Kirjallisissa piireissä

Olen Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun opiskelija.

Toistaiseksi tämä fakta on johtanut minut tilanteeseen, jossa simppelin blogijutunkin kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselle, turhalle, typerälle ja aikaa hukkaavalle puuhastelulle.

Lisäksi se on johdattanut lähipiiriini aimo joukon fiksuja, kivoja ja mielenkiintoisia ihmisiä. Ehdoton plussa.

Vietimme iloista perjantai-iltaa suureksi huojennuksekseni vähintään omalle angstitasolleni päätyneiden koulutovereiden kanssa. Kannoin oman korteni kekoon valmistamalla kirjallisen suklaa-viskikakun, jossa palattiin siihen, mistä kaikki syyskuun alussa alkoi. Opettajamme, kirjoittajakoulun vetäjä Harry Forsblom siteerasi Jacques Lacanin ajatusta tekstin merkityksestä. Minä kirjoitin Lacanin ajatuksen kakkuun:




Seuraaviin bileisiin lupasin valmistaa Hannu Simpura -kakun. Se kertoo ehkä kengästä ja nallesta, jotka jäivät auton alle.

Taide. Mikä ihana tekosyy,

---------

Tänään soi illan emännän ja isännän stereoista kuultu vanha kunnon Queen.

Oma kaupunki

Mikkelin sijasta Helsingin toistaiseksi kotikaupungikseen valinnut, joulukuusta 2001 alkaen satunnaisia Venäjä-keikkoja lukuunottamatta Stadissa viihtynyt Laurakaisa esittelee nyt lempimestansa Hesarin Oman kaupungin tyyliin:


Helsingin keskusta akselilla Punavuori-Espan puisto-Kaartinkaupunki-Ullanlinna-Kaivopuisto-Eira.

Olen asunut Ullanlinnan lisäksi Helsingissä vain Viikissä (EDIT: Ja seitsemän kuukautta Haagassa, miten pääsikään unohtumaan!). Siellä asuminen oli kuin missä tahansa muualla kuin Helsingissä asumista. Keskustassa tavoittaa kaupungin sielun, sen, mikä kaikissa isoissa kaupungeissa on. Vaikka Helsinki onkin pieni kaupunki. Rakastan vanhoja jugendtaloja, Kaivarin rantaa ja ratikoiden kolinaa. Sekä sitä, että jokapaikkaan pääsee kävelemällä.


Teatteri Avoimet ovet

Vuoden teatteri 2009, eikä ihme. Toimiva pieni näyttämö kaksiosaisen katsomon keskellä ja takuuvarman loistavaa, pienieleistä suurten tunteiden teatteria.


Ravintola Himalaya

Nepalilaisia ravintoloita ei kai ole missään muualla kuin Helsingissä. Himalaya on niistä paras, eikä vain siksi että se on myös lähin.


Cran Delicato Café

Tänne eksyy nykyisin valitettavan harvoin, kun pikkusysteri ei enää asu naapurissa. Se on harmi, koska Delicaton eväät ovat elähdyttävä poikkeus masentavan samanlaisia, muovin makuisia perusbulkkileipäviritelmiä tarjoilevassa Helsingin S-mafian monopolisoimassa kahvilamaailmassa. Plussaa myös virkistävän ei-suomalaisesta ilmapiiristä. Suosittelen kaakaota ja varoitan, että Delicato on tällä hetkellä remontissa mutta aukeaa käsittääkseni pian.


Tavastia

Pakkohan tämä on listalle laittaa. Suomen paras keikkamesta, jossa olen viettänyt lukemattomia iloisia ja vähemmän iloisia iltoja. Elävän suomipoppirokin ystävän kotoisen nuhjuinen ja viehättävästi vuosikaudet likipitäen samanlaisena pysynyt legenda.


Kasarmikadun sushiravintola

Reilut annokset, omatekemää puolukkalimpparia ja megasöpö kokki. Avoinna vain tilauksesta.

---------

Tänään soi keittiömestarin valinta: "Soita Popedaa." Soitin melkein, nimittäin Pate Mustajärven Juice-tulkintoja. Ei huano.

Paavo Rosenlew ja pari muuta juttua

Meillä on uusi perheenjäsen. Hänen nimensä on Paavo Rosenlew, ja hän on pakastinten huonetta ja sukua. Hänen muuttonsa meille lisäsi elämänlaatua monta pykälää, ja alkuviikosta kylässä pyrähtänyt anoppi piti huolen siitä, ettei Paavo ollut toimettomana hetkeäkään. Olemme ns. täysin varustellut talvea varten.

Paavo on kuitenkin tällä hetkellä ladattu ensisijaisesti lampaanlihalla, ja allekirjoittanut bloginkirjoittaja voi ylpeänä ja hitusen hämmentyneenä viime viikonlopun jälkeen kirjata kokemuksiinsa pässin kivesten käsittelyn pakastuskuntoon. Kummitytön perheen kolme lammasta pääsivät arvolleen sopivasti vehreimmille laidunmaille, kaikki oppivat paljon lisää sekä ihmisen että pässin fysiologiasta ja anatomiasta, ja saaliina oli tosiaan auton peräkontillinen lihaa ja muita oheistuotteita, joita varten piti ostaa oma pakastin.

Viikonlopun paras lasten suusta -kommentti tuli nokkelan gee-tyttäreni suusta: Hän oli sunnuntaiaamuna autokatoksessa roikkuvia, taljoistaan luopuneita lampaanruhoja katsellessaan kysynyt äidiltään, miksi ne meijän lampaat piti kuoria.

Kummitäti puolestaan tunsi olonsa normaalia huomattavasti suositummaksi, kun pöytään istahtaessa viereiselle tuolille parkkeerannut kummitytön serkku totesi suureen ääneen: Laura-kummi istu MIUN viereen. Toiselta puolelta pöytää tuli välittömästi kummitytön vastakommentti: MIUN Laura-kummi.

Muilla rintamilla on sitten ollut pitkiä lauseita lörpöttävää Aleksanteria, melkomoinen määrä kansallista kulttuuritarjontaa Kansallisteatterin Lasisen eläintarhan ja Kansallisoopperan Tshaikovski Goes So Totally Gay -Joutsenlampiversion muodossa, firman bileet, keskustelua komeron kosteusvauriosta ja muuta sen semmoista.

Mikkeliinkin meinattiin muuttaa, mutta ei sitten muutettukaan.

Vielä.

---------

Tänään soi ruuanlaittomusiikkina hivenen korni mutta silti tilanteeseen sopiva Semmareitten Sata jänistä. Muiden kuin Spotify-käyttäjien riesaksi aion vastedes linkittää biisejä myös sinne.

And you know it's time to go through the sleet and driving snow

Olen usein ajatellut, ja ehkä tänne sen ajatukseni aukaissutkin, että kirjoitan blogia ennen muuta yhdestä syystä: Siksi, että muistaisin. A.W. Yrjänä on usein oikeassa, ja on sitä myös sanoessaan, että paras tapa säilöä asioita on julkaista ne.

Niinpä julkaisen tänään U2:n biisin A Sort of Homecoming. Että muistaisin, sitten joskus, pitkän ajan kuluttuakin.


"Oh don't sorrow, no don't weep for tonight, at last
I am coming home, I am coming home"




---------

Sovitaan että tänään soi U2 myös siksi, että korkeammat voimat olisivat seurueemme puolella perjantain uusintayrityksessä.

Badding, Leskinen, Helismaa ja Putro

Hinauduin eilen itsekseni halki sateisen ja hyisen Helsingin keskustan Tavastialle, jossa oli Samuli Putron soolokeikka. Hyppäsin varmuuden vuoksi vesilätäkköön heti kotiovesta ulos astuttuani, mikä ei varsinaisesti lisännyt menohalujani. Yksinään Helsingin hyisessä yössä kipittäminen ei myöskään varsinaisesti vastaa käsitystäni avioliitosta, mutta force majouret on otettava huomioon siinäkin lajissa.

Olen ollut vallan innokas Zen Café -fani ainakin vuosikymmenen, mutta Samuli Putron sooloura on jotenkin salakavalasti saanut aikaan sen, etten oikeastaan yhtään toivo ZC:n paluuta takaisin aktiiviseksi rokkibändiksi. Zen Café on ollut suoraviivainen ja oivaltava, mutta Samulin soolokappaleissa on jotain sellaista armollisuutta, empatiaa, lämpöä ja olalletaputtamista mikä Zen Cafén biiseistä jostain syystä uupuu. Tai ei se ole sellainen puutos, jonka olisin jotenkin tiedostanut aikaisemmin, mutta Samuli Putron mies ja kitara -kappaleita kuunnellessa sen väistämättä huomaa.

Tavastia taisi olla aika tyhjä, tai ainakin vain puolitäysi, mutta hirmuisen hyvä tunnelma keikalla silti oli. Harvoin interaktio yleisön ja esiintyjän välillä muodostaa noin kantavan sillan keikan ensi hetkistä asti - mikä minusta heijastelee eniten esiintyjän vilpitöntä asennetta tekemistään kohtaan. Kyllä se yleisöönkin välittyy. Erikoismaininta Ahti Marja-Ahon mahtavalle jousikvartetille, jonka sympaattiset sedät vetelivät silkkoja kylmiä väreitä viuluistaan ja sellostaan.

Mies kertoi kitaransa kanssa, että Tavastian keikat jännittävät aina, mutta sen jälkeen kun piti saattaa kummityttö alttarille ja sieltä alttarilta käsin esittää Elämä on juhla -kappale, ei Tavastiakaan ole enää jännittänyt. Uskon sen. Epäilen kuitenkin, että omissa häissä esitetty Mitäpä jos -kappale jännitti vielä enemmän, vaikka olikin sulhanen rinnalla laulamassa ja possu haitarin kanssa säestämässä.

Hieno mies, hienoja kappaleita. Hienoja pieniä oivalluksia elämästä. Suuriakin, muutama.

[kuva: www.putro.fi]

---------

Tänään soi se levyltä löytymätön Samuli Putron kappale, jossa lauletaan että "Ilosaari loppuun myytiin jo - älä sammu, aurinko."

Enemmän on enemmän

Kun olimme veljeni kanssa pieniä, vietimme toisinaan viikonloppuja kolmistaan isän kanssa kun äiti oli työmatkoilla tai muissa riennoissa. Näihin viikonloppuihin liittyi läheisesti Oscar-niminen ruokaravintola ja kanakori-niminen ruoka-annos. Isä kun ravitsi jälkikasvunsa lähes poikkeuksetta kuljettamalla nämä Oscar-ravintolaan, ja jälkikasvu puolestaan tilasi listalta täysin poikkeuksetta aina ja ikuisesti sen kanakorin. Kotimatkalla isä vannotti, että äitille sitten sanotte että syötiin kotona jauhelihakeittoa.

Joskus meillä ihan oikeasti olikin jauhelihakeittoa. Yleensä keitto-operaatio eteni näin: Alkuperäissopassa oli paljon sattumia eikä lientä lainkaan. Isä lisäsi keittoon vettä, mutta lisäsi niin paljon, että sattumien prosentuaalinen osuus väheni häviävän pieneksi. Keittoon lisättiin pottua ja pakastimesta jauhelihaa ja keitettiin, kunnes havaittiin, että lientä ei ole lainkaan. Näitä työvaiheita toistamalla saatiin lopputulokseksi noin kahdeksan litran ämpärillinen jauhelihakeittoa, jota syötiin pitkään sen jälkeenkin kun äiti oli jo kotiutunut.

Olen perinyt isäni oikeassaolemisgeenit ja myös ruuanlaittogeenit siinä mielessä, että kun joskus, harvoin, teen ruokaa, sitä tulee jotenkin vahingossa valmistettua noin kymmenen hengen annos. Niin kävi tänäänkin: Valmistin kalaseljankaa, ja vaikka tosissani yritin pysyä maltillisessa yhden hengen kahden päivän annos -tuotannossa, oli lopputulos viiden litran kattilallinen sinänsä oikein hyvää, mutta kiistatta ylimitoitettua soppaa.

Niin että kaikki Helsingissä tai sen lähiseuduilla asuvat lukijat, tervetuloa syömään!

Kauempaakin saa tulla.

---------

Kävin torstaina katsomassa kaupunginteatterissa Maija Poppanen -musikaalin ja tykkäsin siitä ihan hirmuisesti. Suosittelen lämpimästi, myös aikuiseen makuun. Tämä kappale jäi tehokkaasti soimaan päässä, ja toimi myös suomennoksena. Superylipoppelistikexirallinmoista!

2000-luvun perhe

Meidän Aksu saa tänään puheenvuoron, koska sain hänen äidiltään eilen raportin mukulan edistymisestä sanataiteilun saralla.

Aksu siis puhuu jo. Välillä niin, että saa ihan hyvin selvää, välillä sillä toisella tavalla. Puhetta joka tapauksessa tulee niin, että Aksun residenssiin soittaessa taustalta kuuluu yleensä tauoton kalkatus. Yksi Aksun ensimmäisistä lauseista olikin kännykkä korvalla tokaistu melko kunnianhimoinen "Ei kuulu mitään ääniä täältä."

Viime aikoina lapsi on keskittynyt määrittelemään aina yhtä akuuttia teemaa, miehen ja naisen rooleja jälkiteollisessa postmodernissa yhteiskunnassamme. Feministitädin sydäntä lämmitti pienen veljenpojan vastaansanomaton luonnehdinta vanhempien välisestä tehtävänjaosta:

"Iskä puuron keittää" ja "Äiti töihin menee".

Eläköön emansipaatio!

---------

Tänään soi Apulannan Multa lähtee järki. Eräs suomalainen ammattikunta on tämän aiheuttanut. Lääkkeet!