Minulla on ollut tänä vuonna elämäni ensimmäinen norminmukainen, laskutavasta riippuen kolmen tai neljän viikon kesäloma. Okei, varsinaisesti sellainen oli ensimmäistä kertaa viime vuonna, mutta koska vietin sen matkustamalla junalla Siperian ja Mongolian halki Pekingiin, ei se oikein tuntunut kesälomalta vaan, no, siltä miltä tuntuu matkustaminen junalla Siperian ja Mongolian halki Pekingiin.
Tämä eka kesäloma on ollut selkeästi kolmeen eri teemaan jakautunut. On ollut mökki, on ollut pieni veljenpoika, ja on ollut hillitön läpileikkaus menneeseen elämään. Olen käynyt ensimmäistä kertaa vuosiin isovanhempien, rauha heidän muistolleen, kesämökillä jossa vietin kaikki lapsuuden kesät. Olen vieraillut yliopistolla ja tavannut pitkästä aikaa vanhoja opiskelukavereita. Olen rokannut Ilosaaressa entisten ja nykyisten pietarilaisten kanssa ja matkustanut rajan takaiseen Karjalaan entiseen kotikaupunkiini. Olen taivastellut sitä, miten nopeasti puut ja lapset kasvavat ja koirien kuonot harmaantuvat, käynyt katsomassa montaa entistä kotia ja muistellut monia entisiä sattumuksia, oivalluksia, hoopoiluja, kampauksia, miehiä. Kaksi jälkimmäistä voi aika usein lukea hoopoilukategoriaan.
Matkustamalla menneisyyden tapahtumapaikoille saa perspektiiviä nykyiseen itseensä, muistaa kuka joskus oli ja jos hyvin sattuu, voi löytää aika hyviä syitä sille, miksi nyt on juuri se kuka tällä hetkellä on. Uskomaton määrä kaikenlaisia kerrostumia ehtii mahtua reiluun kolmeenkymmeneen vuoteen.
Vielä viikko sitten tuntui siltä, että haluaisin jäädä tähän väliaikaiseen tilanteeseeni iäksi roikkumaan. Nyt on enemmänkin sellainen olo, että kaipaan jo omaan elämääni, omaan kotiini, oman Suomen tulliin jämähtäneen maallisen omaisuuteni luo. Sieltä voin sitten tehdä viikonloppuvierailuja tänne, missä ovat lapsuusmuistot ja mökki ja pieni veljenpoika. Ja missä naapurin setä antaa postilaatikolla edelleen hyviä neuvoja, ihan niinkuin ennen vanhaan.
---------
Tänään soi maailman paras käännösiskelmä, Paula Koivuniemen Kapteeni Aika. Kaipaan sen myötä monia asioita. Mummoa, eniten. Lapsuutta, toisinaan. Sitä vuotta, kun se soi monesti yhden radio-ohjelman lopussa.
Mutta - pappadappadap-pap-paa - aika veikin voiton. Aina se vie.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti