Lintukodosta päivää

Viikonlopusta voisi kirjoittaa pienoisromaanin. En kirjoita, tiivistän:

Avantoon - saunaan - baariin kuuntelemaan Severi Pyysaloa - Nasun kanssa Memory Dreams -nimiseen ankeaan pitseriaan herkulliselle pitsalle - nukkumaan. Siinä oli perjantai.

Polkupyöräostoksille - kummitytön 4-vuotissynttäreille - Aleksanterin luo,jossa tapasimme myös eloisan suomalais-venäläisen lapsiperheen - äitille saunaan - Earth Hour pimeässä hernekeittoa syöden - kesäkeittiön suunnittelua mökille - nukkumaan. Siinä oli lauantai, mutta siitä on vielä kerrottava, että Aksu avasi oven, tapitti suoraan silmiin ja kysyi: "Millä päätee Kiinaan?" Hämmentävä kysymys. Kerroin, että junalla, ja lupasin viedä kunhan vähän kasvaa. "Nukutaan entin", sanoi veljenpoika. Siinä se lauantai oli.

Herätys - mikseikukaanmuistanutettäkellojapitisiirtää -härdelli - äitin ja pakana-aviomiehen kanssa kirkkoon kuuntelemaan Marja-Sisko Aallon jäähyväissaarnaa ikään kuin protestiksi pimeää keskiaikaa elävän synnyinpaikkakunnan ahdasmielisyydelle - tätskylle porokeitolle ynnä Aksun virvottavaksi - äitille, jonne Onni-poika veljineen saapui virpomaan - pullaa ja mehua - autolla Giggeliin. Siinä oli sunnuntai.

Ja sitten koitti maanantai, ja Moskovassa räjähti pommi kahdella metroasemalla. Minä menin Moskovassa töihin puoli yhdeksän tienoilla, ja jos menin metrolla, jäin pois Park Kultury radialnaja -asemalla. Mietin, että elämä on kuljettanut aika hyvään suuntaan kun se on kuljettanut Mikkeliin, jossa työmatkalla ainoana uhkana on räntäsateen aiheuttama vitutus. Mietin myös, hiljaisena ja kiitollisena, että oli aikamoinen ihme, ettei ketään moskovalaisista ystävistä tai kylänmiehistä osunut juuri siihen aikaan juuri sille metroasemalle. Koska kaikki ystävät ja kylänmiehet sitä samaa metroasemaa päivittäin käyttävät.

Ja lopulta maanantain kuluessa elämä palautui taas sille mikrotasolle, jossa ne merkitykselliset asiat eniten tuntuvat.

Sillä perheenjäsenellä, jolla ei vielä eilen ollut polkupyörää eikä työpaikkaa, on nyt sekä pyörä että työtä.



---------

Tänään soi Moskova ei usko kyyneliin -elokuvan nimibiisi Aleksandra. Makrotasolla tuntuu kyllä hyvin pahalta.

Vetkutusta ja venytystä

Olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta aikaansaavuus ja sen puute perhe Zhuuhkimon arjessa. Siihen on siis syy, miksi vieras- ynnä harrastehuoneessa ei voi edelleenkään majoittaa vieraita saati harrastaa. Ehkä tavarat hissuttavat itse pikkuhiljaa paikoilleen, jos niitä ei riittävän pitkään aikaan häiritse?

Tänään voi kuitenkin piirtää rastin seinään: armas puoliso osoitti sen luokan sankaruutta, joka lienee pääosin kuollut sukupuuttoon. Ensin hän kävelytti "heippa, lähdin treffeille aviomiehen kanssa" -lapulla päällikkönsä hyvästellyttä virkavaimoa ympäri mikkeliläisiä omakotitaloalueita keväisessä illassa, sen jälkeen ruokki virkavaimon kerrassaan mainiolla hirvistroganoffilla, keitti tälle kupposen teetä ja sitten ohjasi vaimoihmisen lempeällä mutta lujalla otteella Excelin ääreen.

Tuntia myöhemmin oli plärätty albumeita ja koottu epämääräisille lippusille ja lappusille kerätyistä numeroista taulukko, jonka nimeksi annettiin "hääkuvatilaus". Häihin siis tilattiin ammattivalokuvaaja, joka on ikuistanut kaikki edellisetkin olennaiset elämäni virstanpylväät, ja luvattiin pyhästi kaikille vieraille kauniita ja laadukkaita kuvia hääjuhlasta. Lopputulos: kuvat saatiin kuvaajalta syyskuun lopussa, ja ne olivat kauniita ja laadukkaita. Häävieraita ahdisteltiin albumeilla ja tiedusteltiin toivomuksia kuvien osalta. Sitten loppui innostus ja alkoi avioliiton arki. Kuvaaja-parka muistutti olemassaolostaan lahjoittamalla äitin välityksellä sen kauneimman hääkuvan suurennoksena joululahjaksi ja laittamalla samaisen kuvan roikkumaan valokuvaamonsa ikkunaan. Kuvaajan ponnistelut saivat aikaan vain pahoittelevia sähköpostiviestejä jotka eivät eskaloituneet kuvatilaukseksi asti.

Mutta nyt se on tehty. Kuvat on tilattu, ja operaatioon meni, kröhöm, vajaa tunti. Kannattipa taas vetkuttaa ja venyttää tätäkin asiaa tänne asti.

Mitä voimme oppia hääkuvaepisodista? Emme luultavasti mitään sellaista, mikä pysyisi päässä huomista kauempaa.

---------

Tänään soi Akselin ja Elinan häävalssi. "Kauan katsoin sinua syvälle silmiin, kauan katsoin, katsoin ja ajattelin: Kenties kerran hääkuvatilauksen kuvaamoon saamme, kenties kerran hääkuvien näkemisestä haaveilleet perheenjäsenet tulevat onnellisiksi."

Tilastollisia menetelmiä

Sain tänään käsiini eteläisen Helsingin kautta kiertäneen uusimman Olivia-lehden. Lehdessä on epäilemättä kaikkien tieteen sääntöjen mukaan tehty Näin löytyy se oikea -tutkimus, joka selvittää edellisen "Olisitko sinäkin onnellisempi yksin?" -artikkelin kylmäksi jättämille lukijoille sitä, kuinka oman armaan voi empirian mukaan löytää.

Minä rakastan kaikenlaisia tutkimuksia ja vastaan niihin innolla. Se johtunee siitä, että pidän itserakkaasti itsestäni puhumisesta. Osallistuin siis myös Näin löytyy se oikea -tutkimukseen, kun se oikea kerran on löytynyt. (Tänään hän toi minulle voileipiä Suomi-Venäjä -seuran kokoukseen. True love.)

Sattuneesta syystä epäilen, että otos tässä yllä mainitussa Olivian tutkimuksessa ei ole ollut erityisen laaja. Ainakin nimimerkkiä Nainen 34 on siteerattu suorastaan kiusallisen useasti.

---------

Tänään soi Agit Propin Kisällittäret. Rakkaiden helsinkiläisten järjestötoimintojen sijalle löytyi tänään uusi - kyllä aina pitää vähintään yhdessä johtokunnassa olla.

Opas Etelä-Savoon

Jos haluaa tutustua nykyiseen kotimaakuntaani, on siihen olemassa virallinen taho, ja sitten se epävirallisempi.

Katsoin äsken jakson verran epävirallista opastusta eli Äkkiä Anttolassa -televisiosarjaa vuosituhannen vaihteesta. Jos virallinen tiedotuskanava jättääkin osan Etelä-Savon saloista arvailujen varaan, on Äkkiä Anttolassa puolestaan kattavampi kuin vaativinkaan tutustuja osaa toivoa. Siinä on kaikki: eteläsuomalaiset mökkiläiset, paikalliset poikamiehet, poliisivoimat ja Suomen kesä.

Sekä tietenkin se tärkein: saimaannorppa ja sen moninaiset suojelutoimenpiteet.



---------

Tänään soi Emma Salokoski Ensemblen Veden alla, ja se on pakko lisätä tähän myös Youtube-videona että te kaikki voitte kuunnella sen. Koska se on niin kamalan kaunis kappale, ja niin totta. Ja todisteena siitä totisuudesta minä uin tänään Pankalammessa.

Oikea koko

En ole koskaan asunut maalla, enkä haluakaan. Suunnitelmiini kuului pienenä asuminen kaupungissa, jossa on metro. Olen asunut kolmessa sellaisessa. Ne olivat hyviä aikoja ja hyviä kaupunkeja. Ja silti olen vahvasti sitä mieltä, että ihmiselle yleensä ja Laurakaisa-yksilölle eritoten kaikkein sopivin asumismuoto on pikkukaupunki.

Pikkukaupungissa on kaupungin hyvät puolet, mutta ei huonoja. Siellä ei ole ehkä maalla asumisen hyviä puolia, mutta koska en keksi, mitä ne voisivat olla, ei siellä ole huonojakaan. Pienessä kaupungissa on kaikkea sopivasti eikä yhtään mitään liikaa. Autoa ei tarvitse, kävelemällä pääsee jokapaikkaan, asuminen ei ole pökerryttävän kallista, palveluja ja tarjontaa on riittämiin, ja jos alkaa kaivata enemmän kahta jälkimmäistä, voi hurauttaa Pendolinolla pääkaupunkiin.

Viime maanantaina istuimme Nasun ja muiden kumppaneiden kanssa Parnell's-baarissa parantamassa Mikkelinlaajuista vitutusta. Tänään istuimme Nasun kanssa Parnell's-baarissa juhlimassa onnellisesti maailmaa valloittamaan lähtenyttä hankehakemusta. Ensi maanantaina istumme luultavasti Parnell's-baarissa tekemässä jotain vielä tuntematonta asiaa, ja se on hyvä.

Aprikoin tänään, miksi Helsingissä ei tullut viime aikoina koskaan käytyä missään, vaikka kaikenlaisia baareja oli ympärillä kymmenittäin. Osasyynä on varmaankin vielä Helsingissä vallinnut asiaintila ja uupumus, mutta osittain missäänkäymättömyys selittyy ehkä Nasun keksimällä ison kaupungin dilemmalla: Kun tarjontaa on liikaa, tulee ähky, eikä jaksa tehdä mitään eikä sitäkään vähää. Kun baareja on yksi, ei maanantai-illan ohjelma kuihdu ainakaan siihen ettei kukaan osaisi päättää, mihin baariin mennään.

Jos mennään, mennään aina Parnell's-baariin. Ja siksi tulee mentyäkin useammin.

Ensi perjantaina Mikkelissä esiintyy Severi Pyysalo ja minä olen tänään hankkinut perheellemme avaimet avantouimarien uimakoppiin.

Asiat mallillaan.

---------

Tänään soi kevään merkiksi Liekin vanha kunnon Korppi-albumi. Vaikka Tuletko niinkuin öinen maa -biisissä on tavoitettu maaliskuun lopun tunnelma aika kahdehdittavan hyvin. Vaikka se vielä keväämpi aikakin saisi jo tulla.

Värikuvina jossain lensi linnut kun taivas oli harmaa

Keski-ikäistymiseni on johtanut surulliseen tilanteeseen: en ole juurikaan muistanut intoilla musiikista. Ellei rakkaan puolison ilta- ja aamupuhteina säveltämiä ukuleleteoksia lasketa.

Mikkelissä on iloisesti vilkkaudellaan yllättänyt elävän musiikin tarjonta. Ensimmäisenä viikonloppuna muuton jälkeen täällä esiintyivät Dave Lindholm, PMMP ja Chisu. Kharman baarissa oli perjantaina jazzia ja me menimme sinne. Ja sieltä Kalevan yökerhoon humppoomaan ja jenkkoomaan Mamban Vieläkö on kesää jäljessän tahdissa, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

Kaukana ovat intoilun ajat. CMX on vissiin studiossa. Kai niiltä tulee joskus levy, en tiedä milloin. PMMP jäi väliin jazzin takia. Ilosaarirockissa on ensi kesänä Bad Religion mutta en ole tehnyt elettäkään kysyäkseni, onko minulle taas Itä-Suomen yliopistossa järjestetty yhden osallistujan arpajaiset joiden palkintona on kaksi vapaalippua rokkiin. Ja niin päin pois.

Vietin tällä viikolla poikamiestyttöperjantaita ensin Jouni-tädin ja Nasun aka Anonyymit Työnarkomaanit ry:n kanssa baarissa ja sen jälkeen surffasin vanhojen aikojen muistoksi intternetissä muuallakin kuin huuto.netin huonekalusivuilla. Huomasin, että suloinen pikku Olavi on julkaissut uuden kappaleen. En enää muistanut, mistä ladattavaa musiikkia ennen ostin, joten opettelin käyttämään jotain satunnaista musiikinostosivua. Ja ostin Olavin kappaleen. Ensikuulemalta se kuulosti siltä, että Heikki Salo oli käynyt opettamassa Oltsulle biisintekoa.

Olavi on nuoreksi mieheksi kovin innokas laulamaan menneistä ajoista. Vähän sillai nostalgisesti, lapsuuden kesät -tyyliin, että kaikki oli ennen paremmin kunnes päättyi traagisiin marttyyrikuolemiin.

Kuuntelin Olavia ja mietin sekä mennyttä että nykyistä. Vähän tulevaakin, jota kohti ei ole enää niin kiire.

Aika on läsnä, ei pysähtyneenä vaan hiljaa entisen ja nykyisen välillä aaltoillen. Se noutaa menneestä merkitykset tämän hetken suruihin ja iloihin, nykyisten itkujen ja naurujen aihioihin.

---------

Päivän biisi on siis suloisen pikku Olavi Uusivirran Nukketalo palaa. Uusi Preeria-nimeä kantava albumi ilmestyy 7.4.

Voi hitsi

Muistin eilen illalla kello 22.39, että olemme olleet 19.3.2010 tasan puoli vuotta naimisissa.

Soitin väliaikaisesti huonekalujen kunnostusverstasta Kuvansissa pyörittävälle puolisolle ja reklamoin puolivuotishääpäivän merkillepanemattomuudesta. Hän puolustautui sillä, ettei elämäntilanne vaadi päivämäärien muistantaa. Minä puolustauduin sillä, että elämäntilanne vaatii ziljoonan muun asian muistantaa niin, ettei päivämäärä pysy päässä. Lopputulos: totesimme yksissä tuumin että puhelimeen on laitettava hälytys syyskuun 19. päivän kohdalle tai hujahtaa pian huomaamatta ohi koko varsinainen hääpäiväkin.

Puoli vuotta on kai aika lyhyt aika, jos loppuelämä (toivottavasti) on pitkä. Ja silti tuntuu siltä, että näin olisi ollut aina. Sanomista on tullut niistä asioista, joista tiesin sanomista tulevankin, mutta loppujen lopuksi sanomisen määrä on pysynyt kai melko maltillisissa lukemissa. Enimmäkseen on kauhean kivaa ja mukavaa, ihan vain se että se toinen on. Arkinen, tavallinen elämä tuntuu tuhat kertaa entistä arkea valoisammalle ja juhlakin jotenkin juhlemmalle.

Jos ajattelen kulunutta puolta vuotta, nousee yksi päivä ylitse muiden. Uudehkon höyrysilitysraudan valjastaminen suksienvoitelutarkoituksiin ja muut pienet arjen yhteentörmäykset ovat lopulta aika mitättömiä, kun niitä vertaa siihen, miten suunnaton apu ja tuki voi siitä kaikkein omimmasta, läheisimmästä ihmisestä hädän tullen olla.

John Irving on sanonut sen kirjassaan Leski vuoden verran paremmin kuin minä ikinä osaan. Englanniksi se kuulostaa vielä kauniimmalta kuin käännettynä:

"What greater thing is there for two human souls, than to feel that they are joined for life - to strengthen each other in all labor, to rest on each other in all sorrow, to minister to each other in all pain, to be one with each other in silent unspeakable memories at the moment of the last parting?"

Hyvä puolivuotinen. Jos ei muita totuuksia, niin ainakin tuo yksi.

---------

Tänään soi varmaan sitten meidän häävalssi. Ja edelleen se sama toive: Kunpa surua enemmän iloa, onnea matkallamme ois! Reijo Taipaleen tulkinta löytyy Spotifystä.