelin: Kenties kerran hääkuvatilauksen kuvaamoon saamme, kenties kerran hääkuvien näkemisestä haaveilleet perheenjäsenet tulevat onnellisiksi."
Tänään voi kuitenkin piirtää rastin seinään: armas puoliso osoitti sen luokan sankaruutta, joka lienee pääosin kuollut sukupuuttoon. Ensin hän kävelytti "heippa, lähdin treffeille aviomiehen kanssa" -lapulla päällikkönsä hyvästellyttä virkavaimoa ympäri mikkeliläisiä omakotitaloalueita keväisessä illassa, sen jälkeen ruokki virkavaimon kerrassaan mainiolla hirvistroganoffilla, keitti tälle kupposen teetä ja sitten ohjasi vaimoihmisen lempeällä mutta lujalla otteella Excelin ääreen.
Tuntia myöhemmin oli plärätty albumeita ja koottu epämääräisille lippusille ja lappusille kerätyistä numeroista taulukko, jonka nimeksi annettiin "hääkuvatilaus". Häihin siis tilattiin ammattivalokuvaaja, joka on ikuistanut kaikki edellisetkin olennaiset elämäni virstanpylväät, ja luvattiin pyhästi kaikille vieraille kauniita ja laadukkaita kuvia hääjuhlasta. Lopputulos: kuvat saatiin kuvaajalta syyskuun lopussa, ja ne olivat kauniita ja laadukkaita. Häävieraita ahdisteltiin albumeilla ja tiedusteltiin toivomuksia kuvien osalta. Sitten loppui innostus ja alkoi avioliiton arki. Kuvaaja-parka muistutti olemassaolostaan lahjoittamalla äitin välityksellä sen kauneimman hääkuvan suurennoksena joululahjaksi ja laittamalla samaisen kuvan roikkumaan valokuvaamonsa ikkunaan. Kuvaajan ponnistelut saivat aikaan vain pahoittelevia sähköpostiviestejä jotka eivät eskaloituneet kuvatilaukseksi asti.
Mutta nyt se on tehty. Kuvat on tilattu, ja operaatioon meni, kröhöm, vajaa tunti. Kannattipa taas vetkuttaa ja venyttää tätäkin asiaa tänne asti.
Mitä voimme oppia hääkuvaepisodista? Emme luultavasti mitään sellaista, mikä pysyisi päässä huomista kauempaa.
---------
Tänään soi Akselin ja Elinan häävalssi. "Kauan katsoin sinua syvälle silmiin, kauan katsoin, katsoin ja ajattelin: Kenties kerran hääkuvatilauksen kuvaamoon saamme, kenties kerran hääkuvien näkemisestä haaveilleet perheenjäsenet tulevat onnellisiksi."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
