Ulkosuomalaisten hupia on käydä viikonloppuisin Ikeassa syömässä lihapullia ja ostamassa samalla kiinalaisten lasten valmistamia, kotitaloudelle ehdottoman välttämättömiä tavaroita. Paitsi Hetskun. Minunkin Moskovan-kotini oli veronmaksajain sponsoroimaa peruskalustusta lukuunottamatta melko Ikea-painotteinen. Olin kuitenkin kaukaa viisas, ostin vain sellaisia huonekaluja, jotka sopivat omien, Suomessa odottaneiden mööpeleitteni joukkoon. Ne, jotka eivät sopineet, myin lähtiessäni Kossulle, kiitokseksi hyvästä seurasta lukuisilla Ikea-retkillä.
Nyt muutan Anni Ammattilapsen asuntoon, jossa minua odottavat maatuskaverhot, kattokruunu, sänky, pesukone ja pari muuta pientä juttua. Muu sisustus on omaani, eivätkä sitä ole sponsoroineet veronmaksajat vaan tuonilmaisiin siirtyneet mummo, ukki, pappa ja isä. Toki hekin eläessään olivat iloisia veronmaksajia, eipä silti.
Minulla on papan talosta pelastetut, uudelleenverhoillut nojatuolit ja sohvapöytä. Tuoleissa on istujansa vaihtelevaista mielenlaatua kuvastavat päälliset, toisessa punainen istuin ja harmaa selkänoja ja toisessa harmaa istuin ja punainen selkänoja. Minulla on myös kaksi papalta perittyä ruokapöydän tuolia ja isän mummolaan rakentama valkoinen, pyöreä ruokapöytä jonka päällä mahtuu lukemaan Hesarin kun pöytään kiinnittää naarmuuntuneen jatkopalan. Minulla olisi mummon aikoinaan perimä piironki ja papan tummaksi petsattu lipasto, mutta ne eivät mahdu yksiöön ja saavat siksi hätämajoittua edelleen pikkuveljen olohuoneeseen ja äitin yläkertaan. Minulla on Ikea-kirjahyllyt ja piano, jonka ostin yläasteikäisenä lapsilisärahoilla. Minulla tulee olemaan vielä kaksi ruokapöydän tuolia lisää, kunhan kierrätyskeskuslöytöni á 12 euroa saavat uutta petsiä pintaansa ja uudet, punaiset istuinpäälliset. Ne kaksi jo olemassaolevaa, samanlaista, on verhoiltu sinisellä kankaalla joka oli tänään jo verhoilijalta loppu, mutta vaihteluhan virkistää.
Minä pidän siitä, että kotini muistuttaa museota. Etteivät kauniit, vanhat ja laadukkaat kalusteet ole joutuneet kaatopaikalle vaan jatkavat ekologisesti elämänkaartaan. Että jokaisella esineellä ja asialla on tarinansa. Niillä Ikea-hyllyilläkin. Avaimeni roikkuvat mummolan puisen kissan koukuissa ja seinillä on esi-isien valokuvia. Niistä muistan, mistä olen tullut. Niissä ovat juureni.
---------
Tänään soi Kotiteollisuuden Helvetistä itään, vaikka siihenkin pätee se "vanhassa vara parempi" -sananlasku. Eli Meren mudassa.
torstai 31. heinäkuuta 2008
keskiviikko 30. heinäkuuta 2008
Miesten töitä
Ja vähän naistenkin. Kirjoitus sisältää materiaalia, joka saattaa järkyttää herkimpiä ja luonnosta vieraantuneimpia lukijoita.
Tapahtui tänään kesämökillä: Leskiäiti ja orpotytär astelivat määrätietoisesti pihan perälle varusteinaan kottikärry, lapio sekä koirankorville tavattu ympäristödirektiivit täyttävän ultramodernin huussin tyhjennysohje. Urbanisoituneille vesivessankäyttäjälukijoille tiedoksi, että ne huussit ovat nykyään kompostoivia muovisysteemejä, jotka täytyy siis aika ajoin purkaa osiin ja tyhjentää satsi sitä ihteään jälkikompostoitumaan jonnekin mielellään ei-niin-näkösälle.
Seurasi siis huussin purkua osiin ja Makki-Aapelin tarinan muistelua. Koirankorville tavatussa ohjeessa ei kerrottu, mitä tehdä kun huussin tuuletusputkesta löytyy karmean nälkäkuolemakohtalon kohdanneen tiaispoikueen tomumaja.
Äiti sai vuorollaan hoidella hautaustoimistoa, koska minä kalastin toissa viikolla kaivoon hukkuneen, pulleamahaiseksi turvonneen sisiliskon maalliset jäännökset ja hautasin ne Kyllikki Saari -tyyliseen suohautaan urheutta osoittaen. Mökillä törmää luonnonlakeihin kaupunkielämää useammin ja karummin. Tiaspoikueen kohtalona oli luultavasti liukkaan muoviputken suulle rakennettu pesä, joka poikasten painon noustessa oli pudonnut putken pohjalle. Surku ja sääli.
Päivää synkistäneestä tiasperheeen tragediasta huolimatta makki-aapelointi irrotti lopulta makeat naurut kun lykkäsimme kottikärryillä lievästi tuoksahtavaa aarrettamme ylämäkeen kohti huolella valittua loppusijoituspaikkaa. Siinä tunsi olevansa suorastaan perusasioiden äärellä. Kaivettiin kuoppa, kipattiin lasti sinne, pestiin pönttö järvivedellä ja tiskiharjalla, jolla ei enää sen jälkeen tiskattu astioita, huljuteltiin myös tiaisperheen jämät pois tuuletusputkesta. Koottiin huussi uudelleen. Oltiin aikaansaavia ja reippaita ja läimittiin toisiamme hartioille kun selvittiin taas kerran yhdestä mökkiläisen arkipuuhasta ilman miehistä apua.
Illalla tosin piti pyytää entistä poikaystävää viemään auto pesulaan kun itse ei uskaltanut ajaa sisään pelottavaan pesuharjakoppiin. Samalla tuli koko miehisen sukukunnan oikeutettua olemassaolonsa.
Vaikka kyllä se oikeutus tuli itse asiassa jo silloin, kun eräs pieni mies tuli kylään ja alkoi jo eteisessä nauraa. Hyviä ovat, olemassa. Isommat ja pienemmät miehet.
---------
Tänään soi tiaisperheen muistoksi Eppujen Osa luonnollista karsintaa. Mutta onko se evoluution mukaista, että ihmiset sijoittelevat liukkaita ekovessojen tuuletusputkia luontoon?
Tapahtui tänään kesämökillä: Leskiäiti ja orpotytär astelivat määrätietoisesti pihan perälle varusteinaan kottikärry, lapio sekä koirankorville tavattu ympäristödirektiivit täyttävän ultramodernin huussin tyhjennysohje. Urbanisoituneille vesivessankäyttäjälukijoille tiedoksi, että ne huussit ovat nykyään kompostoivia muovisysteemejä, jotka täytyy siis aika ajoin purkaa osiin ja tyhjentää satsi sitä ihteään jälkikompostoitumaan jonnekin mielellään ei-niin-näkösälle.
Seurasi siis huussin purkua osiin ja Makki-Aapelin tarinan muistelua. Koirankorville tavatussa ohjeessa ei kerrottu, mitä tehdä kun huussin tuuletusputkesta löytyy karmean nälkäkuolemakohtalon kohdanneen tiaispoikueen tomumaja.
Äiti sai vuorollaan hoidella hautaustoimistoa, koska minä kalastin toissa viikolla kaivoon hukkuneen, pulleamahaiseksi turvonneen sisiliskon maalliset jäännökset ja hautasin ne Kyllikki Saari -tyyliseen suohautaan urheutta osoittaen. Mökillä törmää luonnonlakeihin kaupunkielämää useammin ja karummin. Tiaspoikueen kohtalona oli luultavasti liukkaan muoviputken suulle rakennettu pesä, joka poikasten painon noustessa oli pudonnut putken pohjalle. Surku ja sääli.
Päivää synkistäneestä tiasperheeen tragediasta huolimatta makki-aapelointi irrotti lopulta makeat naurut kun lykkäsimme kottikärryillä lievästi tuoksahtavaa aarrettamme ylämäkeen kohti huolella valittua loppusijoituspaikkaa. Siinä tunsi olevansa suorastaan perusasioiden äärellä. Kaivettiin kuoppa, kipattiin lasti sinne, pestiin pönttö järvivedellä ja tiskiharjalla, jolla ei enää sen jälkeen tiskattu astioita, huljuteltiin myös tiaisperheen jämät pois tuuletusputkesta. Koottiin huussi uudelleen. Oltiin aikaansaavia ja reippaita ja läimittiin toisiamme hartioille kun selvittiin taas kerran yhdestä mökkiläisen arkipuuhasta ilman miehistä apua.
Illalla tosin piti pyytää entistä poikaystävää viemään auto pesulaan kun itse ei uskaltanut ajaa sisään pelottavaan pesuharjakoppiin. Samalla tuli koko miehisen sukukunnan oikeutettua olemassaolonsa.
Vaikka kyllä se oikeutus tuli itse asiassa jo silloin, kun eräs pieni mies tuli kylään ja alkoi jo eteisessä nauraa. Hyviä ovat, olemassa. Isommat ja pienemmät miehet.
---------
Tänään soi tiaisperheen muistoksi Eppujen Osa luonnollista karsintaa. Mutta onko se evoluution mukaista, että ihmiset sijoittelevat liukkaita ekovessojen tuuletusputkia luontoon?
maanantai 28. heinäkuuta 2008
Naisten töitä
Ja vähän miestenkin.
Ostin toukokuussa kesämökin. Sellaisilla on yleensä aika paljon kaikenlaista puuhaa. Olen rakentanut halkopinoa ja vähän pilkkonut puitakin, säätänyt kaasujääkaappia toimintakuntoon, viritellyt aurinkosähkölamppuja, laittanut lukkoja puukuurin oveen (täällä päin se, mikä on muualla vaja tai liiteri, on nimeltään kuuri), tavannut ympäristödirektiivit täyttävän ultramodernin huussin tyhjennysohjetta ja muistellut Markus Kajon eli Kettusen Makki-Aapeli -nimistä pakinaa takavuosilta. Mukavaa puuhastelua. Ylihuomenna tulee yksi maksullinen mies asentamaan kaminan ja ensi viikolla lisää samanlaisia tekemään sellaisia timpurin töitä, joita en ajattele osaavani tai viitsi ryhtyä opettelemaan.
En osaa juurikaan tehdä niitä hommia, joita tavataan kutsua naisten töiksi. En laita juuri koskaan ruokaa, en osaa kutoa sukkaa tai virkata pitsiä. Olen kerran elämässäni, ala-asteikäisenä, neulonut patalapun ja antanut sen mummolle joululahjaksi. Mummo liikuttui kyyneliin koska siihenastiset kädentaidolliset yritelmät huomioonottaen patalappu vastasi suunnilleen Formula 1 -osakilpailuvoittoa kesäautoilijan kokemuksella. Elintärkeä housunlahkeiden pidentäminenkään ei luonnistu - vihaan liian lyhyitä housuja, ja lahkeitani joutuu aina pidentämään jos ne ovat jotain muuta kuin extra long -mallistoa. Kyse ei ole kuitenkaan mistään mystisestä geneettisestä mutaatiosta tai kykenemättömyydestä näihin puuhiin, vaan siitä, että minua ei kiinnosta.
Ruokaa osaa laittaa kuka tahansa, jos on sen verran sisälukutaitoa, että selviytyy keittokirjan teksteistä. Yksin syöminen on kuitenkin mälsää ja siksi ruokaa ei tule laitettua. Todistan väitteen: valmistin tänään veljenpojan koulutusprojektin raskauttamalle kälylle ja itselleni maittavan kanankoipia ja couscous-salaattia sisältävän lounaan. Jätskiä ja mansikoita jälkiruuaksi. Salaatin teko vaati tosin puhelinsoiton miespuoliselle alkuperäiskokille, mutta joka tapauksessa. Samaa logiikkaa käyttäen: jos olisin sukaton, pitsitön ja patalaputon ja ompelijat kuolisivat sukupuuttoon, olisin aivan taatusti kykeneväinen neulomaan, nypläämään, virkkaamaan, pidentämään ja lyhentämään sekä valmistamaan väliajalla juustokohokkaan.
Asenne ratkaisee. Ja siksi minua ärsyttää suunnattomasti vaikkapa äitini, joka paiskautuu aina tietokoneen nähdessään "mutku ehä mie ossaa!" -bunkkeriinsa. Tai ne naispuoliset tuttavat, joille palohälyttimen patterin vaihto on avaruusraketin rakentamista vastaava, erikoisosaamista vaativa toimenpide. Tai ne miespuoliset tuttavat, jotka esittävät kuolevaa joutsenta täyden jääkaapin äärellä puolison poistuttua vuorokaudeksi yhteisestä asunnosta. Aplodit sen sijaan vaikkapa sille poikapuoliselle toverille, joka paistoi itse karjalanpiirakat ylioppilasjuhliinsa. Jos ei osaa, voi opetella. Jos ei viitsi opetella, voi sanoa ettei viitsi opetella. Mutta on ihmiskunnan kehityskyvyn aliarviointia vedota 2000-luvulla kromosomeihin silloin, kun ei katso suoriutuvansa kunnialla jostakin arjen askareesta.
Menen nyt siivoamaan ja pesemään auton, johon osaan itse vaihtaa keväisin kesärenkaat ja syksyisin talvisellaiset. Sen jälkeen aion ommella ehjäksi kesämekon rikki menneen olkaimen. Muistelen mielessäni Wistava Szymborskan runoa Naisen kuva, jota äiti siteerasi yhtenä aamuna:
"Hän ei tiedä mikä on ruuvin käyttötarkoitus ja rakentaa sillan."
Sellainen on nainen.
---------
Tänään soi Kitkerät Neitsyet ja Feministirock. Sovinistirockia ei taida olla tehty?
Ostin toukokuussa kesämökin. Sellaisilla on yleensä aika paljon kaikenlaista puuhaa. Olen rakentanut halkopinoa ja vähän pilkkonut puitakin, säätänyt kaasujääkaappia toimintakuntoon, viritellyt aurinkosähkölamppuja, laittanut lukkoja puukuurin oveen (täällä päin se, mikä on muualla vaja tai liiteri, on nimeltään kuuri), tavannut ympäristödirektiivit täyttävän ultramodernin huussin tyhjennysohjetta ja muistellut Markus Kajon eli Kettusen Makki-Aapeli -nimistä pakinaa takavuosilta. Mukavaa puuhastelua. Ylihuomenna tulee yksi maksullinen mies asentamaan kaminan ja ensi viikolla lisää samanlaisia tekemään sellaisia timpurin töitä, joita en ajattele osaavani tai viitsi ryhtyä opettelemaan.
En osaa juurikaan tehdä niitä hommia, joita tavataan kutsua naisten töiksi. En laita juuri koskaan ruokaa, en osaa kutoa sukkaa tai virkata pitsiä. Olen kerran elämässäni, ala-asteikäisenä, neulonut patalapun ja antanut sen mummolle joululahjaksi. Mummo liikuttui kyyneliin koska siihenastiset kädentaidolliset yritelmät huomioonottaen patalappu vastasi suunnilleen Formula 1 -osakilpailuvoittoa kesäautoilijan kokemuksella. Elintärkeä housunlahkeiden pidentäminenkään ei luonnistu - vihaan liian lyhyitä housuja, ja lahkeitani joutuu aina pidentämään jos ne ovat jotain muuta kuin extra long -mallistoa. Kyse ei ole kuitenkaan mistään mystisestä geneettisestä mutaatiosta tai kykenemättömyydestä näihin puuhiin, vaan siitä, että minua ei kiinnosta.
Ruokaa osaa laittaa kuka tahansa, jos on sen verran sisälukutaitoa, että selviytyy keittokirjan teksteistä. Yksin syöminen on kuitenkin mälsää ja siksi ruokaa ei tule laitettua. Todistan väitteen: valmistin tänään veljenpojan koulutusprojektin raskauttamalle kälylle ja itselleni maittavan kanankoipia ja couscous-salaattia sisältävän lounaan. Jätskiä ja mansikoita jälkiruuaksi. Salaatin teko vaati tosin puhelinsoiton miespuoliselle alkuperäiskokille, mutta joka tapauksessa. Samaa logiikkaa käyttäen: jos olisin sukaton, pitsitön ja patalaputon ja ompelijat kuolisivat sukupuuttoon, olisin aivan taatusti kykeneväinen neulomaan, nypläämään, virkkaamaan, pidentämään ja lyhentämään sekä valmistamaan väliajalla juustokohokkaan.
Asenne ratkaisee. Ja siksi minua ärsyttää suunnattomasti vaikkapa äitini, joka paiskautuu aina tietokoneen nähdessään "mutku ehä mie ossaa!" -bunkkeriinsa. Tai ne naispuoliset tuttavat, joille palohälyttimen patterin vaihto on avaruusraketin rakentamista vastaava, erikoisosaamista vaativa toimenpide. Tai ne miespuoliset tuttavat, jotka esittävät kuolevaa joutsenta täyden jääkaapin äärellä puolison poistuttua vuorokaudeksi yhteisestä asunnosta. Aplodit sen sijaan vaikkapa sille poikapuoliselle toverille, joka paistoi itse karjalanpiirakat ylioppilasjuhliinsa. Jos ei osaa, voi opetella. Jos ei viitsi opetella, voi sanoa ettei viitsi opetella. Mutta on ihmiskunnan kehityskyvyn aliarviointia vedota 2000-luvulla kromosomeihin silloin, kun ei katso suoriutuvansa kunnialla jostakin arjen askareesta.
Menen nyt siivoamaan ja pesemään auton, johon osaan itse vaihtaa keväisin kesärenkaat ja syksyisin talvisellaiset. Sen jälkeen aion ommella ehjäksi kesämekon rikki menneen olkaimen. Muistelen mielessäni Wistava Szymborskan runoa Naisen kuva, jota äiti siteerasi yhtenä aamuna:
"Hän ei tiedä mikä on ruuvin käyttötarkoitus ja rakentaa sillan."
Sellainen on nainen.
---------
Tänään soi Kitkerät Neitsyet ja Feministirock. Sovinistirockia ei taida olla tehty?
sunnuntai 27. heinäkuuta 2008
Se taisi olla juuri teidän tyttärenne
Minulla on ollut tänä vuonna elämäni ensimmäinen norminmukainen, laskutavasta riippuen kolmen tai neljän viikon kesäloma. Okei, varsinaisesti sellainen oli ensimmäistä kertaa viime vuonna, mutta koska vietin sen matkustamalla junalla Siperian ja Mongolian halki Pekingiin, ei se oikein tuntunut kesälomalta vaan, no, siltä miltä tuntuu matkustaminen junalla Siperian ja Mongolian halki Pekingiin.
Tämä eka kesäloma on ollut selkeästi kolmeen eri teemaan jakautunut. On ollut mökki, on ollut pieni veljenpoika, ja on ollut hillitön läpileikkaus menneeseen elämään. Olen käynyt ensimmäistä kertaa vuosiin isovanhempien, rauha heidän muistolleen, kesämökillä jossa vietin kaikki lapsuuden kesät. Olen vieraillut yliopistolla ja tavannut pitkästä aikaa vanhoja opiskelukavereita. Olen rokannut Ilosaaressa entisten ja nykyisten pietarilaisten kanssa ja matkustanut rajan takaiseen Karjalaan entiseen kotikaupunkiini. Olen taivastellut sitä, miten nopeasti puut ja lapset kasvavat ja koirien kuonot harmaantuvat, käynyt katsomassa montaa entistä kotia ja muistellut monia entisiä sattumuksia, oivalluksia, hoopoiluja, kampauksia, miehiä. Kaksi jälkimmäistä voi aika usein lukea hoopoilukategoriaan.
Matkustamalla menneisyyden tapahtumapaikoille saa perspektiiviä nykyiseen itseensä, muistaa kuka joskus oli ja jos hyvin sattuu, voi löytää aika hyviä syitä sille, miksi nyt on juuri se kuka tällä hetkellä on. Uskomaton määrä kaikenlaisia kerrostumia ehtii mahtua reiluun kolmeenkymmeneen vuoteen.
Vielä viikko sitten tuntui siltä, että haluaisin jäädä tähän väliaikaiseen tilanteeseeni iäksi roikkumaan. Nyt on enemmänkin sellainen olo, että kaipaan jo omaan elämääni, omaan kotiini, oman Suomen tulliin jämähtäneen maallisen omaisuuteni luo. Sieltä voin sitten tehdä viikonloppuvierailuja tänne, missä ovat lapsuusmuistot ja mökki ja pieni veljenpoika. Ja missä naapurin setä antaa postilaatikolla edelleen hyviä neuvoja, ihan niinkuin ennen vanhaan.
---------
Tänään soi maailman paras käännösiskelmä, Paula Koivuniemen Kapteeni Aika. Kaipaan sen myötä monia asioita. Mummoa, eniten. Lapsuutta, toisinaan. Sitä vuotta, kun se soi monesti yhden radio-ohjelman lopussa.
Mutta - pappadappadap-pap-paa - aika veikin voiton. Aina se vie.
Tämä eka kesäloma on ollut selkeästi kolmeen eri teemaan jakautunut. On ollut mökki, on ollut pieni veljenpoika, ja on ollut hillitön läpileikkaus menneeseen elämään. Olen käynyt ensimmäistä kertaa vuosiin isovanhempien, rauha heidän muistolleen, kesämökillä jossa vietin kaikki lapsuuden kesät. Olen vieraillut yliopistolla ja tavannut pitkästä aikaa vanhoja opiskelukavereita. Olen rokannut Ilosaaressa entisten ja nykyisten pietarilaisten kanssa ja matkustanut rajan takaiseen Karjalaan entiseen kotikaupunkiini. Olen taivastellut sitä, miten nopeasti puut ja lapset kasvavat ja koirien kuonot harmaantuvat, käynyt katsomassa montaa entistä kotia ja muistellut monia entisiä sattumuksia, oivalluksia, hoopoiluja, kampauksia, miehiä. Kaksi jälkimmäistä voi aika usein lukea hoopoilukategoriaan.
Matkustamalla menneisyyden tapahtumapaikoille saa perspektiiviä nykyiseen itseensä, muistaa kuka joskus oli ja jos hyvin sattuu, voi löytää aika hyviä syitä sille, miksi nyt on juuri se kuka tällä hetkellä on. Uskomaton määrä kaikenlaisia kerrostumia ehtii mahtua reiluun kolmeenkymmeneen vuoteen.
Vielä viikko sitten tuntui siltä, että haluaisin jäädä tähän väliaikaiseen tilanteeseeni iäksi roikkumaan. Nyt on enemmänkin sellainen olo, että kaipaan jo omaan elämääni, omaan kotiini, oman Suomen tulliin jämähtäneen maallisen omaisuuteni luo. Sieltä voin sitten tehdä viikonloppuvierailuja tänne, missä ovat lapsuusmuistot ja mökki ja pieni veljenpoika. Ja missä naapurin setä antaa postilaatikolla edelleen hyviä neuvoja, ihan niinkuin ennen vanhaan.
---------
Tänään soi maailman paras käännösiskelmä, Paula Koivuniemen Kapteeni Aika. Kaipaan sen myötä monia asioita. Mummoa, eniten. Lapsuutta, toisinaan. Sitä vuotta, kun se soi monesti yhden radio-ohjelman lopussa.
Mutta - pappadappadap-pap-paa - aika veikin voiton. Aina se vie.
lauantai 26. heinäkuuta 2008
Uusien alkujen loppu
Ensimmäinen blogini syntyi vahingossa, sai nimensä hetken mielijohteesta ja liittyi niin vahvasti kirjoittamisensa elämänvaiheeseen ja kirjoittamispaikkaan, että se oli jätettävä taakse kun elämä, vaihe ja paikka vaihtuivat. Toinen blogini oli alusta alkaen ja nimeään myöten projekti, koska tiesin jo lähtiessäni, etten jäisi lähettelemään postikortteja Moskovasta loppuiäkseni.
Moskovassa huomasin, että olen väsynyt vaihtamaan jatkuvasti elämiä. Loputon uusien alkujen mahdollisuus on addiktoivaa, mutta myös henkisesti tuskastuttavaa ja erinomaisen energiaavievää. Vaihdoin siis taas fast forward -tyyliin elämäni toisenlaiseksi, mutta tällä kertaa ainakin kuvittelen että vaihdos on pysyvä. Minun mittapuullani pysyvyys tarkoittaa sitä, että olen sopinut itseni kanssa, ettei seuraavaan viiteen vuoteen tarvitse lähteä yhtikäs mihinkään eikä tehdä hampaat irvessä mitään muitakaan muutoksia. Force majourit toki sallitaan, mutta muutos vain muutoksen vuoksi on nyt kohtuukelvottomaksi elämänsisällöksi havaittu.
Mietin pitkään uuden blogin nimeä, yritin päästä siihen käsiksi uuden asuinpaikkani kautta. Sitten totesin, että paikkasidonnainen blogin nimi edustaisi vain taakse jättämääni muutosajattelua. Vuokraemäntäni palaa toivottavasti vuoden kuluttua takaisin kotiinsa, joten olen joka tapauksessa pakotettu vaihtamaan lukaalia, ja kuka niistä force majoureistakaan ikinä tietää. Päätin siis, että blogini nimen on vastedes edustettava pysyvyyttä, jotain sellaista jonka voi pitää mukanaan asuinpaikasta ja elämäntilanteesta riippumatta. Mietin, mitä bloginpito minulle merkitsee, ja mieleen tulivat nämä kaksi asiaa: oma elämäni ja kirjoittaminen.
Minulla on joskus joidenkin kovasti kritisoima tapa kirjoittaa blogitekstejä niin, että piilottelen tahallani rivien väleihin asioita, jotka avautuvat usein yhdelle, kahdelle tai muutamalle lukijalle, joskus jopa pelkästään kirjoittajalle. Blogi ei ole dokumenttielokuva aiheesta Laurakaisa, se on kirjallinen versio elämästäni. Se ei ole totuudenvastainen, mutta toimittajaslangilla värikynän käyttö on välillä runsasta.
Siksi blogin nimeksi tuli Kirjallista elämää.
Jotain vanhaa tässä blogissa on - olen edelleen aristokraattisen tasokas, suulas ja vihainen nainen ja päivän biisejä en henno jättää pois, vaikka ne välillä tekijää tuskastuttavatkin. Jotain uutta - se, mikä oli ennen vasemmalla, on nyt oikealla ja päinvastoin. Uutta on myös otsikkokuva - siinä olen minä omalla laiturillani oman pienen järveni rannalla. On jotain puoliksi lainattua - blogin nimi on muunnelma Hectorin biisistä Pinnallista elämää, jossa lauletaan Helsingistä. Ja toki myös jotain sinistä - uusi uljas ulkoasu.
Blogini osoite on vastedes myös pysyvyysajattelun mukainen: http://laurakaisa.blogspot.com. Sen luulisi olevan helppo muistaa - kyllähän te, rakkaat lukijani, toki tiedätte, kuka teille elämästään kirjallisesti raportoi.
Kiitos seurasta tähän asti, toivottakaamme toisillemme hyvää matkaa eteenpäin.
---------
Tänään soi tietenkin se lainabiisi, Hectorin Pinnallista elämää. Omistettu suurelle pienelle kaupungilleni ja kotiinpaluulle.
"Helsinki, stadini nyt onko muka jotain Nykkiä?
Kun Steissiltä melkeinpä voi skutsiin skimboillakin lykkiä...!"
Moskovassa huomasin, että olen väsynyt vaihtamaan jatkuvasti elämiä. Loputon uusien alkujen mahdollisuus on addiktoivaa, mutta myös henkisesti tuskastuttavaa ja erinomaisen energiaavievää. Vaihdoin siis taas fast forward -tyyliin elämäni toisenlaiseksi, mutta tällä kertaa ainakin kuvittelen että vaihdos on pysyvä. Minun mittapuullani pysyvyys tarkoittaa sitä, että olen sopinut itseni kanssa, ettei seuraavaan viiteen vuoteen tarvitse lähteä yhtikäs mihinkään eikä tehdä hampaat irvessä mitään muitakaan muutoksia. Force majourit toki sallitaan, mutta muutos vain muutoksen vuoksi on nyt kohtuukelvottomaksi elämänsisällöksi havaittu.
Mietin pitkään uuden blogin nimeä, yritin päästä siihen käsiksi uuden asuinpaikkani kautta. Sitten totesin, että paikkasidonnainen blogin nimi edustaisi vain taakse jättämääni muutosajattelua. Vuokraemäntäni palaa toivottavasti vuoden kuluttua takaisin kotiinsa, joten olen joka tapauksessa pakotettu vaihtamaan lukaalia, ja kuka niistä force majoureistakaan ikinä tietää. Päätin siis, että blogini nimen on vastedes edustettava pysyvyyttä, jotain sellaista jonka voi pitää mukanaan asuinpaikasta ja elämäntilanteesta riippumatta. Mietin, mitä bloginpito minulle merkitsee, ja mieleen tulivat nämä kaksi asiaa: oma elämäni ja kirjoittaminen.
Minulla on joskus joidenkin kovasti kritisoima tapa kirjoittaa blogitekstejä niin, että piilottelen tahallani rivien väleihin asioita, jotka avautuvat usein yhdelle, kahdelle tai muutamalle lukijalle, joskus jopa pelkästään kirjoittajalle. Blogi ei ole dokumenttielokuva aiheesta Laurakaisa, se on kirjallinen versio elämästäni. Se ei ole totuudenvastainen, mutta toimittajaslangilla värikynän käyttö on välillä runsasta.
Siksi blogin nimeksi tuli Kirjallista elämää.
Jotain vanhaa tässä blogissa on - olen edelleen aristokraattisen tasokas, suulas ja vihainen nainen ja päivän biisejä en henno jättää pois, vaikka ne välillä tekijää tuskastuttavatkin. Jotain uutta - se, mikä oli ennen vasemmalla, on nyt oikealla ja päinvastoin. Uutta on myös otsikkokuva - siinä olen minä omalla laiturillani oman pienen järveni rannalla. On jotain puoliksi lainattua - blogin nimi on muunnelma Hectorin biisistä Pinnallista elämää, jossa lauletaan Helsingistä. Ja toki myös jotain sinistä - uusi uljas ulkoasu.
Blogini osoite on vastedes myös pysyvyysajattelun mukainen: http://laurakaisa.blogspot.com. Sen luulisi olevan helppo muistaa - kyllähän te, rakkaat lukijani, toki tiedätte, kuka teille elämästään kirjallisesti raportoi.
Kiitos seurasta tähän asti, toivottakaamme toisillemme hyvää matkaa eteenpäin.
---------
Tänään soi tietenkin se lainabiisi, Hectorin Pinnallista elämää. Omistettu suurelle pienelle kaupungilleni ja kotiinpaluulle.
"Helsinki, stadini nyt onko muka jotain Nykkiä?
Kun Steissiltä melkeinpä voi skutsiin skimboillakin lykkiä...!"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
