Naisten töitä

Ja vähän miestenkin.

Ostin toukokuussa kesämökin. Sellaisilla on yleensä aika paljon kaikenlaista puuhaa. Olen rakentanut halkopinoa ja vähän pilkkonut puitakin, säätänyt kaasujääkaappia toimintakuntoon, viritellyt aurinkosähkölamppuja, laittanut lukkoja puukuurin oveen (täällä päin se, mikä on muualla vaja tai liiteri, on nimeltään kuuri), tavannut ympäristödirektiivit täyttävän ultramodernin huussin tyhjennysohjetta ja muistellut Markus Kajon eli Kettusen Makki-Aapeli -nimistä pakinaa takavuosilta. Mukavaa puuhastelua. Ylihuomenna tulee yksi maksullinen mies asentamaan kaminan ja ensi viikolla lisää samanlaisia tekemään sellaisia timpurin töitä, joita en ajattele osaavani tai viitsi ryhtyä opettelemaan.

En osaa juurikaan tehdä niitä hommia, joita tavataan kutsua naisten töiksi. En laita juuri koskaan ruokaa, en osaa kutoa sukkaa tai virkata pitsiä. Olen kerran elämässäni, ala-asteikäisenä, neulonut patalapun ja antanut sen mummolle joululahjaksi. Mummo liikuttui kyyneliin koska siihenastiset kädentaidolliset yritelmät huomioonottaen patalappu vastasi suunnilleen Formula 1 -osakilpailuvoittoa kesäautoilijan kokemuksella. Elintärkeä housunlahkeiden pidentäminenkään ei luonnistu - vihaan liian lyhyitä housuja, ja lahkeitani joutuu aina pidentämään jos ne ovat jotain muuta kuin extra long -mallistoa. Kyse ei ole kuitenkaan mistään mystisestä geneettisestä mutaatiosta tai kykenemättömyydestä näihin puuhiin, vaan siitä, että minua ei kiinnosta.

Ruokaa osaa laittaa kuka tahansa, jos on sen verran sisälukutaitoa, että selviytyy keittokirjan teksteistä. Yksin syöminen on kuitenkin mälsää ja siksi ruokaa ei tule laitettua. Todistan väitteen: valmistin tänään veljenpojan koulutusprojektin raskauttamalle kälylle ja itselleni maittavan kanankoipia ja couscous-salaattia sisältävän lounaan. Jätskiä ja mansikoita jälkiruuaksi. Salaatin teko vaati tosin puhelinsoiton miespuoliselle alkuperäiskokille, mutta joka tapauksessa. Samaa logiikkaa käyttäen: jos olisin sukaton, pitsitön ja patalaputon ja ompelijat kuolisivat sukupuuttoon, olisin aivan taatusti kykeneväinen neulomaan, nypläämään, virkkaamaan, pidentämään ja lyhentämään sekä valmistamaan väliajalla juustokohokkaan.

Asenne ratkaisee. Ja siksi minua ärsyttää suunnattomasti vaikkapa äitini, joka paiskautuu aina tietokoneen nähdessään "mutku ehä mie ossaa!" -bunkkeriinsa. Tai ne naispuoliset tuttavat, joille palohälyttimen patterin vaihto on avaruusraketin rakentamista vastaava, erikoisosaamista vaativa toimenpide. Tai ne miespuoliset tuttavat, jotka esittävät kuolevaa joutsenta täyden jääkaapin äärellä puolison poistuttua vuorokaudeksi yhteisestä asunnosta. Aplodit sen sijaan vaikkapa sille poikapuoliselle toverille, joka paistoi itse karjalanpiirakat ylioppilasjuhliinsa. Jos ei osaa, voi opetella. Jos ei viitsi opetella, voi sanoa ettei viitsi opetella. Mutta on ihmiskunnan kehityskyvyn aliarviointia vedota 2000-luvulla kromosomeihin silloin, kun ei katso suoriutuvansa kunnialla jostakin arjen askareesta.

Menen nyt siivoamaan ja pesemään auton, johon osaan itse vaihtaa keväisin kesärenkaat ja syksyisin talvisellaiset. Sen jälkeen aion ommella ehjäksi kesämekon rikki menneen olkaimen. Muistelen mielessäni Wistava Szymborskan runoa Naisen kuva, jota äiti siteerasi yhtenä aamuna:

"Hän ei tiedä mikä on ruuvin käyttötarkoitus ja rakentaa sillan."

Sellainen on nainen.

---------

Tänään soi Kitkerät Neitsyet ja Feministirock. Sovinistirockia ei taida olla tehty?